02.4917.7.2022 sunnuntai
Humpallusreissulta kurvasin jälleen Unimäkeni pihamualle.
Kuu kohta taas täysi. Se kulki Varpaisjärveltä lähtien, kun taivas pilvistä selkiytyi, enimmäkseen oikealla puolella, välillä ihan edessä. Tai siis tie mutkittelee niin, että syntyy harhakuvitelma kuun liikkumisesta siksakkia avaruudessa. Ylipäätäänkin sen "kulkeminen" on harhaa.
Korpijärvellä pieni jänis päästeli viittäkymppiä edessäni: testasin hetken, kuinka lujaa jäniksellä pääsee. Sitten jarrutin ja pupu kipitti äkkiä pellolle menevää traktorinjälkeä näkymättömiin. Olisi siitä enämpiä konstailematta Vinhalle raakaravintoa tullut.
Jänö ei osaa valokiilasta pois ja siksi ne niin helposti jäävät alle, tai kun ne äkkiä töytäisevät ravista eteen niin minkäs teet alle jäämisen estämiseksi. Näistä sivullisista uhreista ehyimpiä joskus kyytiin koiraa varten koppaankin.
Tänä vuonna jäniksiä näyttäisi jälleen olevankin yltähypäten.
Piä täynnä ajatuksia, vähän väsyttää. Jatkan kunhan uuteen päivään herään.
07.12
Nyt on kyyhky ja lehtokurppa melkein vierekkäin tökkimässä nurmea nokallaan.....ja mitä ihmettä! Lehtokurpalla on ainakin kaksi poikasta pitkän ruohon rintuuksessa! Hieno näky tälle aamulle! Ei uskalla emo niitä aukealle johdattaa, vie ne niittämääni polkua metsään päin ja pian ne katoavat näkyvistä sateen painaman päivänkakkaravarsikon taakse.
Kurppaperhettä kuvaamaan en ehtinyt sillä kamera on vielä yöllisiltä jäljiltään laukussa ja laukku eteisessä jonne se unehtui kun piti Vinha ruokkia ennen sisälle tulemistani. Ja veinhän minä humpalla hiestä kastuneet paidatkin likoveteen saunalle ja kuuntelin pihamaalla (mitä vain puolikuuro voi kuulla) jonkin aikaa kolakaksi hyytynyttä, kuutamoista kesäyötä. Auton mittarissa oli vain +7° lämmintä.
Minä olen niin hyvilläni tässä aiheuttamamme ilmastonmuutoksen, sotien ja maastopalojen runtelemassa maailmassa näistä pienistä näyistä pienen mökkini pienistä ikkunoista.
09.12
Kyyhkynen nokki orasta ja mitäpä lie nurmesta irti saanutkaan tunnin, kaksi ja lehahti sitten orrelle istumaan. Suki höyhenpeittoaan jokaiselta puolelta, jopa pyrstönsä sulkia se yletti selkä kötryssä vetelemään ja nyt, kun närhiperhe tuli paikalle, se näyttää kuin olisi nukahtanut. Kuin luottaisi närhiin, että kyllä ne hälyttävät jos haukka paikalle syöksyy.
Kaulan alapuoli kyyhkyllä on huomattavan pullakka. Tuossa orrella se jauhaa kivispiirassaan syömisiään ja kuvussaan sulattelee niistä poikasilleen oksennettavaa mössöä niin kuin näin viime kesänä emon oksentavan valtavia (sic!) herkkupalleroisia poikasten aukeileviin nokkiin vuoronperään, kuin laskien, että molemmat oksallaistujat, rumat kyyhkynpojat saavat tasaveroisesti ravintoa kasvaakseen kauniiksi kuin emonsa.
Ne poikaset olivat todella jossain kasvunvaiheessaan rumia kuin höyhenistä paljaat, kaltoinkohdellut kalkkunanrutjakkeet. Mutta sehän on vain ihmissilmän aivoille välittämää dataa, ei lintuäidin mielipide.
Kytkin kännykkään kaiuttimen ja Areenalle jo tallennetun Tuuli Saksalan toimittaman "Elämäni ääniraita"-ohjelman. Filosohvi Esa Saarinen siellä jututettavana. Hänen ensimmäinen musiikillinen valintansa (kas kummaa!) on Tapio Rautavaaran Huputiti hummani hei. Miten sattuukaan tähän mielenmaisemaani juuri tuo laulu.
Ja tietenkin Saarisesta tulee mieleeni Siilinjärvi ja Siilinjärven Kirjallisuusyhdistys jota olin perustamassa ja olin puheenjohtajana jonkun vuodenkierron ennen Tampereelle muuttoa.
Savolaisen Kallen kanssa ideoitiin semmoinenkin seminaari luotsaamani Kansalaisopiston keskustelupiiriin kuin "Tarvitaanko Siilinjärvellä Esa Saarista?". ES oli siihen aikaan maan nuorin "punktohtorifilosofi" että moisenkin kohun tuomista ajatuksista se illan anti siten koostuikin.
Onkohan lehtileike tuosta illasta vielä jossain tallella?
Ja mitähän Kallelle kuuluu?
E.Saarisen kuulumisethan ovat olleet säännöllisesti esillä kirjoina, artikkeleina haastatteluina jne. kuten nytkin, mutta ei Kallen, jota keskustelukumppanina, opastajana ajattelun pariin ja ystävänä arvostin kovasti. Onkohan mulla koskaan ollut ketään muuta niin hienotunteisesti ihmisiin suhtautuvaa ystävää kuin Kalle? Minuunkin, joka olin silloin vielä niin alkutekijöissäni sisäisen minäni kanssa kuin olla ja voi.
Heräsin jo kuudelta. Kävin ihan ensiksi kävelemässä viileänraikkaassa, kosteassa aamuilmassa suoran päässä ja takaisin. Otin kameran mukaan, sillä joskus tässä lähellä on ollut yksi viiruspöllö jota olen hieman kyttäillyt. Ei sekään ole asentamaani isosuiseen pönttöön pesinyt. Onkohan mikään lintu tai jokin muu eliö? Ampiaisenkin luulisi sellaisen lukaalin kelpuuttavan. Pitäisi kiivetä joskus katsomaan.
Samanmoiseen, mutta pienempireikäiseen pönttöön yhtenä keväänä teki helmipöllö pesän, muni, hautoi ja kaksi lasta se sieltä lajistaan köyhtyneisiin metsiin saatteli. Sen jälkeen senkin pöntön ympärillä on ollut hiljaista.
Ennen heräämistä leijuin uni- ja valvejotoksen kahden puolen. Sinä keskellä menivät pitkospuut joita pitkin lampsi eilinen Ilveksen humppailta ihmisineen. Tulipa outo kielikuva, mutta enpä osaa tuota tunnetta muutenkaan ilmaista. Jotos ja pitkospuut ainakin olivat ihan käsitettäviä näkyjä, mutta että jokin "ilta" niillä lampsisi...
Jo Kuopiota kohden mennessä mietin että painan kaikki tanssitettavat mieleeni muutenkin kuin vain jätkän kirjanpitona kosmoskynällä hongan kylkeen.
Eri tanssitettavia melko tarkan mielenseinän kaiverrusten mukaan oli 23, 24 tai 25.
Kolmen kanssa tanssin pari peliä peräkkäin ja yhden tutun, erään kaverinin exän, joka vieläkin eroa sureksii, join kahvitkin ja sen jälkeen hänen kanssaan meni vielä kolmaskin joka oli tango. A:n kanssa jutut ovat melko rempseitä, että hänen kanssaan ei tule takelleltua joutavia. Vähemmän tuttujen kanssa sananvaihdot ovat ihan tavallisia, kohteliaita, mutta ei silti kuin tyhjäntäytteeksi tauolla sanottuja vaivautuneita sanoja. "Kiva jälleen tanssia", menevät jotkin repliikit ja yksikin huokaisi kuin suullani: "Olipas se tuasj'". Eräästä, Muaningalla pari viikkoa siten ensi kertaa tanssittamastani kauniista ihmisestä en kyllä osaa luonnehdintaa tehdä. Meinaan itse mennä ihan lukkoon kun hänen kanssaan jotain yritän puhua. Takeltelen. Ajatus sumuuntuu ja sanat leijuvat usvan mukana pois.
Joku joskus herättää uinuneita muistoja olemisellaan, siitä kai lie kysymys. Reinkarnaatioihin en usko, mutta "ilmiöstä" laadittujen kuvausten perusteella se jotain sen kaltaista voisi olla.
Kuin vanhaa tuttua sylissään pitelisi ja se säikäyttää.
Mutta tanssiparien kesken keskustelujen pätkissä ei ylipäätään ole kohteliaisuuksia kohteliaisuuksien vuoksi, vaan kuin muutamin sanojenkääntein hyvänmielen esiintuomista siitä, että tanssia saa. Yksikin kaukaa Äänekosken takaa tullut monen vuoden ajan tuttu, keveä ihminen painautuu vain luottavaisesti vasten rintaa ja antaa viedä. Luultavasti hän pitää koko ajan silmätkin kiinni kun tietää, etten minä pahasti törmäile enkä seinille paisko. Rivakalla humpalla sekin vaara on kyllä huomioonotettava. Ainakin Mirkun kanssa kun kiidetään.
