Sotapäiväkirja 149

21.7.2022 torstai

05.12

Huomenta, sanoin naiselle joka oli vieressäni kun heräsin. Sitten tajusin, ettei siinä ketään ollut, unenkuvajainen vain.

Ensimmäinen ajatus: Voi meitä miespoloisia jotka olemme tuomittu kaipaamaan naisen käden kosketusta hamaan loppuumme saakka. Siltikin, vaikka sitä säännöllisen epäsäännöllisesti tarjolla olisikin.

Kaipuusta tulee tapa.

Lapsena olisin aidostikin voinut usein tuumata, että vajaaksi hellyydestä tämäkin eletty päivä meni, mutta eihän lapsi tietenkään noin osannut ajatellut. Laitan sanat vasta nyt, kymmeniä vuosia jo huokuneena tuon lapsen tunteen selitykseksi. Sen kaikuja mutustelen siten yhä.

Ei sen ajan suurperheiden muidenkaan tilanne ollut sen kummempi kuin meillä. Missä välissä äidit olisivat lapsiaaan ylenmäärin paapomaan joutaneet?

Isän polvellekin kun joskus sai istahtaa, sen hengitys haisi viinalle ja piipunihvelle, eikä se mahankupritusta kummempaa kosketusta tainnut. Tai jaa, osasihan isä sänkileukaisen "parransiementen" jakamisen.

Ne hetket muistaa kyllä, eikä pahalla.

 Sylivajavaisina täällä miljoona sukupolveni miestä vaeltaa. Mikseipä myös naisiakin ja muunsukupuolisia.

Aamuisessa unessa ei mistään oidibuskompleksin purusta sentäs ollut kyse. Se nainen oli aivan vieras, jostain unienpilvestä Unimäen takahuoneeseen viereeni luiskahtanut. Kaunis hän oli. Ja vaatteet päällä. Ei mulla edes seisonut.

Kahvia ja puuroa valmistellessani ja uneen heräämisen tilannetta miettiessäni, tuli mieleen dokumentti saariston Dorasta joka eli yksinäisen ihmisen yksinkertaista elämäänsä saaressaan eikä mitään erityistä enää elämäänsä kaivannut. Mulla on nyt vähän sen dokumentista välittyneen tunnelman olo.

Doran elämästä mieleeni asumaan jäänyt kuva oli seesteinen, herkän hiljainen. Vakuuttava näyte siitä, että parasta elämää voi elää juuri niin yksinkertaisesti kaiken tohinan jo jäädessä taakse, eletyksi elämäksi. Hyväksyä tilanne sellaiseksi kuin se on. 

Ajattelen nyt Heimosetääni.  

Kun juhannuksena soitin viimeksi, hänestä oli kaihoisaa, että ensimmäisen kerran siitä, kun hän vuonna 1958 muutti Helsinkiin, hän joutuu jäämään juhannuspyhiksikin kaupunkiin kun eivät enää voimat riitä lähteä yksinkertaisiin oloihin Vuolenkosken mökille. Tai juhannustansseihin lavoille.

06.09

Luin joku pv sitten laajan kirjoituksen natsien Lebensborn-kodissa synnytetystä, natsijohtajan siittämästä miehestä joka katkerana tilitti tuntemuksiaan, kuinka se julma vauva-aika oli, siitä hänen varsinaisesti edes muistamatta mitään, jättänyt sisimpään parantumattomat haavat.

Puolet elämästä oli sitten mennyt selvitellessä taustoja kun äiti, joka oli sodan päätyttyä hakenut lapsensa tuosta arjalaisrodun jalostamosta pois, ei ollut suostunut kertomaan niistä vaiheista yhtään mitään. Äitikin oli luultavasti osallistunut vartijana jollakin keskitysleirillä holokaustiin ja isä päässyt pakenemaan sotarikoksiaan Argentiinaan jossa kuollut syöpään 1970-luvulla.

Nyt sitten mietin niiden lasten samankaltaisia kohtaloita joita Venäjän Suuri Isänmaallinen Teurastussota Ukrainassa kuin liukuhihnalta tuottaa. Siellähän on Venäjä siirrellyt jo alkuperäisiä asukkaita pois kodeistaan, erottanut perheenjäseniä toisistaan ja rahdannut eritotenkin lapsia ja nuoria "uudelleen koulutettaviksi" omiin lebensborneihinsa. Ehkä vangituista naisistakin ovat tekemässä pelkkiä synnytyskoneita 50 000 mielettömässä sodassa pirstoutuneen nuoren miesvajauksen paikkuuseen.

Täten maailma ei ole yhtään sen sivistyneempi kuin 70-100 vuotta sitten!

Tappakaa ne Moskovan zaatanat, pyydän sivistymättömän brutaalisti minäkin.

