Leijuskelen Kainuun ja Savon väliä. Joskus ajelutan itseäni hieman kauempanakin.
Tippuu minulta harvakseltaan sipaisuja vihkoihinkin. En päivää niitä enää, en merkkaa sijaintia. Tahroja paperilla vain.
Tästä Syrjähdänkin muistamaan: "Vain tahroja paperilla/älä siis suutu/ei niistä asiat/miksikään muutu/ei se/että meillä oli retkemme/eikä se/että meillä oli hetkemme..." Tästä laulusta kimpoilee mieleeni Tampere, Lahti, Hollola ja rannoille suuntautuneet telttaretket. Yöllinen hiki kuivahtanut suolarannuiksi hellyyden aristamille ihoille, eikä muuta juotavaa kuin leväisenä lilluva järven vesi.
Unimäessä näen erisävyisiä unia kuin muualla. Viime yön huumorikuvajaiset mammuteista Jörnin paimentamana. Aiempi, vielä muistettavana uni kuutamossa kimmeltävästä meren aallokosta. Halusin uida, mutta rantaan oli liian pitkä matka vuorelta, josta merta katselin. Ja äsken, kun nukahdin tuvan sohvalle päiväunille, tuli Anu-vainaa rihlakko kainalossa pyytämään minua mukaansa metsälle.
Unimäen unissani on enimmäkseen vapaus läsnä, ei ahdista. Paidan kauluskaan ei kiristä. Lahkeessa joskus pöjöttää jos on siihen viittaavaa unta nähnyt. "Lahkeessa?" Alastihan minä nukun. Se lahje kuuluu siis unien maailmaan kuten kullin "pöjötyskin".
Amerikoiden nykyisestä presidentistä ei pidä edes nimeä enää lausua. Mies päänsä sisältöineen on nähty ja kelvottomaksi todettu. Ne politiikan ja markkinoiden toimijat, kaikentavaran-rahan-jobbarit, jotka tällaisesta mädästä vipuvarresta hyötyvät, heidät korttojen kynsissä kappaleiksi täytyisi repiä (voi kun joku kykenisikin!).
Iljake Janitskin ja tosentti Johannyt Bäckman saivat mukavasti tuomioita vihapuhekampanjoistaan. Olisi oikeusistuin voinut yksintein kahdella kertoa tuomiot ja molemmille ehdottomina. Julkiseen jalkapuuhun lukitseminenkaan ei pahitteeksi olisi moisillekin eläjille.
Tuomioiden syistä tulee mieleen omieni mielipiteiden perään kajahteleva "viha"posti. Kommenttien sisällöt eivät kummoisia älynväläyksiä ole, kielellisestikin surkeita esityksiä. Niistäkin lauseiden kykkösistä kyllä ymmärtää, millaisin sivistykseneväin jotkut elämänsä lävitse kahlailee. Sääli.
Teemu Keskisarjan Aleksis Kivestä laatima Elämänkertomus" (Saapasnahkatorni, Siltala 2018) ei sävyltään vastannut etukäteismarkkinoinnin antamaa kuvaa. Sain kirjan synttärilahjaksi naapurin Anelmalta. Eikä Aleksis Stenvall ladon seinistä kierrätykseen hauleja kaivellut vaan sen aikaisten suustaladattavien piilukkojen pyöreitä kuulia.
Hankin itselleni Matti Salmisen kirjoittaman Erno Paasilinna-muisteluksen. Oli siinä joitain kohtia, jolloin hiljaa taputin karvaisia käsiäni, mutta ei mikään erinomaisuus siksikään, kun jo EP itse eläessään kirjoitti jykevästi Tähän astiset elämäni kirjaimet. Luultavasti se olisi riittänyt.
Aamulla jossittelua raa´alla ajatuksella: Entä jos Mannerheim olisi varustanut itsensä vyötäröpommilla ja painaissut laukaisinta junavaunussa jonne kestit järjestettiin hänen 75-vuotis synttäreillään 4.6.1942 joihin osallistui myös Adolf Hitler? Tämä ajatus tuli mieleeni, kun kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa mainittiin samoihin aikoihin natsien kostoksi tuhoama Lidicken kylä asukkaineen syystä että kun eräät rohkeat miehet nitistivät SS-Grubbenfuher Heydrichin Prahassa hieman aiemmin.
Voisiko sotakenraali koskaan toimia vastuullisemmin kuin siten, että uhraisi myös itsensä kun tilaisuus ja ilmiselvä tarve asialle olisi? Ja varsinkin, kun sillä olisi miljoonien tuhoamisen estävä seuraus kuten Hitlerin räjäyttämisessä olisi ollut. Jos tieto tästä salamurhahankkeesta olisi vielä etukäteen "vuodettu" Stalinille, olisimmeko säästyneet sodan lopussa alueluovutuksiltakin...