Yksi nuorehko, vyötäröltään hyvinvoiva nainen kävi hakemassa ja tuli puhe ruotsinkielestä kun kuultiin esiintyjän lohkaisevan välispiikiksi muutaman repliikin ruotsiki. Hän sanoi olevansa ruotsinkieliseltä alueelta kotoisin ja lomamatkalla Savossa. Muuten puhekieli oli täsmällistä suomea, luultavasti ruotsi sitäkin hiotuneimpaa. Kerroin hänelle kuuntelevani joskus ajaessani Yle Vegaa kun kyllästyn suomalaisiin jollotuksiin. Muutamat lauseet käsittelivätkin sitten Kaffekvarnea ja Vega Dansia.
Muistan kaikki tanssitetut ja minua naistenhaulla hakeneet nyt kun illan pyörähdyksiä mietin. Niiden perusteella voisi luoda henkilöitä kokonaiseen romaaniin Volter Kilven yhden päivän "Alastalon salissa" lailla ja kirjoittaa 500 sivuisen romaanin yhden tanssi-illan kulusta.
Olisihan se sekin jotain. Kuka jaksaisi lukea? Kuka näitäkään?
Jos aloitan yhdestäkin ihmisestä muutamien vaihdettujen lauseiden perusteella mielikuvittelemaan hänen elämisenkaaria, motiiveja hengittämiselle, taustoja jne. niin helposti yhden illan ohtinaksi tulisi hänen kohdallaan parikymmentä liuskaa.
Kun siis tanssitettavia oli eilenkin 25 eri ihmistä ja jos jokaisesta loisi 25 liuskaisen tarinan, niin siinähän se romaani jo olisi pitkänkin mittansa pituinen.
Eri asia sitten se, sattuisiko joku mielikuvituksen taivaanrannan pensselinvetoni kenenkään kohdalla kuin paidan kauluksennappi läpeensä.
Mutta faktapohjaisten elämäkertojen kirjoittamisestahan ei nyt ajatus ollutkaan. Vain fiktiosta johon henkilöt jostain on aina poimittava. Nämä kaikki pitäisi sitten niveltää ja sitoa saman tarinan sisälle, keskiönä vain tuo tanssilavalla vietetty yksi ilta.
Mikä muu heidät ja meidät yhteen sitoisi kuin tunteet joita musiikki ja toiset ihmiset aiheuttavat? Olisi tässä työsarkaa tehdä tarinasta luonteva, uskottava ja jokaisen mieltä hivelevä kuin hetken illuusio tanssinliikkeen aiheuttamasta euforiasta.
Ja kun väliin pitäisi saada ne muutamat epämiellyttävyydetkin joita joskus koreisiinki kuvioihin väistämättä osuu.
Olen minä kirjallisia mielikuvitteluja ennenkin harrastanut ja joskus tekee mieli jälleen aloittaa.
Naisiako kaikki käsikirjoituksen henkilöt olisivat?
Volterilla ne olivat melkein kaikki miehiä hänen miehisyyttä korostavan aikajanansa mukaisesti. Ajallemme, jota me elämme, voisi muunsukupuolisiakin joukossa vilahdella, mutta siitä joutuisin ottamaan ensin selvää enempi kuin tähänastisessa elämässä olen oheisena toimintona voinut tietoisuuteeni tallentaa.
Volter Kilven lailla pitäisi tekstin juosta juohevasti ja omaperäisesti, takeltelematta.
Kun tätä ajattelen, kauhistun hieman urakkaa jos sen tietoiseksi riskiksi ottaisin. Miten paljon sananvarastojaan pitäisi kaivellakaan, tai jostain uusia kehitellä? Ikääni jos ajattelen, niin kai se riimienreppu aika täynnä alkaa olla jo?
Sanat ovat monineuvoisia. Ne sikiävät kuin eräät nilviäislajit. Kun lasket yhden puutarhaasi kohta niitä on miljoona.
Joskus tuntuu, että sitähän minä koko ajan teen; kerään satoa sanoilla siementämästäni puutarhasta.
Aika ja minä Ajassa alkavat olla kypsiä nyt.
14.45
Onpa mulla tänään tuuria: Lehtokurppaperheen koko onkin emo ja neljä lasta. Ne uskaltautuivat aika kovassa vesisateessa tulemaan avoimelle nurmialueelle ja nyt olen jo puolisen tuntia niitä tarkkaillut.
