Sotapäiväkirja 24

18.3.2022 perjantai

06.30

Heräsin jälleen viiden kantturoissa, laitoin puuron ruokatermokseen hautumaan ja hörppäsin kahvit. Sitten olen vain lukenut maailman uutisia joissa Putinrotan hyökkäyssota raukkamaisuuksineen ja sotarikoksineen Ukrainaan on aiheiden kärjessä.

Analyysit syistä ja seurauksista ovat kuin repaleinen tilkkutäkki. Tai kuin hajalle pommitettu lasten- ja naisten sairaala Mariuopolissa. Jopa Kalifornialinen fantasianäyttelijä ja entinen pormestari sekaantuu naamallaan soppaa hämmentämään.

Yön unet olivat selkeitä katseltavia. Viimeinen varsinkin, jossa taiteilin rakennustelineillä rakentamassa kummallisesti mutkittelevia väliseiniä. Omituisia olivat myös mesu ja työn tilaajaa edustava, laiha ja pitkä nainen.

12.15

Koko aamupvän ulkona sahaamassa pölökkyjä. Kohta koko kasa vain kirvehtimistä vailla.

Pentti Linkola tuli mieleen. Hän oli sotien teurastuksista hyväksyvällä kannalla vaikka se pitikin tulkita vain radikaalina asenteena, koska muuten pölkkypäinen ihmislaji ei asioista edes keskustelemaan suostu.

Tottahan se on, että meitä on liikaa, mutta eivät sodat lajikatoa kohdallamme aikaan saa. Paitsi tietysti ydinsota, mutta sen myötä menee sitten kaikki. Se ei lajittele vain yhtä maata ja sen kaupunkeja ja elävää massaa tuhottavakseen vaan kuorii, kyntää, polttaa, paahtaa ja myrkyttää koko pyöreän planeetan kuin muinainen avaruusmyrsky Maan syntyhetkillä. Höyryävänä soraläjänä se sen myllerryksen jälkeenkin jatkaa äärettömyyksissä pyörimistään ne muutamat miljardit ajan hetket joita auringon sammumiseen jäljellä on. Ehkä uutta elämää maalle meristä vielä ryömii, mutta luultavasti ei homo sapiensin kaltaista yli-ihmistä enää koskaan. Evoluutiokokeilu sen osalta päättyy. The end.

23.10

Simahdi  saunan jälkeen hehkumatta kuin Puijon tikku. Unessa puristin jyrkänteen porraskaidetta niin lujaa, että kouraan sattui. Heräsin kipuun ja huomasin tosiaankin puristavani laverisängyn selkänojan puuta vasemmalla kädelläni lujaa ja koska kämmenen sidekalvojänteen kasvannainen on kasvanut jo aikamoiseksi patiksi, niin se teki kipeää.

On vetänyt taivaan pilveen, tihuuttaa vettä. Vinha halusi tupaan. Se ravisteli märkää, talvikarvaista, paksua turkkiaan niin, että tuntui inhottavalta paljailla kintuillani. Sillä on kiima menossa, mutta edelleenkään ei poikakoiraa ole luvassa. Kärsiiköhän se kun ei voi edes kerran elämässään tehdä kuten luonto vaatii?

Miltähän itsestä tuntuisi sellainen vaihtoehtoinen elämä, jossa huollettavia jälkeläisiä ei olisi? Ja vieläpä sellainen, ettei koskaan olisi edes naimaan päässyt?

 Nyt, kun tämä "lapsellinen ja paljonkin välillä panemisten parissa vietetty elämä alkaa olla finaalissa, voi vain mielikuvitella tuota toista vaihtoehtoa. Olisi se ainakin helpompaa ollutv iedä vain yhtä molekyylimöykkyä sen uudelleen hajoamistilaa kohti. Kovasti ovat osattomat henkisistä kärsimyksistään yksinäisiä elämiään kyllä tilittäneet, mutta eipä niissäkään ole tarvinnut ajatella ketään muita.

Mutta se siitä. Pannaan tämäkin päivä pakettiin ja unohdetaan. Ukrainalaisille unohtaminen kyllä on tällä hetkellä vaikeaa, ja varsinkin niille joilla huollettavia on.

Päätän mitättömät raportointini tältä päivää tähän.