tiistai 25. heinäkuuta 2017

Merkintöjä

22.7.2017 Lauantai

Ilta on. Aitanseinustan kattilalinnuista tuli isi ja äiskä. Toinen munista kuoriutui juuri äsken kun istuin rappusilla rapsuttamassa Vinhan korvantauksia. Kattilankahvalle pyrähti kuin kutsusta myös iskälintu joka noukki pesästä munankuoria nokkaansa ja töytyytti ne kauemmas. Äiskäkin lennähti hetkeksi pois kuorenpalanen nokassaan. Kävin vilkaisemassa vastasyntynyttä, karvatonta, hytisevää poikasta ja samassa emoset olivat jo pihakeinun harteilla tsirkuttamassa, että mää poes!

Saunassa uusi kiuassydän, kuumavesisäiliö ja muuraukset valmiina niiden ympärillä. Sain ne valmiiksi torstaina. Vähän on vielä simpsittelyä, mutta kylvetty on jo monasti. Viikko sitten Suonenjoella, Eskon pajassa hitsailtiin metalliosat. Veden kuumentamismäärässä on vielä opettelua: 4 sankollista kun aluksi pataan kantaa, niin se kerkiää melkein kiehua parilla-kolmella pesällisellä ja sitten vain laimentelee veden sopivaksi samaan säiliöön. Kokonaislitramäärä on n. 80.

Mansikat kypsyvät tänä suvena tosi hitaasti. Pari hieman raakaa kävin suuhuni penkistä nakkaamassa, raakileita on runsaasti. Kun ilmanala lämpiäisi niin niitä tulisi ihan nokko. Mustaviinimarjapensaat ovat myös raskaana kypsymättömistä marjoista, ja omeniakin tulee yhteen puuhun malliksi. Kasvimaan laidalla oleviin ei tule yhtään omenaa. Pölytys ei vissiin onnistunut vaikka kukkivatkin. Yksi Pirja kuivaa karahti paikoilleen, mutta onhan mulla varataimia kolme kasvamassa. Yksi puolalainen Inaredkin onnistui siemenvaiheesta taimeksi. Sietääkö sitten Suomen monenlaisiksi äityviä talvia, niin se on eri asia.

Panen muistiin vielä, että lantuntaimet söi jänis tai jänikset niin, että puolenkymmentä juuresta sadasta jäi penkkiin sinnittelemään, eikä porkkanoitakaan runsainmitoin kerkiä patvimaan. Punajuuria tulee niitäkin kovin vaatimaton määrä, ehkä litra-pari sitten valmiita säilykkeitä. Kurpitsoista ei vielä tiedä, nupulla ne jo ovat, mutta punasipuli kyllä kasvaa komiasti. Pottujen varret ovat lyhyitä, terhakoita, että joku mukula sieltä saattaa aikanaan löytyä.

Vakavan draaman ajat elettävänä olleet jo pitkään, mutta niistä en nytkään sen enempää julkituo kuin muistakaan paskemmista jutuista. Saatika että mukavia asioita kateellisten nokerreltaviksi jakaisin; Kainuunkautenani olen pikkuhiljaa oppimassa tuppisuuksi myös asioista, joista olisi pelkkää hyvää kerrottavana. Tuntuu vahvasti, että alan saada siitä(kin) maakunnasta tarpeekseni. Kainuun Katajainen Kansa on katajainen tunteidensakin ilmaisemisessa, eikä se salli niitä muidenkaan lorsaavan. Ovat jopa ylpeitä sanonnastaan "mitä se hyvejää".

Nii´in, miettiiköhän tosi perikainuulainen oikeasti, mistä katajaisuudessa kannattaa kiinni pitää kun sen myrkkyinen mykkyys on särkenyt ja särkee niin paljon mieliä kuitenkin? Ei sen puoleen, paskoja ovat savolaisetkin, itse muiden muassa. Ja koko suomalaisten luonteiden väkiviinalla ja muilla väki-etuliitteillä varustettu, kaikkea inhimillistä runnomalla kouriva intensiteetti, ja jota luonnetta kuokkanaan käyttäen tämä kansanjytynen koettaa harmaan kivensä lävitse väkisin puskea.

