Sukelluksia ja pintaanousuja

26.11.2024 tiistai

Iltasella vasta nämä sivut läväytin auki kirjimistä varten.

Kävin kävelyllä ja samalla hain kamera jonka Torilta tilasin, sekä erään toisen jutskan joka samaan syssyyn ilmoitettiin saapuneeksi. 

Prisman tunnelissa katselin tarkemmin sinne jo monta vuotta sitten tehtyjä maalauksia. Töhryjä ovat jo muunlaiset taiteilijat lomaan spreijjailleet, mutta ei kovin paljoa, vielä.

Puhelimessa puolitutun soiton johdosta puheita menneisyyden käsittelyn tärkeydestä ja ei-tärkeydestä. Ei ollut oikein kiva puhelu.

Kaikki ihmiset eivät pidä menneisyyden tonkimisesta. Sananlaskuja vanhojen muistelijalle huomautukseksi on laadittu kokoelmien verran. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään... Kaikkinensa jos ihminen tarpeeksi syvälle eiliseensä sukeltaa, niin täytyy varautua, että kykenee myös nousemaan takaisin pintaan.

Eilisestään ainakin ne opettavaisimmat olisi hyvä nostaa aika-ajoin käsiteltäväksi. Myös yksityisistä näkökulmista eikä vain sotahistoriasta, jota nyt vimmalla jälleen muistellaan sankarillisina tekoina toistensa lahtaamisten kentiltä. 

Niitäkään ei pidä ohittaa olankohautuksella, mutta militarismin nousua militarismin itsensä vuoksi muistelujen varjolla on kaikin voimin vastustettava. Siitä hyötyy vain sotatalous ja kenraalit kätyreineen. Nythän puolustusmenojen kasvulle ei esimerkiksi kattoa ole olemassakaan. Se ohittaa jo nyt kaiken muun kun kansallisia budjetteja laaditaan.

Naapurin rouva joka otti ja lähti omiin oloihinsa on syövän lisäksi sairastunut aivokasvaimeen. Ennuste ei taida olla kovin hyvä. Pojilleen mahtaa olla raskas taival edessä... Nuorin suunnilleen G:n ikäinen.

Vein päivällä "kellokuvan" retuseerattavaksi vaikka ei sillä kiire olisi ollu. Olisin ehkä voinut itsekin sen muokkailla kuvankäsittelyohjelmalla ja tulostaa skannerilla kun mulla nyt uusi sellainen on, mutta ehkä siitä tulee parempi ammattilaisen käsissä.

Oli hieman takkuinen päivä, mutta nytten illasta valoa ikkunoihin sytyteltiin. Syli täynnä tunteita nukkumaan.

27.11.2024 Keskiviikko

Heräsin metsästä konttailemasta, enkä ollut yksin. Metsän eläimet kuin Röllipeikon rallatuksissa tulivat pitämään hauskaa meidän kanssamme. Harmi kun heräsin kesken bailujen kun vettä meni hetteestä kenkään. Uni oli erittäin mukava.

Horttokaalojen Taisto Lundberg on kuollut. "Soskee buudella menget piruna, inko baalesko mo...", vai mitenhän se meni kaalenkielellä? Lapsena rallattelin koska tykkäsin horttokaalojen lauluista.

Hilkan päivä. Yhden minua ja silloista perhettäni auttaneen Hilkan tunsin. Mitähän hänelle (heille) kuulunee? Hänen "vaimonsa" nimi ei tule nyt mieleen, mutta olivat pariskunta, jollaisia ei vielä neljäkymmentä vuotta sitten julkisesti saanut olla olemassa. Edelleenkin on kristillisiä ja muita persullisia joiden mielestä "normeista" poikkeavat tulisi "eheyttää".

Nuorille suunnattu seksikirja Respektiä (Inti Chavez Perez) on nostattanut päiviräsästen ja kaltaistensa joukoissa kirjanpolttohaluja. Kritiikin mukaan kirja on kirjoitettu nuorten omia ilmaisuja vastaavaksi seksioppaaksi pilluineen kulleineen, mutta koska päiviräsäset eivät koskaan ole kielellään niitä maistelleet, niin yököttäähän se äkkinäisiä jos pitäisi vaikka sen kehon osan nimi ääneen mainita.

Näitä takapajulaisia riittää hamaan maailman tappiin saakka.

Itse luin murrosiän kantturoissa kirjan Kaikki mitä olet aina halunut tietää seksistä. En muista lukukokemuksesta kuin sen, että ahmin tuon suuria lupaavan opuksen kannesta kanteen samalta makuukselta. Tiesinkö sen jälkeen enemmän, ja ohjasiko se tekemisiäni niissä asioissa, niin ehkä siitä ei paljoa passaa kohkata.

Ehkä tikanpoikametodia ei kehityksessä tarvinnut odotella/noudattaa.

Kirjallisuusilta oli muutenkin. Jakoivat Finlandiapalkinnot tieteelle, lapsille ja nuorille sekä kaunokirjallisuudelle. Itseäni liikutti eniten Sofia Tawast ja Riikka Leinonen teoksellaan Suuri valhe vammaisuudesta. 

Hyvin meni muidenkin osalta, ei sen puoleen. En voi arvostelemaan ruveta, sillä yhtäkään ehdolla ollutta kirjaa en ole lukenut. Tiedekirjoista sen arkkitehtuurihistoriankirjanhan ostimme Eliakselle lahjaksi joten sitä olen lehteillyt ja käsissäni pitänyt.

Pajtim Statovcin kirjan nimi Lehmä synnyttää yöllä jääpi kyllä mieleen. Pitänee se hankkia ja lukea kunhan aika on.

Perjantaina menen Unimäkeen, päätin niin. koska näyttää siltä, ettei lunta sada ennen sunnuntaita. Entiset sulatteli edelleen päällä oleva lämpöaalto. Pohjoisessa Enontekiöllä paukkuu 25 asteen pakkanen.

Tänään en kirjoita tänne muuta sillä minua odottaa tuossa paksu pinkka monisteita täynnä omaa kirjoitusta ja jonka nivaskan olen melkein kokonaan lävitse merkkaillut. Elikä paukuttamaan siitä sitten.

Toiveitten hautausmaa

24.11.2024 sunnuntai

Aamuyön uniennäön jälkeinen ensiajatus: Voisin muuttaa Sivukadulta pois. Tämä on lasteni ja heidän äitinsä koti, mutta ei minun sydämeni koti. (Unessa oli myös tandem. Kuvan löysin Tukholmareissukansiosta -mitenhän muistinkin tuon?)

Ensimmäinen muutto  tapahtui v.1968 lapsuuden kodista. Sen jälkeen on tullut asuttua ainakin neljässätoista eri osoitteessa. Lyhytaikaisia kortteereja joihin ei ole kirjojen siirtoa kuulunut on siihen päälle joitakin.

Minne nuista entisistä osoitteista muuttaisin mieluiten?

En tiedä...tai tiedänpäs: En yhteenkään. Tuskinpa niissä yhdessäkään hyvillään oltaisiin.

Taitaa olla aikasten lahossa kunnossa se mökki siellä Juurusveden rannalla Siilinlahden suulla? Lie vaikka purettu pois. 

Mattilantalo on  ainakin tuhottu ja paikalla on nykyaikainen talo kaikilla mausteilla. 

Eräs seurojentalo jossa asuttiin talonmiehen asunnossa, on kyllä pystyssä, mutta en suinsurminkaan enää kuontuisi niihin nurkkiin eväitä tekemään ja aamupuuroja keittelemään.

Vettasen talo Kittilän Alkon takana.., se se vasta murju oli, mutta muutama aika se sielläkin vierähti.

Hormakumpua muistelen savusaunan lämmöllä...

Ne asunnot ja kämpät, joita en ole vielä kypsynyt muistelemaan, sivuutan tälläkin erää: Joistakin osoitteista tulee ikäviä muistoja mieleen; hauras mieleni ei niitä nyt jaksa.

Mitähän muuta muistelisin? (Kääntää hän talikolla muistojen tönkyrää aivojen takimmaisessa nurkassa.)

Synnyintonttini olen unohtanut loppusijoituspaikkanani kun ne tulevan kaivoksen myrkkyjä vastustuksesta huolimatta alkavat siellä räjäytellä. Tuhkani kyllä voi kuusienjuurille tuprautella sitten kun aika on.

Jos mammonaa olisi, ostaisin ehkä tontin jostain Hankasalmen korkeudelta keskisuomesta ja rakentaisin  sinne omannäköiseni pienen talon. Paikka voisi olla jonkin kirkasvetisen lammen läheisyydessä, etelään antavassa mäntyvaltaisessa kalliorinteessä jonne perustukset pitäisi louhia kallioon.

Mielikuvieni mukaisella tontilla sijaitseva talo jäi muistiin kun satuin kerran semmoiselle eksymään. Kävin tekemässä sinne ulkorakennuksen jonka pohja oli jo valmiina. Mökin jo rakentanut ja lopputyönään ulkorakennuksen teon aloittanut iäkäs timpuri oli kuollut sydänkohtaukseen sokkelin harkkomuurauksia tehdessään. Viimeistä nurkkakiveä se oli ollut nostamassa paikalleen kun kuolema pyyhkäisi elämän katki.

Kauempaa reissannut timpuri oli viettänyt viikot asuntoautossa ja sittemmin valmistumassa olevassa päärakennuksessa joten vasta lauantaina olivat alkaneet ihmetellä kun ei reissumiestä kuulu kotio ja soittaneet rakennuttajalle. Se oli sitten  mennyt mökille katsomaan ja löytänyt timpurin nukkuneena ikiuneen työnsä ääreen saappaat jalassa, sokkeliharkko sylissä.

Omistajaisäntää en ennestään tuntenut, mutta hänen siskonsa minusta oli vihjaissut ja siten se pikkuhomma sattui mullen. Viisi pitkää päivää seinähirsien päällekäin latomisessa ja katon teossa sekä viimeistelyissä yksin tehden muistaakseni meni. Sisälle tuli lankkulattia ja katteeksi umpipontin päälle rullalta pintakermi, eikä läpivientejä ollut ja reunapellitkin olivat valmiiksi pokattuina lautataapelin päällä. Yksi ikkuna länteen päin ja eteläpäädyssä metrinen, sisäpuolelta vanerilla vahvistettu ovi että sopii kottikärryllä pilkkeitä sisälle kärräämään ilman rystysten verille menoa; tämä oli isokokoiselta isännältä erikseen painotettava seikka. Eikä sen emäntäkään S-kokoa ollut parista muksusta puhumattakaan.

Luen tässä tärkeimmät (kuka muka niiden tärkeydet sanelee, minäkö?) Hesarin uutiset kokonaan. Muunmuassa nämä: Kaitanokkakuovi on kuollut sukupuuttoon ja Moskovan Zaatana uhittelee hypersoonisilla ja ballistisilla ohjuksilla. Jopa ydinkärjillä niissä.

Ilmastokokous öljyä miljoonia barreleita päivittäin tuottavassa Azerbaidzanin Bakussa päättynee katastrofiin; mitään ei aikaan siellä saatu. Rahaa kyllä satoja miljardeja siirtyy yksiltä tileiltä toisille sen varjolla jatkossakin, mutta raha ei ilmastokehityksen suuntaa tule muuttamaan vaan vain se, ettei rahaa käytettäisi yhtään mihinkään.

Nykyisenkaltaisen kulutuksen loppu, se olisi ainoa ja nopein keino ja se tulisi aloittaa minusta. Jokaikisen pikkutappisen tulisi se näin sanoa itselleen ja aloittaa muutostyö omalla tontillaan. Hui ja hai, ei onnistu.

Intiassa polttoroviolle jo aseteltu vainaja oli "herännyt" eloon ja viety sairaalaan.

Prismasta uusi 5denkympin skanneri/kopiokone (Canon). Pähkäilin noiden kirjoitusteni kanssa ja paras ottaa vanha konsti käyttöön, että saan jatketuksi. Kopioin jo eniten mieltä askarruttavan osion (107 s) paperille ja alan nyt lyijykynähommat marginaaleihin ja rivien väleihin. 

So Long Marianne-sarjan viides lätsäyttää (notkauttaa) katselukokemuksen perustasoakin alemma. Ohjaajalle ja käsikirjoittajalle näyttäisi kiire tulleen, tai toteuttamisideat kävivät vähiin. Tai budjetti kusi. Aikajanatkin heittävät.

Mariannen poikakaan ei kerkiä kasvaa juuri lainkaan vaikka isäpuoli Leonard käy välillä kuubalaisessa vankilassa kasvattamassa risuisen parran. Ihme pätkä siitä oli sarjan tämän palan alkuun tehtailtu.

Voi niitä onnettomia kun pilaavat minun (ja monen muun) naiivit katselijaodotukset.

25.11.2024 maanantai

Näin unta Imatralaisesta 49 vuoden takaa! Voe saatana, kirosin kun heräsin: Olipa eläviä ihmisiä unessa.

Sitä se teettää kun vanhoja alkaa kaivelemaan.

Yöllä lie jo alkanut päätä särkeä niin en ollut varma, onko jopa migreeniä. Tuo unikin säikäytti elävyydellään. Otin lasten flunssalääketabletin sillä buranan ajattelukin yökötytti. 

Sydänsurut saattavat olla nuorena kovasti aidontuntuisia, ja ovatkin, mutta pitääköhän sieltä saakka surumuistojen tunkea reviirille edelleenkin? Niiden entisten ja ehkä vielä tuoreempienkin...

Kohta en tiijä, mitä tehä kun unetkin narraavat tuskailemaan olemattomia. Odotusta Pariisissa on ihan hyvä laulu, mutta oikealle odottamisellekin täytyy jokin ratkaisu olla. Ulkokehällähän tässä ollaan, että mitäpä tuosta.

Voimaton olo tuli tuosta unesta kun kaikki sitten alkaa kiertää mielessä...

Lupasin G:lle, että voipi mennä autolla koululle kokeisiin kunhan viepi muovit ym kierrätykseen. Kun äsken katsoin  eteiseen, niin siellä ne säkit ja yksi täysinäinen pahvilaatikko muuta rojua olivat unehtuneet(?) kyydistä poes! 

Mutta nyt paenun takasin petiin ja unehan mikkelittäret sun muut tyttäret jos eivät sitten aamupäiväuniinkin häpyjään tunge.

Kuuntelenpa sen Pariisijutun pitkästä aikaa jos vaikka nukahtaisin siihen. Susanna Haavistolta se  aikoinaan kuunneltavana oli, mutta taidan laittaa Tapani Pertun tähän marraskuiseen, märkään päivään.

https://www.youtube.com/watch?v=VuEuLakEcZU&ab_channel=TapaniPerttu-Topic

Unet jäivät uniksi, en muista yhtään ja nyt on   mieli sees. Päänsärkykin on poissa. Kävin kolailemassa auran jäljet ja vähän pihaakin, mutta näyttää sulavan kaekki poes. 

Sulaakohan Unimäen polultakin? Voisin loppuviikosta sitten mennä ja koettaa olla yötä.

Keskiviikkoiltana olisi se kaivosinfo, mutta jostakin syystä osallistumisen ajatus ei houkuta.

Ruksailin monisteita jo moniaita. Kirjoitin myös uutta. Vaikiaa on. 

Lehdessä oli juttu finlandialla palkitusta nuorten kirjailijasta jolle oli tullut tekstinteossa täysstoppi. Ammattilaiselle tilanne saattaa olla kamala jos leipä siitä kiinni on. Oli se pikkuhiljaa alkanut jälleen naputella, mutta nuorenahan sitä säikähtää helposti, että tässäkö tämä nyt sitten on. 

Menee nyt hänkin vain kokemaan maailmaa sieltä kirjoituskammiostaan ja alkaa sitten muutaman vuoden jälkeen uudestaan. Minulla ei sellaista marginaalia elämässä eteenpäin ajatellen enään ole.

Rahtikone tyrskähtännä muahan Vilnassa. Kuski kuollut, loput kolme loukkaantuneet. Alle jäänyt talo paloi kuten konekin.

Nyt tutkivat viisaat, olisiko Moskova syyllinen kuten Itämeren kaapelivaurioonkin, ehkä.

Äsken toivotettiin hyvät yöt niin, että vagushermoa alkoi kutittaa. Minä en vielä ala korsata. Kirjoitan ainakin puolilleöin. Jos saisin valmiiksi nuo korjatut sivut.

Jos ihminen jotain kovasti ja oikeasti haluaa se etsii keinot toteuttaa toiveensa, sanoivat vanhat näin ennen. Mutta ei se niin käy läheskään aina.

Kirjoittaminen on elämäntoiveitteni kompastuskivi. Luultavasti kompastun jälleen ja sitten kaikki on ohitse.

Nuorenpana ei se mikään ihme ole ollutkaan, on ollut elämääkin  elettävänä. Mutta jos "pitää elää sellainen elämä josta tulee kirjailija", niin eikös olisi jo sen aika?

Joku muukin tämän hetken toive olisi tärkeä, mutta joudunkohan hautaamaan sen?

Varjoja tavarataivaissa

21.11.2024 torstai

Pitää sanoa jotain typerää, että huomaa sanoneensa jotain typerää. Jos vielä kirjoittaa typerät sanansa näkyviin, niin sitten sen vasta huomaakin miten typerästi tuli sanottua.

Kaikilla ei ole tätä kykyä; huomata omat typeryytensä.

Tiijä sitten, onko mulla, mutta koetan ainakin. 

Niin kuin kirjoittaja on toisinaan sokea kirjoituksilleen, niin samoin on typeryyden tunnistamisen laita.

Kuuntelen Eppuja. Niitä, jotka normaaleiksi itseään alkoivat kutsua. Nyt vuorossa rannalla vihreän joen.

...missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet... 

Niin  missä?

Luin jo Han Kangin Älä jätä hyvästejä  muutamat kymmenet sivut. Nobeltasoiseksi kirjailijaksi varsin tavanomaista kerrontaa, mutta hän saikin palkintonsa pitkän matkan kirjoittajana, tekstiensä kantaaottavista sisällöistä, ei yhdestä teoksesta. Hän on ollut yhtenä varjona täällä samassa tavarataivaassa jossa kaikki kompastelemme. Hän on yksi meistä 8 miljardista lajimme yksilöstä jolle yhteisönsä äänenä oleminen on etusijalla. Joskus se yhteisö laajenee koko maailman kattavaksi ilman nobeleitakin.

Mitä yhteisöä minä kirjoittajana olen edustanut? Millaista väkeä taakseni kertyisi jos pääsisin julkaisevana kirjailijana sanomaan  sanottavani? Itsestänikö siellä vain lorsaisin niin kuin paljolti näissä blogikirjoituksissani?

Han Kangin teoksessa on virheiksi epäiltäviä kohtia, ehkä suomentajan mokia?

Yksi tässä: Moottorisahalla ( 체인톱)  etu- ja keskisormen päät irti sahannut taiteilijaystävä: sormenpäät on ommeltu takaisin! 

Minun kokemusmaailmassani moottorisahalla sahatun kokonaisen raajankaan takaisin ompelu tuskin onnistuu, repii se niin pahasti.

Ärsyttävä virhe. Syyttääkkö suomentaja Taru Salmista jolle moottorisaha on tuntematon vehje vai alkuperäisessäkö jo moottorisahaillaan sormia? Tapaturma viittaisi ohutteräiseen vannesahaan jolla vaneria on leikattu.

Kerran olen nähnyt nuoren timpurin paksauttavan vasaran kaulalla peukalonsa irtipoikki. Hankeen lentäneen ihmisosan ottivat ambulanssimiehet autoon mukaansa kun lähtivät poikaa viemään polille. Miten lie käynyt peukalon liittämisen kanssa, niin en tiedä kun kaveria ei työmaalla enää näkynyt. On siinä luu mennyt sälöille...

Illasta avasin ulkoiselta kiintolevyltä kansion, jossa oli valokuvia joita ei muista katselleensakaan. Tuli ikävä niitä aikoja kun pojat olivat vielä polvella keikuteltavia ihmisen alkuja. En kyllä enää jaksaisi alkaa sitä rumbaa kolmatta kierrosta. Ja kun eivät ole vielä mualimalla näistäkään kaikki. 

Toiseksi vanhin S on "noussut" työpaikallaan päiväkodin johtajan pestiin. 

Vanhimmasta oli laaja juttu vävyn kanssa Itäsuomalainen-lehdessä. Kaivoksen vastustajiksi profiloituvat nyt Kuopion liänissä ja se tietää hankaluuksia. Uhkailuja vähintään esiintyy, ja kyllä vastustajien vastustajat konstit osaavat varsinkin kun, ja jos, niskan päälle pääsevät kaivoksen avaamisensa kanssa. Sen on  nahkoissaan saanut tuta Sotkamon Lankinenkin kun latoi faktoja pöytään Talvivaaran rynnimisestä Kainuulaista maisemaa murskaamaan ja vesistöjä myrkyttämään. Eikä mikään auttanut kun ohi Pekka Perän rikostenkin koneellistetut kuokat ja porat ulkomaisten jussien toimesta Talvivaarassa suokunttaan ja kallioperään iskettiin.

Edellisyön sinisistä ajatuksista seurasi rantu päivääkin päin.

Ajattelin tänään, että Veikko Huovisella oli siniset ajatuksensa Havukka-aholla ja äskettäin uusivat hollywoodilaisen elokuvan Blue velvet-sinistäkin sinisempi yö. Että eivät ainakaan väriltään aivan uniikkeja olleet minun yön siniset hetkeni.

Ehkä sininen on väri, jolla on hyvä kuvata rauhallisempia tunteita, kuten punainen niitä kiihkeimpiä. Tapio Rautavaarakin lauloi sinisestä unesta Nukkumatti-tuutulaulussaan.

Sininen on universaali, vapaa väri kuten värit yleensä. Sen voi kuka tahansa ottaa käyttöön ja tehdä mitä lystää. Tai ei sitä ottamalla oteta, revitä paletista irti, se vain tulee ajatuksiin ja tehoaa.

Lapsuuteni lempiväri oli vaaleansininen ja Sinikka oli 10-11-vuotiaana "ensirakkauteni".

22.11.2024 perjantai

Nukuin pitkään. Söin uuniohrapuuroa vasta kymmeneltä.

Myrsky on laantunut, luntakaan ei sada, ei tartte lähteä kolaileen, paitsi aura-auton tyrkkimät raskaat paltteet. 

Tuli yksi yön sinisten hetkieni herättämä puhelu tuntemattomalta.

Viesteissä toisaalta saan lukea ystäväni vaikuttuneen sinisestä tekstistäni.

Tuntuvat sinisenhyviltä nämä viestit.

Puukaupan ennakot tilille. Hankin ensimmäiseksi kunnolliset talvikengät ja sängyn. Taidan viedä täältä jonkun vanhemman makuuksen Unimäkeen ja jätän uuden tilalle. Sotkassa tarjouksessa 189€ 120:nen nukkumasija.

Yön unista muistan yhden: Ahdistava yksinäisyys kirjoittamiseen liittyvien ajatustensa kanssa. Siirtelin tekstikappaleita välistä toiseen, klikkasin, tummensin, rupesin siirtämään kirjainlastia etukäteen väljentämääni väliin, mutta matka oli niin pitkä, että kerksein pelätä hävittäväni kaiken. Olisin tarvinnut jonkun kannattelemaan, mutta turhaan huusin pimeyteen apua.

Kirjoittava ihminen kirjoitusprosessinsa aikana on yksin. Sitä ovat valittaneet ajatustyöläiset iät ajat. Sitä rytöläää järjestelemään ei voi käytännön syistäkään ketään muuta rekrytoida. Korkeintaan jos on jo niin pitkällä ammatissa, että kustannustoimittajia ja tiedonnetsijöitä voi palkata (kustantaja palkkaa) kupeita vahvistamaan.

Kalle Päätalo kuljetti Gummerukseen heinähäkillisen täyteen kirjoitettuja aanelosia ja siitä ne sitten joka vuosi muutaman hengen porukalla jatkon selkosten tarinaan veistelivät.

Jos kirjoittavalla ihmisellä on edes yksi ihminen jossakin joka jaksaa omituisia puuskahduksia vähän kuunnella, niin ei se enempää kaipaa. Kirjoittava ihminen harvoin on laumasielu. 

Harmittaa joka tapauksessa kenen tahansa häiritseminen kun ei voi edes päämäärään pääsemisestä vakuuksia antaa. Korkeintaan sen, että tämän nyt teen ja sitten sattuman varaan loput kun käsikirjoituksen klikkaa menemään. Puolen vuoden kuluttua tulee sitten viesti, että valitettavasti tekstisi ei sovi tämän hetken kustannusohjelmaamme tai muuta yhtä soikeaa, tuhansille muille lähetettyä muikistelua. Alakuloistaa jo etukäteen sen ajattelu.

P:n oli puhe ottaa Anelman pihan lumesta puhdistus tällen talvellen, mutta ei se ole kolanvarteen yhtään kertaa kuontunut. G.lla on niin paljon päitä lipattavana ettei sen pidä muista hommista opiskelujen päälle enää huolta ottaa. P:lle on tullut jokunen siirotajokeikka, mutta eivät ne niistä maksa kuin suolarahat. Lauantaina lähtee viemään Ouluun jotain Audia. Viepipähän samalla Eliakselle synttärilahjan. Hankittiin Tietofindlandia-ehdokkaana oleva Suomen Arkkitehtuurin vuosituhannet-teos ja akkukäyttöinen vatkain keittiöön, että saa ainakin pottumuusin vatkattua. Kokeeksi muutenkin, että näkee, olisiko se käyttökelpoinen vempain omaankin keittiöön. Kevyt se ainakin on, ja hilijanen. Eikä johto ole sulahtamassa kuumalla hellanlevyllä: mullen kävi kerran silleen!

P:n armeijan alkamiseen vielä 53 aamua.

Epilogi

Maailman skitsofreeninen tila synkkenee kaikilla tasoilla. Jos kuka ei sitä huomaa, on menossa mukana täysillä eikä lääkitys enää auta.

Katsokaa ja kuunnelkaa pelkästään pienen Suomi-valtion päättävää porukkaa, puolueita. Katsokaa oppositiota joka niille räksyttää. Katsokaa kansaa joka niitä kaikkia valtaan äänestää.

Yhtäkään psykiatria ja mielisairaanhoitajaa heidän joukoissaan ei enään ole joka epikriisin kykenisi kirjoittamaan, ja joka reseptit lääkkeille osaisi kirjoittaa. Näin hullua ei ole ollut pahamaineisessa Niuvanniemessäkään koskaan. (En ole siellä ollut, mutta lukenut sen tarinoita joskus.)

Tämäkin pitäisi vääntää rautalangasta, että tajuttaisiin mitä edellisellä tarkoitan, mutta olokoot.

Matkustetaan vain tällä yhä kallistuvalla Titanicillamme, annetaan viulujen vinkua ja shamppanjan kuohua. Kansituolien allamme irtoilla. Silimät kiinni Tatjaana! Olemattoman tulevaisuutemme merien usvasta syöksyvät vastaamme jätevuorien äiti ja isä, ja ikuisen unohduksen tuovat Moskovan Zaatanan ydinkärjet.

Yön siniset hetket

20.11.2024 keskiviikko

Yöllä ovat omat siniset hetkensä. Ne ovat erilaiset kuin kaamosiltapäivän tuokiot lumisessa Hormakummun maisemassa Kittilässä tai Unimäen tutuissa ympyröissä joulukuun 15 pv klo 15.33. 

Tampereen kokoisen kaupungin valoja karkuun jouduin taivaltamaan kauas, aina Teiskoon saakka tavoittaakseni edes yhtenä talvena iltapäivän sinisen hetken. Tämä on tosi, sillä enhän muuten muistaisi niin tapahtuneen. On minulla päiväkirjassa siitä merkintä, mutta en tällä kertaa tätä varten tarvinnut sitä kaivella.

Kaupunkien valosaastehalojen väräjöidessä kadunreunuksien likaisilla hankiposkilla ei talvisten iltapäivien sinisiä hetkiä voi kokea koskaan. 

Mutta öisin sinisiä hetkiä on liikkeellä kaupungeissakin. Ne liituavat ihmisasumuksien varjoissa, räystäitten alla, porrasaskelmien koloissa. Ne saattavat  rantautua tupaasi, makuuhuoneeseesi, keittiöösi tai missä nyt satutkaan valvomaan ja miettimään kun jokin asia alkoi nukkumaan ruvetessa askarruttamaan.

Untakin yön siniset hetket voivat tulla sävyttämään.

Kun sytytät pieneen tuikkuun elävän valon, yön siniset hetket kietoutuvat ympärillesi kuin ystävän lämpimät käsivarret.

Yön siniset hetket ovat kuin meitä varten, jotka joskus valvomme ja ajattelemme. Meitä varten, joille ajateltavaa syntyy ristiriitaisuuksien keskellä päivänvalon armottomuudessa. Yön siniset hetket olisi hyvä joskus viettää toisen yön sinisiä hetkiä kaipaavan kanssa. Kun sinulla ikävä on.

Yön sinisten hetkien koittaessa, sensorit ovat nukkumassa. Yön sinisinä hetkinä ne eivät ole kahlitsemassa aivojasi ajattelemasta, eivät pitele kynääsi kirjoittamasta mitä haluat. Sydämesi ne antavat olla niin hellänä kuin se on ajatustesi takia. Ehkä jopa itket hieman yönsinisiä kyyneliä. Tai hymyilet lämpimästi kun hyvä muisto mieleen hiipii.

Sanansavapauskin on yönsininen.

Yön sinisinä hetkinä kykenet avoimimmin mielin ajattelemaan elämääsi sellaisena kuin se on. Analysoimaan riskejä, joita siihen on liittynyt ja yhä liittyy. 

Yön sinisinä hetkinä katumuskin on erilaista.  

Yön sinisenä hetkenä ymmärtää, että virheet kuuluvat elämään, ei niitä kaikkia voi välttää. Ei puoliakaan. Jotkut meistä eivät yhtäkään.

Joskus yön siniset hetket panevat sinut ahtaalle. Saattavat ahdistaakin, sillä niin paljaana näet joinakin sellaisina öinä elämäsi hetket ja päätökset, joita olet joutunut tekemään. Ja joudut yhä tekemään.

Yön sinisinä hetkinä myös onnen hetkien muistot sinua ravitsevat. 

Yön sinisinä hetkinä uskallus riskien ottoon saa vahvistusta. Et heitä kirvestä kaivoon vaikka niin vielä edellisen yön mustana hetkenä ajattelit tehdä. Tämän yön sinisenä hetkenä sanot itsellesi: Katson vielä nämä kortit, en luovuta. 

Näitä kirjoitan kuluvan yön sinisellä aamuyön hetkellä, hämärässä huoneessani jota valaisevat vain Kainetin reitittimen vihreät silmät, tietokoneeni valoisa ruutu, näppäinten alta kuultavat sinertävät valot ja mustan verhon kahtapuolen katulamppujen ledinvalkoinen kajastus.

Yön sininen ymmärryksen hetki värjää ihmisen mielen tiettyinä öinä, tiettyinä ohitsekiitävinä hetkinä ja vain sattumalta sen tavoitat kun mielesi on oikealle taajuudelle virittäytynyt.

Yön sinisinä hetkinä voit tavoittaa rakkaudentunteistakin joitain pieniä aavistuksia vaikka niin paljon sen otsikoinnin alla pettymystä ja haaksirikkoja olet kokenut.

Yön sinisenä hetkenä saatat uskaltaa vielä edes ajatella sitä olemassa olevan. Sen yönsinisen hetken verran. Edes.

Marraskuisia hajamietteitä

18.11.2024 maanantai

Lumien kolaamista heti aamusta. Ruokien laittoa seuraavaksi. Tulisijoja ei tarvinnut tänään lämmittää. G:lla koeviikko ja vain tänään historia, loppuviikosta ei kouluunmenoa lainkaan. Joutaapahan parturoimaan yläkerrassa ramppaavaa väkeä. Pitäisiköhän ruveta perimään tilavuokraa ja energiaveroa... Ensi viikolla pojalla alkaa yrittäjäosio koululla. Se on ylimääräinen koulutusaine, mutta kaiten siitäkin pisteitä jaetaan.

Voisipa kaikki häiriötekijät tyrkkiä näkö- ja kuulemispiiriensä ulkopuolelle. 

Voisipa umpioitua tekemään vain yhtä ainoaa projektia jota eivät edes korvien soinnit häiritsisi.

Voisipa lakata syömästä, eikä kahvikaan maittaisi. 

Voisipa jättää unet uneksimatta, eikä kuksiakaan mieli tekisi.

En ehdi sanoista ja lauseista hypnotisoituna vaipua illusoriseen koomaan, hyytyä olemisen olemattomuuteen, kun jokin säpsäyttää todellisuuteen.

Kun mietin eräälle lauseelle loppua, kirjoitin pöydällä ajelehtivalle valkealle paperille sanan poishio ja siinähän se oli.

Sanojanlöytyi siihen sopivia, tuo yksi sana kasvoi pieneksi runoksi josta ei äkkilukaisulla ymmärrys kiinni ota. Muttaettä ihan ajattelematta ne ensin ruutupaperille piirtyivät ennen kuin naputtelin ne siksakkiin koneella enkä poistoja tehnyt. Modernia, olisivat sanoneet 60-luvun älyköt ja pullistelleet viinalöyhkäisiä poskiaan.

Annoin sitten runoni hyvään talteen. Tiedä vaikka se kasvaisi siellä tajuttavaksi poetiikan tähdeksi omituisten runo-otusten taivaalle.

Tilasin pitkästä aikaa kirjan ad Librikseltä. Enkä mitään sähköisillä mausteilla varustettua tablettikirjaa vaan paperisen, eteläkorealaisen nobelistin Han Kangin Älä jätä hyvästejä. 

Katsoin eilen iltayön lopuksi Cineast-palvelimelta Tyttäreni laulun loppuun. Elokuvassa asioita jää auki, mitään ei selitetä loppuun, mutta siinä elokuvan sydän onkin.

Itse pyrin kirjoituksíssani joskus samankaltaiseen tyylimaisemaan, mutta pompin enemmän aiheista ja aikajaksoista toiseen liian sotkuisesti. Jäsentely ja siirtymät tuottavat ylimääräistä päänvaivaa. Olisi helpompaa järjestyksessä junnaaminen.

½%:n lukema väikkyi päivällä ajukoppani tiedostoissa. En nyt avaa, mitä sillä tarkoitan, mutta urosihminen ejakuloi parhaimmillaan yhdellä kertaa 5 millilitraa siemennestettä joka merkitsee sitä, että siittiöitä lähtee kroolaamaan yhtä ainutta munasolua kohti jopa miljardi eri yksilöä, ja harvoja poikkeuksia lukuunotatmatta vain yhdestä niistä saattaa kehityskelpoinen ihminen saada alkunsa, joten onhan tuo ½% jo aikamoinen mahdollisuus muissa asioissa.

Riippuu siis, mihin vertaa.

Luonto tuhlaa, mutta siinä on jotakin mystistä logiikkaa vaikka sokeaksi evoluutioprosessia tiede  väittääkin. 

Minäkin niissä kroolauskisoissa menestyin, mutta se jäi ainoaksi ennätyksekseni elämässä. Luulisin. Kerkiäisihän tässä vielä vaikka maratoonille, mutta puuttuupi kilpailuvietti. 

Olisipa isä mätkinyt vehjettään Unimäen mökin lahoihin nurkkipäihin sinäkin iltana (ehkä tammikuun 11 pv lauantaina) ennen kuin äetin kanssa saunanlauteille könysi pakottavine palleineen niin olisi jollekin toiselle siimahännälle mahdollisuus auennut vaikkapa seuraavan aamuna krapulakiimassa.

Kaikkeas sitä tulee hajalle mietittyä. Isän muistokin pirstana kohta. 

19.11.2024 tiistai

Havahduin viideltä. Unessa olin kolmella tasolla yhtä aikaa. Menneisyyden juna porhalsi nykyisyyden ylitse tulevaisuuteen.

Niinettä minullako on tulevaisuuskin mutkan takana odottelemassa, kysyin hiekkatien vastaantulijalta kun pikkuhiljaa heräilin. 

Kreosiitti oli menneisyyden kyllästemyrkky ja se tuoksui tomussa unentien.

Eilen selvisi erään hajuveden tuotemerkki jota etsin ja se oli Kielo, mutta miksi tuo pahanhajuinen kreosiitti tunki unessa päälimäiseksi?

Siksi, kun kreosiitin tuoksu oli Luikkokankaan polun suulla ilmassa pölähtelevän hiekkatientomun kanssa samaa hajumaisemaa. Raviojan takana puhelinpylväsrivistö oli kreosiitilla kyllästetty ja helteisinä kesäpäivnä haju erottui. Ja siksi, koska sitä maantietä ja liikennettä siellä olen muistellut.

Uniensepät eivät kummoisia kimmokkeita tarvitse pannakseen filmin pyörimään.

Iltasella

Lumitöitä satanut hissuksiin koko päivän. Mukavahan tuo on ollut kolailla, niin ei tarrte lenkille suotta-aikojaan lähteä tylsille kaduille lompsimaan. 

Lehdessä lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelu. Lepsuksi kansalaisia moittii hän kun niitä paapotaan terapioilla. Onkohan psykiatri kartalla sen paapomisen kanssa muutoin, kuin niillä yhteiskunnan ylätasoilla, jossa itsekin liikkuu ja jossa nuo "terapiapaapomiset" hankitaan rahalla?

Parin päivää sitten mielisairaanhoitaja oli Ylen haasatttelussa aivan toisilla linjoilla tavallisen, köyhemmän väestönosan kokemuksiin nojaten. 

Päivällä testasin puhelimeni kameran toimintoja. Yksi näyte tässä.

Sormikoukkuyhteys

16.11.2024 lauantai

Toissapäivänä iski varsinainen eksistentiaalinen kriisi keskelle kirkasta marraskuun harmautta. En oikein ole toipunut siitä vieläkään mikäli itseäni yhtään tunnen. Äidin syntymäpäiväkin unehtui, mutta sitä kompensoin sillä, että kun vanhin S kävi Um, niin vei Vinhan haudalle 2 kynttilää; äidille (mummilleen)  ja Vinhalle.

Sain kuitenkin jo illalla hieman tekstiä aikaan ja aiempien jäsentelyjä, jatkoin niitä aamulla, mutta sitten iski uusi vitutuksen aihe ja loppupäivä menikin jälleen harakoille.

