3.11.2024 sunnuntai
Nyt en edellisyön tapaan unia pakannut vaan satoi lunta järvenjäälle jota katselin rannan pajukosta. Olin ehkä pieni poika Karilahdella, tai jotain sellaista. Kun sitten aamukahvia keitellessä ulos katselin, siellä hiuti lunta, mutta maisema oli kaupungin omakotilähiö.
Havahduin aamuyön puolella siihen, kun Puutarhuri tulla kopisteli portaissa Napikselta jossa kävi Tiinan kyydillä.
Absurdisti mieleen tunkee Jotunin Huojuva talo-romaani. On siitä tehty elokuvakin, mutta sitä en ole katsonut. Luulisin kuitenkin, että tarinamme on kaukana sen kuvaamasta avioliittohelvetistä jossa aviomiehen narsismi esittää suurinta osaa.
Silti Narkissos saattaa katsella peilistä olkapääni ylitse minuakin. Useampi sen kuitenkin kieltää jo ennen, kuin "sielunsa" peiliin edes vilkaisee.
Muutamia vuosia sitten narsismi oli yhteiskunnallisissa keskusteluissa koholla audimiehineen ja muine naistenhakkaajineen. Aiheesta kirjoittivat "sopivasti" samaan markkinasaumaan kirjojakin, selfieoppaita ja muuta tunteidenlaitojen pintarihkamaa. Yksi kirjoista oli "Narsisti keskellämme", mutta liekö siitä apua ollut kun vaimojen ja muiden ns. heikompien lenkkien fyysinen ja henkinen hakkaaminen vain yltyy yhteiskunnissa.
Hirvittää kun puolet amerikkalaisistakin on asettumassa yhden supernarsistin taakse pressan vaaleissaan.
Narsistinen luonne on kuin psykopaatilla; ei se itse sitä hahmota millään tasolla. Trumpilta vahvistusta tähän ei kannata udella.
Kun jo ajatus hirvittää, että on kumpaakaan, niin ehkä on suht normaali jos jo epäily omasta psykopatiasta hirvittää; Psykopaattia ei hirvitä mikään ja narsisti on vain ylpeä kaikesta mitä tekee.
Panin itselleni kuunteluun Ylen arkistosta Huojuvan talon iänikirjan. 31 osaa, että monen tunnin ajan Jotunin (Erja Manto) ääni korvanapeistani kaikuu. Kerralla sitä ei tietenkään voi kuunnella.
Jotunin kertomuksen ajankohta sijoittuu 1930-luvulle jolloin mies oli talossa ja yhteiskunnassa (Miina Sillanpäätä ja Armaalan Sirkkaa lukuunottamatta) se, joka määräsi. Vaimot ja äidit olivat hellan ja nyrkin välissä ja ainoa vapaa reitti kulki aitta- ja navettapoluilla, lypsyhaassa, lantatunkiolla ja heinäpelloilla. Syksyisin kun metsien marja- ja sienisadot piti saada talteen, emäntienkin laitumet vähän avartuivat.
Mutta ajatteliko senkään aikaisessa, ihka arkisen tavallisessa perheessä kukaan, että isin raskaista töistä muhkuroitunut nyrkki on se, joka äitiä kurissa pitää? Henkisiä nyrkinlyöntejä ja ahtaisiin kodinaitauksiin pakottamisia harva osasi edes ajatella.
Omat muistinikuvat naisen asemasta tulevat lapsuudesta (niin kuin kaikki tärkeä joiden merkitystä elämäänsä jokaisen pitäisi osata aikuisena analysoida).
Ei meillä isän nyrkki estänyt äitiä vaikkapa se olisi ottanut ja lähtenyt, vaan kymmenpäiseksi turvonneen lapsijoukon suma ulko-oven edessä jos minne yritti. Oli olemassa myös näkymätön, köyhyyden ja ankaran velvollisuudentunteen hapottama asema alati väsyneenä äitinä jonka piti samalla kohennella aikuista miestäkin, joka aika-ajoin viinapirunsa käskyttämänä tilipussinsakin maailman ahnaisiin kitoihin silitteli.
Kun kaivelen muistinastioitani kuin parastaennen-päiväyksillä varustettuja ruokapaketteja roskalavalta keräävä kerjäläinen, niin varhaislapsuuteni narsistit ja psykopaatit ovat osanneet piiloutua hyvin, sillä selkeää kontaktia sellaiseen perheeseen en muistista irti saa. Tai sitten ne elivät niissä hyvin hoidetuissa taloissaan kirkonkylillä ja niiden liepeillä tai syrjempien kylien maataloissa joiden pellot olivat kivettömät, puutarhat kukoistivat ja kotieläimet tuottivat rasvaprosentteja joista palkintomitalit maitotonkkien kyljillä kilkattelivat.