Nationalismissaan suorasukaisin maakuntalaulu lienee Nälkämaan laulu. Ahdasmielisin tunne laulusta nousee silloin, kun sitä esittämään kampeaa katajaisten oma poika Heikki Koskelo ja jota siideripäinen lavaneduskansa peesaa.

Yhden säeparin panisin ohjeistukseksi silti:

Nosta rintaasi uskonto uus! 
Tainnuta taika ja vanhoillisuus!

23.7.2017 Sunnuntai

Sunnuntaina sataa aina. Aamulla aikaisin pihatiellä kesäturkkinen kettu. Tuli jätkäl kiire. En ole niin pitkää loikkaa nähnyt kuin millä se ponkaisi ravin ylitse alapuoliseen kuusentaimikkoon. Ja koira perässä, mutta ei ihan niin onnistuneella hypyllä.

Taidan laitella mökin teloilleen taas muutamaksi päiväksi ja lähden Kniin. Tiskiä jonkin verran ja pyykättävää korillinen.

Illalla Knissa

Tienparannustyömaa välillä Mustolanmutka-Talvivaara. Kunhan aloittavat asvaltoinnin, niin jos tietäisi ne päivät, ajaisi Rautavaara-Nurmeksen tietä ja oikaisisi metsien halki kulkevaa sorapolkua Valtimolle ja asvalttikutosta sitten ylös. 30 km pitempi matka siitä tulee, mutta eipähän olisi semmoista röykytystä ja odottelua.

Tulivat iltamyöhällä jalisturnauskävijätkin. G oli pelannut neljänä pvnä monta peliä ja avittanut jotain toistakin joukkuetta miehistövajauksessa. E ja P olivat turistina mukana, äiti kuskasi.

24.7.2017 Maanantai

Kirjastosta kolme kirjaa. Luin samalla reissulla SK:n. Yhtä tuttua puhutin Raatihuoneen torilla ja kaupasta hain muutaman purkin maitoa ja leivän.

Kasvihuoneessa jo yksi täysmittainen kurkku, mutta tomaatit vielä pieniä ja vihreitä. Salaatteja vaikka jäniksille syöttää. Pottu kukkii näinä päivinä täällä, mutta mansikat ovat samassa jamassa kuin Unimäessäkin. Yhdessä mansikkapenkissä on ruvennut kasvamaan kummallista, ruskeaa sientä. Se pursuaa muovin rei´istä korvossa turpoavan ruistaikinan lailla ja jähmettyy kuin oksennukseksi aloilleen. Tuliko ostomullan mukana semmoinen tauti? Vai uusista mansikantaimista? Pitäisikö viedä Hommoojalle ja käskeä tutkimaan asia?

Näitä polkupyöräretken jälkeisiä päiväkirjan sivuja tarkastellessani huomasin, etteipä täällä ole montaakaan lausetta, joita esitellä ilkeäisi. Alkukesän iloisen vireenkin jouduin pyyhkäisemään tältä mitättömältäkin julkisuudelta piiloon, ja nyt suojelen kaikkia mukavia tapahtumia kuin salaisimmista salaisinta aarretta jossakin poveni syvyyksissä. Niin helposti se käy aran ilon pilaaminen; yhden kännipään soittama, elämää ymärtämättömän puhelu. Toki muutama muukin yhteensattuma, mutta se oli viimeinen roska itkusta arkoihin silmiini viskattuna. Sana tai kaksi ja olet polkaistu liejuiseen ojanpenkkaan kuin tupakantumppi lohjalaisten lasin pohjalle (Nurmio).

Nämä lauseitteni kierteiset jatulintarhat!

Kompastelen yhä kirjoittamisteni rinteillä turhuuksia huudellen kuin se kuuluisa suutari Jerusalemin muureilla. Tosin en kokemuksetta osaa kuvitella, millaista niillä muureilla on. Vain uutisista ymmärrettynä sen, että siellä voisi helpommin hengestään päästä kuin täällä muuten kidutettuna.

Kuitenkin jos mallisestani elämänpuusta kirjoittamisenoksa katkaistaan niin sama sitten kaataa koko puu.