Uhma kasvaa: On saatana saatava valmiiksi tuo tekstiröykkiö, joka ei nykyisin enää ole röykkiö A-nelosia vaan näkymättömiä algoritmipiikkejä herkästi haavoittuvalla alustallaan.  En anna virtuaalituulirosvojen enää huitaista sitä sen silimänkuvvaemessa huithittoon. Laitoin varmennusten varmennukset (kopioinnit) päälle laitteisiini.

-Iskä, missä on Huithitto?

-Japanissa...

-Mikäs se silimänkuvvaen on?

-Olokoot vaekka sekuntiviisari...

Kävin kerran tällaisen sananvaihdon jonkun pojistani kanssa.

Jotain oli vissiin silloinkin tapahtunut, että piti isoon iäneen toivottaa, tai asioita oli vain karannut sen nimiseen paikkaan.

Illasta

Puutarhuri ja Tiina ovat menossa Napikselle. Kyytiä tarjottu mullenkin, mutta mietin vielä. Piähän koskee. Syke matala, verenpaine aavistuksen koholla (131/78/46)

Ihan paska päivä taas takana. Eilen Kokkolasta soitti joku autojobbari ja lupasi tulla hakemaan EMUn tänään, mutta kun ei alkanut kuulua, yritin soittaa. Laitoin sitten tekstiviestin eikä siihenkään vastausta kuulunut joten tekstasin hieman ilkeän kommentin, että tollaset jobbabrinretkut saisi laittaa turkinhihaan ja uusi juputus. Siihen tuli heti äimistynyt vastaus ja kaupanteko jäi siihen.

Jos ostaja-aikoja olisi laittanut viestin, että haku viivästy niin eihän siinä mitään olisi sitten ollut. Autojobbareihin jos keihin olen elämäni varrella ehtinyt niin monasti kyrpiintyä, että minusta nähden se ammattikunta kaikkinensa pitäisi panna uusjuputukseen.

Jos kelle ei tuo turkinhihaan laitto ja juputus avaudu, niin se tarkoittaa raakakielellä, että nussitaan tietyn tyyppiset lajimme edustajat uusiksi.

Aikoinaan koulussa oli käypäläisope Oke Kumpulainen joka tuon juputusvitsin suupielestään murjaisi omasta opettajakollegastaan.

Tuskinpa sekään auttaisi. Mitkä tahansa jobbarit, isänmaan kauppamiehet ja huutokauppakeisarit ovat alati uusiutuva, manitunkioiden kupeilla kasvava joutokorte.

Monista syistä (kirjoittamisperiodista johon jytkähdin) johtuen muistelen menneissyyttäni, eli entisiä elämiäni kuin niitä kerroksittain tarkasteltavakseni valikoituisi. Epäjärjestyksessä ne edelleen ovat kuin elämänikin on ollut. Ehkä yhä on.

Esille työntyi Ylen tekstiartikkelista (henkilöhaastattelu) tuhannennen kerran muistutus eräästä monia ihmisiä ympärilläni haavoille repineestä taipaleesta josta en eroon pääse sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään ennen kuin tuhkana tuuleen siliän.

https://yle.fi/a/74-20124084

Isä, poika ja paha henki 

"Hannu Levaniemi on psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka oma poika sairastui vakavasti. Silloin hän ymmärsi omaisen osan."

Ylen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan kriisinhoidossa mielenterveyspotilaiden omaisten osalla ei ole edistytty 30. vuoteen lainkaan.

Alakuloa aiheuttavaa tuon haastattaelun lukeminen oli vaikka tässä tapauksessa on lopulta kohtalaisen myönteisesti pojan tuskien taival päättyikin. 

Muistan, miten syrjäraiteille minutkin kahden pienen tyttären kanssa avun piiristä sysättiin kun lasten äiti sairastui. Jos ei olisi ollut jonkinlaista omaa sosiaalista verkostoa, niin loppu olisi tullut hyvin nopeasti. Ei niitä näkemiään ja kokemiaan aina voi tervennä tervekään kestää tai sitten pitää olla erityisen vahva luonne tai mielenterveys(sairaus)puolen koulutus ja kokemusta alalta niin kuin Ylen haastateltavalla on ollut poikansa sairastuttua. Tai sitten itse kahjoontua siitä kaikesta.

Jos sekin tragedia olisi hoidettu niin hyvin kuin olisi ammattilaisten avulla pystytty, niin saattaisi olla, että vähemmän ne uniini ja elämääni enää sotkeutuisivat.

Kysykää sodat käyneiltä, pääseekö koetuista kauhuista elämässään koskaan eroon.

Minullakin on hoitamaton, siviilissä saatu ampumahaava (monta jos kaikki lasketaan) sydämessäni. Luultavasti se avoimena reuhottaa jatkossakin. Ehkä pala palalta, kirjoitus kirjoitukselta surun ja murheen kyyneleet kuitenkin kuivuvat. Ja tuleehan se lopulta armahtava kuolema, joka kaikenlaiset velat ja mielipahat kuittailee.

Helpottanee jokaista ajan käsitteen haurauden ymmärtäjää se, että 0-100 vuoden välissä kaikki ihmiselle tapahtuu. Sitten jokaisen kohdalle lankeaa jälleen olemattomuus jossa ei isotkaan haavat enään  pakota. Kun vielä muistaa, että kaikki me olemme syyttömiä tänne olevaisuuteen ilmestymisestämme.

17.11.2024 sunnuntai

Eilenilalla läksin Napikselle menevien kyytiin. Mennessä ajattelin, että jos ei muuten ole kivaa, niin tarkkailen tansseja kuin toimittaja ja merkkailen mielen muistilapulle näkymiä ja tunnelmia. Sitten kirjoitan päivitykseeni jutun Tanssi-ilta Napiksella.

Saisin sen tehtyä helpostikin; suuri osa illasta on aivojen muistikortilla sen kuin alkaisin naputella.

Tässä vain on nyt muuta menossa, niin enpä taida jaksaa. Mieltä hellivää tansseissa kuitenkin tapahtui, että sen verran. 

Lunta satanut hissukseen koko pvn. Syksyn kovuus peittyy lumen valkeaan pehmeyteen. Huomiselle liikuntaa lumikolan kahvoissa.

Kirjoittanut koko päivän ja se tarkoittaa sitä, että vaikka en näpyttelisikään koko aikaa näppäimiä, niin selälleni kun heittäydyn, tarinat jatkavat ohimoiden takana kasvamistaan ja kohta on taas noustava työnsä ääreen. 

Kun tämän päivän kappaleiden työstön aloitin, asetelma oli aivan toinen kuin mihin päivän lopuksi päädyin. Niinhän se elämässäkin usein on. Ja elämästähän minä kirjoitan. Siitä 0-100 vuoden välissä kokemusmaailmani piirissä tapahtuneesta ja ehkä vielä jonkin aikaa tapahtuvastakin.

Päiväunilla näin unta, jossa olimme (2 ihmistä) kumpikin suuriin pahvilaatikoihin sullottuina ja vain yhtä sormea varten oli reikä tehty. Siitä etusormet ylettyivät koukistumaan toisiinsa kiinni, ja lujasti koukistuivatkin. Syntyi yhteys jonka vain nämä sormien omistajat ymmärtävät. Muille se olisi mysteeri.

Vakuuttavan kuuloisen, psykologisen selityksenhän tuolle unelle voisi ulkopuolinen ammattilainen laatia kun jopa itse ymmärrän sen funktion. Mutta sille ammattilaiselle joutuisin kertaamaan kymmen istunnon verran lapsuuteni tapahtumia kun sen sijaan itselleni koko eletty elämäni aukeaa tarkasteltavaksi kun vain sisäiset silmäni avaan katselemaan. Ja sitähän minä kirjoittamalla teen.

Raskasta tämä toisinaan on, mutta enpä enää näillä kilometreillä sortumien alle pysyvästi jää. Luulisin.

Katsoin Cohen-sarjan neljännen osan. Lapsellisen hyvä se on.

Laulu tyttärelleni-elokuvan loppua katselen säästeliäästi unilääkkeeksi. Se on mestarillinen teos äidin osasta pienen lapsen huolehtijana.

Jostakin syystä äidit ovat tässä elämäni periodissa tärkeässä roolissa. Tiedän kyllä syyt sillä niitäkinhän osaltaan olen purkamassa eilisteni vyyhdeltä. Ja kun näen, mitä jälleen tapahtuu äideille lapsineen sotatantereilla joiden kauheudet paukutetaan joka vuorokauden aika olohuoneisiimme.

Eivätkä tykkienpiiput koskaan käänny laukaisijaansa ja heidän käskyttäjiinsä päin kuten oikein olisi.

Ampiaispesä rauhanpatsaan kainalossa Kollaalla 2014.

Mitähän tuolle, pääministeri Paavi Lipposen järjestämissä kättenpäällepanijaisissa paljastetulle möhkäleelle karjalalaisessa luutarhassa nykyään kuuluu? Vieläkö etuliite on "Rauhan-"?

Sensori iski

13.11.2024 keskiviikko

Iltasella

Olipahan kirja-arvostelu Hs:ssa: Jaakko Ylijuonikkaan Tuhatkaunokin tuho josta tuhatkaunokki on kaukana. Jos ovat tuollaisia käsikirjoitukset joita jopa ammattikirjailijat kustantajille tarjoavat, niin eipä ole väliä, millaista saatanan sotkua itse lähetän sitten kun...

"Kriitikko sai käsiinsä tolkuttoman läjän paperia: Lukukelvoton romaani on ainutkertainen tapaus", kirjoittaa siis kriitikko.

Mitähän ne pelleilevät?

Kun ei naimalla eikä juomalla enää otsikoihin pääse, niin revitäänpä huussissa käydessä paperia kansioiden väliin, sotketaan niitä jollain muullakin kuin sonnalla, pannaan kuoreen ja väitetään lähetystä romaanikäsikirjoitukseksi.

Kyllä jo Matti Pulkkisen "Romaanihenkilön kuolema" oli sellainen opus, ettei nyt ihan vielä ole aika koettaa uudestaan. Pulkkisen romaanin sentäs luki, ja tajusi lukemansa, mutta kriitikon mielestä tätä juonikkaan kirjailijan teosta ei helevetissä kukkaan! Sen verran kritiikissä oli kuviakin, etten sitä kannetonta paperiläjää sormeiltavakseni ottaisi edes kokeilumielessä.

Aamulla kirjoitin ja julkaisin jo tätä päivää vaikka en ollut elänytkään tätä päivää. Enkä kaiten viimeistänikään. 

Nyt on päivä mailleen mennyt ja kuutamoinen yö seutua peittelee. Toivotan ystävälleni siellä jossain saman kuutamopeiton alle hyvää yötä.

Samalla myös kaikille muillekin rakkailleni, sillä jostakin syystä tänään jälleen ymmärsin, että olen onnekas: Minulla rakkaiksi kutsuttavia on todella monta, ja kuinka heidän olisi käynytkään jos naapurin zaatanan zombiarmeijajoukot olisivat Ukrainan sijaan alkaneetkin tämänkertaisten, kammottavien valloitusretkiensä väkivaltaiset veräjien auonnat täältä Pohjanperiltä.

14.11.2024 torstai

Kävin pitkähkön kävelylenkin kuutamossa jonka ainaisesta taianomaisuudesta ei ole jälkeäkään kaupunginvalojen ja ohitse nastarenkailla rahistelevien autoletkojen murskaavassa valosaaste- ja äänimaailmassa. 

Nyt alkoi siis se hetkinen illasta ennen nukkumaan ryhtymistä, jossa aivot vielä etsivät rauhoittavaa asentoa aamun järkytyksestä.

Vaihdettu teksti. 

Elikä päivämäärän alla oli aivan toisenlaista ajatuksen juoksuttelua kuin mitä siihen alkoi ilmestyä, kun olin alkuperäisen leikannut pois, siirtänyt eri tekstialustalle suojaan mahdollisten lukijoiden silmien katseilta ja lähettänyt sen sille, jolle sen kirjeen muotoon olin kirjoittanut.

Asia riepoo sisuskalujani. Tätäkö kovasti hehkutettu sananvapaus tarkoittaa, jonka kuitenkin runnon itsesensuurin ikeen alle?

Vaikka pois leikkaamani teksti olikin hyvin henkilökohtainen sisällöltään ei sekään saisi vaikuttaa tinkimättömän sananvapauden ylläpitoon omalla julkaisufoorumillan vaikka siitä millaiset paheksunnanpyörteet lähiseuduille syntyisivätkin. (Kirjeen kohde ei tekstistäni olisi kenellekään tunnistettavaksi paljastunut koska asioita yhdistävät tekijät puuttuivat.)

En tosin tiedä, lukeeko minua kukaan omaa geeniperimää oleva sukulainen, Puutarhurin sukulaiset, ystävät (yhden takuuvarman tiedän), muut tutut tai naapurit joilla olisi aihetta yrittää neuvoa, millaista tekstiä tänne julkaistavakseni taluttelen. (Joku on joskus yritttänyt.) 

Useampi varmaankin ymmärtää, että sitten vasta tekstiä päästelisinkin. Sitä "yksinäisyys ja uhma" tuottavimmillaan tarkoittaakin mitä kirjoittamisen funktioon/haluun tulee: Metsänreunalta irvistelijöitä kirjoittava ihminen tarvitsee polttoaineekseen. 

Se, "metsänreuna", voi sijaita vaikka keskellä kaupunkia, tornitalossa 2h/kk-kokoisen osakkeen parvekkeen kaiteena, tai ihan tuossa pihatien toisella puolella naapuritalon keittiössä. (Ei ole mahdollista, naapureistani vain Harryn talossa luetaan paljon, mutta sielläkään ei netistä.)

"Ihailin" nuorempana Pentti Saarikosken tinkimätöntä sananvapauden harjoittamista vaikka hän ällötykseen asti kertoi myös arjen nenänkaivelusta ja krapularipuleistaan aina Herakleitosta tulkitsevaan, nerokkaaseen ajatuksenvirtaan hukuttautumiseensa saakka.

Sananvapauden toteuttamisessa on muistettava tietyt lainalaisuudet joiden kunnioittaminen on aina aiheellista.

Tulisi olla automaattista sanansanomisenvapauden harjoittamisen aloitus ihan lapsesta alkaen. Saarikoski ainakin yritti, mutta sanavapauden genreen lainkaan kuulumattomat ja nuoruuden päiväkirjojen sivujen väleihin ruiskitut spermatahrat olivat lukijalle luotaantyöntäviä. Toimittaja Tarkkahan nekin uskollisesti postuumisti julkaistuun kirjaan sulkuihin merkitsi, että hän kai siitä fyrkat kuittaili; ejakulaatioeritteiden mainitseminen, jopa merkitseminen sulkuihin, että sillä ja sillä sivulla läntti oli, lisäsi myyntiä.

Sitä aikoinaan lukiessani mietin, kuinka Pekka ne tahraiset sivut aukoi ja niiltäkin aukeamilta merkinnät toimitukseensa kopioi sillä kyseinen eritetahra on kyllä kuin erikeeperiä kun se paperin kanssa litistyksiin joutuu? Lie tuolla edes hanskat käsissään ollut...

Tahroista mainitsemista puolustaa ainoastaan se, että niiden olemassaolo henkilökohtaisilla, mutta jo kirjoittaessa julkaistaviksi ajatelluilla sivuilla paljastivat Saarikosken mistään välittämättömän itsensäpaljasteluluonteen ja edesauttoi ehkä osaltaan tekemään voitavansa kirjailijakutsumuksensa toteuttamisessa; avoimuuden opiskelua kaikissa sen olomuodoissa. Nykyisin eivät hänen kaikki käsikirjoituksensa menisi kustantajaseulan lävitse solahtamalla; Sensorinkynä suihkisi punaisena ja roskakori täyttyisi paperitolloista vauhdilla.

Vai mitä olisivatkaan mieltä Otavan nykyiset kustannustoimittajat jos Kirje vaimolleni-kirjan kaltainen A-4-käsäriläjä pöydänreunalle tömähtäisi ? Tai niistä Saarikosken Keravan vuosista kertovien päiväkirjojen sivuilta löytyvistä, ala-arvoisistakin kynänpyihkäisyistä joissa nimiltä mainiten pannaan halvalla vaimoja ja naisystäviä heidän pillukarvojensa värejä ja kiharruksia kuvailemalla?

Klo on nyt 23. Olin nukahtanut Milan Kunderan Olemisen sietämättömyyden sivuille. Tabletin näytön valo, josta kirjan lukemista läksin jatkamaan pari tuntia sitten, syttyi kun havahduin uneen, jossa oli mustasukkaisuutta ilmassa. Minä itse tunsin sitä! 

Unissa tapahtuu asioita jotka valveillaollessa torjuu. Niin kuin nyt mustasukkaisuuden olemassaoloon vaikka sille ei perusteita pitäisi olla. Kenestä olisin mustasukkainen? Oliko unessa kohde ja syy mikä tunteen herätti? Henkilöt nuljahtivat pois ennen kuin ehdin voimakkaan tunteen häiritessä heitä tunnistaa. Tai uittaa ne heräämisen aallon mukana muine tuntemuksineen valveillaolonrannalle.

Mustasukkaisuus herää silloin, kun ihmisen omanarvontunteen itsevarmuus notkahtaa. On olemassa myös evolutiivisia syitä, mutta ei kai tällä iällä enää... Minulla itsetunnon vahvuus on jo elämän lähtökohdat huomioonottaen ollut kyseenalaistettava ominaisuus aina, että helposti minut kyykkyyn saa jos niikseen tulee. Siitä kai se uni tahtoikin muistuttaa, että elähän ala kukkoilla, ei se sinulta onnista.

Tulipahan kirjoitettua tuokin harvinainen tunne näkyville niin lakkaa kasvamasta turhuudeksi saakka.

Kun viime päivinä on "kohisemalla kohistu" tutkimuksesta jonka tuloksena oli suomalaisten miesten väkivaltafantasioiden ja niiden toteuttamistenkin laajuuden pöyristyttävä kirjo, niin monikohan nyrkinlyönti lähteekään siitä, kun alamittaiseksi itsensä tunteva ihminen näkee unen, jossa mustasukkaisuuden tunteet vyöryvät päälle eikä sillä spekulointi laannu edes todellisuuteen heräämiseen? 

Sitä on varmaankin ko. tutkimuksiin mukaan mahdoton saada. Tuskin pahoinpitelyistään vankilaan päätyneet miehet unistaan edes vankilapsykologeille alkavat kertoilemaan. Ja vaikka kertoisivatkin, niin ei ne terapiaistunnoista maailmalle kantaudu.

Tämä pohdinta kummunnee siitä, kun PP kävi päivällä kahvilla ja hänellä jos kellä on vankilaan päätymisen syistä ja siellä oloista monenlaista kerrottavaa. Ehkä mustasukkaisuusunenikin jotenkin juontui PP:n vierailusta hänhän kertoi yhden aiheeseen liittyvän tarinan...

Naitattaa. 

Tuonkin tunteen ilmi kirjoittaminen on milloin vain tapahtuvaa kun kaikki, mitä ihmistoiminnoissa oleellista ja salattua on joskus ollut, ei tänä päivänä juurikaan mitään merkkaa. Siis meillä Suomessa ja yleisemminkin ns. länsimaissa. Diktatuurit ja uskonnollisiin fantasioihin kahlituilla kansoilla ei edelleeenkään.

Saarikoskisivuilla seikkailevat monenmoiset naiset ja viimeiseksi tätimäinen, Saarikoskeen nähden iäkäs Benerin Mia joka ei herättänyt minkäänlaisia erotiikkaan vivahtaviakaan miellelyhtymiä. Joskus piti ääneen (kirjoittamalla) ihmetellä, että miksikähän Pentissä? No, lämmin käsi se Miallakin oli jonka hyväilyistä kelleksissään Pena sai helposti stondiksen. Ja olihan tällä norjalaisella muusalla nerokkaat aivot yksyhteen PS:n aivojen kanssa.

Näistä ihmisparien ikäeroista ja niihin liittyviä muita asioita ei pitäisi, sananvapaudentuneenkaan päällä ollessa edes pitkällä tikulla tökkiä. Ne ovat niin yksilöllisiä juttuja että vaikka Hjalliksen  ja nuorikkonsa ikäero kuinka pöyristyksentunteita herättäisi, niin parempi vaikka ajatella rahvaanomaisen brutaalisti, että vitunkos väliä sillä.

Ja katso peiliin hra V: Et sinäkään ole vanhempaa naista lastesi äidiksi valinnut. Tai äiti ei ole siihen rooliin muista syistä valikoitunut. (Voin sanoa, että sattumaa kaikki, ei valikoimista ollenkaan, ehkä.)

Klo on  nyt vähän ylitse puolenyön ja "vain" tämän verran sain kirjoitusta aikaiseksi. Kallistanpa piäni tyynyyn ja otan kainalooni hänet, jonka lupasin koko yöksi sinne säilöä. Anteeksi tämä tauko.

(Tulee mieleen se hyvin yksikertaisin konseptein toteutettu, mutta lasten joukoissa suosittu kuvakirja yksinäisyyttä potevasta, piikkitukkaisesta pojasta jolla oli mielikuvituskaveri aina läsnä. Nyt ei tule kirjan eikä pojan nimi mieleen, mutta kuva siitä pojasta kyllä. Tuli sitä monasti lehteiltyä omien poikien pieninä ollessa...) 

Myöh. muistuma: Lastenkirjan sankari oli Mikko Mallikas ja hänen mielikuvituskaverinsa Mulperi.

Näetkö sinä saman kuin minä? (Tai toisin päin)

11.11.2024 maanantai

Puutarhurin käyttö Kaksinmäellä ennen töihinsä menoa.

Lämmitin uunin ja tein suurvuoallisen makaronilaatikkoa. Itse en sitä syö, mutta pojat... Mulle oli vielä eilistä uunikanaa ja muusia. 

Luominen ei ole tuskallista, vaan se, kun ei saa luoduksi vaikka lantaa olisi luori täysi koska talikosta napsahti varsi poikki.

No Nut November-meemi kehottaa netissä miehiä pidättymään runkkailusta marraskuussa. Hesari tehnyt oikein jutun aiheesta. Tuo nut=pähkinä on kyllä vähän outo, tai sitten se on jotain uutta salakieltä jolla meitä boomereita varjellaan ymmärtämästä ihan kaikkea. Tosin nut jossain slangissa tarkoittanee myös mutteria ja sen merkityshän se tässä yhteydessä älähtänee, etteipäs nyt hinkata kuukauteen sitä "mutteria", senkin mutteripiät!

Ei jaksa moisia vaikka en malttanut olla kommentoimatta:

Voihan sitä taukoa pitää mistä vain hommasta niin tuntuu mukavemmalta sitten kun taas...

Vaikkapa jos tietää, että viikon päästä on ihka oikeaa seksiä tiedossa jo molempia osapuolia kiihoittavalla ennakko-odotuksella, niin kyl se viikko kannattaa olla käteen nykimättä. Muuten kyllä en rajoituksia, enkä varsinkaan muiden sanelemia rajoittamistoimenpiteitä normaaleille nisäkästoiminnoilleni halaja.

Syke on tasaisesti ollut koko pvn 42-45 välillä ja sen vaikutuksen huomaa siitä, että käsiä paleltaa.

Kävin kävelemässä viitisen km. Liukasta on. Pitäisi hommata nastat.

12.11.2024 tiistai

Tänäkin aamuna Puutarhuri tarvitsi kyydin Kaksinmäelle verikokeisiin.

Keitinseitikeiton. Tästäkin sanasta kimmokkeen saanut Kirsi Kunnas olisi loihtinut monipolvisen runon yhdellä kynänvedolla; huishaisjahuiii ja unienmunia sekaan vatkannut! 

Kirsin kirjailijamies Juakko Syrjä piti muutamia opetustunteja Orivedellä.  Sitä en muista, mistä se meille luennoi, kirjoittamisen "ihanuudesta" vissiinkin. Paremmin jäivät mieleen Risto Ahti ja Jukka Parkkinen, Liisa Enwaldkin joka oli pikkuisen aran tuntuinen vaikka osasikin aihepiirinsä teoriat parhaiten koko siitä sankasta luennoijavieraasta joita opistolla ramppasi.

 13.11.2024 keskiviikko

Alamittaiseen oloon heräsin ennen neljää. Näin kompleksista unta jollaista vain oikeasti yksinäiseksi itsensä tunteva ihminen voi nähdä. Unessa riitti ihmisiä, ystäviä, kokoontumisia, loputonta analyyttistä juttelua älykkäässä seurassa, mutta kun havahduin, vain tyhjyys pimeyden kainaloissa kumusi.

Jotain sieltä unieni maailmoista valveillaolon harhaan kuitenkin raahasin tällenkin aamullen: Runoilija Risto Ahti se siellä unen takaseinällä taulun edessä piti tummia puheitaan. Eilisen muistelujen satoa siis. Tainaa ei näkynyt, mutta muistan unessa miettineeni, että milloinkahan hän tulee pyyhkimään taulun. Tai mun naaman joka ikämiehen ryppyihin oli kurtistunut.

Kaivoin Hesarin 80-vuotishaastattelun (26.8.23) Risto Ahdista ja hän lausuukin siellä mm. näin: 

"Se, että ihminen voi alkaa kirjoittaa omaa maailmaansa, vaatii oikeanlaista yksinäistymistä. ”Sitä Haavikko tarkoitti puhuessaan ’yksinäisestä keisarista’, ja prosessi edellyttää yksityisen kielen irrottamista sosiaalisesta miellyttämisen kielestä.”

Minä varon liikaa sanojani yhä edelleen. Pelkään loukkaavani jotakuta joka pimeydessä tuolla (viittaan internetin mustaan aukkoon) omassa yksinäisyydessään hautoo ties mitä ja sanani voivat olla kimmoke vaikka mihin. Vielä, kun kirjoitin päiväkirjojani mustakantisiini, niin niistä ei ulkopuoliset pystyneet olemaan mitään mieltä. Siviiliminäni säilyi siis aina vain joutavia leukailemaan valmiina olevaksi "Valtsuksi". Se vitutti joskus. Siis se näytteleminen. 

