maanantai 31. joulukuuta 2018

Loppuvuoden 2018 sipaisut

Kuuntelin tekemiäni mamuystävieni haastatteluja kymmenen vuoden takaa. Voi veljet ja siskot, missä kaikki ootta!

Olen K...B... Afrikasta, Norsurann...Côte-d'Ivoire. Suomessa puoli ja yksi vuotta. Olen syntynyt, tuhatyhdeksän-yhdeksän.., mitä se on? yhdeksäntoista ...seitsemä...septssept . Sanoinko oikein?  Isä on puuseppä...charpentier, äiti accueil.., oui..siis kotona. Minulla on deux soeur...sisko ??  et cinq frere... veli?? Miten se on langue finlandaise? Asuimme pienessä kylässä...petit village.., siis kaukana dans unne grande ville. Kun minua tultiin hakemaan isä vei minut pois ja käski lähteä. Kävelin, kävelin, kävelin..marcheur marcheur.. Maksoin conducteur van 5000 frangia yli Saharan. Se jätti liian aikaisin pois. Sitten taas kävelin, kävelin, kävelin.marcheur marcheur.. Algeriassa olin vankila...prison kaksi vuotta. Sitten oli UNHCR ja oli haastatteluinterwiew ja minut diffusion Finlande, Rovaniemi et Kajani.
Tänään kertasin elonkehästämme tähän saakka kaiveltuja faktoja etten alati kompastelisi pelkästään arkijärkeni polkujen männynkäpyihin.

Maapallo on pyöreä, suurin piirtein. Mantereita on neljä, 70 % vettä. Maapallo näyttää avaruudesta katsoen siniseltä kun pyöräyttää netin näytölle sen äärettömyyksiin kellumaan.

Maapallolla on ilmakehä jossa on typpeä, happea, argonista ja hiilidioksidia. Ne antavat mahdollisuuden elämälle maapallolla. 

Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Mikään elollinen ei ole ollut todistamassa sen syntymää eikä maapallolapsen kasvukäyriä neuvolakäynneillä ole lomakkeisiin rastitettu. 

Maapallo on sijoittunut maailmankaikkeuden syntyräjähdyksen ja sitä seuranneiden miljardien vuosien järjestäytymisen tuloksena sopivalle hollille muista taivaankappaleista, eritoten auringosta joka on sille tärkein tähti maailmankaikkeudessa. Voi siis sanoa, että maapallokin oli maailmankaikkeuden muuttaja ennen kuin asettui pysyvästi radalleen. 

Ensimmäisen elollisen mikrobin, alkueliön alkuperä on tuntematon, mysteeri. On olemassa vain tieteellisiä arvailuja siitä. Evoluutiobiologi Ernst Mayrin teoria on, että elollisen synty lähti käyntiin yhteenkerääntyneistä makromolekyyleistä, jotka kykenivät ottamaan energiaa ja ainetta auringon säteilystä ja elottomista molekyyleistä.  

Yhtä hyvin elämä on voinut alkaa myös maailmankaikkeuteen irtaantuneista mikrobeista joltakin toiselta planeetalta jossa elämää mahdollisesti on ollut jo ennen, kuin maapallolle kehittyi suotuisia olosuhteita noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Marsin isyyttä epäillään. Kymmenet vakoiluluotaimet ovat kiikaroineet sen kuunmaisemia jo minun ikäni verran. Mönkijäkin siellä on jo näytteidenotossa möyrinyt, mutta se pimeni viime kesänä kun Marsin pinnalla myrskysi. Marsperän isyydestä vakuuttavia näytteitä ei siis ole vielä tänne Maaperän laboratorioihin saatu, mutta toiveissa nasat ja esat elävät. Kyllä kalpenevat ihmisisyystutkimusten hinnat maailmankaikkeuden isyystutkimusten rinnalla. Herrlttijee!

Elollisen kehitys maapallolla on ollut hidasta. On ollut taantumaa ja kasvupyrähdyksiä, harppauksia suuntaan jos toiseenkin. Ilmasto on vaihdellut, meteoriitit ovat kiusanneet ja valtavat tulivuoripurkausten tuhkapilvet ovat pimentäneet auringonvalon vuosisadoiksi ja tuhonneet siihen asti saavutetun elämän.

Ja nyt 4,5 miljardia vuotta kestäneen kiertolaisen tulevaisuutta uhkaa sen pinnalle evoluutiokehityksen mutatoima laji, ihminen, jonka itsensä olemassaolo on kestänyt pelkästään muutaman sekunnin verrattuna emonsa olemassaoloon.

Tulossa oleva isän/äidinmurha tulee olemaan hurjaa kyytiä kaikelle elolliselle tällä planeetalla. Sitä ei jää kukaan historiaan ylös kirjaamaan. Ehkä muutama valtaoja ilmakuplassaan atmosfäärin rajalla hetken verran.

Lysti homma, sanoisi Vonnegut.

Ortopedia- ja traumatologialääkäri Antti Heikkilä on ryhtynyt self help-parantajakirjailijaksi. Mutta koska kirjoja ei enää myydä ennen kuin "somessa kohistaan!", niin kustantajalle mahdollisesti aiheutuva pikku sakkokin on vain verotuksessa poistoina hyväksyttävä kuluerä. Kustannusyrityksen (Otava tässä tapauksessa) kilpeen, ”imagoon”, rumakaan kohu ei lovea lyö. On se siitä kummallinen ala.

Terveysalalla on muutenkin menossa etiikkakriisi. Nyt ei mittailla 1900-luvun kansallissosialismin malliin kalloja eikä häntäluiden nivelvälejä vaan yksilöiden varallisuutta. Hoidon saatavuuden määrää sapluuna jonka lävitse Kela- ja tulorekisterikortti uitetaan. Yhteiskunnallisen asemasi ja varallisuutesi selvityksen jälkeen kone määrää robotin, jolle ilmoittautua. Terminaaliovi käy taustalla tiuhaan.

Epäkirjallisuuden ja telkkarissa irvistelyn saralle kirjailijan ammatin vaihtaneen Kari Hotakaisen räikköskirja on tämän sesongin poikkeus kirjojen myyntitilastoissa. Tämä yksittäistapaus osoittaa kuitenkin vain, kuinka mieltä vailla olevista asioista (aiheista) lajimme on valmis maksamaan. Polttomoottoreilla toimiva kilpa"urheilu" kun kuuluisi ehdoitta ensimmäisinä alasajettaviin asioihin viimeistään nyt kun saasteisen sumun kattama ilmakehä rohisee viimeisiään. Ei koneiden parissa toimivat kaahailijat elämäkertoja tarvitse koska niissä ei kerrota kuitenkaan, kuinka monella tasolla tuhoa tuottavan ammatin ovat valinneet. 


Ylivilkkaita poikia kaikki ruusperit ja räikköset ja kuuluisivat siis heistä analyysien tekemiset kuuluisivat kirjailevin lääkäreiden toimenkuvaan ja suljettavaksi potilasarkistoihin.

  Moottori”urheilu” on teollisuudenhaara, jonka totaalikieltämisestä ei mitään elämälle tärkeää menetettäisi. Se on selkeän konkreettinen alue josta ilmasto”talkoot” voi aloittaa. Kieltämisestä syntyvä kohina tavoittaisi kovakorvaisemmatkin edes kysymään, missä jamassa maailma on.

"Kaikki asiat ovat muutoksessa. Myös sinä itse olet alinomaisessa muutoksessa ja tavallaan tuhoutumassa, ja niin on koko maailma." (Aurelius 121-180)  


maanantai 10. joulukuuta 2018

Sipaisuja sipaisujen vuoksi


Kaksi ehdotusta kirjan nimeksi: Kirja yli synkän virran tai Virta yli synkän kirjan.


Elämä on ristiriitainen kuin virsistä veistetty humppa tai taiteilijan kuvaama ekumeeninen jenkka.

Edellisten eläjien muistot jäävät jälkeläisten päihin déjà vu-aavesäryiksi.

Isät, äidit, siskot, veljet, sedät, enot, tädit muistijäljissämme riitelevät, parhaassakin tapauksessa jatkavat vain kuolemien katkomaa, kivuliasta sovinnontekemistä.

Ikävimmissä sukujenvälisissä jatkavat koskaan päättymätöntä perintöjen ja ominaisuuksien jakamista ohitse kolmansienkin sukupolvien.

Siinä ihmisen taivas ja helvetti jokaiselle elonvuorollaan.


Edellisen postaukseni neljän käsikirjoitusliuskan mittainen Fragile X-kertomus on tiivistelmä 39 liuskaisesta novellista joka taasen on tiivistelmä 350 liuskaisesta romaanikäsikirjoituksesta. Tämän hoksattuani päättelen, että siinä on minun terapiamatkani mitta jollaisen jälkipuinnin on aiheuttanut lapsuudessa koetut traumat.

Lopullista lupausta terapiakirjoitusten lopettamisesta en voi edes itselleni antaa; traumat eivät loppuneet kun lapsuus loppui.

Ei koettelemuksista ylitse päästä, traumakokemusten kanssa opitaan vain elämään. Jos opitaan.

Toisinaan kuulee, että joku on elämisentraumoistaan ylitse päässyt, mutta ei tarvita kuin uusi kriisi ja elämänryhti rymähtelee lävitsekäytäväksi uudestaan ja uudestaan. Hauta vasta vapauttaa.

Saa tässä ynnäillä, kuinka monet, kalliit tunnit olisinkaan istunut psykologin pakeilla ilman kirjoittamisenpirulaisen pesiytymistä aivoihini. Mutta ei ilmaista ole tämäkään ollut. Monet ylimääriset piruetit on täytynyt syrjäkujien luistinradoilla tehdä, että on pilkkujen ja pisteiden välit täyttönsä saaneet.

Ja voi vitteli miten köyhäksi kaikki tämä tolskaaminen on minut jättänyt. Onko edes henkistä pääomaa karttunut ja sitä myöten ymmärrys elämän ilmiöihin  lisääntynyt, niin sitäkin saa epäillä.

Yksi myönteinen puoli tästä voi seurauksena olla, etteivät ainakaan nämä nuorimmaiseni samanaiheista taakkaa mukanaan raahaa. Että jotain sukupolvien ketjusta katkeaa kun minä katkean. Ainakaan isäni Rukajärveläinen kuula ei heitä tule painamaan. Ehkä. Vai kannammeko me kaikki vielä Nuijasodankin murhaamisia nahkamme alla? Jotkut meistä 1918 traumojen vuoksi yhä edelleen ääneen itkee, tai kiroaa ja toivoo verivaatteiden aikojen paluuta.


Helsingin uuden keskuskirjaston Oodin tontilla soi surumielinen fado. Rakennuksen ilme lainehtii kuin meren aallot sisältä ja ulkoa eivätkä timpurit ole vatupassia nurkissa tarvinneet kun nurkkia ei ole. Avajaisvieraiden mielestä kaikki on niin ah ja voi, etteivät sanoja ihasteluilleen löydä. Menee muutama tovi ja lasiset, silikonilla tiivistetyt rakenteet vuotavat kuin 20 vuotta sitten valmistuneessa Kiasmassa, silloisessa ah ja voi-ihanuudessa.

Kiasma biologiassa: Kromosomien yhtymäkohta.

Oodi: Ylistyslaulu kuninkaalle tai lyyrinen runo. Tai kuin Oodin johtajattaren puoliso, kokoomusmielinen "vihreä" poliitikko ja yhteiskuntatieteilijä Osmo "Ode" Soininvaara.

Ovatko tällaiset monumentaalirakennukset ympäristötekoja? Kirjojakin rumassa ja kaikella tavalla muotopuolessa kiinteistössä on vain 100 000 kappaletta yhdessä kerroksessa, että onko se varmasti kirjasto? Tässä "kaupunkilaisten olohuoneessa" muita älylaitteiden hivelynurkkauksia on enemmän kuin kirjallista tietoa. Tähänkin kermalla kuorrutettuun pompöösiin on hotiloitu kerroskerrokselta illuusiota illuusion päälle, että edes murto-osalle ihmisistä olisi helpompi tämä loppumatkamme helvettiin.

Se on melkoinen monttu maapallossa joka on tullut toisaalle kun miljoonia kiloja erilaisia kemiallisia yhdisteitä (silikonia sisältäviä saumausaineita, kipsiä, betonia, laattalaasteja...) tämän lyyrisen runon aikaansaamiseksi on rouhittu. Ja mitä tuollaisen kiinteistön lämpimänä ja kuivana pitäminen tekeekään ilmakehälle elinaikanaan. Entä se ikkunapinta-alojen loppumaton puhtaaksi hinkkaaminen...

Oodien pykäämistä pohjoismaisiin ilmasto-olosuhteisiin voi verrata aivan hyvin hulluuteen, jota saudit hiekkaerämaassaan harrastavat: Rakentavat laskettelurinteitä sisätiloihin!


Ja vielä muutama sipaisu.

Tänään, 11.12.2018 täyttää yksi pojistani 17 vuotta, mutta ilon ja hyvänmielen lisäksi ajattelen ajankohtaisesta, mittaamattomasta ongelmasta, tästä helvetinperkeleen internetistä, joka itsellenikin avautuu kirjoittaakseni siitä vaikka kritiikkiä näin:

Internet on pyramidihuijaus. Kaikki, minkä se sisäänsä imuroi, on sen kolehtiin käypää valuuttaa. Jalkasienestä genitaalien kautta hiustuppeen. Merien syvyyksistä avaruuden äärettömyyksiin.