Kurppaemo tökkii maata pitkällä nokallaan ahkeraan ja kun mato jää kiinni, se vetää sen ulos käytävästään ja jää jököttämään paikoilleen kunnes joku poikasista tulee ja nappaa saaliin nokkaansa ja nielaisee. Näin se on nyt ainakin kaksi kierrosta pieneltä alalta lapsilleen safkaa tarjoillut. Kova homma poikasten ruokkiminen silti on vaikka helpolta näyttää.
No nyt kurppaperhe meni samaan läjään pölkynjuureen ruokalevoille ja kuivattelemaan. On siinä äetin kylessä hyvä nököttää vaikka pilvinen taivas vettä nokalle tiputteleekin!
Tämä on päivän paras hetki. Pitäisi lähteä kuselle, mutta enpä raski, sillä pikkuisten ettoneet häiriintyvät.
Kävin tuossa aiemmin kylällä asioilla ja Sonjalla. Markku antoi pakastimesta vuoden -16 hirvenlihakyöniköitä Vinhaa varten. Pienemmän pilkoin jo kirveellä palasiksi, mutta ei se syönyt kuin yhden ja alkoi hautailla muita palasia sokkelinjuuren murskeeseen. Otin loput astiaan ylemmä ja annanpa sitten, kun on koiralla jälleen nälkä.
21.37
Päivän päätteeksi, juuri kun olin tullut pitkän kaavan mukaan löylytelleenä saunasta, tuli kurppaperhe iltapalalle aivan tuohon ikkunani alle viiden metrin päähän. Pelkäsin hetken, että Vinha syöksyy nurkan takaa häiritsemään, mutta kun kävin tarkistamassa, se oli asettunut ovenpönkäksi portaille makuulle.
Hienoa on katsella ennen näkemätöntä kurppien perhe-elämää. Joku jossain on tietenkin nähnyt, mutta minä en. Ennen tätä päivää en edes kurpan poikasia ole nähnyt, munia pesissä vain.
Tämä vaatimaton pihanurmeni ja "plantaasini" muutenkin on vuosien varrella antanut monet luontokokemukset kuin palkintona sille, etten ole myrkyin ja kemiallisin lannoittein sitä pilannut. Että ympäristö on ihmisen teennäisen käsityksen mukaan ruokkoamaton kuin puliukon karvainen pää jota sieltä täältä on parturoitu kun polilla ovat tappelujen jälkeen laastaroineet.
Täällä on kasvamassa ruokaa muillekin kuin vain yhdelle eläinlajille, ihmiselle. On kukkaa kimalaisille ja perhosille, matoa, hyönteistä ja muuta linnuille ja muille luonnon ja evoluution kiertokulussa kulkijoille. Tarpeellista suojaakin löytyy kuten lehtokurpan muuten vielä niin avuttomalle jälkikasvulle...
Periaatteessa mitään elämälle itselleen välttämätöntä ei puutu. Vain ihminen halajaa kovaa materiaa käsiinsä hypisteltäväksi. Materiaa, jonka raaka-aineiden hankintaprosessit ovat aina luontoa ikuisiksi ajoiksi tuhoavin konstein pois maaperästä kuokittu.
Palaan aina vain tähän Tsehovin kysymykseen "Minkä verran maata ihminen tarvitsee?"
Hehtaari tai kaksi riittäisi vuodenkierron elääkseen. Puoli hehtaaria viljaa ja loput perunaa ja muita kasviksia. Pikkuinen lämmin mökki, sauna pihan perällä. Aitta ja huussi. Pieni eläinsuoja jossa muutama kana kaakattamassa. Lehmää tai sikaa ei ehkä tarvitsisi tapettavaksi kasvattaa jos verottaisi ylimääräistä ahnehtimatta metsistä ja järvistä niiden tarjoamaa proteiinivarantoa kuten esi-isämme ja -äitimme ovat vuosituhansia tehneet. Kulkisi kulkunsa kävellen, hevosella tai muulilla. Ei haikailisi yhtään mitään muuta kuin mitä rajallinen kehonsa elääkseen ja hengittääkseen tarvitsee.
Ihminen on kasvanut kauaksi todellisten ja tarpeellisten rajojensa ulottumattomiin, avaruuksiin saakka eikä sitä enää mikään muu pysäytä, kuin tuon laajenemisen tulokset.
Kun 13,8 miljardia vuotta sitten tapahtui Alkuräjähdys, tulenee joskus myös Loppuräjähdys.
Mitättömin laji luonnossaselviytymiskeinojen suhteen oleva Homo sapiensko sen aiheuttaa?
Tai olisihan se siellä selviytynyt jos olisi tyytynyt muiden lajien lailla vaatimattomiin rajoihinsa.