Tarumaaret kävi poikaystävänsä kanssa. Se olikin mukava poika Mouhijärveltä. Sanoi hakeneensa tänne musiikkikonservatorioon. Tm aikoi muuttaa Joensuusta takaisin Kniin jos saa koulunsa vaihdettua. Ymmärrän kyllä syyn vaikka 17-vuotiaalla ei vielä tosi olisikaan kysymyksessä.

25.7.2017 Tiistai

Unessa minua vitutti ahdistukseen saakka. Kiristävä panta rinnan ympärillä heräsin siihen, kuinka paasasin ääneen (luin jollekin) Pentti Saarikosken Kirjeitä vaimolle ja Knausgårdin päiväkirjatrilogioita ja osoitin niiden epäloogisuuksia todellisuuteen nähden. Kirosin itseäni isoäänisen saarnani aameneksi, että miksi en minäkin voi kirjoittaa asioista niin kuin ne tapahtuvat! Miksi omansisäinen sensuuriohranani on niin ehdoton?

Mutta halut ja kyvyt jos eivät ole symmetriassa keskenään niin turhaa on ponnistelu poikien poloisten, sanoi unieni viimeöiset henkilöt muutkin.

Korrektius, sympatiat, empatiat ja pirutietää mitkä emootiot kieltävät ja estävät minua kertomasta julki mitä pian kuusikymmenvuotisen elämäni aikana olen kokenut. "Suojelen" osallisia? Jotkin väärinteot eivät murhien lailla vanhene koskaan. Ihmismieli pitää siitä huolen. Ei kaikkien mieli, mutta meidän herkimpien. Ihan herkimmät ovat kuolleet jo.

Mutta ehkä vuoden päästä kunhan lähden pitkälle polkupyörämatkalle muille maille Eurooppaan halkaisen tämän ahdistuksen tynnyrini kyljet! Nämä sisälläni hautuneet perkeleenpoikaset on joskus päästettävä irti. Kyllä ne niin  suuriksi ovat eturessussani kasvaneet, että pärjäävät maailmalla jo ominkin päin.

Luin äsken pari vuotta sitten valmiiksi saamaani käsikirjoitustallennetta ja ihmettelen sankasti, ettei oteta jo yhteyttä!

Päivä taittunut jo illaksi enkä mitään järkevää ole aikaan saanut. Mutta on kai sitä joskus oltava vain. Huomenna lähden E:n ja Vinhakkeen kanssa Unimäkeen. P menee mummilaan ja G:lla on pelejä koko viikonloppu arkiharjoitusten lisäksi.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Retkipäiväkirja 5.

2.7.2017 Sunnuntai

On jälleen likellä ½-yötä. Kaakkoinen tuulenvire veteli jo aamusta pilvet päälle, mutta ei ole satanut kuitenkaan. 

Päivällä Jouni kuljetteli meitä Vanhan Rauman kujille, käytiin munkkikahvilla plus kaakaolla ja katseltiin kauan sitten rakennettuja pytinkejä kuten muutkin turistit joita siellä harvakseen vaelteli. Venäläisä ja aasialaisia enimmäkseen taisivat olla. 

Erilaista siellä on näihin moderneihin asuinsijoihimme verrattuna, mutta saattaapi niitä asukkaita, jotka pöksissään päivät pääskytysten asustelevat joskus vituttaakin asuntojensa ahtaus ja epäkäytännöllisyys. Ja turistien alituinen töllistely pihoille. Eikähän tuota vitutusta kaukaa oman lapsuuden muistoista tarvitse hakea. Seitsemän pojanjytkälettä ja siskojen luiset kupeet ne muistojen pienestä tuvasta pilkistävät. Epäilemättä Vanhan Rauman kortteleissa homekin haisee, ja sahanpurua varisee puurolautaselle kun penakoiden pallo torpassa seinään mojahtaa.

Tänään selvisi Kivikylän palvaamon paikka kun J kurautti siellä kaupungista tullessa mutkan. Sen lihanjalostamon tuotteita taitaa marketeista löytyä lävitse maan. Tuotantotilojen laajennusta näyttivät harrastavan yhä, että kai menekki on sitten sen mukaista. Aika syrjässä äkikseltään ajateltuna, mutta liha koska tulee ympärillä olevilta tiloilta niin siinä mielessä järkevää. Ei ole elävän ja kuolleen lihan eestaas rahtausta niin paljon.