Parhaillaan se repii mustaan aukkoonsa ihmisten alkuja jo kohduista, viimeistään pinnasängyistä. Välittävätkö isät ja äidit enää täydestä sydämestään seurata lapsen kasvamisen "ihmettä" joka vain vähän aikaa sai olla ihmiselämän tärkein kokemus? Digilaitteita hivelemällähän pääsee kakkapyllyjä pesemättä suoraan taivaaseen!

tiistai 4. joulukuuta 2018

Sipaisuja syvältä

Mielipidekirjoittajia ei ole joukoiksi asti eivätkä kukkahattutädit ja -sedät taikka muut kylähullut ole järjestäytyneitä.

Olen leikellyt joskus sanomalehdistä kirjoituksia, joissa on kerrottu asioista, joiden tiedän unohtuvan hetikohta kun päivän lehti on kiertoon laitettu. Hätkäyttävimmät talteen laitetuista mielipiteistä tulevat ihmisiltä yhteiskunnan marginaalissa. Monasti ne ovat huutoja syvältä, ahdistavasta pimeydestä. Yksittäiset mielipidekirjoitukset eivät kuitenkaan narskauta valtakoneiston rattaista hampaita lohki, saatika että pysäyttäisivät niiden liikettä. Mahdotontahan se olisikin; kunhan kokonaiskuva säilyy säröttömänä, että juhlapuheissa voi hyvinvointivaltiosta mainita.


Asioita tapahtuu. Maailmamme on jatkuvassa liikkeessä, myllerryksessä, ja jos ei ole, se laitetaan liikkumaan. Liikkeen pyhyyttä ei saa arvostella, se on tabu; sammaloitunut kivi kuuluu vätyksen kiukaaseen; ihminen on ADHD-elukka.

Asovanmerellä on syntymässä maailmanlaajuinen tsunami, mutta vaikka Venäjän ulkoministerillä ja maan kylmäilmeisellä diktaattorilla ei ole rehellisiä konsteja pitää vallankahvasta kiinni,  niin  ei valehteluun perustuva johtajuus ole ihmisen rakentamassa maailmassa mikään uusi asia. Erikoista lienee vain, että kaikki kolme maailmanmahtia kuuluvat nyt samaan valehtelijoiden klubiin yhtä aikaa. Näkyvästi. Pienemmät erdoganit kuolaavat esimerkkiä ottaen perässä. Unkarikin menneiden vuosikymmentensä mielipideilmastoon halajaa ja Puolalla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, mitä demokratia tarkoittaa; Stalinin kitkerät röyhtäykset sen rinnuksilla edelleen  höyryävät.

Kiina, Venäjä ja USA ovat siis niitä, jotka tätä avaruudenpalloa toimillaan tai toimimattomuudellaan vaarallisimmin nyt heiluttavat. Ei edes Eurooppa liittolaisineen samaan kykene se kun oksentelee höyhentyynyihinsä jo yhtä, valeaineista rakenneltua prexit-pizzaa vielä huomennakin.

Näkyypähän, millaisiin tuloksiin häpeilemättömiin mittoihin paisunut, valehteluun perustuva johtajuus johtaa. Kiina saattaa kovimpana pokan pitäjänä vetää pisimmän korren, mutta mitähän sekin sillä korrellaan tekee sitten, kun maapallosta puolet on turmeltunut kaikelta elolliselta elinkelvottomaksi? Lavrovin ja Putinin julkisuuden edessä esiintymistä ei voi olla liki ironisesti ihaillen ihmettelemättä; olla nyt täyspäiväisesti töissä valehtelutehtaiden valehtelevina johtajina!

Ymmärtävätköhän maailmanmahdit kilpailevansa vain siitä, kenestä tulee viimeinen maapallon toimija, sen hautausurakoitsija?


Pariisin keltaliivien mellakat: Päiden valokatkaisija on epäkunnossa. Ja kun puuttuu tyystin pimeännäönrohkeus, ei  massojenkaan paine voi vaikuttaa koska suurinta osaa vaivaa päivänvalollakin näön puute ja armoton ajattelunlaiskuus; joukkovoimaa tuhlataan nurinkurisiin syihin. Ranskan keltapaitojen tapaisiin, fyysisiin mittelöihin ollaan siis valmiita jos polttoaineiden hinta nousee tai kun osto(tuhlaus)voima uhkaa heiketä. Juuri ne ihmislajin itselleen "taistelemista" etuisuuksista elintilansa kustannuksella, joiden vuoksi ilmaston suhteen ollaan siinä jamassa, jossa lopulta kaikki hanat menevät kiinni kun niistä ei enää mitään tipu. Sitten se anarkia vasta alkaakin.


Näissä globaaleissa mitoissa kun ajatukset liikkuvat, ovat piskuiseen itseensä liittyvät tapahtumat tuskin mainitsemisen arvoisia. Mutta toisaalta saahan niidenkin parissa mittaamattomat sanojen rinteet aikaiseksi kun alkaa. Oman tontin tapahtumat ovat niin tuttuja, ettei ajatella paljoa tarvitse. Sitäpaitsi joku on aina saanut sanoistani ja kirjoituksistani tikkuja kynsiensä alle ja tullut siitä niin katkeraksi että sellaisesta palautteesta saa kannanottoon itsekin sopivia syttöjä. Tosin vastapainoksi jotkut ovat ilmoittaneet pitävänsä sanojani tyynyinä ja lauseita peittonaankin ja nukkuneet mielenkiintoisia unia nähden.

Mutta: "Vihamiehet ovat luotettavia", lohkaisi Ernokin.

Maailmankokoisten ajatusteni romistelijaksi ilmaantui jälleen joku varjojen katveessa salametsästystä harrastava susivihamies jonka aivoihin ei neljännestotuutta suurempaa asiaa kerrallaan mahdu (ehkä sama tyyppi kuin aiemminkin). Hän kauhistuu yhä vain uudestaan avoimista kannanotoistani luonnon biodiversiteetin puolesta jonka ekolokeroon susikin kuuluu ehdoitta.

Erääseen monista, vuosien takaisesen kirjoitukseeni olen perusteellisesti ja rautalangasta mielipiteeni svengannut joten passaa sitä käännellä ja väännellä lukijankin. Ei siitä pitäisi parantumattomia vammoja jäädä sanoisi Erkkikin. Voi sieltä ajattelemaan laittavaa sanomaa löytyä jos aivoissa vielä sinisellä lenkillä ravituilla soluilla on tilaa liikkua.


Joku pv sitten tein yleisempiä asioita kirjoittaessani merkinnän rikkoontuneesta valokatkaisjasta.

Lehtileikkeitä selatessa sattui käsiini erään kustannusfirman lähettämä palaute, jossa kirjoituskokoelmani hylkäysperusteena oli juuri tuo valokatkaisijan puute kirjoituksissani. Sen mukaan tarinoistani puuttui katharsis; jätän lukijan kylmään ja pimeään porstuaan synkkiä sanojani pureskelemaan. Ehkä palaute olisi pitänyt muotoilla niin kuin se markkinatalouden lasien lävitse nähdään. Kertoa yhtä kylmästi, etteivät tarinani mene kaupaksi, kustantaja ei saa niistä rahaa. Lässytys sattuu enämpi kuin totuus.

Tämän blogin jälkikirjoitukseksi siirtämäni tarina on julkaisukelpoiseksi valittu erääseen EU:n tuella toimitettuun kokoelmaan jossa on muitakin samalla tavalla lukijansa kylmiin porstuoihin jättäviä tarinoita (vituttaa itseäni vain se, että kokoelman toimittajat ovat saaneet palkan työstään, mutta itse kirjoittajat, kaiken perkeleellisen elämänkohtaloiden kokijat eivät senttiäkään!) Aihetta olen kalunnut monissa kirjoituksissani muutenkin, mutta tuntuma edelleen on, ettei "terapia" sen parissa kohdaltani lopu ennen kuin krematorin kautta molekyylini ovat kulkeutuneet.

Ilmaiseksi tarinani täälläkin menevät, mutta menkööt. Hyvän lapsuuden menettämiselle ei muutenkaan hintalappua ole, ei sitä saa uudelleen elettäväkseen. Minkäänlainen kirjoitus ei turvallisuudentunteen kokemuksia korvaa. Ajankultauskaan ei tartu pintaa kiillottamaan.

Elämäkertoja tehtaileville kurjimmatkin ihmiskohtalot voivat olla kultakaivoksia. Ainakin silloin, kun tragedioita voi kaivella legendoiksi kukitetuista; Aleksis Kivestä Eino Leinoon.



FRAGILE X


Jo lapsena minua mäjäytettiin kommunismin mustalla kirjalla päälakeen. Ja heti perään veljieni Fragile X-syndroomalla.

Kodeissa, joissa perseitä pyyhittiin ja kärpäsisä lätkittiin Maaseudun Tulevaisuudella tai Savon Sanomilla, vannottiin Maalaisliiton nimeen. Meillä huussipaperin ja kärpäslätkän virkaa toimitti Kansan Sana.

Syksyllä isä aina lähti. Kääräisi sahan, vasaran ja taittomitan Kansan Sanaan, teki nyyttiin kantolenkin paperinarusta ja nousi Luikkokankaan laidasta Ruposen linja-autoon. Unimäkeen jäi könöttämään lahohelmainen tölli kivikkoisen peltopläntin keskelle.

Naapurit asuivat metsäisten taipaleiden takana, polkujen päissä kiinni kuin vasikat riimuissa: Juhanila, Akula, Lepola, Kiusala, Toimila, Iekkilä. Vukelonmökki, Uotila, Armaala, Villelä, Pohjoismäki, Uappola, Nälkämäki; Heikkiset, Kainulaiset, Heiskaset, Hyvöset, Korhoset, Vartiaiset, Tuoviset.

Minä kaikesta, mitä näin ja kuulin, tein luetteloita suttuisiin paperinpaloihin.

Nimetön, Keyritty, Unilampi.
Pikku-Kervinen, Iso- ja Pieni-Karipuro, Unipuro.
Villelän suolla lirittelevät ojat.
Pitkospuita pitkin liukastelin ja itkin.
Kuusikoita, lepikoita, vatukoita. Hirsien raoissa russakoita.
Soita, kankaita, rinteitä, nyppylöitä ja Juhanilan Vuori.
Hyyhmää, liejua, lehmänpaskaa, lastukoita. Viholaisia, horsmia, ja vittujen kevät näehen kiviraanijoitten kanssa!

Kissaknkelloja, voikukkia, ratamoja. Saraheinää, järvikortetta, rantaheinikkoa ja perkeleen jäkikköä!
Puolukoita, lakkoja, mustikoita.
Variksenmarjoja, karviaisia, viinimarjoja, lillukoita.
Elekeekä penakat mänkö syömään koeranmarjoja, ne oovat myrkyllisiä!

Opettajia, oppilaita.
Syrjäänlyötyjä, lyöjiä.
Kommunisteja, maalaisliittolaisia, sotaraakkeja.
Kommunistin humalapäissään siittämiä oletta koko Unimäen vähäjärkinen kakarakatras!

Olle Lilieroosin mustasankaiset silmälasit. Pulpettien kansiin sälöille hakattu karttakeppi. Karttatelineen kuivien puutankojen kalahtelu. Luokkahuoneen katosta leijahtelevat maalihiukkaset. Pyyhekumin ja Iekkilän Juakon risaisen villapaidan keltaisenmusta navetanhaju.

Kusi housussa.
Esakusteri vääntelemässä itkuista naamaansa pulpetin vieressä.
Mikä on kommunisti?
Mitä on siittäminen?
Humalapäissään minä tiedän. Se on samaa kuin olla ohranjyvä silmässä, niin kuin isällä kun se tulee Helsingistä.

Mustepullo, lyijykynä, kumikenkä, porstua, home.
Jäähile, makkara, kuutamovoi, huussi.
Paskanmarja, kikkeli, hevonvittu, kuukkeli.
Närhinmunat, mummonnauriit, petkele ja kuorimarauta.
Meijän poejat!
Nekö niitä kommunsitin humalapäissään siittämiä ovat?
Jyrki, Jarmo, Esakusteri ja Veijo.

Entä siskot, Hannele ja Kaarina?
Pikkuveljet Eino ja Seppo?
Keltä kysyisi?
Ei meilläpäin keltään mitään kysellä.
Kaarina on kyllä jotenkin keskeltä halki.

Lilierooskyllähaluaisiampuakonepistoolillakaikkikynnettömätaivokääpiöpaukapääjälkeenjääneetvajaamielisetkommunistiryssätniinkuinsielläkannaksellajossainsota-aikaan!

Konepistoolinlippaan näin Vanhan Toimilan lattianpuruissa. Armaalan Terhon Korkeajännityksessä konepistoolilla ammuttiin japseja, mutta keitä ovat ryssät?

Isä on ollut Rukajärvellä ja ampunut vihulaisia. Vihulainen on ampunut takaisin pikakiväärillä. Isän selkärangan vieressä on pitkä arpi. Se on kuin moniairoparinen vene jota yksi uija pakaraluodolle kokkanarusta vetää. Arpi kiilteli sinisenvaaleana isän punaiseksi paahtuneessa, hikisessä selässä kun isä niitti Luikkolahdella sitä perkeleen jäkikköä.

Akulan Ieva, alushousut, vyötäröliivi, siskonvittu, intiaani.
Siankärsä, lehmänturpa, hevosenkavio.
Reki, kelekka, vetohihna, kinnas, rukkanen.

Savottalaiset karauttivat höyryävin hevosin ja naukuvin reenjalaksin Unimäen kovaksi tallotulle pihamaalle.
Isä Helsingissä.
Äiti kirkolla.
Kaarina Villelässä tai jossain.
Me karkuun lumiluoliin saunan taakse josta isot, hielle ja pihkalle haisevat miehet vetävät meitä jaloista pois, kourivat haarovälejä ja rähähtelevät, että poejilta munat salavetaan ja heitetään koerille!

Kirves, puukko, leipäkorvo, hierrin, kapusta, lapio!
Raamattu, Vanha Testamentti, Joosef, Jeesus, Abraham!