Arkiminä ja päiväkirjaminä olivat kaksi eri ihmistä. Olisivat ehkä edelleenkin jos kirjoittaisin vain vihkoihin. Nyt havahdun usein siihen, että tänään tilanne on kahta pahempi: Näyttelen molemmisssa rooleissani sillä enhän minä arkeni tapahtumista kirjoita kuin pintaa. Syvimmät mielipiteenikin jätän paksun kalloni pimentoon ja märehdin vain mielessäni.

Teen siis itselleni vahinkoa arastelemalla "sitä mitä tapahtuu todella"-kerrontaa.

Tai alitajuisesti kammoksun tilannetta, joita on syntynyt kun olen sohaissut ihmisten käsittelemättömiin pimeisiin saarekkesiin omilla  mielipiteilläni.

Jos olisin ruotinut vastottain tapahtuneen, Puutarhurin sananseivästelyillä alkaneen sananvaihtomme kaikki käänteet näkyville, olisivat siinä saaneet pian henkiseen selkäänsä sukulaiset ja kaikki heidän mykkyyteen nojaavat salaisuudet pintaansa sellaiset roihut, jotka eivät sammuisi ennen kuin niiden sytyttäjä olisi tuhkana uurnassa.

Eivät tietyt sukulaistyypit ole minusta koskaan pitäneetkään. Eivät samoja geenejä kantavat kuin vieraammatkaan. En minä ole tarvinnut kuin "kalasta ja päästä"-huviretkeilyjä Intian valtamerien saarille arvostella, niin hyytävä hiljaisuus on paikallaolijoiden keskuuteen loihahtanut. Kalikka on siis nilikkoihin kalahtanut, mutta samantein se on omaan otsaan ylivoimalla nakattu; turlpa kii sinä pahanilmanlintu!

Minua niin potuttaa kaikki se, mitä lähellä ja läheltä näen, mutta en aina voi sanoa. Tai sanoa voin, mutta kriittisyys pitää sanojen sävyistä poistaa.

Miettinyt olen sitäkin, että mitä minä teen, kun Puutarhurin vanhoja sukulaisia alkaa kuolla kupsahdella ja pitäisi mennä hautajaisiin kuuntelemaan saarnaajien valheita ja virrenveisuuta vaikka olen niin pahasti allerginen niille?

Ne sanovat, että vainajia pitää kunnioittaa vaikka kuinka sen kunnioituksen näyttötilanteesta näppylöitä nahkaan nousisi. Jos kunnioittaa oikeasti ei siinä tarvitse ruveta kenenkään kustannuksella, vähiten itsensä, valehtelemaan tai ylipäätään small-talkia harjoittamaan.

Mitä ihmiset yksityisestikään saavuttavat kun patoavat mielipiteensä mieliensä syvyyksiin? Senkö vain, ettei kukaan käy kraiveliin kiinni? Tai yksinkertaisesti käännä selkäänsä kun ne eivät osaa edes keskustella välejä hiertävistä asioista.

Helpoin esimerkki lienee petovihamiesten aivojen primitiiviset pimeydet. Yksinlukien tappouhkauksia olen niiden mustista pyörteistä saanut moniaita ja jos olisin ne tosissani ottanut, en uskaltaisi kirjoittaa yhtään sanaa enää mistään mihinkään.

Tai joskus takavuosina Savossa kun kirjoitin ja olin esillä muillakin tavoilla eikä silloin internetmaailmojen kautta vielä hyökkäilty, mutta todisteena ovat yhä noista muistojen laatikoistani käsiin sattuneet vihapostit joita laatikkokannon aikaan sain. Huvittavia kaikki ne ja kuolleita lienevät jo kirjoittajatkin, tai ainakin niin pehmeäpolvisia, etteivät hoitokotiensa huoneista enää kuin vihaisesti verhojen raoista maailmaan päin vilkuilevat.

Mutta mitä oikeasti mietti se hemuli joka laittoi vihaista, yksityistä viestiä Hesarissa olleen kommentini innoittamana? (Viesti oli ilmeisesti moderoitu kommenttirimpsusta pois; en ihmettele.) Se, tai siis Hän, oli polttanut mannansa pohjaan mielipiteestäni, jossa kerroin, että kyllä 3n vuoden ehdoton linnatuomio huittislaisen äidin pahoinpitelystä ja vauvanryöstöstä on nuorelle ihmiselle riittävä.

Joku piti siis naurettavana tuota kolmen vuoden tuomiota ja siihen laitoin tämän mielipiteeni (yks.viestin lähettäjä ei ollut sama):

Minua ei naurata yhtään kolmen vuoden tuomio. Se on nuorelle ihmiselle tarpeeksi pitkä aika muistuttamaan väärän ja oikean rajan ylityksestä. Teko sekä tuomio seuraavat joka tapauksessa kaikissa käänteissä ihmistä elämänsä loppuun saakka jos oikeustaju on tallella, tai viimeistään tuomion herättämänä.

Tuskin rikoksen tekohetkellä tekijän ajatusmaailmassa on "kaikki kohdallaan" ollut mielentilatutkimuksen selvittämästä syyntakeisuudesta huolimatta.

Murheellinen tapaus kaikkien osapuolten kannalta.

Vauvaryöstäjä saatiin kiinni ja tuomiolle toisin kuin ne joka viides suomalainen mies, joka fantasioi naisvihamielisyyden mustaaman mielensä kanssa joukoissamme, ja joista joku aina panee toteutukseenkin uutisten otsikon kaltaisen haaveensa: "Moni mies hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan". Suurinta osaa heistä ei tavoiteta edes nuhdeltavaksi vaikka jonkinlainen ojennusleiri voisi tarpeen ollakin ennen kuin väkivallanteko aktualisoituu. Tai että he jakavat vihansa hedelmiä seuraaville sukupolville.

Vihaajaakaan ei silti kannata alkaa vihaamaan, paitsi Moskovan Zaatanaa ja kaltaisiaan sillä niihin ei vihankirveen heiluttelut lovea tee. Vihan patti kyllä itsessä kasvaa kun ei sitä millään purkauksella pois voi höylätä. Kun näkee sen tosiasian, että ainoa keino paholaisten pysäyttämiseksi olisi niiden murhaaminen, on asia joka rassaa ajattelevan aivoja.

Barak Obamakin esikuntineen ja salaisen palvelun suunnittelijoineen oli tuon tosiasian edessä kun viimein saivat Bin Ladenin tapettua. Nyt kun tuotakin julkista, videoitua salamurhaa ja sen tulosta miettii, niin mikä maailmassamme muuttui sen ansiosta?

Ei yhtään mikään. 

Tuhat uutta binladenia on sen jälkeen debytoinut. Niistä osa jopa laillisin keinoin (mm. Benjamin Netanjahu) jauhamaan heikompien kansojen edustajia sukupuuton partaalle.

Ihmisestä sukeutui hirvittävä evoluution lopputuotos kun sille tekniikka avuksi siunautui.

Kun nyt seuraa Azerdbaizanin Bakussa käynnissä olevaa ilmastokokousta, niin toivottomuus ilmastonmuutoksen rajoittamiskaavailujen toteuttamisesta hiipuu olemattomiin. Itse kokousta isännöivän valtiojohtajan mielipide siitä, että "Jumala on antanut fossiiliset polttoaineet ihmiskunnalle" pudottaa lopullisesti pohjan maailmanjohtajien ilmastoa tuhoavalta retkeilyltä toisiaan tapaamaan. 

Ja oman Stubbimme puhe oli niin lattean saamaton lopun kongi-huomautuksineen, ettei siitä kenellekään mitään tassuihin jäänyt.

Tämän päälle kun USA:n Paholainen saa valtikan koko mitassaan joutavia kuvioita ilmaan vatkaaviin tumppuihinsa, niin peli on vähintään neljäksi vuodeksi elonkehän parannusten osalta ohitse.

Laitetaan vain kaikki foliohatut päähän, kuulokeet korviin ja ilmastohumppa uusin sanoin täysillä soimaan niin mennään merten syvyyksiin kerralla koko evoluution lajierehdys.

Vinha taulu

10.11.2024 sunnuntai

Isänpäiväyllätys; Eliaksen maalaama Vinhan muotokuva lahjapaketissa.

Iltasella

Vein E:n junalle 14 jälkeen. Kävin  kaupasta tauluripustimia ja nyt Vinha tarkkailee olohuoneen touhuja keskellä etelänpuolen hirsipaneeliseinää. Tuntuu haikeansurullisenonnelliselta kun Vinha on jälleen "kotona". Vai olisiko se Unimäessä taulunakin enemmän kotonaan? Pittää se sitten harkita jos saan mökin remontoitua.

Katsoin kolmannen jakson Leonard Cohen-elokuvasarjaa. Elokuvallinen kerronta paranee  aina vaan. Sopivan lapsellinenkin tarina on, mutta niinhän nuoruuden rakkaudet ovat jota mm. näissä kuvataan. Elokuvalle valittu metodi on onnistunut kun tietää Cohenin laulajanuran myöhemmistäkin käänteistä kaikenlaista.

Elokuvan Cohen on ollut jo aikamies (25), mutta hakotiellä siitä, mitähän elämällään tekisi. Minulla siinä iässä oli jo kaksi lasta, mutta en minäkään oikeastaan tiennyt, mihin olin menossa. Nenä kuiten osoitti aina eteen päin kun en takaperin kävelemään oppinut.

Leonard oli syntymälahjakas, minä syntymäpöljä. Selkeä ero meillä. Yksisuuntainen yhteys kuitenkin hänen esittämänsä laululyriikan ja musiikin välityksellä on syntynyt niin minun kuin miljoonien kuulijoiden kanssa ympäri Tellusta. Tapani Perttu suomalaisena hänen laulujensa tulkkina oli yhteen aikaan hyvä senkin appeen äärelle ohjailemaan.

Kokeilenpa muistanko miten pitkälle ensimmäiseksi mieleen nuljahtaneen laulunsa...

on niin kirkas kuu 

yö vaalentuu

ei nuku pedot luolissaan 

lupauksiaan ei pysty pitämään lain

tää mies on siitä niin huolissaan 

mutta ei naista petiin saa

ei rukoillen polvillaan

silti ryömin sun luokse salaa hiipien

minä läähätän lailla koiran kuumeisen

mä roikun takanas

revin lakanas

sun saan!

oon sun mies ...

Aika pitkästi hyräilin...

Hesarissa oli juttu maahanmuuttajista otsikolla Ulkopuoliset. Viidestä haastatellusta Hamdi-niminen oli tutun tuntuinen. Täsmälleen samanniminen tyttö oli yksi niistä mamuista, jotka kuuluivat 2008sta eteen päin tuttavapiiriini. On mulla valokuvia hänestäkin, mutta enpä nyt tähän niitä löydä. Se tuntemani Hamdi oli silloin 16-17 vuotias ja oli muutaman kerran Itimadin kanssa hoitamassa poikia meillä.

Laitoin toimittajalle sähköpostia, että kertoo terveisiä olipa kyseinen haastateltava tuttavani tahika ei.

Viimeiset sanat ovat niitä varten, jotka eläessään välttivät puhumasta

8.11.2024 perjantai

Klo on 04.33. Piti oikein heräämällä herätä aikaseen kun  G:lla on Jyväskylään lähtö kohta. Kaikki ovat menossa Jyväskylään, minäkin voisin.., tai en voikaan, on kirjoittamista.

Näin unta Nattastuntureista. Luultavasti ne olivat ne.

Illemmalla

Tänään löysin eräästä isommasta laatikosta kaksi pienempää laatikkoa (sisäkkäin lailla nisäkkäin, lauloi Juice) joiden väliin olin tunkenut joskus valokuvia ja kolme kirjettä. Pienimmän laatikon sisältö oli toimittajalehtiöistä revittyjä sivuja joihin olin kirjoitellut kertomusaihioita. Muutamien takana oli ihmiskuvauksia, ehdotuksia rooleista, maisemista, taloista, kaduista, kaupoista, kapakoista... Vai olisinko yrittänyt jotain näytelmä- tai kuunnelmakäsäriä väkertää kun dialogialoituksia oli jokaisessa paperissa? 1980-luvulta nuo muistot. Silloin tehtiin ainakin yksi kuunnelma Radio 957:aan.

Laatikkopahvien väleihin kiilatuista kirjeistä yksi sisälsi kertomuksen erään naisen hyväksikäytetyksi joutumisesta lapsena/teininä. Muistan, että hän kertoi tarinansa kohdatessamme eräissä "iltamissa". Hän halusi sitten kerrata sen mulle kirjeessä, kuin todistaakseen, ettei hän valehdellut. Ei sen kaltaista ihan helposti kyllä omasta päästä kehittele. Nimet, paikkakunnat, kaikki... 