Nyt illalla saunottiin, uitiin ja syötiin hyvin. Nukutaan vielä yksi yö täällä. Aamusateen pitäisi mennä nopeasti ohitse, sitten startataan kohti Turkua.
 3.7.2017 Maanantai

Lemuaa koska Lemun kylän liepeillä, puistontapaisessa sijaitsee nyt telttamme tontti. Onkohan jonkun rukoushuoneen aluetta? Ainakin jokin palvelulaitos tuolla ylhäällä töyräällä sijaitsee; "Lemukoti".., ei vaineskaan. Kello on vähää vaille puoliyö ja sateisen uhkaavalta näyttää taivas.

Elias on jälleen unessa ensimmäisenä. Telttaa kootessa lämmitin meille iltapalaksi pakissa Kivikylän lasagnea jota ostin melkoisen kinkaleen Mynämäen marketista.

Kirjaanpa jokusen sanan päivän taipaleesta joka sekään ei ihan niistä lyhyimmistä matkallamme ole. Olisi ehkä jaksettu Turkuun saakka jonne tästä on matkaa enää reilu parikymmentä km, mutta aina se kaupunkien liepeiltä turvallisen teltanpaikan löytyminen on hankalampaa kuin tämmöiseltä pieneltä kylältä jonka nimikin herättää kysymyksiä.

Rauman Lapista poljettiin Hinnerjoelle, käytiin siinä kahvilla ja kaupassa. Pihalla tuli joku kaunis rouva kyselemään matkamme ääriä. Hän oli niin mukavasti suhtautuva matkustamiseemme, että soitti paikallislehteen josta sitten toimittaja rimpautti ja teki pikku haastattelun retkestämme.

Hinnerjoelta soitin Kristiinankaupungin kirjastoon jonne se päiväkirjani ja kynäni olivat jääneet kuten oikein muistin. Lupasivat lähettää kotiosoitteeseen.
Hinnerjoen jälkeen kulkuamme jouduttivat mieluisat, pienet ja mutkaiset tiet joiden varsia koristivat sankat lupiinikasvustot, päivänkakkarakujat ja pelloilla kukkaa pukkaavien härkäpapujen vihantainen vehreys. Ohitsemme sujahtelivat ainakin Vaaljoki ja Laajoki ja kun tuli Karjalan kk:n tienhaara, ajoimme muutaman kilometrin matkan sen jo vaimeammin sykkivään kylän sydämeen. Museon ja kirkon läheisyydessä oli pöytä ja penkit jossa voitelimme leivänpalasta ja pistelimme ne juuston ja makkarasiivujen, tomaattien ja kurkkujen, maidon ja mehun kera kitusiimme.

Syödessämme luoksemme reipasteli vanhempi mies, joka oli juuri ajanut ohitse peräkärryn kanssa jossa keikkui nahkainen nojatuoli. Mies pyysi apua nojatuolin raahaamisesta läheiseen rakennukseen jonka pihaan hän oli peruuttanut. Kävin auttamassa ja juteltiin niitä näitä ja hännänpäitä. Miehellä oli laveassa, entisessä rukoushuoneessa vanhoja esineitä, separaattoreita, rukkeja, piironkeja, sirppejä, viitakkeita ja kaikenlaista museotavaraa joiden historiasta ja omista muistoista olisi riittänyt juttua vaikka niitä kuuntelemaan olisimme viikoksi jääneet. Mukava tapaaminen sekin.
Tarvaisten koulun pihalla käytiin kiikuissa istumassa. E otti koulun kyltistä kännykkäkuvan, muokkasi siihen T:n paikalle K:n ja lähetti kavereilleen. Siihen olisi sopinut muokattavaksi myös se omatekoinen liikennemerkki, jossa lapsista tien varressa aiemmin varoiteltiin.

Mynämäellä kävimme jälleen kaupassa. Korjasimme sitten Eliaksen tavaratelinettä joka meni rikki jo ennen Rauman Lappia ja jota sätöstelin J:n autosta löytyneillä tarpeilla, mutta kun toinenkin satulalaukun sivustatuen kiinnityskohdan alumiinihitsaus petti, piti kehitellä liinojen  avulla siihen ratkaisu. Kaikenlaisia "taakkatelineitä" sitä tekevätkin!