Laittelen ruokia. Lämmitän uunia, takkaa. Pojat tulevat kohta koulusta.
Luen lehtiä. Akkuteollisuus rynnii kaivostoimintaan täysillä: linkolat, lankiset, hyvöset 15 000 tiedemiehen mukana huuhdotaan lokavesiin joita johdetaan luonnonvaraisiin vesialtaisiin ympäri tämän pienen planeetan. Paikallislehdissä hehkuvat otsikot onnesta paksuina kuin viagralla siveltyinä. Ympäristötuhoista keskustelu on tyyten unohtunut.
Sain upouuden moottorisahan synttärilahjaksi. Pölökkyän täällä Unimäessä kesällä kokoamiani pöllejä uunipuiksi. Jonkin verran tuli myös hella- ja saunapilkkeitä tähepätkistä jotka pieksin kirveellä palasiksi ja kärräsin liiteriin. Pölkyistä tein melkoiset pinot ulkosalle ja peittelin pellinpalasilla jäätäviltä sateilta suojaan. Ovat helpompia ottaa kirveen käsitelyyn sitten kevväämällä jos en aiemmin sille hommalle piäse.
Sitten päivän rehkimisestä väsyneenä näin jälleen eläviä unia. Yksi oli hauskanpuoleinen saunauni, toisessa unenkuvajaisessa ryömin kanervikossa konttailevan isän perässä koiran haukkua kohti. Ukkometso istui kuusen oksalla ja kohta isä ähkäisi yhdessä pyssyn pukahduksen kanssa. Isä piereskeli ja haisi piipputupakalle niin kuin niin monissa unissa ennenkin ja unen lopussa ne hajut sekoittuivat ruudin tuoksuun.
Todellisuudessakin olen isän perässä ryöminyt lapsena Hakin haukkua kohti ja haistellut samoja hajuja joita unessakin nenään tunki.
Nyt lajimme tuhoavan vaikutuksen vuoksi on meneillään olevassa kuudennessa sukupuuttoaallossa 60% selkärankaisista hävinnyt elonkirjosta, ja tahti on yhä kiihtyvä. Mitenpä valtaosa ihmisistä tähän uutiseen suhtautuu? Olkapäitään kohauttelee vain.
Tulemme siis ansaitsemaan omankin lajin häviämisen. Surkeaa siinä on se, että samalla tuhoamme miljoonien muiden lajien tulevaisuuden. Jäljiltämme jää avaruuden radoille pelkkä loppuun kaluttu, ydintuholla viimeistelty maapallon ranka.
Kun luin tänään Edward Westermarckista laadittua, tuoretta tutkimusta (Niin Timosaari, Gaudeamus 2018) aloin ajatella ajattelua. Ei siitä mitään järkevää tulosta irronnut. Aivot solmussa nukahdin päivätorkuille ja kun heräsin, luulin olevani Inarissa. Olin jopa kuulevinani joikaamista, mutta se olikin G joka oli tullut koulusta ja vihelteli läksyjä tehdessään. Paistoin munakkaan meille molemmille. Itselleni ruskistin kevyesti lisukkeeksi sipulia ja tomaatteja jotka maustoin yrteillä.
Moottorikelkasta lakkasivat keväällä vaihteet toimimasta. Toin koko rakkineen peräkärryssä Kniin. Tänään aukaisin laatikon kannen, mutta enpä minä paljoa sen päälle ymmärtänyt -vielä. Yhdessä isommassa hammasrattaassa olin havaitsevinani kulumaa, mutta muuten olivat lohkeamia vailla. Kai se koko rojuloota pitää ottaa irti ja palasiksi hajoittaa. Ei kyllä kiinnostaisi, mutta kun siellä metässä olisi niitä tuulenkaatoja jotka jo pätkin ja kasasin odottamaan talvista kyytiä rantteelle. Olisi melko monta pitkiksi jättämääni tukkirunkoakin joista voisi vestää jonkun rakennusaihionkin...
Olen lukenut jo moneen kertaan Perjantain, tuon Michel Tournierin jo 60-luvulla kirjoittaman autionsaaren tarinan, mutta aina se yhtä mukavasti sävähdyttää. Se on niitä kertomuksia joita ei aika syö eikä lukemiskerrat tukahduta. Oikeastaan päädyin lukemaan tätä kirjaa jälleen, kun Hesarista leikkaamani muistokirjoitus leijaili hyllyä siivotessa lattialle: Tournier kuoli toissavuonna 91 vuotiaana.
Tulee siis se mainio kaamosaika jolloin lukemiseni kiihtyy taas mahdottomiin mittoihin.