Kovasti otti aikaa kun yksinkertaistetun, kirjeeseen pistetyn "todistajalausunnon" pohjalta siitä novellin rakentelin. Minun tarinassani ei ole oikeita nimiä eikä mitään muutakaan, mistä ketään tunnistaa voisi. Mutta sen hyväksikäytön kuvaus on yhä karseaa luettavaa tuosta ruttaantuneesta kirjeestä. Laitan sen tänään takkapuiden sytykkeeksi niin ei joudu kierojen käsiin. 

Tarinan otsikko on Panopisto ja löytyy Kivaniemi bluesista. Taitaa olla eniten luettu yksittäinen kirjoitus koko blogihistoriassani. Joka taas kertoo, millaisilla sanoilla hakuja eniten tehdään; "pano" on varmaankin hakusana, että löytyy vaikka mitä Säästöpankin automaatista alkaen rakennuslupien julkipanoon saakka. Kenopaikkakin, vaikka se voisi olla lottoajille vain R-kioski, muuntuu sanaa muunnellessa panokeikaksi.

Toisessa kirjeessä oli tussilla paperin ylitse vedelty pahoinpitelyuhkaus ja kolmas oli TM:n äidiltä. Siinä oli pari valokuvaakin. Tuo suhde kadutti joskus niin rankasti, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ollut kun sitä yritin mielessäni käsitellä. Ehkä se on nyt tuolla takaraivon puolella hyväksyttynä sattumuksena historiassani. Ja kävihän TM eilen kylässäkin...

Mieli se vain tällaisista myllertyy lisää, mutta menneiden kaivelujen poluillehan ihan ite läksin, että elä valita.

Luenpa sitten maatepannessa erään artikkelin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisesta. Sekin löytyi laatikoista noista.  En tiedä, auttaako se vaikka olen mielenhallintaa joskus ennenkin itseopiskellut.

Nyt pitää lähteä hakemaan G Jyväskylän reissultaan. Bussi tulee 15 min päästä Lukion eteen.

9.11.2024 lauantai

Puutarhuri löi aamusta sananseipäällä päähän ja nyt on mennyt koko päivä siitä toipumiseen.

Asiaa hän ropisutti tulemaan, mutta olisipa jaksanut vielä jonkin aikaa pitää paineet päässään. Ei silti täysimittaista sotaa syttynyt, paineet lie purkautuneet ja rauha maassa.

Sananvapautta on kunnioitettava sattuipa toinen sanaisen aukaisemaan arkkunsa itselle hankalaan saumaan tahika jos. Avaan sitä itsekin, ja mitä muuta kirjoituksenikaan ovat kuin sananvapautensa lunastamista päivästä päivään vaikka merkitystä sisällöllä olisi vain harvoille ja valituille.

Sitä ajattelin nytkin, että jonkun on pidettävä yllä kirjoitustaitoaan tässä maailmassa jossa se alkaa yleisellä tasolla rapistua, sillä jonain päivänä se voi olla tarpeen. Tosin semmoisen tarpeen päivä pitäisi itseni kohdalla tulla joutuin. Paitsi että jos ajattelen niin, että lapseni lukuisat, vaikka sitten poistuttuanikin intoutuvat pännän varteen kerta isäkin...

Vanhimmilla tyttärillä ainakin kirjoitttamalla ilmaisu onnistuu varsin hyvin. Varsinkin Soilalla.

E tuli puolen päivän junalla. Laitoin ison kattilallisen muusia ja uuni paistoi Kivikylän makkarat vuuassa. Ite söin vielä keitontähteitä.

13 päivä olisi Rautavaaralla se kaivosinfo. En tiijä, piäsenkö lähtemään, mutta ainakin 26 päivän tilaisuuteen menen jos ei seinä eteen nouse. Voisin olla jonkun päivän Unimäessä jos ei lunta lykkää tien tukoksi ja pakkasta laita asialle. 

Tämän päivän sanaiset säveleni lienevät tässä. Kaivan jonkun kivan valokuvan lapsista sillä he tuovat aina valon.

Elämän maut

6.11.2024 keskiviikko

Mitenkäpä kuvaisi tätä vastenmielistä tunnetta, joka vyörähtelee aivoissa kun katselee amerikoitten pressanvaalien loppukiriä jossa itse läntisen maailman Paholainen on johdossa! 

Klo on nyt 05.49 ja vaalitulos 91-207 Paholaisen hyväksi. Vain Pennsylvaniasta toivotaan edelleen nostetta Harrisille...

Iltasella

Niinhän siinä kävi, että samaan aikaan kun Zaatana asuttaa Moskovaa ja tuhoaa puolta maailmaa zombiearmeijoineen, kuoriutui kellertävä Paholaismuumio formaldehydillä kyllästetystä sarkofagista Washingtoniin. Näiden kahden pimeydenruhtinaan valssaaman pahanakselin kieputuksessa roikkuu pian koko globaali maailma.

7.11.2024 torstai

Kuuntelin Yleareenalta "Vakoojat, ammattina petos"-sarjasta "Kuinka Venäjä koukutti Trumpin"-jakson. Asia kyllä kuunnellessa selvisi. Moskovan Zaatanalle se prostituoituja osteleva diilikukko pikkurillinsä tarjosi ja on nyt tämän pihdeissä esikuntineen päivineen.

Aamulla heräsin piipunihvenmaku/haju aistielimissäni. Luultavasti kuitenkin vain muistikeskukseen tallentuneessa hajuviirussa ajalta ennen isän kuolemaa sillä en piiputtele, en tupakoi enkä tykitä nuuskaa huuleen. Nikotiinilaastaritkin ovat minulle tuntematon aistielämys kannabispössyttelyistä puhumattakaan.

Kilta-ihvimuistosta syytän siis jälleen kerran vainajoitunutta isääni.

Kaivoin isän piipun esille. Imaisin sen varrensuulta kuivahenkoset ja yhä se vain ihven ärtsyä makua erittää vaikka isä on siitä vetänyt viimeiset henkosensa jonain humalaisen huuruisena hetkenään lauantai-iltana 18.12.1982. Seuraavan päivän puolella, aamuyöstä hän oli jo kuollut.

Kun kävin sitten nuoskalumisena sunnuntaina isän elotonta ruumista tervehtimässä Nilsiän terveyskeskuksen kellarissa, hänen piippunsa roikkui koppansa varassa tipahtamaisillaan pikkutakin taskunsuulla. Otin sen mitään ajattelematta käteen ja laitoin omaan taskuun, ja niillä jäljillään se tallessani on säilynyt.

Piti minun isän kylmettynyttä poskea koittaa ja kättä kopeloida, että onko se nyt ihan varmasti kuollut. Ettei tämä ole painajaista. Itku tyrskähti vasta sitten silmistä poskille kun kiipesin betoniset, kylmät rappuset ylös aulaan ja aulasta pihalle.

Ajoin sitten Oskarisedän luokse. Kerroin kuolinuutisen. -...nytkö sen Taanon piti lähtee, sanoi Oskari.

Äeti tuli hirveän kipeäksi. Muistaneeko meistä kukaan muukaan siitä joulusta yhtikäs mitään.  Hautajaiset olivat vasta joskus loppiaisen jälkeen kun obduktioita oli jonoksi asti KYKS:sa.

Selvisi Äetikin aikanaan murheestaan, mutta pitkään se alakulo kesti.

Ruumiista ei avauksen jälkeen enää näytetty kuin pää arkussa paljaana. Takaraivo oli sahattu auki kuin kalakukon kuori. Toimenpiteiden jälkeen takaraivon nahka oli laskosteltu huolimattomasti mytyksi, kuin pieneksi tyynyksi niskantaitokseen. 

Ladan taka-ja etupenkin väliin tiukkaan survoutuneena, humalan tainnuttamana, jo kuolemaa tekevänä, oksennusta yökkivänä isän nenä oli murtunut ja kääntynyt poskelle. Ei sitä oltu oikaistu vaikka ei kai se kummoinen työmaa ruumiin valmistelijoille olisi ollut. Naks' vain ja täytettä sieraimiin.

Viimeisessä valokuvassa isä on siis vinonenäinen isä vaikka hänellä se eläessään oli melkoisen ryhdikäs kolvi.

Äetin Lada haisi vaihtoonsa saakka isän hirvipeijaisten tuoksuiselle oksennukselle.

Jos olisin edellisenä iltana lähtenyt mukaan, kun isä soitti ja pyysi, olisiko kuolema silti vältetty?

Se olisi joka tapauksessa ollut ensimmäinen kerta kun isän kanssa olisin ryyppyjä ottanut. Ja mahdollista että myös viimeinen. Ei äitikään koskaan ollut sitä ennen eikä sen jälkeen tarvinnut kännikeikkojani kuskata.

75:sta ajaessani hiljennän Kettukiven kohdalla sillä siinä isäni viimeiset henkäyksensä oli päästellyt.

Kaikki maut ovat elämänmakuja. Pepe Willberg laulaa hienosti kesänmausta eräässä kipaleessaan, mutta kuka sanoittaisi laulun isän piipunihven mausta?

Isän kuoleman aikoja muistelin ties kuinka monennen kerran, mutta laskeeko näitä täällä joku? Minulle isä ja äiti kuolevat joka vuosi joulun alla uudestaan ja uudestaan; joulukin on joka ikinen vuosi samanlainen markkinakilinöineen. 

Miljoonille yksi aavelapsi syntyy mielikuvituksen seimiin samoihin aikoihin, mutta lihaksi se ei milloinkaan ehdi patvia vaikka tapetaankin sitten muutaman kuukauden kuluttua kolmekymppiseksi hujahtaneena Öljymäellä. (Lapsena tätä ihmettelin monen monta kertaa.)

Eräänä aamuna vähän aikaa sitten heräsin myös kauan sitten aivoihin muistirannuksi piirtyneeseen tuoksuun. Jäi sen kummemin sitä sitten miettimättä, mutta tuossa muistilehtiössä pöytäni kannella siitä aamun ensi kynänvetäisy luettavana yhä on: "30.10.24 Unessa lempeä tuoksumuisto nuoruudesta. En ole varma, mutta ehkä se oli yöltä, kun poikuuteni menetin. Sydänalassa haikeuden tuntu."

jos rakastaa etänä

 ei voi tuoksuja muistoihinsa kerätä

Tuon hajamielisen rimpsauksen olen kirjoittanut edellisen jatkoksi. Jotain kai olen miettinyt sitäkin pyöritellessäni.

Huomaan, että tonkiessani fyysisiä muistienlaatikoitani aktivoituvat myös mielensäilöt luovuttamaan niihin liittyviä olleita ja menneitä. 

Ne muistot nousevat tuoksuina ja unennäköinä, jopa keskellä päivää kuvina ajatusten lomaan. Nyt varsinkin, kun on prosessi menossa.

Merkitisin deadlinen tarinalleni, näkyviin en sitä asenna. Tai "asensin", mutta pyyhin pois.

TM tulee nyt iltasella käymään. Lähtee huomenna takas Jkl. 

Myös G lähtee varhain huomenaamulla Jyväskylään lukion järjestämälle yliopistoon tutustumisretkelle. 

Elias tulee Oulusta lauantaina, sunnuntaina isänpäivä.

Samat muistot ja niiden taustat kävelevät aina vain uudestaan minua tervehtimään. Nyt en nisitä enää loputtoman toivottomasti ahdistu, mutta täällä (osoitan sormella sydänalaani) ne kaikkien ajanjaksojen kokemukset aina vain sykkivät; TM toi hänellä olleen kirjani takaisin kotiin. Sen ensilehdellä jo kerrotaan, kuinka huoneet ovat sekaisin. Onkohan järjestyksen aikomustakaan koskaan asettuakaan?

Järjenjäljet

5.11.2024 tiistai

Tällekin aamullen käskytin läppärin näppäimillä ylläolevan päiväysjäljen tänne paperinvalkeaan virtuaalikirjoitusalustaan. Siihen voisin laittaa signeeraukseni ja cobyright-merkin, että eläpä sitä luvatta käyttöösi ota. Tosin tämä bloggerkaista Kivaniemi 2-nimellä varustettuna ihmistoiminnoissa vakiintuneen käytännön mukaisesti on kirjoituksineen, valokuvineen, piirroksineen ym. vain ja ainoastaan minun hallinnoitavissa. Luvattani täältä ei siis pistettäkään saa cobypastata omaan käyttöönsä.

Tällaiset lapselliselta tuntuvat omistamisen juuret lähtevät sieltä afrikassa majailleitten alkuperäisesiintymistämme jolloin kynsinhampain, kivinkepein puolustimme verisesti reviirejämme.

Niillä reviireillä oli luonnolakien mukaisesti oikeutuksensa lajien säilymisen kannalta, mutta mepä sen opin olemme juurruttaneet niin syvälle geenistöömme, ettei sitä edes järjen jäsentelyt toiseksi muuta. 

Omistushaluisten kynsiemme jäljet maapallon kyljillä: mitä niistä enää sanoisin jota en ole minä ja sadattuhannet/miljoonat näkijät jo sanoneet?