Mynämäen kivinen, keskiajalta peräisin oleva kirkko käytiin kiertämässä ympäri. Sen katto vaikutti synkän hallitsevalta kaukaa katsottuna, mutta lähempää jo siedettävämpi kun näki, millaisen kivi- ja laastivuoren katteeksi sen paanut oli naulattu. Taisi kattotarpeet olla jo aikalailla säidensyömiä kun paikalle oli pystytetty kyltti jossa putoavista paanuista varoiteltiin.

Olen minä ennenkin miettinyt näiden rakennusten äärellä ihmisen toiminnan mielekkyyksiä. Kyynisten ajatusten seassa kömpii sekin kysymys, onkohan kirkkoja rakennettaessa työmiesten taskut täyttyneet muustakin kuin kivistävistä nyrkeistä kun pitkän työpäivän jälkeen kotiinsa ovat rahnustaneet. Ja keitäpä on harjannostajaisissa kiiteltykään ja kenen kurkkuihin sahtikolpakoita kaadeltu...
Nyt siis ollaan Lemussa ja nukuttaa jo minuakin.

Klo hiipi juuri yhden kohdalle yöllä. Katselen vähäisessä pyöränlampun kajossa nukkuvan poikani kasvoja tuossa vierellä. Joka ilta on tullut sellainen erikoinen olo kun retken vaiheita olen miettinyt.

On tämä hemmetin erinomaista ollut. Huomennahan retki alkaa olla ohitse jos Turusta junaan nousemme emmekä ajele enää Tampereelle kuten oli aiottu. Mutta onhan sitä tässäkin. Kaikilla isillä ei ole mahdollisuuksia lähteä tällä tavalla lapsensa kanssa pikku retkille. Eikähän sitä kaikki tajuakaan semmoisen mahdollisuutta. Lisäksi tähän tarvitaan poikansa kykyjen arvioinnin osaamista. Pitää tehdä ensin pieniä lenkkejä ja vähitellen laittaa matkaan lisää mittaa. Myös ennalta asialle suggerointi on tärkeää. Taisi olla jo viime kesänä, kun tästä rannikkopyöräilystä eka kertaa puhuttiin. Minulla ja Eliaksella tämä on jo neljäs reissu yhdessä. Kahdella ekareissulla olivat toisetkin pojat mukana.

Mutta nyt simmut kii isi!

4.7.2017 Tiistai

Birgittalaissisarten vierasmajassa ollaan. Ennen puoltayötä en nytkään nukkumaan näköjään ala. E kyllä uinuu jo, kuorsaakin vähän.

Miten tänne jouduttiin, niin sepä se taas pieni ihme on.

Oli melkein keskipäivä kun Lemun teltasta läksimme. Aamulla varhain heräsin sateen ropinaan joka yltyi aika kovaksi. Kömmin kuitenkin puskassa asialla. Joku kunnan työntekijä ajoi pakettiautolla paikalle katsomaan "mistä on kysymys", kuten se sanoi. Ei se poistumaan kehotellut vaikka kovin vakavaa miestä näyttelikin. Sain sitten nukutuksi E:n lailla ja nousimme pakkaamaan leiriä vasta puoliltapäivin. Ripeksi koko ajan ja makuuvaatteet sekä teltta menivät aivan märiksi. Vettä taisi tulvia jo aamusateen aikana sisälle sillä ainakin mulla oli perse märkänä kuin keväisellä karhulla.

Leirinpurun jälkeen käytiin Lemun Salessa leipää ja hedelmiä ja jäätelöt ostamassa. Myös maitoa, appelsiinimehua ja jotain leikkelettä leivän päälle. Tomaatteja kilo sillä ne ovat osoittautuneet oikein hyviksi matkaeväiksi. Eivätkä maksa paljoa. Kahvia olisi tehnyt mieli, mutta eipä ollut kahvilaa näköpiirissä.

Lähdettiin sitten polkemaan Turkua kohti vesisateen piiskatessa niin, että ainakin minä olin litimärkä jo kilometrin jälkeen. Niin kai Eliaskin vaikka sillä takki onkin hyvin sadetta pitävä.