Aabraham Tuovinen on minun ukki. Se asui Uappolassa niin kauan kunnes kuoli. Äiti sanoi, että ukilla oli sinistä kuolaa suupielissä ja tyynyllä. Ihan kuin myrkkyä olisi juotettu ja siihen kuollut.

Sotien jälkeen ukki oli sanonut, että niin männöö viimenennii tytär kommunistille ja jäi vuolemaan kapustoita kun isä ja äiti vihittiin.

Hulluja tulee, hulluja menee, hulluilla lujaa menee.
Kommunisti, kehitysvammainen, kristitty, pakana.
Kehitysvammainen kommunisti.
Kehitysvammainen kristitty.
Kehitysvammainen pakana.
Kehitysvammainen kehistysvammainen.

Esakusterilla on isot kivekset, semmoiset kuin Nikinmäen pässillä. Ja niin isot korvat, että niillä voisi leyhytellä kesäkuumalla kasvojaan. Tai lentää jos jaksaisi räpytellä.

Jyrki purrajälttää huultansa kuin mummo naurista ja Veijolta valuu räkää pitkin rinnuksia. Jarmo hymisee itsekseen. Hipeltää yökaudet pitkää, rupista kikkeliään jonka nahanpoimuissa on vaaleaa töhnää kuin lahopuun kuoren alle liiskattujen toukkien jäännöksiä.

Äidille on sanottu, että pojat ovat kehitysvammaisia, tylsämielisiä, vajakkeja. Että jäävät seitsenvuotiaan tasolle.
Toljakkeita, sanovat kyläläiset.

Minua pelottaa.
Pelot asuvat koivujen tuulenpesissä mummolaan vievän polun varrella, Vanhan Toimilan mäessä. Ne suhisevat kuutamossa ja uhkaavat tulla uniin.

Äeti, minulla on vasikka-aejan takana Nallekanto ja mänen sinne piiloon jos minut meinataan viijä Perttulaan.
Ei sinua sinne viijä.
Jyrkin ja Jarmon vei isä syksyllä mennessään. Jyrki piteli kuusenoksasta niin kovasti kiinni, että isän piti puukolla nirhata oksa kahtapuolen nyrkkiä poikki etteivät olisi myöhästyneet Ruposesta. Jyrki vinkui kuin sika jota isä ampui otsaan eikä se heti kuollut. Jarmo meni halkopinon taakse piiloon ja paskansi housuunsa.

Perttulassa Unimäen Taanon poejat kuohitaan, sanoi Akulan Topi ja kähähti nauramaan vinon suunsa pielestä.
Kuohitaan?
Salavetaan munat ja heitetään koerille.

Hämeenlinnassa kuljeksii koiria kaduilla veriset leukapielet irvessä. Kehitysvammaisia poikia ympäri Suomea kuljetetaan väkisin Hämeenlinnan Perttulan Keskuslaitokseen salavattevaksi.

Pystykorva, kulkukoira, ajokoira.
Rakkikoira, villakoira, koeranleoka, Akulan Hupi!

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Kuutamoisia sipaisuja

Viimeksi Unimäessä majaillessani laitoin rasvaisen paistinpannun roikkumaan ruokinta-automaatille. Heti sen tikat vainusivat ja tulivat nokkimaan. Pannuun jähmettynyt ihra on sianluista joita uunissa Vinhalle paahdoin. Kun luista on lihanriekaleet ja nivelten rustot puhtaaksi kalutut, halkaisen loppuluuntyngän kirveellä tai rouhin vasaralla kappaleiksi eikä siitä siten paljoa koiran jäljiltä hukkaan jää.

Tälle syksylle tikkoja käy ruokailemassa kaksi eri yksilöä. Näistä toisella on nokan juuressa silmien alla syheröinen, vaalea "kasvain". Se on vanhemmanpuoleinen punaniskakoiras joka päsmäröi  ruokintapaikalla ens´ojossa, mutta vain oman lajinsa parissa. Ei se tinteistä tai närhistä välitä. Se ei ole siis punaniskarasisti, muuten vain luontonsa orja.

Mietin usein, olisiko parempi jättää luonto tulemaan toimeen ilman jyväaterioita vai omaatuntoaanko me vain tyynnyttelemme ruokkimalla omillaankin toimeentulevaa faunan osaa?
Lujassa on Lynxiin vaihdelaatikosta särkeytyneen variaattoriakselin vaihto-osa. Kolarin Kurtakosta se käytettynä viimein löytyi. Melkoisia mutkia moisenkin rautapötkylän takia.


Taho, jonka eräät jäsenet pitkin hampain tunnustan sukulaisiksi, viitsii muistuttaa olemassaolostaan tekstiviestein ja roskalaatikkoon suoraan ohjautuvin kommenttiyrityksin. Kirjoitusten vuorokauden ajat kielivät oireyhtymästä, joka vaivaa somessa hillujia yleensäkin ja joille olen toivonut parhaaksi rangaistukseksi oikein ahdistavia morkkiksia. Jos on siis normaalijärjellä varustettu, niin  tarkasteleepa omia toimiaan ja kärsii nahoissaan. Syyttelevä ja uhkaileva, jopa kiristykseltäkin vaikuttava lähestyminen ei tee minuun lovea ei pahkaa. Terapeuttikin, jonka tarve on ilmeinen, täytyy näiden toimijoiden etsiä ammattilaisten parista.

Jos kaikkea sitä, mitä olen kokenut ja koen parhaillaan (elämää siis), pengon kirjoituksissani niin se on vastuullisuuden sisältävää sananvapauteni lunastamista elinaikanani. Kirjoituksistani ei löydy suurennuslasilla eikä pilkkuja suimimallakaan sellaisia kohtia, jotka käräjätupaan saakka kantaisivat. "Screenshotit" voi siten uhkailijat pitää omana ilonaan. Joka oikeustoimiin aikoo, niin todistelun taakka on mahdottoman raskas ja kallis prosessi ja lopputulos siihen ryhtyvälle ei tule päättymään tyydyttävään lopputulokseen. Perustein, joita viesteissä on hatarin sanankääntein yritetty välittää, eivät viranomaiset lähde väitteitä edes tutkimaan.

Vastuullisen sananvapauden käsityksiini kuuluu myös se, etten julkaise saamiani, törkyä sisältäviä tekstiviestejä ja provosoivia kommenteja koska niiden pohjalta joutuvat niin lähettäjät kuin julkaisijakin hankaluuksiin, tai vähintään joutavaan jatkolänkyttämiseen joka sekään ei johda yhtään mihinkään.

Koska muutama lähettäjä on tunnistettavissakin, joutuisivat he itse mahdollisesti työpaikoillaan tylyihin seuraamuksiin; nuorison parissa työskenteleviltä vaaditaan moitteetonta käytöstä työajankin ulkopuolella ja siihen kuuluu nykyään sekin, kuinka "somessa" käyttäydytään. Uhkaileva käytös ketä tahansa kohtaan johtaa helposti irtisanomisiin, enkä nyt sellaista toivo harkitsemattoman käyttäytymisen seuraukseksi. Toisaalta se voisi oikeinkin olla, jos vaarana on, että mahdollisesti ahdistunut tai muuten nyrjähtänyt luonne on vaaraksi työtehtäviensä hoidossa.

Olen varautunut sellaiseenkin uhkailijoiden ääri-ilmaisuun, että minuun tai läheisiini käydään  myös fyysisesti käsiksi tai omaisuuttani turmellaan. Eli tästä mahdollisuudesta olen tehnyt selvityksen  perusteluineen lähipiirilleni & etc., ja että tutkintalinjat mahdollisista osallisista löytyvät digiarkistoistani, puhelimista ja pilvipalvelimista.

Tässä blogijulkaisussa oleva osio on siis puolestani kuitti ja allekirjoitus itsensä ja aiheen tunnistaville henkilöille ja yhteisöille. En tule enää asiaan täällä palaamaan. Toivottavasti en tarvitse muuallakaan. On muutakin ajateltavaa ja huolehtimista ylitse omankin tarpeen.

Ps. Kirjoittamisesta en tule luopumaan minkäänlaisten uhkailujen edessä niin kauan kuin päänuppi ja sormet toimivat.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kovien sanojen sipaisuja

Aamu 121/61  💙 47   Ilta 112/56 💙 56

Syntyi sananvaihtoa kovista suomenkielisistä sanoista. "Kone-sanaan suattaa vaekka hammas katketa".

Erään Norsunluurannikolta kotoisin olevan kaverin etunimi oli Kone, mutta se pehmenneltiin välittömästi Masiinaksi;  "korkonimi" passasi mainiosti elämänveljellemme.

Autoillessa kiertyi kaiuttimista kuuluviin tutunoloista klassista. Sitten välähti: Sama slaavilainen sävel kuin Tapio Rautavaaran "Olkoon näin"-kipaleessa! Hieno sanoittakin, mutta kertomus tunki väen vängällä mielensopukoista hyräiltäväksi.

"Kun mielessäni kuljen muiston hämärään/niin toiveistani parhaat rauenneeksi nään/sain nuoruudeltain siivet kerran minäkin/ja pilvilinnat jonne lentäisin/..."

https://www.youtube.com/watch?v=5rF2HbDMayQ&start_radio=1&list=RD5rF2HbDMayQ


Aamu 118/65 💙 48     Ilta 107/55 💙 52

Rakas on myös kova sana. Lässytykseksi joskus yltyvässä, jäisinä kalikoina kimpoilevassa Lontoon murteessa sana hieman pehmenee, mutta saattaa silti kuulostaa Theresa Mayn kissannaukaisulta saarivaltion uksea muiden eeuulaisten nenien edestä kiinni mäiskäistessään.

Runoissa ja aiheeseen hurahtaneissa romaaneissa, elokuvissa ja balladeissa rumankova rakkaus-sana on kiedottu ruusunpunaisiin unelmiin ja näin saatu tuo muuten niin brutaaliin nylkyttämiseen ja lisääntymiseen johdatteleva, biologinen tapahtumaketju  itseltämme salaan.

Rakkaus-valhe on tietenkin ihanin elämänvalheistamme niin kauan kuin sen luoma harhantunne kestää. Ja ainahan sen voi uusata kun edellinen happamoituu.

Ikuista elämää ei evoluutiokokeilut ole mahdollistaneet, mutta rakkaus on ollut oiva häiriötila saada laji runsastumaan aina uusilla jäsenillä likipitäen samanlaisin kiinnikkein ja kaavoin. Isosti ei ole kuitenkaan ymmärryksessä se tosiasia, että ihmisessä olevat molekyylit ovat jo monissa liemissä lionnutta kierrätyshöttöä. Kopiokamaa siis ilman erillistä kloonausprosessia jokaikinen pipon alunen.

7,6 miljardin pipon puolesta huokaisten: "Voihan käpylisäke!"


Aamu 117/66 💙 46       Ilta 101/53 💙 52

Mitä alempi yläpaine sitä tiheämpi syke. Eikä sydän silloinkaan tikuta kuin Singeri, en edes rasituksessa saa syksettä kohomaan yli 90. Kun 15-30 minuuttia kahvinjuonnin jälkeen mittaan, verenpainelukemat voivat olla 99/55💙59, kuten nyt kun mittasin iltapvkahvin jälkeen. Siksi kai pääsen kahvikupillisen nautittuani hyvin uneen.

Jeesusteluakin olen joutunut kuuntelemaan. Tulipa siinä lävitse päänupin tuulettuvana korvana ollessa jälleen kerran mieleen, että joissakin tapauksissa usko on ääneenlausumaton diagnoosi mielensairaudesta. Aprikoin toisen paasatessa, että ilman ammattilaisen laatimaa epikriisiäkin usko on siitä ikävä mielennyrjähdys, että se on myös tarttuvaa, eikä välttämättä edes perimän kautta vaan jo tartunnan saaneen suusta suoraan aivoihin loikkaavaa jos ei varaansa pidä. Varsinkin, jos tartuntapinnat eivät satu olemaan teflonia kuten minulla. Uskoon äkkiä, psyykoosikohtauksen lailla hurahtaneet ovat siis täysin kontrolloimattomasti keskuudessamme vaikka vähintään avohoitopotilaan vertaisina heitä tulisi ymmärtää.

Murrosikä ja erilaiset elämisenkriisit alentavat vastustuskykyä ja silloin uskontulehdus tarttuu herkimmin. Tämän tietävät erilaisissa lahkoissa ja seurakuntien kerhoissa ja rippikoululaisten parissa työskentelevät pappishenkilöt, kerho- ja leiriohjaajat ja muut agitaattorit. Koukuttamistyyli noudattelee huumediilerien kaavaa: pieni annos maistiaiseksi...

Siksi pelkään aina, kun seuraava jälkeläiseni on herkimmässä teini-iässä ja kun en mahda mitään sille, että käyvät tuon täysin turhan keissin lävitse koska lasten äiti kuuluu seurakuntaan. Minulta jumalattomalta, uskontokuntiin kuulumattomalta ei mielipidettä edes kysellä. Outo on tämä demokratiamme kaste- ja rippikouluautomaatti!

Sinua kun tässä kuuntelen, niin kaikesta päätellen uskonviruksen torjuntaan tarvittaisiin ehdottomasti kansallinen rokotusohjelma, sanoin kuuntelun lopuksi ja pääpipinen agiteeraaja jäi raamatunlause suussa poikittain tollottamaan kahvilapöydän ääreen.


Aamu 113/58 💙 48  Ilta 113/54 💙 52

Hyvin pelittää, siis verenkiertojärjestelmäni meinaan.