Tuskin nekään elämänvammauttamat, sotien traumatisoimat isännät tai heidän poikansa narsisteja tai psykopaatteja olivat joita poliisit keräilivät puiden oksiin hirttäytyneinä. Täperä Oton dynamiitin räjäyttämiltä solukoilta ei voinut sitä enää kysyä, mutta tutkijoita ei siihen aikaan kiinnostanut mennä kysymään Oton vaimolta, millaista heidän suurperheessään oli.
Narsisteilla ja psykopaateilla ei itsemurhaan ole aihetta. Miksipä, sillä heidän omasta mielestään sen parempaa ihmisainesta ei ole olemassa.
Sodasta selviämisen trauma oli vielä liian lähellä, mutta se selittää täältä tulevaisuudesta tarkasteltuna monet yksityisiä ahdistaneet, historianlehdille kirjoittamattomat muistot, ja kuten useimmiten: liian myöhään heidän itsensä kannalta. Niin kuin "Teuvon" perheen järkyttävän tragedian jossa yhtä lukuunottamatta kaikki kuolivat isän ampumiin luoteihin.
https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Teuvo
Elämisenhelvettejä on monenlaisia. Jotkut niistä alkavat jo lapsuudesta. Joihinkin helvetinliekkeihin vasta elettävä elämä pilkkoo polttoaineet, energian, nakkaa bensaa liekkeihin.
Joillekin ihmispareille elämisenhelvetiksi riittää yksi lapsi, päälle painavat etätyöt joita läppäreiltä käsin joutuvat olohuoneittensa sohvilta käsin tekemään samaan aikaan, kun lapsi vaatii normaalin mitoissa olevaa huomiota kasvattajiltaan. Luin juuri Hesarista tällaisessa "helvetissä" elävästä pariskunnasta.
Miten pienillä liekeillä tuota pariskuntaa helvettinsä kiduttaakaan. Ovat saaneet/voineet hankkia ulkopuolista apuakin perheellensä, mutta haastattelussa itkevät, kun yhteiskunta lakkaa leikkauksillaan sitä tukemasta.
Vähättely ei tietenkään ole hyväksi. Ilot, surut ja muut elämisen taakat ovat kantajiensa mittaisia. Voi vain toivoa, että silmiä avaavaa todellisuuttakin joku havahtuu tarkastelemaan. Että katse kääntyy ihmispesiin, josta kaikki toivo on riistetty; Gaza, Ukraina, oman maan köyhyyden ja sotien historiat... Tämä kansa pitäisi opettaa jälleen lukemaan ja ymmärtämään lukemansa.
Kun katselen jäljilleni joita voin päiväkirjoistani lukea ja valokuvakansioistani muistella, tuntuu, että voisin jo kasata kuluneet työkaluni varastoon ja todeta tehneeni oman osuuteni yhteiskunnankin eteen. Kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kaikki he yhteiskuntakelpoisia veronmaksuun kykeneviä lajimme edustajia. Viimeisimmät tosin ovat vielä karsinoissaan, mutta kampeamassa jo terveinä ja hyvinvoivina elämän taistelutantereille.
Mitä tästä kaikesta vastuusta, huolesta ja elämisenkitkuttelun epävarmuudesta voin viivan alle itselleni voitoiksi kirjata?
Valokuvien hellyttävtä muistot. Mieleen nousevat tuudittelut, sylissäpitämiset, itkut ja naurut itkevien ja nauravien kanssa.
En minkäänlaista materiaalista provikkaa fyysisten ja henkisten kulujen ja kulumisten näkyväksi palkkioksi ole kuitannut. Ja yhä menevät tuloni katteet jälkeläisistäni huolehtimiseen eivätkä kuvitellut tai todellisetkaan huolien aiheet ole mielessä hellittäneet.
Itken hyvin usein kuin itkin raskaimpina raatamisteni vuosina. Ja tähän päälle myös maailman sodat ja lasten ja äitien hädät ravisuttavat joka ikinen päivä mieltäni. Pelko siitä, että nuo kauheudet ehtivät vielä eläessäni raunioittamaan tämänkin "valmiiksi" rakennetun isänmaani.
Minä en ole niitä, jotka voivat silmänsä sulkea ihmisen pahuudelta toisiaan ja ympäristöään kohtaan.
En siis voi olla narsisti, en psykopaatti. Tämä toteamus lohduttaa raskaimpien ajatusten keskellä.
Ja kuvat joita tänäkin aamuna laatikoista selasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti