Zotapäiväkirja 158

30.7.2022 lauantai

09.09

Karmeat uutiset Venäjän Suuren Isänmaallisen Teurastussodan rintamilta ja sen varjopaikoista raaistuvat päivä päivältä (voiko ne enää? Eikö se ole ollut yhtä raakaa koko ajan?) 

Viimeisimpien uutisten mukaan räjäyttivät ukrainalaisia vankeja taivaan tuuliin nelisenkymmentä jota seurasi seuraava, selkäpiitä kylmäävä viesti joka kertoo  videoituna, kuinka Moskovan saatanat ovat laittaneet kuoharit liikkeelle.

Elikä ovat kastroineet miespuolisia vankeja ja videoineet ne levitystä varten.

Raskaana olevien naisten teurastus, lasten paiskomiset nurkkipäihin, vanhusten litistely panssarien telaketjuihin, sairaaloiden pommittaminen...

Venäjän tehtailemien sotarikosten määrän selvittelyssä Amnesty Internationaalilla menee Maa-planeetan loppuikä eikä silti tuomiolle taluteta yhtään syyllistä.

Parasta on tuomita koko Venäjä ja sen Teurastussota rikokseksi könttänä. Sitähän ne Ukrainassa urakoivat.

Joku kolumnisti, ei kun SDP:n Kimmo Kiljunen varoitti haastattelussa, ettei Venäjästä pidä tehdä Pohjois Koreaa rajoja hermeettisiksi sulkemalla.

Miksi ei? 

Tai no: Sehän on jo pahempi kuin Pohjois Korea, ja aivan erilaisella volyymillä valmiine ydinsodanuhkineen, että esimerkkinä Pohjois Korea näyttäytyy sen yhteydessä lastentarhalta jossa yksi paksu teletappi koppalakein koristellut lakeijansa tassuttelevat pahvisten ydinkärkiohjusten kulisseissa.

16.45

Konttailin vesisateessa Luikkokankaan laidoilta kanttarelleja sankollisen. 

Keyritylle aikoinaan Varpaisjärventien ylitse jatkuneen, nykyiseen selluliemimetsikköön jo vuosikymmeniä sitten hävinneellä polunsuulla oli alue, josta sieniä löytyi, mutta myös jonkun kaatopaikka. Koivuntyveen oli tökätty kattilahuoneen lämpömittarikin, tai joku vastaava. Sen lukemat olivat rajusti pakkasen puolella, mutta siten sen pystyy mielikuvissaan yhdistämään ihmisen luonnosta välittämisen tilaan nykymaailmassa.

Aamun Teurastussotauutiset sotavankien kuohitsemisesta eivät jättäneet päätäni metsässäkään rauhaan. 

Olinhan lapsuuteni maisemissa, kokonaan muuttuneissa ja toisella kantilla edelliseen, nähden josta merkinnät muutama pv sitten laadin.

 Luikkokankaan kenties satoja vuosia vanha polku, joka aikoinaan on ulottunut ties kuinka kauaksi, aina toisiin, Iisalmi-Sonkajärvisuunnan kyliin saakka, näkyy edelleen vahvana juormuna maaemon marras-orvaskedessä. 

Tuota polkua tuli kuljettua tuhansia kertoja tuhansin eri mielaloin varustettuna, ja aina se isäkin lähti Helsinkiä rakentamaan sitä polkua pitkin. 

Näen mielikuvissani isän tuolla polulla tällaisena yhä: Leveä selkä ryhdikkäästi etenevässä hahmossa, vilsa kaljun päällä oikeanpuoleiselle korvalliselle kallellaan, puvuntakki auki, äidin hellanlevyllä lämmitetyllä silitysraudalla silitetty valkea paita takin alla, kravatti, särmähousut ja nappaskengät. 

Toisessa kädessä heilui joko ruskeaan paperiin tai sanomalehteen käärittynä, puotinarulla kiinni sitaistuna muutama työkalu, vasara, taittomitta, kirves, saha... Tuon isän selän muistan ja poskille tunkevan ikävän: tuas se isä lähtöö eikä mitään hajua, koska palaa.

Tämän muiston jatkumoksi kuin tuolle kuohitsemisuutiselle, tulivat mieleen lapsen, siis minun, kokemat uhat salotöllimme arkitantereilla: Savottalaiset ja Unimäen kurjan hirsimökin ohitse kulkevat, muutamat muut tietyt kulkijat, joilla ei muuta hupia ollut, kuin uhata: "Poejanperkeleetsalavettaan!" 

Eikä se aina jäänyt pelkäksi uhkaukseksi. Repivät ja raastoivat jos kiinni saivat. Oltiin kyllä vikkeliä jaloistamme, mutta kehitysvammiaset veljemme eivät...

Mutta olenhan nämä jo kirjoittanut moneenkin novelliini ja muistelukseeni ja käynyt muutenkin ne traumat lävitse, etten niitä enää tässä ala jauhamaan.

Muistutukseksi itselleni silti, kuinka tuo puolentoistatuhannen kilometrin pääsä jauhava Teurastussota pahoja muistoja henkiin voi puhaltaa.

Masentaa ajatella kun osaan eläytyä siihen kauhuun joka veitsen lähestyessä avuttomaan tilaan sidotun sotilaan genitaaleja...

Juuri loppuun kuuntelemassani Kirsi Virtasen Kidutuksen historiassa (Yle, Areena, bodgastit) esitetyt kaameudet ovat totisintatotta koko ajan!

Sivistyksen sääntökirjasen pykälillä ei ole virkaa. Vielä vähemmän ns. sodan yleisillä säännöillä.