Pystyisipä aivojensa tilan samankaltaisella tavalla itse mittailemaan. Kun se vielä hunteeraisi näytölle yksilön eettisten arvojen tilan ja määrän suhteessa ymmärrykseen ja myötäsyntyiseen moraalikäsitykseen niin voisi tehdä oikeansuuntaiset korjausliikkeet kotikonstein kuin liiallisen verenpaineen alentamiseksi ikään.

Toisaalta voiko myötäsyntyistä moraalikäsitystä olla olemassakaan? Kaikkihan meille opetetaan jo tänne aiemmin munimaan ja pesiytymään tulleiden toimesta. Parhaillaankin lasten päitä huuhdellaan digiohjelmoiduin etävälinein eikä kukaan osaa arvioida, millaisia ovat tulokset kunhan vastuuvuoro yhteiskuntien toiminnasta heille siirtyy.

Kuusen juurelle syntyneenä omat  aivoni ovat pestyt tuulensuhinalla ja niistä suhinoista lienevät eettismoraaliset ohjeenikin kotoisin. Siksi enimmäkseen vituttaa, että olen näkemässä parhaillaan kytevän harhaoppisen ajanjakson alun joka ei ainakaan sydämensivistystä tule takaamaan. Ja siksikin, että tätä alituista laitteiden kilkatusta tuulensuhinoiden sijaan ylläpitääkseen murjotaan metsät ja maankamara Marsin maisemaksi.

Kuhia Unimäen pihamaalla peratessa katkesi vanhasta veitsestä terä. Ei se varsinainen fileointipuukko ollutkaan, mutta paljon sillä kaikenlaista ruokaan liittyvää on tullut palasteltua. Olisikohan peräti Uappovainaan (äidinisä) puukko? Eli silloin sillä olisi ikää vaikka kuinka paljon. Ukki kuoli 1963.

Vielä yhdet verenpaineenmittajaiset.

Aamu 118/71 💙 42       118/55 💙 56

Sotajermut alkavat käydä vähiin, kerrattiin uutisissa. Ajattelin, että viimeisen "sotiemme veteraanin" huokaistessa laitimaisen kerran on veteraani- ja muiden sotien muistoja vaalivien järjestöjen sekä niistä muistuttavien muistomerkkien ja sankarihautojen alasajon aika. Eikä enää yhtään "tuntematonta" valkokankaalle! Entistenkin itsenäisyyspäivien pakkopullat hevonhelevettiin. Kuivien historiankirjojen katsaukset riittäkööt menneen tiedostamiseksi.

Taitavat kyllä nuo nuorimmat jo yhä vähemmän asialle korvaansa kallistavan ja näin tämän uhoamiskulttuurin genre siivuuntuu luonnollista tietään sille kuuluvan marginaalin osaan. Hornetteja eivät ilmastonmuutosuhatkaan silti taida maanpinnalle tipauttaa vaikka ehdottomasti pitäisi.


Erkki Tuomiojan päiväkirjojen kokoaminen samojen kansien väliin ei ole kyllä lukijaystävällinen teko. Yli 700 sivuinen kirja painaakin 2 kiloa 150 grammaa (mittasin keittiövaa´alla), ja melkoinen mulkeroinen esineenä muutenkin. Eikä painoon vaikuta yhtään, että paikoin teksti on kuivaa kuin palokankaan kanervikko. Olen nyt kuitenkin jo yli puolessavälissä, että eiköhän urakasta selvitä.

On kirjaa paikoin aika huvittavaakin lukea koska on seurannut politiikkaa (kaukaa) koko elämänsä ajan. Kokonaiskuva Tuomiojasta itsestään on jo aiemmistakin kirjoituksistaan muodostunut, ja se elinpiiri missä hän elää, on todellinen kupla jonka sisäpuolella yhteiskunnallinen "totuus" on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa toimijoilta itseltään. Siis muiltakin päiväkirjoissa käsitellyiltä "päättäjiltä". He tietävät yhteiskuntaa ohjailevat lainalaisuudet, ja jos eivät mitä tiedä ovat kuiskaajat alati varppeillaan, mutta eivät sitä, kuinka lakien ja määräysten soveltamiset käytäntöön ja tavallisten kansalaisten elämisiin kulloinkin vaikuttavat. Eivätkä aina välitäkään tietää sillä mitäa massasta kunhan päällepäin hyvältä näyttää! Eritotenkin se on tosi, että jokapaikassa päättäjän oma nenä ja vähintään edustamansa puolueen etu menevät aina ohitse yleisen edun. Valintojen kohdalla päättäjän järki toisinaan seisoo kuin portinpielen Toloppamooses.


Tänään lähetin KS:n kirjoituksen katumme varrella aloitetun, Karjalainen Oy:n suojarakenteettoman rakennustyömaan vaikutuksesta kulkemisiin.

tiistai 13. marraskuuta 2018

Mitattuja sipaisuja

Alkoi verenpaineen kontrollijakso.

Aamu 128/70 💙 45  Ilta: 110/58 💙 50

Lukisiko isänpäivän ratoksi David Reichin päätelmiä siitä, Keitä olemme ja miten olemme tulleet tähän (Terra Cognita 2018), vai kertaisiko Lyytisen (HS) kehoituksesta Pekka Kuusen "monitieteellistä maailmanselitystä" Tämä ihmisen maailma(WSOY 1982)? Vai olla möllöttäisikö vain kuten Lyytisen mielestä tuo Kuusen kirja monessa suomalaiskodissa?

Reichin kirjan yllämainitusta alaotsikosta vaihtaisin kolmen viimeisen sanan järjestystä.

Sain pääsylipun kaupunginteatteriin, siellä menee Reviisori (Tarkastaja tulee!) jonka katsomista olen harkinnut.

Aamu 126/70 💙 52  Ilta 119/65 💙 45

Yuval Noah Harari tuli uniini dystopiakauhan kanssa ammentamaan minulle ja jonossa takanani oleville ihmiskunnan rippeille lusikoitavaksi koko jäljelläolevan maailmankaikkeuden tulevaisuuden. Kauha oli pieni, lusikat vielä pienempiä eikä siinä kauaa mennyt kun tulevaisuuslautaset olivat tyhjiksi nuoleskellut. Hararin ojentama tulevaisuuslautanen alkoi tyhjennettyään venyä kumimaiseksi limaksi ja hävitä jonnekin kauas pimeyteen vieden meidät jonottajat mukanaan yksi kerrallaan.

Aamu 116/63 💙 48  Ilta 110/58 💙 42

Käsissä vajaakuntoinen Canon EOS 400D. Se on ollut pitkään hyllytettynä kun siitä lakkasi automaattinen tarkennus. Löysin vian helposti, mutta korjatessani kömpelöt sormeni tekivät rungon ja objektiivin kontaktipintoihin uuden vian ja se jäi nyt ainakin toistaiseksi korjaamatta.

Onhan nuita kameroita. 10 vuotias Olympuskin toimii kun tilasin siihen uuden akun. Myös Nikon D3100, jonka sain synttäreitteni alla, on hyvä kampe kun nyt kehtaisi enää ottaa niitä kuvia jo niin kirjavaksi kuvitettuun maailmaamme.

Masentaa toisinaan nämä mitättömyydentunteet vaikka nehän ovat vain tuntemuksia. Ei niillä mitään merkitystä ole käytännön sujumisen kanssa. Se sujuu, ja jos ei minulta, niin joltakin muulta elolliselta. Variksiltakin märännösaterioidensa äärellä yhä vain paremmin.

Jos jokaisen päivän onnistumisen tunteet olisivat äärimmäisen kiihottavia, niin se tarkoittaisi vain sitä, että huomenna saman tunteen saavuttamiseksi onnistuminen pitäisi olla kaksinkertainen, että sillä ihmismielelle jotain merkitystä olisi. Tärkeintä ihmispirulle on vain tunne ja sitä passaa miettiä, onko se todella niin tärkeää, että onnistumisten eteen uhrataan koko maapallon elollinen tulevaisuus.


Todellakin: Pekka Kuusi on kirjoittanut jo 1960-luvulla aloittamaansa kirjaan "hararit" ennen kuin ko. tuoreempi ajattelija on edes syntynyt, ja ennen kuin Pentti Linkolan elonkehän huolet alkoivat tihkua kansalaisten tietoisuuteen, ja irvailtavaksi. Tässä voi vain pohtia sitä, miten hitaasti (ajattelevan lajin itsensä olemassaoloonsa verrattuna, ei maailmankaikkeuden ikään) lajimme älyllinen aivojen puolisko järjelliset ajatukset hyväksyy. Ilmaa olevat unet, ennustajat, jumalat ja arkeenkin ulottuva fatalismi pitävät aivojamme yhä pihtiotteissaan vaikka "tuli jo tukkaasi nuolee".

Tällaisia kirjoja kun lukee, omat ajatukset ja päätelmät ovat yhteneväisiä vaikkakaan eivät yhtä selkeässä järjestyksessä. Avuttomuuden tunnekin lisääntyy, sillä toivoa ei niiden jäljiltä kovin paljoa jää. Toisaalta: Eihän yhden piskuisen maapallon kohtalo avaruuden mittaamattomilla markkinoilla mitään meinaa. Kiva että kävit, Tellus ;)

perjantai 9. marraskuuta 2018

Marraskuisia ampiaisia

Olin näkevinäni kosmologi Kari Enqvistin Lidlin mainoksessa; myipä itsensä halvalla  muuten niin vakuuttava alkuräjähdysajattelija.
 
Radio Yle 1:  Harri Tuomisen maailmanmusiikkiohjelmat ovat mielelle namuja, mutta kuuloelimeni eivät enää pidä Roman Schatzista ja Kalle Haatasenkin kurkkuärinät ovat ruvenneet ärsyttämään. Johanna Korhosta vielä jonkin aikaa voi kuunnella, mutta sitten toivoisi jo tuoreita asioihin ääneen paneutujia. Kunhan eivät vain Sari Valton lajisia monotooneja palkkaisi yhtään ainutta lisää.
 
Televisio: Kolmena-neljänä iltana kuukaudessa sieltä tulee järjellistä katsottavaa. Niille riittää pari kanavaa; turha kampe siis.
 
Syksyn kirjatulvasta olen lipponut luettavaksi muutamat elämäkerrat ja dokumentit. Tilasin juuri lahjakorteilla Tuomiojan Erkin 1998-2000 päiväkirjamerkinnät toverikseen Hakaristin ritarit-tutkimuksen suomalaisen SS-pataljoonan vaiheista/sotarikoksista. Lahjakortteja on jäljellä vielä 150 euron arvosta, että eipä kovin usein ole huomioitu näin runsaalla mahdollisuudella hankkia mieleistään lukemista!
 
Kysyttiin: Blogikirjoittajista/blogeista mitä sanoisit kun itsekin niissä liemissä lillut? Vastasin: Huussissakin voisi käydä ajatustensa kanssa ja penkaista läjiensä alle mahdolliset tulokset vaikka ei niistä edes kompostoitavaa jää!
 
Täällä miljardien viestien virtuaaliunessa, jossa kaikki kilpaa kuorsailemme olemme yksinäisempiä kuin autioiden saarien robinsonit ja perjantait milloinkaan.
 
Kuopiossa katsastuksessa. Liäkärin puolesta voin edelleen ajaa vaikka rekkaa jos sellaista alle tarjotaan. Tein lääkärintarkastuksesta (ikä-sic!) ajokorttia varten hintavertailun. Kajaanissa Terveystalo 110-120€ ja sote 70-90€, Helsingissä Terveyskulma 40€ ja Kuopiossa Puijonlaakson terveysasema 65€.
 
Matkuksen hehtaarihallissa kytröttelevän pikkuliikkeen eräästä alekorista löysin Noah Hararin Huomisen lyhyt historia-teoksen ja muiden kauppojen alekoreista kengät 5€, housut 5€ ja paidan 5€. Kahvit join kauppahallissa ja Prismasta hain murua rinnan alle.
 
Muutaman päivän kuluttua Kuopiossa uudestaan. Käytin mummia silmäleikkauksessa.
 
Oli aikaa molemmilla kerroilla kuljeskella pitkästä aikaa kaupungilla. Nuoruuden aikaista Kuopiota ei enää löydä kuin Kauppahallista hajuineen. Paitsi että onhan senkin kylkeen turskautettu ruma, lasinen ravintolakasvain torille päin. Sokoksen urealle tuoksahtava kongikin on mennyttä maailmaa. Nyt siellä haisevat kukat ja parfyymit, kaakaot, lattet ja muu lattea interiööri. On Kuopiossa vielä joku puutalokortteli säästynyt, ja kirkot ja kaupungintalot töröttävät ikuisuutta odotellen paikoillaan, mutta kaupungin henki on vaihtunut totaalisesti toisenlaisille keuhkoille sopivammaksi. Eihän kuopiolainen muutos maailmanhistoriassa, (tässäkään lajimme lyhyessä) mikään merkillisyys ole, mutta nimenomaan lajimme aiheuttamassa nopeudessa järisyttävän tuhoava, kaiken alleen asvaltoimisen himossa ja maankamaran kuokkimisen totaalisuudessa peruuttamaton.
 
Näin unta, että V (kehitysvammainen veljeni) oli vielä pieni, jalaton rempula niin kuin pitkälle lapsuuttaan olikin, mutta minä jo tämän ikäinen kuin nyt olen. Itse esiinnyin unessa "vammaiskuiskaajana" joka supatteli veljensä korvaan käsittämättömällä kielellä rauhoittavia sanoja, ja pian alati kinaista limaa erittävä, sonnalle haiseva, pahasti rääkyvä V rauhoittui ja alkoi nauraa ihmeellisen valoisasti. Äitikin siihen tuli käsiään navettatakin helmaan pyyhkien kyselemään, että mikä se Veijolle nyt tuli. Harmittelin, miksi onnellinen uni loppui kesken. Mutta loppuiko sittenkään? Mitä muuta siinä olisi voinut olla, kuin että onneton tuli onnelliseksi?
 