07.05

Sitkeästi siis jaksan kirjoittaa päiväkirjani otsikoksi edelleen tuon inhottavan "sota"-alkuisen sanan, että en ainakaan itse unohtaisi, mitä Euroopassa on koko ajan meneillään.

Toisaalla saa lukea, että Länsi uhkaa sen unohtaa jo. Syy: Talous! Raha! Energia! Taustalla elintila ja lajimme elintavoillaan ja lisääntymisvimmallaan aiheuttama ilmastonmuutos joka nytkin kurittaa eteläistä Eurooppaa helleaalloiilla ja valtavilla maastopaloilla jotka vyöryvät myös kaupunkeihin.

Kaikesta venäläisen brutaaliuden aiheuttamasta kauheudesta huolimatta ei sen rikollisen verinen raha ole lakannut kelpaamistaan jälleen prismoihin.

Kommentoin Hesarin kolumnistia Juha Akkastakin kun se tästä aiheesta kritiikittä toissapäivänä kirjoitti. Siitä kolumnista tuli  tunne, että kirjoittaja oikein hykerteli markknoiden puolesta asialla kun rajat nyt inhaan itään jälleen avautuivat: suomalaiset pääsevät hakemaan halpaa kulkuvettä rajan takaa ja sieltä tuhannet ja taas tuhannet Venäjän kleptokratiasta hyötyvät shoppailijat pääsevät meidän kultaisille juustotiskeillemme.

Rahalla ei ole omaatuntoa. 

Pakotepolitiikka on pelkkää pakotepolitiikkaa myös omien liikemiestemme mielestä, eivätkä ne sitä voitontavoittelun hyydyttämissä sydämissään hyväksy.

Toisaalta onko liikemiehillä sitä "sydäntä" olemassakaan?

Kun katsoo elokuvan Lord of War (2005) niin ymmärtää viimeistään silloin, ettei ole. Näyttelijä Nicolas Gake teki vaikutuksen elokuvan asekauppiaana/lobbarina.

Sodan herroja siis riittää prismojen hallituksissakin.

16.23

Aamulla mustikassa. Raakoja ovat. Riivin ja puhdistin vain piirakkatarpeet. Sitten availin hieman ruohottuneita polkuja kun käärmeitä vilisee Vinhan haukuttavana vähän yhdellä jos toisellakin nurkalla. Yksi lötkötti huussin  lattiallakin. Juttelin sille, että sonnin niskaasi jos et nyt luikahda tiehesi. Lähti se, mutta vasta kun tömisytin oveneduskiveä jalallani.

Kolme- neljä tuntia meni Unipuron suolla, sain viidenlitran sankollisen lakkoja sieltäkin. Tullessa kiersin Unikankaan kautta ja eiköpäs vain vanhalla paikallaan kantarellitkin olleet jo nostelleet nuppiaan sammalikosta. Kolmannesta tännimmäisestä läntistä keräsin kastikelihat, olivat sen verran jo kookkaita. Metsäautotien kääntölenkin mutkassakin niitä oli,  mutta aivan pieniä vielä. Siinäkin on ennen ollut joten osasin kurkata.

Saunaa lämmitellessä pesin Vinhan mäntysuopavedessä eikä se tykännyt lainkaan kyttyrää viileään veteen lillumaan pääsystä. Antoi jopa kaadella monet sankolliset huuhteluvettäkin päällensä ennen kuin livahti turkki raskaana sitä nurmikoille puistelemaan.

Pesin marjastuskamppeet naruile kuivumaan. Ja koska käynnistin generaattorin, niin samalla silitin viisi pestyä humppapaitaakin.

Nyt vielä mietin, lähdenkö Muaningan Kasinolle ja minkä paidan laitan jos lähden. Jos siniset farkut, niin sininen paita, tai valkoinen. Yksi varapaidaksi mukaan.

Uintivehkeetkin täytyy ottaa sillä on varmasti hikinen ilta..., jos siis lähden.

Kuntoani mietin. Olen kuitenkin reuhkassut nyt useampana päivänä soilla ja muutakin puuhastellut isommin lepäilemättä, että missä kohtaa jaksamisen raja vastaan tulee. 

Olo on kyllä fyysisessä mielessä erinomainen. Vai voiko se olla harhaa? 

Ei voi koska enhän edes hengästy kun loikin tänäänkin aapaa suota pitkin poikin.

Laihtunut olen nyt viime helmi-maaliskuusta 15 kg. Ensi kuussa liäkäri arvioi tilanteeni uusiksi. Tuskin ainakaan mitään lääkkeitä tai statiineja tartten alkaa ahtamaan. Verenpainekin ollut niin loistava viime aikoina, että siitä olisi jakaa hyvää vaikka muille.

17.00

Taidan minä lähteä! Käyn kaupassa joko Varpaisjärvellä tahi Muaningalla.

 Humppaa:

https://youtu.be/_Ez6zYK3Y0I