Sipaisuja sipaisujen vuoksi

Kaksi ehdotusta kirjan nimeksi: Kirja yli synkän virran tai Virta yli synkän kirjan.


Elämä on ristiriitainen kuin virsistä veistetty humppa tai taiteilijan kuvaama ekumeeninen jenkka.

Edellisten eläjien muistot jäävät jälkeläisten päihin déjà vu-aavesäryiksi.

Isät, äidit, siskot, veljet, sedät, enot, tädit muistijäljissämme riitelevät, parhaassakin tapauksessa jatkavat vain kuolemien katkomaa, kivuliasta sovinnontekemistä.

Ikävimmissä sukujenvälisissä jatkavat koskaan päättymätöntä perintöjen ja ominaisuuksien jakamista ohitse kolmansienkin sukupolvien.

Siinä ihmisen taivas ja helvetti jokaiselle elonvuorollaan.


Edellisen postaukseni neljän käsikirjoitusliuskan mittainen Fragile X-kertomus on tiivistelmä 39 liuskaisesta novellista joka taasen on tiivistelmä 350 liuskaisesta romaanikäsikirjoituksesta. Tämän hoksattuani päättelen, että siinä on minun terapiamatkani mitta jollaisen jälkipuinnin on aiheuttanut lapsuudessa koetut traumat.

Lopullista lupausta terapiakirjoitusten lopettamisesta en voi edes itselleni antaa; traumat eivät loppuneet kun lapsuus loppui.

Ei koettelemuksista ylitse päästä, traumakokemusten kanssa opitaan vain elämään. Jos opitaan.

Toisinaan kuulee, että joku on elämisentraumoistaan ylitse päässyt, mutta ei tarvita kuin uusi kriisi ja elämänryhti rymähtelee lävitsekäytäväksi uudestaan ja uudestaan. Hauta vasta vapauttaa.

Saa tässä ynnäillä, kuinka monet, kalliit tunnit olisinkaan istunut psykologin pakeilla ilman kirjoittamisenpirulaisen pesiytymistä aivoihini. Mutta ei ilmaista ole tämäkään ollut. Monet ylimääriset piruetit on täytynyt syrjäkujien luistinradoilla tehdä, että on pilkkujen ja pisteiden välit täyttönsä saaneet.

Ja voi vitteli miten köyhäksi kaikki tämä tolskaaminen on minut jättänyt. Onko edes henkistä pääomaa karttunut ja sitä myöten ymmärrys elämän ilmiöihin  lisääntynyt, niin sitäkin saa epäillä.

Yksi myönteinen puoli tästä voi seurauksena olla, etteivät ainakaan nämä nuorimmaiseni samanaiheista taakkaa mukanaan raahaa. Että jotain sukupolvien ketjusta katkeaa kun minä katkean. Ainakaan isäni Rukajärveläinen kuula ei heitä tule painamaan. Ehkä. Vai kannammeko me kaikki vielä Nuijasodankin murhaamisia nahkamme alla? Jotkut meistä 1918 traumojen vuoksi yhä edelleen ääneen itkee, tai kiroaa ja toivoo verivaatteiden aikojen paluuta.


Helsingin uuden keskuskirjaston Oodin tontilla soi surumielinen fado. Rakennuksen ilme lainehtii kuin meren aallot sisältä ja ulkoa eivätkä timpurit ole vatupassia nurkissa tarvinneet kun nurkkia ei ole. Avajaisvieraiden mielestä kaikki on niin ah ja voi, etteivät sanoja ihasteluilleen löydä. Menee muutama tovi ja lasiset, silikonilla tiivistetyt rakenteet vuotavat kuin 20 vuotta sitten valmistuneessa Kiasmassa, silloisessa ah ja voi-ihanuudessa.

Kiasma biologiassa: Kromosomien yhtymäkohta.

Oodi: Ylistyslaulu kuninkaalle tai lyyrinen runo. Tai kuin Oodin johtajattaren puoliso, kokoomusmielinen "vihreä" poliitikko ja yhteiskuntatieteilijä Osmo "Ode" Soininvaara.

Ovatko tällaiset monumentaalirakennukset ympäristötekoja? Kirjojakin rumassa ja kaikella tavalla muotopuolessa kiinteistössä on vain 100 000 kappaletta yhdessä kerroksessa, että onko se varmasti kirjasto? Tässä "kaupunkilaisten olohuoneessa" muita älylaitteiden hivelynurkkauksia on enemmän kuin kirjallista tietoa. Tähänkin kermalla kuorrutettuun pompöösiin on hotiloitu kerroskerrokselta illuusiota illuusion päälle, että edes murto-osalle ihmisistä olisi helpompi tämä loppumatkamme helvettiin.

Se on melkoinen monttu maapallossa joka on tullut toisaalle kun miljoonia kiloja erilaisia kemiallisia yhdisteitä (silikonia sisältäviä saumausaineita, kipsiä, betonia, laattalaasteja...) tämän lyyrisen runon aikaansaamiseksi on rouhittu. Ja mitä tuollaisen kiinteistön lämpimänä ja kuivana pitäminen tekeekään ilmakehälle elinaikanaan. Entä se ikkunapinta-alojen loppumaton puhtaaksi hinkkaaminen...

Oodien pykäämistä pohjoismaisiin ilmasto-olosuhteisiin voi verrata aivan hyvin hulluuteen, jota saudit hiekkaerämaassaan harrastavat: Rakentavat laskettelurinteitä sisätiloihin!


Ja vielä muutama sipaisu.

Tänään, 11.12.2018 täyttää yksi pojistani 17 vuotta, mutta ilon ja hyvänmielen lisäksi ajattelen ajankohtaisesta, mittaamattomasta ongelmasta, tästä helvetinperkeleen internetistä, joka itsellenikin avautuu kirjoittaakseni siitä vaikka kritiikkiä näin:

Internet on pyramidihuijaus. Kaikki, minkä se sisäänsä imuroi, on sen kolehtiin käypää valuuttaa. Jalkasienestä genitaalien kautta hiustuppeen. Merien syvyyksistä avaruuden äärettömyyksiin.

Parhaillaan se repii mustaan aukkoonsa ihmisten alkuja jo kohduista, viimeistään pinnasängyistä. Välittävätkö isät ja äidit enää täydestä sydämestään seurata lapsen kasvamisen "ihmettä" joka vain vähän aikaa sai olla ihmiselämän tärkein kokemus? Digilaitteita hivelemällähän pääsee kakkapyllyjä pesemättä suoraan taivaaseen!