Marraskuu on jo pitkällä, mutta ampianen luistelee ikkunan sisäpinnalla!
 
Tänään sain ystävältäni Maaret Kallion "Inhimillisiä kohtaamisia"-teoksen. Se oli hyvin henkilökohtaiseksi mietitty lahja joka liikutti mieltä lämpimästi niin kuin merinovillaiset sukat jotka sain pari viikkoa aiemmin. Hesarissa sattui olemaan myös Kallion kolumni joka oli koottu lukijoiden palauteposteista. Niissä kerrotaan, miltä tuntuu kun isä ei ole paikalla, hän on kehno siihen toimeen tai isää ei ole lainkaan.
 
Isä-instituutio on muutenkin Suomi-seinälle päivityksen alaisena. Sillä tehdään politiikkaa (isäinpäivä liputuspäiväksi-virallistamisehdotus) ja myydään kirjoja, kortteja, villahousuja, partavesiä, viskejä ja kukkia. Haastatellaan Jari Sinkkosta, Jari Sarasvuota ja umpinuutunutta, 80-luvun radikaalifilosofi Esa Saarista. Ehkä joku arkinen, täysin tuntematon isäkin pääsee sanansa sanomaan muutaman paikallislehden sivuilla.
 
Kirjallisuuden myyntiluvuista voi päätellä kansakunnan päidensisällön köyhyydentilastakin jotain. Kirjailija Hotakainen kirjoitti moottori"urheiluun"osallistuneesta räikköstyypistä elämäkerran ja se kimposi heti myyntilistojen kärkeen! Tällaisen "tieto"kirjallisuuden lukijalajinko oletetaan kykenevän elonkehässä aiheuttamiensa virheiden pikaiseen korjaamiseen, kun se urakka täytyisi nimenomaan aloittaa kilparatojen ja polttomottorivehkeiden purkamisella...
 
 
Tyttäreltä sain synttärilahjaksi "Isä, kerro minulle"-kirjan, jonka sivut minun itseni pitäisi täyttää. Saattaa olla vaikein tehtävä elämässä vaikka mitään muuta en ole niin hartaudella yrittänyt, kuin kirjoittaa elämänpätkääni auki. Mikään naivinkaunis ei elämäntarinani olekaan, eikä onnistumisista siinä leuhkita. Loppua kohti vähän paranee, mutta merkit ovat ilmassa, ettei hautajaisteni kynnykselläkään minua tulla onnenkruunulla koristelemaan eikä kaulaani voittajan seppeltä pujoteta.

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Kaamosaaton sipaisut

Leijuskelen Kainuun ja Savon väliä. Joskus ajelutan itseäni hieman kauempanakin.
 
Tippuu minulta harvakseltaan sipaisuja vihkoihinkin. En päivää niitä enää, en merkkaa sijaintia. Tahroja paperilla vain. 
 
Tästä Syrjähdänkin muistamaan: "Vain tahroja paperilla/älä siis suutu/ei niistä asiat/miksikään muutu/ei se/että meillä oli retkemme/eikä se/että meillä oli hetkemme..." Tästä laulusta kimpoilee mieleeni Tampere, Lahti, Hollola ja rannoille suuntautuneet telttaretket. Yöllinen hiki kuivahtanut suolarannuiksi hellyyden aristamille ihoille, eikä muuta juotavaa kuin leväisenä lilluva järven vesi.


Unimäessä näen erisävyisiä unia kuin muualla. Viime yön huumorikuvajaiset mammuteista Jörnin paimentamana. Aiempi, vielä muistettavana uni kuutamossa kimmeltävästä meren aallokosta. Halusin uida, mutta rantaan oli liian pitkä matka vuorelta, josta merta katselin. Ja äsken, kun nukahdin tuvan sohvalle päiväunille, tuli Anu-vainaa rihlakko kainalossa pyytämään minua mukaansa metsälle.

Unimäen unissani on enimmäkseen vapaus läsnä, ei ahdista. Paidan kauluskaan ei kiristä. Lahkeessa joskus pöjöttää jos on siihen viittaavaa unta nähnyt. "Lahkeessa?" Alastihan minä nukun. Se lahje kuuluu siis unien maailmaan kuten kullin "pöjötyskin".


Amerikoiden nykyisestä presidentistä ei pidä edes nimeä enää lausua. Mies päänsä sisältöineen on nähty ja kelvottomaksi todettu. Ne politiikan ja markkinoiden toimijat, kaikentavaran-rahan-jobbarit, jotka tällaisesta mädästä vipuvarresta hyötyvät, heidät korttojen kynsissä kappaleiksi täytyisi repiä (voi kun joku kykenisikin!).

Iljake Janitskin ja tosentti Johannyt Bäckman saivat mukavasti tuomioita vihapuhekampanjoistaan. Olisi oikeusistuin voinut yksintein kahdella kertoa tuomiot ja molemmille ehdottomina. Julkiseen jalkapuuhun lukitseminenkaan ei pahitteeksi olisi moisillekin eläjille.

Tuomioiden syistä tulee mieleen omieni mielipiteiden perään kajahteleva "viha"posti. Kommenttien sisällöt eivät kummoisia älynväläyksiä ole, kielellisestikin surkeita esityksiä. Niistäkin lauseiden kykkösistä kyllä ymmärtää, millaisin sivistykseneväin jotkut elämänsä lävitse kahlailee. Sääli.


Teemu Keskisarjan Aleksis Kivestä laatima Elämänkertomus" (Saapasnahkatorni, Siltala 2018) ei sävyltään vastannut etukäteismarkkinoinnin antamaa kuvaa. Sain kirjan synttärilahjaksi naapurin Anelmalta. Eikä Aleksis Stenvall ladon seinistä kierrätykseen hauleja kaivellut vaan sen aikaisten suustaladattavien piilukkojen pyöreitä kuulia.

Hankin itselleni Matti Salmisen kirjoittaman Erno Paasilinna-muisteluksen. Oli siinä joitain kohtia, jolloin hiljaa taputin karvaisia käsiäni, mutta ei mikään erinomaisuus siksikään, kun jo EP itse eläessään kirjoitti jykevästi Tähän astiset elämäni kirjaimet. Luultavasti se olisi riittänyt.


Aamulla jossittelua raa´alla ajatuksella: Entä jos Mannerheim olisi varustanut itsensä vyötäröpommilla ja painaissut laukaisinta junavaunussa jonne kestit järjestettiin hänen 75-vuotis synttäreillään 4.6.1942 joihin osallistui myös Adolf Hitler?  Tämä ajatus tuli mieleeni, kun kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa mainittiin samoihin aikoihin natsien kostoksi tuhoama Lidicken kylä asukkaineen syystä että kun eräät rohkeat miehet nitistivät SS-Grubbenfuher Heydrichin Prahassa hieman aiemmin.

Voisiko sotakenraali koskaan toimia vastuullisemmin kuin siten, että uhraisi myös itsensä kun tilaisuus ja ilmiselvä tarve asialle olisi? Ja varsinkin, kun sillä olisi miljoonien tuhoamisen estävä seuraus kuten Hitlerin räjäyttämisessä olisi ollut. Jos tieto tästä salamurhahankkeesta olisi vielä etukäteen "vuodettu" Stalinille, olisimmeko säästyneet sodan lopussa alueluovutuksiltakin...


Laittelen ruokia. Lämmitän uunia, takkaa. Pojat tulevat kohta koulusta.

Luen lehtiä. Akkuteollisuus rynnii kaivostoimintaan täysillä: linkolat, lankiset, hyvöset 15 000 tiedemiehen mukana huuhdotaan lokavesiin joita johdetaan luonnonvaraisiin vesialtaisiin ympäri tämän pienen planeetan. Paikallislehdissä hehkuvat otsikot onnesta paksuina kuin viagralla siveltyinä. Ympäristötuhoista keskustelu on tyyten unohtunut.



Sain upouuden moottorisahan synttärilahjaksi. Pölökkyän täällä Unimäessä kesällä kokoamiani pöllejä uunipuiksi. Jonkin verran tuli myös hella- ja saunapilkkeitä tähepätkistä jotka pieksin kirveellä palasiksi ja kärräsin liiteriin. Pölkyistä tein melkoiset pinot ulkosalle ja peittelin pellinpalasilla jäätäviltä sateilta suojaan. Ovat helpompia ottaa kirveen käsitelyyn sitten kevväämällä jos en aiemmin sille hommalle piäse.

Sitten päivän rehkimisestä väsyneenä näin jälleen eläviä unia. Yksi oli hauskanpuoleinen saunauni, toisessa unenkuvajaisessa ryömin kanervikossa konttailevan isän perässä koiran haukkua kohti. Ukkometso istui kuusen oksalla ja kohta isä ähkäisi yhdessä pyssyn pukahduksen kanssa. Isä piereskeli ja haisi piipputupakalle niin kuin niin monissa unissa ennenkin ja unen lopussa ne hajut sekoittuivat ruudin tuoksuun.

Todellisuudessakin olen isän perässä ryöminyt lapsena Hakin haukkua kohti ja haistellut samoja hajuja joita unessakin nenään tunki.


Nyt lajimme tuhoavan vaikutuksen vuoksi on meneillään olevassa kuudennessa sukupuuttoaallossa 60% selkärankaisista hävinnyt elonkirjosta, ja tahti on yhä kiihtyvä. Mitenpä valtaosa ihmisistä tähän uutiseen suhtautuu? Olkapäitään kohauttelee vain.

Tulemme siis ansaitsemaan omankin lajin häviämisen. Surkeaa siinä on se, että samalla tuhoamme miljoonien muiden lajien tulevaisuuden. Jäljiltämme jää avaruuden radoille pelkkä loppuun kaluttu, ydintuholla viimeistelty maapallon ranka.


Kun luin tänään Edward Westermarckista laadittua, tuoretta tutkimusta (Niin Timosaari, Gaudeamus 2018) aloin ajatella ajattelua. Ei siitä mitään järkevää tulosta irronnut. Aivot solmussa nukahdin päivätorkuille ja kun heräsin, luulin olevani Inarissa. Olin jopa kuulevinani joikaamista, mutta se olikin G joka oli tullut koulusta ja vihelteli läksyjä tehdessään. Paistoin munakkaan meille molemmille. Itselleni ruskistin kevyesti lisukkeeksi sipulia ja tomaatteja jotka maustoin yrteillä.


Moottorikelkasta lakkasivat keväällä vaihteet toimimasta. Toin koko rakkineen peräkärryssä Kniin. Tänään aukaisin laatikon kannen, mutta enpä minä paljoa sen päälle ymmärtänyt -vielä. Yhdessä isommassa hammasrattaassa olin havaitsevinani kulumaa, mutta muuten olivat lohkeamia vailla. Kai se koko rojuloota pitää ottaa irti ja palasiksi hajoittaa. Ei kyllä kiinnostaisi, mutta kun siellä metässä olisi niitä tuulenkaatoja jotka jo pätkin ja kasasin odottamaan talvista kyytiä rantteelle. Olisi melko monta pitkiksi jättämääni tukkirunkoakin joista voisi vestää jonkun rakennusaihionkin...


Olen lukenut jo moneen kertaan Perjantain, tuon Michel Tournierin jo 60-luvulla kirjoittaman autionsaaren tarinan, mutta aina se yhtä mukavasti sävähdyttää. Se on niitä kertomuksia joita ei aika syö eikä lukemiskerrat tukahduta. Oikeastaan päädyin lukemaan tätä kirjaa jälleen, kun Hesarista leikkaamani muistokirjoitus leijaili hyllyä siivotessa lattialle: Tournier kuoli toissavuonna 91 vuotiaana.

Tulee siis se mainio kaamosaika jolloin lukemiseni kiihtyy taas mahdottomiin mittoihin.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Syksyisiä sipaisuja

Tämä havainto riittäköön syyskuulle: Täyspimeys on tullut takaisin tälle valopäillä valaistulle avaruudenkappaleelle. Muuta ne väittävät tiedon valtaväylien auraajat, oman älynsä digisillä täyspitkillä sokaistut, bioliemiin marinoidut.



On jo lokakuu ja minusta näkee sen. Niin, täytänhän jälleen pyöreitä vuosiakin enkä epäile, etteikö ikä jo alkaisi näkyä; solukko aloittanut kiihtyvän ruumiin kuolettamisen.

Jaksettava on silti kuin kaksikymppinen olisin.

Kirjoittaminen on jäänyt vähille. Jonkun ajatusviivan vihkoon ja se siitä lystistä. Joku lukija on kysynyt uusien tekstien perään, jotkut niistäkin, jotka vasta äskettäin ovat alkuperäiseen Kivaniemeen eksyneet, löytäneet tarinani ja pyöräilykertomukseni, mutta eivätpä kirjailevat ihmistyypit ennenkään ole käskystä lumetta anojille reseptoineet.

Verta tekstikin kaipaa, ei pelkkää säilöntäainetta tai pakkasenjähmeyttä estävää glykolia; muistinpakastimet on täytettävä elämällä, että olisi jotain sulateltavaakin; on elettävä elämää josta on jotain sanottavaa.

Murheellisia asiotakin on tapahtunut: Esko kävi elokuussa asentamassa lämpöpatterit, sanoi lähtiessään, että nämä olivat sitten elämäni viimeiset, meni kotiinsa Suonejoelle ja heitti henkensä. Hautajaiset Eskon 70-vuotis päivänä olivat syvän haikeat, äärettömän surulliset. Enkä ole vieläkään 30-vuotisen ystävyyden katkeamisesta toipunut.