Telluksen kylkiä raapimaan halajavat kaivosyhtiöt nyt mökkikunnassanikin ja jälki tulee olemaan jälleen rumaa ja myrkkyistä  (ylempänä olevaan kaivosinfoon viittaan).

Likitaittoisille se on vain työpaikkoja ja rahaa yhden jos toisen taskuihin. Elonkehältä ei kysellä, vaikka tämäkin kaavailtu, valtava uusi kaivosmonttu on tuhontien jatketta vain kaikelle elolliselle.

Rutisenpa tähän väliin vähän mitättömämmän asian näistä blogimateriaalin luvatta lainaamisista. 

Maamme päämediaa hallussa pitävä Hesari kopioi Venäjän Karjalan polkupyöräretkelläni (2014) ottamani myrskyisen valokuvan Säämäjärven aalloista malttamatta odottaa, että saisivat minut puhelimella kiinni luvan kysyäkseen. Seuraavan päivän lehdessä tuo valokuva sitten kuvitti uutista onnettomuudesta jossa oli 14 leiriläisnuorta hukkunut Säämän aaltoihin. 

Saivathan ne minut langan päähän jälkikäteislupaa varten, mutta jos olisin ollut ilkeä, olisi tuo konserni joutunut pulittamaan luvattomasta lainauksestaan kunnolliset korvukset sen satasen sijaan, jonka lupasivat ja jota varten verokotti- ja tilitietoni heille postasin. Sitä satastakaan ei tähän päivään mennessä ole tililleni Hesarista maksettu.

Jos minä jätän lehden tilausmaksun maksamatta, sitä peritään vaikka ulosoton kautta niin kauan, kunnes ovat satasensa saaneet ja tilaaja itse konkurssissa perintä- ja korkokulujen takia.

Minähän olen tietenkin niin lepsu ja saamataton, etten perää saataviani lopputappiin saakka. Tähän lepsuuteen vaikutti sekin, että kysessä oli traaginen onnettomuus eikä minulla ole paparazzien luonnetta, että sellaisen kustannuksella saamisistani huolen pitäisin.

Potuttaa, kun jostain saa lukea, että samankaltaisista, ihan tavallisista valokuvista pulitetaan jopa tuhansia euroja kun se halutaan saada uutisen rekvisiitaksi.

Huolimattomasti oli itse kuvateksti kuin kuvanottajan nimikin kirjoitettu: "Ensio Valto"

Venäjän Karjala, Säämäjärvi 25.6.2014 kuva Valto-Ensio Kivaniemi👿

Hukkumisonnettomuuden jälkikäräjöinnistä kertova  juttu avautuu allaolevasta linkistä.

https://www.hs.fi/maailma/art-2000006039643.html

Keskipäivällä kävin kaupassa. Joku nykäisi minua kassalta poistuessani hihasta ja kysyi, olekko sie Valtsu? Olinhan mie. Käytiin kahvilla Prisman käytävän päässä olevassa kahvilaruokalassa. Minä tarjosin, hän ehätti maksamaan. Enpä ole sitäkhän ihmistä nähäny sen jälkhen kun Kittilästä pois muutin.

Viime päivinä/viikkoina olen tyhjentänyt mieltäni kirjoittamalla muutakin kuin näitä huitaisten tehtyjä blogitekstejä ja huomaan kuinka ajatukset alakuloistuvat liki sille rajaa, jossa jo pitäisi havahtua tekemään asialle jotain: Lakata kirjoittamasta.

Mutta ei, sormet hakeutuvat näppäimistölle kun vain istahdankin pöytäni ääreen vaikkapa vain piirtämään pöydällä lojuvaan lehtiöön.

Tänäänkin kirjoitin 20 liuskaa ja sananhelinän lakattua päässäni ihmettelen, mistä kaikki nuo sanat tulevat.

-Sieltä mehiläispesästäsi, muistuttaisit Sinä siellä.

Kirjoittavan ihmisen joskus nolottavia järjenjälkiä mietin. Mitästä turhaan! Kyllä unohdusten valtamerien laineet niiden poishuuhdonnasta huolen pitää.

Mitä viivan alle jää

3.11.2024 sunnuntai

Nyt en edellisyön tapaan unia pakannut vaan satoi lunta järvenjäälle jota katselin rannan pajukosta. Olin ehkä pieni poika Karilahdella, tai jotain sellaista. Kun sitten aamukahvia keitellessä ulos katselin, siellä hiuti lunta, mutta maisema oli kaupungin omakotilähiö.

Havahduin aamuyön puolella siihen, kun Puutarhuri tulla kopisteli portaissa Napikselta jossa kävi Tiinan kyydillä. 

Absurdisti mieleen tunkee Jotunin Huojuva talo-romaani. On siitä tehty elokuvakin, mutta sitä en ole katsonut. Luulisin kuitenkin, että tarinamme on kaukana sen kuvaamasta avioliittohelvetistä jossa aviomiehen narsismi esittää suurinta osaa. 

Silti Narkissos saattaa katsella peilistä olkapääni ylitse minuakin. Useampi sen kuitenkin kieltää jo ennen, kuin "sielunsa" peiliin edes vilkaisee. 

Muutamia vuosia sitten narsismi oli yhteiskunnallisissa keskusteluissa koholla audimiehineen ja muine naistenhakkaajineen. Aiheesta kirjoittivat "sopivasti" samaan markkinasaumaan kirjojakin, selfieoppaita ja muuta tunteidenlaitojen pintarihkamaa. Yksi kirjoista oli "Narsisti keskellämme", mutta liekö siitä apua ollut kun vaimojen ja muiden ns. heikompien lenkkien fyysinen ja henkinen hakkaaminen vain yltyy yhteiskunnissa.

Hirvittää kun puolet amerikkalaisistakin on asettumassa yhden supernarsistin taakse pressan vaaleissaan.

Narsistinen luonne on kuin psykopaatilla; ei se itse sitä hahmota millään tasolla. Trumpilta vahvistusta tähän ei kannata udella.

Kun jo ajatus hirvittää, että on kumpaakaan, niin ehkä on suht normaali jos jo epäily omasta psykopatiasta hirvittää; Psykopaattia ei hirvitä mikään ja narsisti on vain ylpeä kaikesta mitä tekee.

Panin itselleni kuunteluun Ylen arkistosta Huojuvan talon iänikirjan. 31 osaa, että monen tunnin ajan Jotunin (Erja Manto) ääni korvanapeistani kaikuu. Kerralla sitä ei tietenkään voi kuunnella.

Jotunin kertomuksen ajankohta sijoittuu 1930-luvulle jolloin mies oli talossa ja yhteiskunnassa (Miina Sillanpäätä ja Armaalan Sirkkaa lukuunottamatta) se, joka määräsi. Vaimot ja äidit olivat hellan ja nyrkin välissä ja ainoa vapaa reitti kulki aitta- ja navettapoluilla, lypsyhaassa, lantatunkiolla ja heinäpelloilla. Syksyisin kun metsien marja- ja sienisadot piti saada talteen, emäntienkin laitumet vähän avartuivat. 

Mutta ajatteliko senkään aikaisessa, ihka arkisen tavallisessa perheessä kukaan, että isin raskaista töistä muhkuroitunut nyrkki on se, joka äitiä kurissa pitää? Henkisiä nyrkinlyöntejä ja ahtaisiin kodinaitauksiin pakottamisia harva osasi edes ajatella.

Omat muistinikuvat naisen asemasta tulevat lapsuudesta (niin kuin kaikki tärkeä joiden merkitystä elämäänsä jokaisen pitäisi osata aikuisena analysoida).

Ei meillä isän nyrkki estänyt äitiä vaikkapa se olisi ottanut ja lähtenyt, vaan kymmenpäiseksi turvonneen lapsijoukon suma ulko-oven edessä jos minne yritti. Oli olemassa myös näkymätön, köyhyyden ja ankaran velvollisuudentunteen hapottama asema alati väsyneenä äitinä jonka piti samalla kohennella aikuista miestäkin, joka aika-ajoin viinapirunsa käskyttämänä tilipussinsakin maailman ahnaisiin kitoihin silitteli.

Kun kaivelen muistinastioitani kuin parastaennen-päiväyksillä varustettuja ruokapaketteja roskalavalta keräävä kerjäläinen, niin varhaislapsuuteni narsistit ja psykopaatit ovat osanneet piiloutua hyvin, sillä selkeää kontaktia sellaiseen perheeseen en muistista irti saa. Tai sitten ne elivät niissä hyvin hoidetuissa taloissaan kirkonkylillä ja niiden liepeillä tai syrjempien kylien maataloissa joiden pellot olivat kivettömät, puutarhat kukoistivat ja kotieläimet tuottivat rasvaprosentteja joista palkintomitalit maitotonkkien kyljillä kilkattelivat.

Tuskin nekään elämänvammauttamat, sotien traumatisoimat isännät tai heidän poikansa narsisteja tai psykopaatteja olivat joita poliisit keräilivät puiden oksiin hirttäytyneinä. Täperä Oton dynamiitin räjäyttämiltä solukoilta ei voinut sitä enää kysyä, mutta tutkijoita ei siihen aikaan kiinnostanut mennä kysymään Oton vaimolta, millaista heidän suurperheessään oli.

Narsisteilla ja psykopaateilla ei itsemurhaan ole aihetta. Miksipä, sillä heidän omasta mielestään sen parempaa ihmisainesta ei ole olemassa.

Sodasta selviämisen trauma oli vielä liian lähellä, mutta se selittää täältä tulevaisuudesta tarkasteltuna monet yksityisiä ahdistaneet, historianlehdille kirjoittamattomat muistot, ja kuten useimmiten: liian myöhään heidän itsensä kannalta. Niin kuin "Teuvon" perheen järkyttävän tragedian jossa yhtä lukuunottamatta kaikki kuolivat isän ampumiin luoteihin.

https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Teuvo

Elämisenhelvettejä on monenlaisia. Jotkut niistä alkavat jo lapsuudesta. Joihinkin helvetinliekkeihin vasta elettävä elämä pilkkoo polttoaineet, energian, nakkaa bensaa liekkeihin.

Joillekin ihmispareille elämisenhelvetiksi riittää yksi lapsi, päälle painavat etätyöt joita läppäreiltä käsin joutuvat olohuoneittensa sohvilta käsin tekemään samaan aikaan, kun lapsi vaatii normaalin mitoissa olevaa huomiota kasvattajiltaan. Luin juuri Hesarista tällaisessa "helvetissä" elävästä pariskunnasta. 

Miten pienillä liekeillä tuota pariskuntaa helvettinsä kiduttaakaan. Ovat saaneet/voineet hankkia ulkopuolista apuakin perheellensä, mutta haastattelussa itkevät, kun yhteiskunta lakkaa leikkauksillaan sitä tukemasta.

Vähättely ei tietenkään ole hyväksi. Ilot, surut ja muut elämisen taakat ovat kantajiensa mittaisia. Voi vain toivoa, että silmiä avaavaa todellisuuttakin joku havahtuu tarkastelemaan. Että katse kääntyy ihmispesiin, josta kaikki toivo on riistetty; Gaza, Ukraina, oman maan köyhyyden ja sotien historiat... Tämä kansa pitäisi opettaa jälleen lukemaan ja ymmärtämään lukemansa. 

Kun katselen jäljilleni joita voin päiväkirjoistani lukea ja valokuvakansioistani muistella, tuntuu, että voisin jo kasata kuluneet työkaluni varastoon ja todeta tehneeni oman osuuteni yhteiskunnankin eteen. Kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kaikki he yhteiskuntakelpoisia veronmaksuun kykeneviä lajimme edustajia. Viimeisimmät tosin ovat vielä karsinoissaan, mutta kampeamassa jo terveinä ja hyvinvoivina elämän taistelutantereille.

Mitä tästä kaikesta vastuusta, huolesta ja elämisenkitkuttelun epävarmuudesta voin viivan alle itselleni voitoiksi kirjata?

Valokuvien hellyttävtä muistot. Mieleen nousevat tuudittelut, sylissäpitämiset, itkut ja naurut itkevien ja nauravien kanssa.

En minkäänlaista materiaalista provikkaa fyysisten ja henkisten kulujen ja kulumisten näkyväksi palkkioksi ole kuitannut. Ja yhä menevät tuloni katteet jälkeläisistäni huolehtimiseen eivätkä kuvitellut tai todellisetkaan huolien aiheet ole mielessä hellittäneet.

Itken hyvin usein kuin itkin raskaimpina raatamisteni vuosina. Ja tähän päälle myös maailman sodat ja lasten ja äitien hädät ravisuttavat joka ikinen päivä mieltäni. Pelko siitä, että nuo kauheudet ehtivät vielä eläessäni raunioittamaan tämänkin "valmiiksi" rakennetun isänmaani.

Minä en ole niitä, jotka voivat silmänsä sulkea ihmisen  pahuudelta toisiaan ja ympäristöään kohtaan.

En siis voi olla narsisti, en psykopaatti. Tämä toteamus lohduttaa raskaimpien ajatusten keskellä. 

Ja kuvat joita tänäkin aamuna laatikoista selasin.