Eipä pysähdelty sitten ennen kuin oli pyöräteitä harhailtuamme etsiydytty likemmä kaupunkia jossa työnnälsimme itsemme ABC-aseman lämpöön. E söi aterian, minä otin kahvin ja täyteleivän, ja kohta toisenkin kahvin.

Mietittiin siinä, etteipä huvittaisi märkää telttaa ja märkiä makuuvarusteita enää yhdeksikään yöksi pystyttää minnekään, että mihinkähän majoituttaisiin. Lähetin tekstarin M:lle joka kohta soitti ja neuvoi meille tämän nunnien makuuksen. Pian hän soitti uudestaan, että on varannut meille sieltä huoneen, että joutukaa nyt poloiset lämpimään. Kyllä tämä olikin iso lahja märille, paleleville kulkijoille.

Kun oli asetuttu ja käyty suihkussa, lähdettiin kaupungille käveleksimään ja etsimään ruokailupaikaka. Turussa olen ollut töissäkin, mutta eihän sitä juuri ilmansuuntiakaan jalkapelissä hahmottanut. Löysimme kuitenkin helposti ensin rautatieasemalle josta tarkistimme junien aikataulut ja tulostimme automaatista liput pyörille ja itsellemme huomiseen junaan. Tampere unohdettiin siis lopulta kokonaan tältä reissulta vaikka olisi mukava siellä ollutkin käydä tapaamassa tuttuja.

Ruokailtiin toriaukion laidalla, Börsin korttelissa. Minä otin lohta ja Elias kanaa ja pastaa. Oli lokoisaa syödä sisätiloissa kunnon sapuskat kaikessa rauhassa ja katsella isoista klaseista kadun iltaliikennettä. Ja torillekin siitä näki mukavasti.

Kamerasta hyytyi akku ja jäi kaupunkikuvat ottamatta, mutta mitäpä tuo haitannee.

Nyt täytyy minunkin ruveta nukkumaan. Aamupala on kahdeksalta ja juna lähtee ½10.

Erinomainen päätös tälle pyöräretkelle. Ajatuksissani kiitän Sinua ystäväni M meidän molempien puolesta.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Retkipäiväkirja 4.

2.7.2017 Sunnuntai

Rauman Lappi, Narvijärvi. Jounin ja Sarin rantamaisemissa. On jo pitkällä aamuyö. Huone, jossa nukumme nyt, on verhojen avulla pimennetty, mutta kun aukaisin sängyn päätypuolen ikkunoiden edessä olevia uutimia, niin johan kesäyön valo tulvahti hampaitaan kiristelemättä tupaan. Näen nyt aivan hyvin kirjoittaa nämä rivit viimeiseltä taipaleeltamme.

Elias uuvahti melko pian saunomisen ja iltapalan jälkeen, eikä ihme, sillä kiristimme Porin jälkeen tahtia niin, että 120 km tuli päivän matkaksi. Jouni oli vastassa petäjikköisessä kangasmaastossa kurvailevien teiden varressa, että osasimme oikealle pihatielle kääntyä. Siinä oli kyllä aivan selvä tienviitta jonka loppu oli raumalaisittain "...polk" (...polku).

Pitkä on matka tämänkin toveruuden alkulähteille Suomen Lappiin, Levin rakennustyömaille, omaan Hormakummun talveeni, silloisiin mullistaviin tapahtumiin. Ja oltiinhan sitä vielä Uginkin satamassa jotain väkertämässä eräänä tuulisena, vähälumisena, mutta märkänä talvena silloin, kun työtoverimme Pekkakin vielä oli ja eli.

Mutta vetäisenpä jonkun viivan Merikarvia-Rauma välin polkemisestakin, sillä jos muistelemaan alan, ei siihen yön lopputunnit, eikä tämän piskuisen mustakantiseni sivut riitä. Ja enköhän nämä elämäni tähän astiset puustaavit liene vihkoihini tuhanteen kertaan väkertänyt.
Siis:

Merikarvian makuustemme jälkeen Ahlainen-Lampaanluoto -seutuvilla aprikoitiin tovin, lähdetäänkö kiertämään Tahkoluodon lenkki joka olisi myötäillyt merenrantaa, ajeluttanut melko pitkän sillan ylitse ja käyttänyt meitä Kaanaanmaassa ja Yyterin hiekoilla. Se lenkki ei tuntunut tarpeelliselta tehdä joten oikaistiin  272:sta kasitielle Noormarkun kohdalle. Ja aika nopeaan oltiinkin Porissa, sillä mitään erikoista töllisteltävää ei tällä välillä juurikaan ollut. Paitsi nautakarjaa tienvarsien aitauskahoissa, ja hevosia laitumillaan joille hirnahtelin savoksi vaikka eivät ne halunneet ymmärtää sanomisiani. Jollakin kohden kasvoi hieman vanhempaa kuusikkoa jonne sukeltavan hiekkatien päässä pidettiin juomataukoa.

Porin portilla käytiin jälleen Nesteen huoltamolla kun muita baareja ei silmiin sattunut. Tässä paikassa tiskin takana olevasta pojanpötkystä ei ainakaan mitään kivaa voi kertoa. Kyllä se kassakoneensa kanssa toimeen tuli, mutta asiakkaita kohteli kuin että mitä helvettiä ne tänne tunkevat.

Huoltamon pihalla jututin Harley Davidsonin kuljettajaa. Sanoi menopelinsä olevan vuodelta 1959, ja että sen kuljettajalla ei saa olla hanat auki-mentaliteettia. Se jälkeen tavattiin vielä yksi hykerryttävä kolmikko: iso mies, musta koira ja kesyvaris joka seurasi vapaana, lennähdellen vain muutamien metrien säteellä tovereistaan. Harmittaa, kun en pyytänyt kuvauslupaa.

Porissa olivat meneillään vanhoillislestadiolaisten herättäjäjuhlat. Sitä oli ennakoineet jo aiemmin näkemämme karavaanarien letkat ja muutenkin vilkas liikenne. Sanoin jossakin taukopaikassa E:lle, että on niitä muitakin harharetkeläisiä kuin me vain. Paitsi että meiltä ei ehkä porilaisten puhdistamoihin ihan niin paljon ruskeaa pötköä viemäreihin valu kuin sadaltatuhannelta mekkaansa päin kumartelijalta.

Niinpä ei jääty Porin tungokseen vaan livahdimme melkoisen joutuisasti rantabulevardia Turuntielle. Jossain välissä puhutimme äitiä, joka työnsi lastenvaunuja. Varmistimme häneltä, että olimme oikeaan suuntaan matkalla. Soitin sitetn tänne Jounille, että ehkä meillä yksi telttayö on vielä ennen kuin Raumalla ollaan, mutta sepä ei pitänytkään sitten paikkaansa kun vauhtiin päästiin.

Eurajoella pidimme pitemmän tauon uuden kirjastorakennuksen edessä jossa oli hyvät penkit istua ja ruokailla. Siitä kun läksimme, emme loppumatkasta pysähdelleet muuta kuin hörppäämään vettä pulloista. Lapin kirkon P-paikalla ollessamme otin jälleen puhelun ja sain neuvot, joilla loppumatka melkein eksymättä onnistui. Vain yhdestä tienhaarasta kallistuimme väärälle polulle, mutta se hoksattiin melkein heti, eikä siitä suurta vahinkoa tullut.
Tältä matkalta, ja juuri tämän kesän erikoisena ilmiönä kaikki kukat, luonto yleensä, on herännyt kasvuun ja kukkaan viime vuosia paljon myöhempään, joten muiden muassa juhannusruusujen ja syreenien tuoksut ovat saatellet matkaamme huumaaavin tuoksuin. Iltayöstä polkiessa varsinkin tuoksut ovat olleet erityisen voimakkaita. Minullehan ne ovat tuttuja tuoksuja paljon pitemmältä elämäni taipaleelta, mutta luulen, että erityisesti Eliaksen muistiin näistä jää sellainen rantu, että aina kun hän elämänsä taipaleella niitä omilla poluillaan tulee kohtaamaan, muistuu isän kanssa poljettu matka hyvänä muistona mieleen. Toivon ainakin niin.

Mutta oli hienoa tulla tänne Raumalle. Nyt komennan itseni untenmaille!

...jatkuu...