Oli myös hautajaiset Hesassa. Sedän loppuun kuihtuneen vaimon (84) tomuinen maja piilotettiin Honkanummeen elokuussa. Taisin siinä haudalla ajatella hautausmaan lähellä olevaa Pavin tanssilavaa ja miten sielläkin on joskus lyyleille kyytiä annettu, ja heiltä sitä saatu, ja että elämässä ei pidä mitään rikoksetonta tekoaan kovasti katuman. Niin lyhyt se on vaikka sata vuotta kestäisi. Sehän on vain ihmisen keksintö; aika ja sen laskeminen.

Häitäkin jossain juhlittiin.

Sairastelua on riittänyt, ei mulla, mutta jollakin tässä lähellä. Ei ole sekään mukavaa seurattavaa. Sen olen elämässä oppinut, ettei toisten sairauksista kirjallisia selvityksiä juurta jaksain pidä tehdä.

Satoa olen kerännyt säilöön: mansikoita, mustikoita, puolukoita ja karpaloita. Lanttu- ja porkkanapakasteita valmistin viimeisimmäksi. Yksi porkkanapenkki on vieläkin maassa kun on ollut niin lämmintä. Kuivan kesän vaatimaton perunasato on keretty syödä niin Unimäestä kuin täältä Knista suoraan pellosta.


Päivän nimi: Teknologiauskonnon lähetyssaarnaaja Linda Liukas. Siinä ihminen, joka on pesetyttänyt aivonsa digisillä suitsukkeilla. Ja seuraajansa pyörtyilevät kuin lahkolaisten kokouksissa tapana on.

Muitakin uusia uskontoja syövytetään kiihtyvällä kaupalla ihmislajin tajuntaan. On atomisähköuskonto, aurinko- ja tuulivoimauskonto, bioliemiuskonto ja akkuautouskonto. Ukkoylijumalaksi on viimeinkin päässyt tuhat vuotta paikkaa vartonut Markkinavoimajumala.

Ah Jeesukseen ja ilmastokaupassa kättä päälle!

maanantai 2. heinäkuuta 2018

Kesäkuisia sipaisuja

To 7.6.2018

Parodiaelokuva Stalinin kuolemasta (The death of Stalin) oli jokseenkin hauska vaikka röhönauruja en minä, eikä harvalukuinen yleisökään päästellyt. Kalmanhaju, joka Stalin-historiasta lemuaa, tukkii edelleen tehokkaasti nauravat turvat. Ei siis elokuvientehtailijoillekaan helpoimpia irvailunkohteita. Putinin Venäjällä Isä Aurinkoisenaan tätä pyövelin haamua yhä pitävät. Lie inkarnoitunut nykyisiin vallanpitäjiinkin. Moskova (Kreml/Putin) kielsi elokuvan levityksen valtakunnassaan, eli jo se vihjaisee, missä ajassa georgialaisen pankkirosvon runnomassa maassa yhä eletään.

Puutarhatontun alkukesän hommat ovat tehdyt, odotellaan vain satoa vaikka kylmiksi ilmat kääntyivät. Aikaisin kaikki kukki tälle kesänalulle. Mansikkapenkitkin valkoisenaan pohottavat. Halla jos tulee, niin tervemenoa se herkku.

Tekaisin roskakatoksen vaikka ei se mikään katos olekaan. Puolentoistaneliön maitolaituria muistuttava "pömpöi", puuttuu vain porrasjalusta, hiekkapohjaisen maantien levike ja maitotonkat, lehmänammunta taustalta.

Äet lähti eilen reissuun. Täällä on ollut pari lisäsuuta majoittuneena.

Elias on ollut nyt tämän viikkoa elämänsä ensimmäisellä, "oikealla" työmaalla. Lunkan kortteliin nostavat uutta kerrostaloa ja siellä poika opettelee rakennustyömaiden "kieltä".

Poikulaiset toivat koulun päätyttyä sellaiset todistukset, että niillä voisi pyrkiä suoraan yliopistoon, vehnästelin minä.

Pe 8.6.2018

Tänään pyykkikone hyrskytteli monet kerrat ja ulkonarut ovat nyt rievuilla kirjavoitu. Satoi vettäkin päivällä, mutta illasta selkeni. Pidän pyykin ripustamisesta ulos ja tuoksun vuoksi myös poisottamisesta, mutta viikkaaminen ja sukkien parittaminen ei ole kovin herkistävää tointa.

Laitoin ruokaa isolla ajatuksella ja lettuja jälkimauksi. Yläkerran nuoret vein iltapvllä bussille joten sen puoleen voin huokaista.

Pojat maalasivat uuden kuistinlaatikon.


La 9.6.2018

Rassasikohan viimeöinen halla mansikankukat!

Kuistinlaatikkoon kansien saranat ja pohja.

Iltasella Napikselle. Vuokatissa on menossa kepulaisten puoluekokous, että saattaa se kyllä olla kepukeittoa koko humpallus kun niitä sinnekin muutama linja-autollinen änkeää.

Juolahti mieleen, että Satu täyttää tänään 59 v. Jaksaa yhä elää kituroida hänkin, paljon kärsinyt ihminen.

Su 10.6.2018

Heräsin jo ennen viittä. Aurinko oli jo melko korkealla ja änkesi näkyviin pilvenriekaleiden takaa kuin häveten heräämistään. 8 astetta lämmintä, ettei enää hallanvaaraa.

Unet olivat pitkästä aikaa monipolvisen sotkuisia. Kuin solmuista köyttä jota kurkkuun tungettiin. Paljon läheisiä ihmisiä siellä jonoili omille paikoilleen näyttämölle.

Napiksen keputungoksesta läksin pois jo 22.30.

Äet haettiin junalta alkuillasta. Hyvä se reissu oli ollut. Istutettiin omenapuun alle kakkukahville.

Ma 11.6.2018

Entrinkiin kärryllinen kierrätystavaraa. Ei niin vähävaraista taloutta, etteikö rojua nurkkiin kerry. Vaikka tehokkaaksi kehittynyt kierrätysidea on osoittautunut omituisen lajimme suosituksi harrastukseksi, en silti anna sen hämätä raaka-aine ja ilmastokysymysten todellisuutta. Tämä kaikki on vain kosmetiikkaa matkallamme ikävään tulevaisuuteen jossa linnunlaulu on harvinaisuus.

Ti 12.6.2018

Tuli ilmoitus "koukuttavan" viihderomaani kirjoituskilpailusta. Millä ilveellä ne romaanikoukkuun tarttuvat lukijat kalikkahivelykoukkuun hullaantuneiden joukoista luullaan löytyvän?

Hain kyllästettyä lankkutavaraa 16 jm. Pitää tekaista Unimäen kellariin ovi, entisestä pasahti jalka lävitse kiinni potkaistaessa. Oli mehinyt 25 vuotias lautaovi piloille. Paitsi että alunalkaen senkin oven pienentelin vanhan hirsitalon purkuovesta, että lie jo satavuotias ollut. Nyt teen niin jytäkän läventukkeen, että kellari murenee ympäriltä ensin.

Ke 13.6.2018

Masentavia asioita tapahtuu, mutta sellaisten parissa se suurikin maailma painiskelee.

Käärmeet rikastuttavat jälleen runsaudellaan Unimäen faunaa.

La 23.6.2018

Ihmismieli on tontiksi rajattu, joskus kaavoitettukin valmiiksi. Ei se kaikilla rannaton ole. Aina kuitenkin riittää niitä, jotka runnovat itsensä aitojen ja veräjien lävitse. Kyllästyttyään häipyvät sananselityksittä, jättävät kaivamansa montut täyttämättä, aidanseipäät ristronkkeliin, veräjätkin sulkematta.

La 30.6.2018

NykyStalin ja ennenkokematon Trump saapuvat parin viikon päästä Helsinkiin suutelemaan toisiaan poskille. Wanha Suomirouva valaistuu maailman silmille hetken kestävässä isännänosassaan Narrienlaivan luotsina. Häpeänpuna sen poskilla photosopataan aamu- ja iltadebateissa loputtomilla asiantuntijoiden puheilla ja toimittajien hymistelyillä. Ja ah, miten ETYK-hurmainen nousuhumala valtaakaan asioita muistavien mielet.

Unimäessä poikien kanssa tämä viikko. Tuulenkaatoja kärrännyt pihaan teiden varsilta. Oli nitä viimeisimmät myrskytuulet pätkineet teiden poikkikin. Jos kaikki lähiympäristön tuulenkaadot keräisi, olisi polttopuuta loppuiäksi.

Käärmeystäviämme lienee hehtaarille kymmeniä, ellei satoja; joka päivä heitä jollakin kulmalla moikkaan. Hyvin on mahduttu olemaan vaikka yhden päälle olin istahtamaisillani kun se otti aurinkoa aitan rappusilla.

Kirjoittamiselle ei ole ollut oikein aikaa, eikä halujakaan. Miksipä olisikaan kun saman soikean, rosoille jykertyneen tahkonkiven pyöritystä tämä kaikki on. Mieli suree, mutta minkä vuoksi, niin siitäkään ei ole haluja jatustella.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Sipaisuja

Ke 16.5.2018

Rahistelin illasta Anun ja Marin sepelipintaista polkua Unimäkeen. Ensimmäiseksi nenääni tunki tuomentuoksut ja korviin jokaiselta ilmansuunnalta käenkukunnat. Käkien määrästä on helppo tehdä  johtopäätös, että tälle, toisten pesiin munivalle lajille käypäsiä pikkulintujakin on runsaasti vaikkei  niitä kuulisi eikä näkisi.

Mustikkakin on kukalla! Halla tulee ja vie koska on liian aikaista; pölyttäjätkään mukaan kerkeä!

Unipuron vettä tien alitse ahdisteleva, liian pieni viemäriputki on taas tukossa ja vesi syö tietä poikki. Mutta eipä minun Kyntöläisen suuntaan välttämättä ajella tarvitsekaan.

On ollut tukahduttavan kuuma. Kiireinen päivä muutenkin enkä jaksa nyt enempää. Klo onkin jo 23.30. Kotiin jäi kipeä, äärettömän väsynyt ja siksi myös ärtyisä Äeti, mutta pakko minun oli tänne lähteä koska ensi talvenakin on uunia lämmitettävä.
To 17.6.2018

On myöhäinen ilta jälleen ja saunapuhtaana tässä aitan rappusilla istun ja kuuntelen viitakon metelöintiä. Panin kuulolaitteet korviin ja nyt kuulen koppakuoriaisten nivelten nakseenkin.  Ilma viileni päivän hellelukemista kun ukkosrintama vyöryi päälle.

Suht kova päivä; sahasin koivutukit ja pienemmätkin riu´ut pölkyiksi. On niitä sitten muutamaksi päiväksi kirvehtiä!

Sonja kävi Silvian ja Stellan kanssa. Toin Knin pakastimesta mehuja ja pari hillopurkkiakin annoin mukaan. Huolia ja murheita, niitä tyttärelläkin piisaa vaikka ei se paljoa niistä avaudu. Mutta paljonkos sitä isälle tarttee, että se tajuaa.

Vein päivällä kauppareissun jatkeeksi tulostimen ja käyttökykynsä hävittäneen läppärin Akulan Penalle huoltoon. E tarvitsisi koneen koeviikolle.

Pe 18.5.2018

Viileä oli tänäinen aamu. Atmosfääriä vasten vaaleanharmaa kupukansi jonka vankina ihminen kimpoilee. Kyllä se siihenkin reikiään puhkoo luullen, että avaruuden järkyttävät äärettömyydetkin se voisi valloittaa.

Kuin aikoinaan Kolumbus puista purteaan, nykyihminenkin harharetkilleen avaruuslaivaansa varustaa koska sille maapallo niin vastenmielisen ahtaaksi viljelyalustaksi on käynyt. Ja vaikka mistään muusta ei olisi kyse, kuin metelöimättömän elämän eläminen muiden lajien lailla niin suurten aivojensa ruokkiminen menee vatsankin edelle. Joka taasen tarkoittaa tulevaisuudessa pelkkää virtuaalia eivätkä aivot silti niin viisaaksi koskaan kuitenkaan kehity, että ymmärtäisivät, minkä kustannuksella itseään pelkillä mielikuvilla ruokkivat. Eikä se sitäkään tajua, kuinka suuria, koskaan maatumattomia ulostekasoja tuon näkymättömän mielihyvän tuottaminen planeetan pinnalle tuottaa.

Heräsin jo ½5, keitin kahvit, laitoin hellaan tulet ja puuron vesihauteeseen. Läksin sitten peräkärryn kanssa hakkuuraiskioille kokoamaan pinojen alus- ja tukiriukuja. Kärryllisen karsin melkoisen joutuisasti ihan vain vesurilla.

La 19.5.2018

Viime kerralla käydessäni jonkinlainen puhuri tyrkkäsi lumisen talven jäljiltä haurastuneen lintujenruokintasysteemin nurin ja säiliössä jäljelläolleet siemenet levisivät nurmelle. On siinä riittänyt tinttiä ja talttia penkomassa jyväkasaa kuin muorit alemyyntien ryöttäkoreja. Tikkojen seuraaminen on tämän kevään hauskin tapaus. Yksi tikka lienee pudonnut mutalikkoon kun ovat niin punervanlikaiset sen kyljet.

Pieksin ensimmäisen, 2x3,5x0,60 m (4 m3) halkopinon. Pölökkyjä riittää vielä huomisellekin ja sitten jää vielä lyhyemmät pilketarpeet toiseen kertaan. Kirves kimposi oksaisen koivuhalon jousimaisesta puristuksesta väkisin irti kouristani, teki pyörähdyksen ilmassa ja putosi nakka edellä päälakeeni. Kuhmu tuli, vähän vertakin.

HP ei ollut suostunut toimimaan. Niinpä Pena oli ajanut vanhaan Acerin läppäriin W 10:n ja saanut myös tulostimen ajurin siihen asennettua.

Sonja toi lohen. Se on nyt kellarissa imemässä suolausta itseensä. Loimotan sen huomenna.

Su 20.5.2018

Knissa olin myöhään illalla. "Miehet" ja Äet nukkuvat jo.

Sinnittelin Unimäen rantteella kaikki uuni- ja takkahalot pinoon. Olikin kovahko urkko, mutta ei se mielelle pahaa tee saada vaikka halkoja elämässään aikaiseksi. Kotonakin muutamat tekemättömät työt odottaneet tekijäänsä. Pyykkiäkin monet koneelliset. Nyt olen kyllä niin poikki, etten sanaa suustani saisi jos olisi kelle puhua.

Ma 21.5.2018

Äet jäi töistä kotiin. On se tosi kipeä joka puoleltaan. Henkinen olokin niin kurja, että lohduttoman olon seuraaminen kääntää minunkin sisuksia. Ei ole paljon tehtävissä kun eivät lääkärienkään konstit auta. Vain aika auttaa, jos auttaa. Kirjoittaakaan asiasta ei isosti osaa vaikka kokemusta sairauksista on enemmän kuin tarpeeksi. Ehkä juuri se pelottaakin, kun tietää, mihin ne voivat myös johtaa.

Muutamat kurkuntaimet Agrista ja Prismasta Kekkilää 15 säkkiä. Tomaattientaimia ei ole vielä missään.

Samettikukat ovat jo kahdella sirkkalehdellä. Niitä on n. 80 kpl. Painelin siemenet tötteröputkien multaan viime keskiviikkona. Näilläkin toimilla oma merkityksensä elämässä selviämisessä.

Ti 22.5.2018

Äet meni aamulla töihin ja tuli umpipuhki iltasella kotiin. Päänsärkykään ei hellitä.

Elias tuli kokeiden jälkeen jo kymmeneltä koulusta. Ruvettiin siivomaan kuistin puisia laatikoita. Homma laajeni niin, että järjestin E:lle pensselin käteen ja se maalasi laatikoiden julkikupeet uuteen valkoisuuteensa. Tosin suunnittelin jo, että tekisin uudet, kapeammat ja sirommat säilytys/istuinlaatikot tilalle. Entiset tein joskus Katinkullan työmaalta hilaamistani lautojen jätepätkisä ja minusta ne ovat olleet hieman kolhot. Tosin ne ovat olleet juuri kaikenlaisen rojun ja tavaransäilytyksessä erittäinkin sopivat.

Viime hommikseni yöksi kuivumaan sivelin ruskealla terassiöljyllä portaat ja tasanteen. 3 ltran purkki riitti juuri ja juuri. Maksoi sekin juutas 25 euroa K-raudassa.

Oli erkikoinen keskustelu netissä. Vähän siitä mieli pökerryksissä, vaikka normaalit ihmisen perustoinnat olivatkin aiheena. Asian esittämiskulma oli kuitenkin yllättävä, ja kysymys. Saattaa tunkea vielä uniinikin, mutta ei se ainakaan haitaksi ole.

Ke 23.5.2018

Unessa korkealla tila-autolla liikkeellä paikassa, jossa unieni matkoilla olen aiemminkin käynyt. Siinä maisemassa on laakeaa kalliota, vettä notkoissa ja useimmiten aurinkoinen sää, ja olo. Vinha oli mukana ja yölliseen nettikeskusteluun kanssani osallistunut henkilö. Mitään kummallista ei tapahtunut, mutta tunnelmahan unisa on aina se vaikuttavin. Nyt tarvitsinkin nämä mieltä rauhoittavat näyt.

E:lla ei kokeita tänään. Alettiinpa siis roskakatoksen panelointi. Iltaan mennessä se, kaiken muun toheltamisen ohessa olikin melkein tehty.

Tokmannin puutarhapuolelta löytyi viimeinkin tomaatintaimia. Olisi niitä Ojavuolta ehkä löytynyt jo aiemmin, mutta eipä tullut mieleen.

Yritin katsoa elokuvaa jonka juoneksi oli kyhäelty vanhojen kamujen nuoruuden ravintolakierroksen uusinta, mutta en jaksanut sitä röheltämistä ja niitä "siniverisiä" avaruusolioita joilta päisät rupesivat kiskomaan ja pirstomaan.

Luin Kurt Vonnegut-vainaan viimeiseksi jääneestä teoksesta Maaton mies nykyisen maailmanmenon täysteilauksen josta olen ollut samaa mieltä, ja yhä olen.

Eilen Manhattanilla kuoli Philip Roth, 85 v. Minä, kuten miljoonat muut lukijatkin pidän hänen mieleen jäävimpänä kirjana Portnoyn tautia.

Iltapäivällä, keskellä Kajaania syttyi 105 vuotias Pekka Heikkisen leipomo tuleen. Katto ja ullakkotilat kärvähtivät kokonaan.

maanantai 14. toukokuuta 2018

Sipaisuja

Ma 7.5.2018

Kuulopolilla meni nuljahti pari tuntia. Vasemman korvan kuulo on huonontunut rajusti, mutta oikealla parantunut niin, että sekös kuulonmittaajaa ihmetytti. Molempiin sen tietokoneen ohjelma silti määräsi kojeet joita täytyisi nyt opetella pikkuhiljaa käyttämään. Mukaan sain korvikelaitteet, korvilleni räätälöidyt sitten myöhemmin. Pieniä ne jo nykyään ovat eikä äänet enää kuulosta niin metallisilta kuin niillä vanhoilla joita en tosin ole oikeasti koskaan korvissa pitänyt. Tarpeelliset asiat on kuultu, tarpeettomilla ei niin väliksi. Pikkulintujen karjuntaan täytynee kuiten alkaa totutella jälleen.

Ti 8.5.2018

Heitti tässä jokin aika sitten keväinen "posttraumaattinen" tila reminsä päälle, mutta en siihen kuitenkaan hirttäytynyt. Ei siitä syväksi masennukseksi ollut. Panin mielenasiat pikkupakolla järjestykseen. Ehkä siinä jo elämänkokemus auttaa. Jos tässä vielä jonkun aikaa sinnittelisi tätä elämänteatteria. Monesko näytös lienee jo menossa.

Masennusdiagnoosista on tullut jo sellainen trendi, että jokainen riittaväisänen sitä sairastaa, tai on vähintään joskus sairastanut, että parempi niistä tuntemuksista on hiljaksiin olla.


Luin erään kovasti koetellun ihmisen elämäkerrallisuutta. Siellä lausuttiin jälleen: "... muista tämä ja kerro siitä muillekin, ettei sama toistuisi."

Jaloa ajattelua, mutta kuten maailmankuvasta näkijä näkee, kaikki on unohdettavissa ja siten myös toistettavissa.

Nyt kun juuri koetaan, mihin kuntoon ihmiskulutus elonkehää murjoo, muistaminen pitää tarkentaa kokonaisuuteen: "Näethän poikaseni tämän raiskatun kotiplaneettasi tilan, jäljiltämme sitä tuskin enää voidaan ehjätä. Varaudu tuhoon, varaudu siihen, että loppu tulee olemaan hidas ja tuskallinen."

On siis menossa elonkehän holokausti. Uhreina ja vainottavina kaikki se, mihin elollisen elollisuus perustuu. Se, mitä ilman mitään ei olisi.

Ke 9.5.2018

Näin Enemmistön tyrannia-käsitteestä poleemista unta. Unen pääosissa olivat Björn Wahlroos ja intialainen, luurangoksi kuihtunut nainen jolla oli 11 lasta.

Luen Paššan epäsuosiota. Matti Klingen Venäjä/Putin ihailevia tulkintoja ihmettelen. Putinin Syyrianpunaiset kauluksetkaan eivät hätkäytä professoria hereille.

Toisena luettavanani on Riikosen ja Laamasen Volga virtaa nyt Moskovaan. Siinä käydään lävitse Olavi Paavolaisen 1939 tekemää Neuvostoliittorundia. Jotain kai siitä irti saanen minäkin.

To 10.5.2018

Tapahtuuko maailmassa mitään jos Hesaria ei luettavana ole? Sen netistä luettavat otsikot alkavat olla pitkälti samaa huutomerkkigenreä kuin iltapaskojenkin. Ne kolme uutista, jotka se antaa ilmaiseksi lukea, eivät paljoa avarra.

Kainuun Sanomiin suhtaudun rukkaskätisesti. Se on ottanut näkyväksi linjakseen biojalostamojen ja kaivosten ylistämisen vaikka ne sananmukaisesti raastavat Kainuun muutenkin epäilyttävän "puhdasta" luontoa. Kritiikkiäkin se julkaisee, mutta huomattavasti pienemmällä fontilla.

Puhtaasta luonnosta ei pidä ihmisen enää puhuman. Sitä ei enää ole missään maailmankolkassa. Siitä on pitänyt huolen ilmakehässä vapaana kulkevat ilmavirtaukset ja se pitäisi jo nykyihmisen ymmärtää. Kirveltävin silmin on harhaa hokea poissa silmistä, poissa mielestä. 

Pe 11.5.2018

Unimäessä ovat tienvarren pölkkyläjät haloiksi särjettyinä pinoissa. Pihassa niitä vielä on. Milloinka pääsenen pirstomaan.

Ilmat herkeävät mukaviksi. Mielikin paranee.
Su 13.5.2018

Helteinen äetienpäivä. Toiset menivät mummilaan, jäin tekemään pihahommia. Lapioin vanhoja multia pois kasvihuoneen altaista ja muuta pientä. Uutta multaa ei riittänyt kuin pikku pätkälle, mutta kaipa sen kerkiää kun ei ole vielä tomaatintaimiakaan.

Ostin eilen Agrilta vaniljaruusun. Monena aiempana ä-päevänä olen ostanut K-raudan puutarhaosastolta runkoruusun ja niitä on vieläkin elossa viisi kipaletta. Nostelin poikien kanssa kellarin talvisäilöstä kaikki kukkaruukut pihalle. Niitä riittää ripoteltavaksi ympäri portaidenjuuria ja kivien päällyksiä.

Oman mummilan kiviraunioilta joskus pelastamani lastenkelkan (1950-60-luku) olen kunnostanut ja sen päällekin joku kukka laitetaan.

Ma 14.5.2018

Aamusta Kaksilla kipeätä käyttämässä.

Riston pihasta kaatamani koivunpökkelöt ovat nyt pilkottuna pinossa. Myös Arvon ja Anelman takapihalta lumen murjoman pihlajan ja paksummat Unkarinsyreenin rangat pätkin pihamme pinoon.

Arvon toivat kotihoitoon. Oli koko talven ensin sairaalassa ja sitten terveyskeskusten (Suomussalmi ja Kni) vuodeosastoilla heiteltävänä. Neljä kertaa käy kaksi hoitajaa (aina eri henkilöt, sic!) nostamasa sängystä, kohentelemassa ja hoivaamassa ja panemassa illalla petiin. On se ihmiselon viimehetket joskus sitkeitä. Arvollakin pää pelaa jota kuinkin edelleen, mutta fysiikka ei paljoakaan. Jalat eivät ota lainkaan muun ruumiin painoa päällensä ja käsistä on voima pois. Sohvalla istuu ja telkkarista kanavaa vaihtaa kun muuhun ei kykene.

Varjele elämä minua samalta kohtalolta! Tai sopivan ajoissa saapuva armollinen kuolema tietenkin.


E:n isovarpaidenkynnet kasvavat sisäkantiltaan lihan sisään. Sama vaiva kuin minulla samanikäisenä. Silloin niihin tehtiin kiilaleikkaus. Siilinjärveläinen lääkäri kaiveli muka "juuretkin" pois, mutta niin ne vain ovat vuosikymmenestä toiseen työntäneet irtosuikaletta kynnen viereen joka täytyy sitten säännöllisin väliajoin nyppäistä pinsetillä pois.

Poika käy lukion terveydenhoitajalla keskiviikkona, pitää sitten tilata lääkäri. Onhan se vakuutus, että voi mennä suoraan yksityiselle. Taitaa olla ensimmäinen kerta, kun vakuutusta käytetään, että kun laskee ne sadat ja tuhannet eurot, joita vakuutusmaksuihin 17 vuoden aikana on pantu, niin eipä se kovin taloudelliselta tunnu. Mikä luku viivan alla olisikikaan, jos laskisi kaikkien kolmen pojan vakuutukset?


Kohta on ½-yö. Nukahdin Paavolaisen Neuvostoliitto/Pietari/Leningrad-kuvausta lukiessani ja pian näin unta Stalinista, Leninistä ja Trumpista. Uneen sekoittuivat tuoreet ruumiit Palestiinan ja Israelin rajalla. Kysyin joltakin, että eikö vähemmillä kärsimyksillä nytkin  olisi päästy, jos yksi luoti olisi ammuttu jo toissa vuonna Trumpin otsaan kuin että niitä turskautettiin murhaamistarkoituksessa israelilaisten kivääreistä viiteenkymmeneen palestiinalaiseen kivilingon pyörittäjään.

Tämän päivän ruumiit tulivat Trumpian avuttoman Lähi-Idän suunnanmuutospolitiikan takia, mutta ei hän niistä vastuusen koskaan joudu sen enempää kuin israelilaiset goljatitkaan.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Sipaisuja

16.4.2018

Muanantae.

En päässyt lähtemään Unimäkeen. Tojotan näyttö katsastussonnille, ja ensin tietenkin se hemmetin nokka-akselin asentotunnistimen vaihto (113 €!). Sumuvalon sain korjatuksi. Vika oli peräkärrynvalojen pistokkeessa. Nyt eivät  hytässäkään vikavalot hehku! Etuakselin "koiranluun" vaihdoin jo viime vkolla.

Sitten meni muita asioita juoksennellessa iltapv enkä pimeällä viitsinyt suoriutua taipaleelle. Tulipahan katsottua Beck. Siinä ärsyttää se kauluri-parvekeukko viskilaseineen. Synkkiä murhajuttuja tonkivan trillerin kevennykseksikin täysin epäonnistunut syrjäkuja. Ja sitten nämä wallanderien ja beckien iänikuiset naissuhdekommellusten toteutukset ovat tyhjänaikaista juonimateriaalin tuhlausta. Ei luonnollisia, on ehkä lähelle osuvin arvio.

17.4.2018

P oli aamulla yök-taudissa, jäi kotiin. Laitoin lähtiessä Wilmaan opelle viestin. Kävin kaupassa. Jätin auton Tikkasenpurolle. Tavarat tulivat mukavasti pulkassa ja Vinha omin karvaisin tassuin tupsutteli. Sitä hanki kesti, sitten rupesikin vettä satamaan.

8 koivua kurnutin nurin. Suuntasin niiden kaadot tulvavetisen raviojan ylitse tielle. Pätkin mahlaa jo tirsuvat valkeat rungot pientareelle. Niissä oli muutama sydämeltään tyvilaho joka hieman tyynnytteli puiden kaatamispakosta harmistumaan pyrkivää mieltäni.

Jäseniin käy taas äkikseltään lumihyyhmässä ponnistelu. Mutta mitäpä tuosta.

Lämmitin saunan, ja sehän se parasta täällä on. Vapaana kahleista remeltävästä Vinhastakin näkee mikä se elämässä tärkeintä on. Nyt sillä olisi taas juoksuaika. Mitenhän kävisi jos innokas koiras koira paikalle hiihtelisi...

18.4.2018

Pitkien iltojen vastapainoksi lyhyet aamut. Auringosta näkyi vasta violetinkirjava enneviiru Nurmeksen suunnalla eivätkä teeret vielä pulputtaneet. Eli klo on vasta ½5.

Heräämiseen vaikutti unen katkeamisen lisäksi oikean jalan ja vasemman olkapään pakotus.

Uessa teki mieli lukea ääneen Aapelin, eli ensin Savon Lehden ja sittemmin Savon Sanomien pakinoitisijana jo ennen sotia aloittaneen Simo Puupposen elämäkertaa (Jukka Parkkinen 2018). Myös kirjailijana hänet tunnettiin, ja yhä ainakin tiedetään jos kuka kirjallisuuden parissa vielä tänä pänä vehkeilee. Pikku Pietrain piha, Meidän herramme muurahaisia, Vinski ja Vinsetti, Siunattu hulluus...

Unessa kuuntelijaksi valikoitui ensin äiti, mutta jonkin aikaa hänelle luettuani muistin, että äiti on kuollut, ei hänelle kannate lukea. Sitten tulivat tarjolle pojat E, G ja P, mutta ne nukahtivat heti. Kävin unenmutkan jonon tarkistamassa, mutta vain yksi oli jaksanut paikalle koska tie jonotuspaikalle oli lumisohjoinen.

Henkilö, joka oli "jonottamassa" unenmutkassa "kellui" kohta isolla kännykän ruudulla joka oli kuin kirjatelineenä tyynyläjän päällä johon kirjani yleensä nojaa lukiessani. Mutta ei luettavana enää Puupposen elämäkerta ollut. Kirja oli kyllä paksu, punavalkokansinen. Käsiä särki sen pitely.

Luin tarinaa niin kauan, että unessakin nukahdin sen lukemiseen. Sitten heräsin, kävin ulkona ja rupesin muistiinmerkkaamaan äskeiset.

Sytytin hellaan tulet, keitin kahvit, laitoin puuron hautumaan. Hajamielisenä piirtelen ukonkuvia vihkooni kun tekstaamiselle ei enempää aiheita päästä irtoa.

Ruokailen nyt. Kuuntelen samalla uutiset. Siellä ei kummempia kerrota. Puen sitten työvaaterytkyt ylle ja kampean pihalle aurinkoon. Sahan ketju pitää muistaa viilata.

Iltasella myöhällä.

Työteliäs, aurinkoinen päivä takana. Kaikki kaatotuomion saaneet rungot on nurin, ehkä jos pari laitimmaista vielä nurjautan huomenna. Kaikkia en jaksanut pätkiä enkä tienvarteen nostella. Ojassa on nyt vettä vyöhön asti; putosin kaksi kertaa pölkynpätkä sylissä sinne, että mitattua tuli.

Saunoin jälleen. Pakottaa jäseniä. Otin puolikkaan Buranan. Nukahdan varmaan heti kun alan lukea.

19.4.2018

Niin se painuu mailleen jälleen tämäkin aurinkoinen pv. Olen saunonut ja nyt kellin ilkosillani omalla petillä. Vinha on vielä pihalla, silmänvalkuaisia vain väläytti kun kysäisin, tuletko sisälle.

Husqusta katkesi kesken päivän käynnistinjousi. Piti käydä kylällä. Oivan pajalta löytyi sopiva jousipakka, maksoi 13,50. Hain Soilalta varuilta Sthilin lainaan ja hyvä olikin, sillä seuraavaksi omastani irtosi pakoputki eikähän mulla ollut sopivia avaimia, että olisin voinut korjata. Kestänevätkö edes aukoa moneen kertaan tulisiksi kuumuneet kiinnitys-"pinna"-pultit.

Nyt on kuiten tienvarren koivut pölkkyinä pientareella. Niiden haloiksi särkeminen jää toiseen kertaan. Huomenna jos jaksaisi pihassa olevia pölkkypinoja pätkiä.

On lähdettävä Kniin viikonlopuksi. Pojat ovat pärjänneet hyvin, mutta senhän arvaa, että kun ei ole aikuisia valvomassa, niin pelivehkeet kuumina siellä käy. Niiden vaikutuksenalaista maailmanmenoa en hyvällä katso minä, vanha jäärä. Oikeassa on lastenpsykiatri Sinkkonen todetessaan, että lapsilta jää lapsuus kesken näiden älyvehkeiden ansiosta. Toisaalta kun miettii, niin onko lapset koskaan saaneet elää lapsuuksiaan niin kuin kuuluisi? Omakin pätkäistiin aikuisten toimesta jo hyvin varhain, eikä epäonninen elämä (osaamattomuus elää) ole lapsuuden menetyksiä ehtinyt paikata. Ontto kohta tunteiden kammiossa vain kumajaa kun hautaani sorrun.

Radiossa sanoivat, ettei kemiallisten aseiden tutkijaryhmä ole Duman myrkkyteloituksia päässyt katsomaan vieläkään. Venäjä ja Syyrian hallitus hidastavat prosessia tahallaan ja pian sekin tragedia hautautuu uusien pommitusten raunioihin.

20.4.2018

Tänne Kniin ajellessa soitin Heimosedälle. On ollut taas lähellä, että edellinen puhelu olisi ollut viimeinen. Pääsiäsisen aikoihin oli tullut uusi sydänkohtaus, mutta olivat saaneet vielä miehen käynnistettyä. Malmilla oli ollut ensin ja sitten Meilahdessa olivat laittaneet tahdistimen. Heimo laulaa lurautti kännykkään säkeistön "Syysyönä synkkänä synnyin" -laulusta. Vielä oli melodia ja laululahjat tallella. Koko tunnin matkan ajan juteltiin.

Äeti tuli äärettömän väsyneenä ja kiukkuisena töistään. Korvia kuumotti, mutta yritin olla hermostumatta. Komensin puolestani pojilta älylaitteet kaniin loppupäiväksi.

Harkimon kokoomuksesta eroamisesta jauhaneet uutisissa. Mokomankin tympeys! Meinaa Jungerin kanssa ostaa kihlat ja purjehtia häämatkalle uudella, poliittisen liikkeen optimistijollalla ja jonka toivon uppoavan jo satama-altaaseen. Toistensa suutelu näiltä miehiltä luulisi kyllä käyvän niin ovat heidän huulensa kuin palapelin  osaset.., noh, ei ulkonän arvioinnissa ole mieltä kun asioita arvioidaan, se pitäisi aina muistaa vaikka kuinka olisi vastenmielisistä tyypeistä kyse. Ko. henkilöissähän julkisuuden kipeys on jokatapauksessa silmiinpistävimmin ärsyttävää ja asioiden hoito heidän agendallaan tulee vasta jossakin jälkirimpsussa, jos tulee.

Kuitenkin: Jos joitakin julkisuuden ihmisiä inhoan, niin Hjallis jakaa ykköspaikan Halla-ahon kanssa. Äänestäjiltä aikamoista arvostelukyvyn puutetta kun tällaisia, selkeästi julkisuutta itsensä julkisuuden vuoksi halajavia henkilöitä politiikkaan nostavat. Tuleeko historiantutkimus koskaan antamaan tämänkaltaisille "ilmiöille" suurtakaan arvoa muuten, kuin heidän harmien aiheuttaman työmäärän lisäyksenä ja ekstrana palkkioissa.

Hjalliksesta tulisi helposti pienimuotoinen kopio USA:n Trumpille ja Halla-ahosta Turkin Erdoganille jos valtaan ne päästettäisiin. Mikael Jungerille jos laittaisi punaisen nenän ja kalossit jalkaan niin pelleksi kävisi, mutta ei koskaan niin tärkeäksi ja aidoksi kuin oikea Pelle Hermanni oli. Parodiapelle korkeintaan.

Jungerin ja muidenkaan edellä mainittujen älykkyyttä tietyissä asioissa en epäile, mutta ei se kovin leveällä juotilla aivoissa sijaitse.

Mainittakoon, että itse teen ihmisarvioni enempi tunteella ja vaistolla kuin älykkyysosamäärällä: olen jäänyt geeneissä, kasvatuksessa ja koulutuksessa elelemään likemmäs alkukotimme perustaa, viidakkoa, jossa vain vaistot hallitisivat.

Kirjastosta varaukseni Rislakin "Mullistusten mies". Kerkeänköhän taas kertautuvien kevätkiireiden aikana enää kaikkia lukemaan. Neljä kirjaa on kesken nyt.

G:lla yökyläkaveri.

21.4.2018

Hesari lakkasi tulemasta kun en voinut maksaa tilausmaksua. Pienimpiä murheita elämässä semmoiset. Otsikot ja pari-kolme juttua siitä voi ilmaiseksi tavata netissä ja kirjastossahan se olisi ilmaista...

Korjasin Husqvarnan. Pinnapulttien mutterit aukesivat särkymättä akkukoneella. Oli palanut pieni reikä pultin juureen, mutta kun kiristin leveiden prikkojen kanssa mutterit paikoilleen, jäi rikkokohta niiden alle. Ja ei kun taas pelittää vanha saha. On 80-luvun  ruotsalaista laatua.

Eliakselle kavereita yökylään. On ne isoja ukkoja jo Santeri ja Verneri.

Akkukäyttöisen kuulema tekevät tästä maapallosta, ja niin, että kaikki nämä "saavutetut" (joku sanoi jopa että ihmisen "ansaitsemat") edut säilyvät. Yksinkertainen  laskutoimitus (koska minäkin sen osaisin) osoittaisi sellaiset haaveet harhaksi, mutta en jaksanut alkaa kinastelemaan koska jumalillakin on jo teknoäly ja siitä on propagoitu uusi uskonto eikä uskovaisten kanssa kinastelu toenna yhtään mittään.

Minun skenaariossani sadan vuoden päästä (jo!) jäljelleä olevasta ihmispopulaatiosta on muotoutunut älylaitteittensa kaltainen tunteeton olio joka ei enää linnunlaulusta ymmärrä mitään. Ja jokin sellainen ihme kuin vuodenkirron kääntyminen kevääksi on ammoisten esi-isien kehittelemää satua josta ei edes robottilapsille kannata tarinoida. Tämä tietenkin sillä edellytyksellä että maapallolla ylipäätään mikään enää jäljiltämme liikahtaa.

En silti tunnustaudu maailmanlopun ennustajaksi koska ennustuksilla ei ole koskaan mitään virkaa ollut.

Maailma ei lopu, mutta elämänmuodot jotka evoluution hitaassa kehityksessä ilman näitä häikäilemättömiä, radikaaleja ihmistoimia olisivat antaneet luultavasti paremmat mahdollisuudet erilaisten eliölajien monimuotoisuuden kirjoon ainutlaatuisena elonkehän ihmeenä, eivät enää koskaan ole mahdollsia. Teräs ja muovi, kulta, hopea ja kaikki muu kiiltävä, kova ja tunteeton materiaali jota vain ihminen osaa rakastaa ovat syrjäyttäneet ainutlaatuisen planeetan ihmeellisen tulevaisuuden.

Ei ketään harmittaisi yhtään jos ihmislaji olisi jäänyt kokonaan mutatoitumatta tämän järjestelmän tuhoajalajiksi.

Merkillinenhän tähän astinen ihmiskummajainenkin on. Ylipäätään se, että me olemme ja käsitämme olevamme, ja että osaamme sanoittaakin olemisemme, on merkillistä, mutta ei kehityksemme lakipiste olisi saanut olla se, että meistä tuli suuruudenhulluja, kaiken muun elollisen (ja toistemme) alistajia, kaiken olemassaolevan materian ja elämän tyranneja jolle ainoastaan minä itse on tärkein ja hyttyset vain ihomme kartalle nitistettävä harmillinen veripläntti.

Olen itsekin jakautunut jo niin moneksi ja kun ajattelen, kuinka nuita pieniä jälkeeni jää toteamaan olemisemme traagisen (tragikoomisen) elämänripauksen olemassaolon ja sen häviämisen maapallon miljardisesta olemassaolosta, niin kevät ja sen ennen uutta elämää tarkoittanut saapuminen alkaa vuosi vuodelta (sekin) kääntymään alkuperäistä tarkoitustaan vastaan. Masentaa.