16.11.2024 lauantai
Toissapäivänä iski varsinainen eksistentiaalinen kriisi keskelle kirkasta marraskuun harmautta. En oikein ole toipunut siitä vieläkään mikäli itseäni yhtään tunnen. Äidin syntymäpäiväkin unehtui, mutta sitä kompensoin sillä, että kun vanhin S kävi Um, niin vei Vinhan haudalle 2 kynttilää; äidille (mummilleen) ja Vinhalle.
Sain kuitenkin jo illalla hieman tekstiä aikaan ja aiempien jäsentelyjä, jatkoin niitä aamulla, mutta sitten iski uusi vitutuksen aihe ja loppupäivä menikin jälleen harakoille.
Uhma kasvaa: On saatana saatava valmiiksi tuo tekstiröykkiö, joka ei nykyisin enää ole röykkiö A-nelosia vaan näkymättömiä algoritmipiikkejä herkästi haavoittuvalla alustallaan. En anna virtuaalituulirosvojen enää huitaista sitä sen silimänkuvvaemessa huithittoon. Laitoin varmennusten varmennukset (kopioinnit) päälle laitteisiini.
-Iskä, missä on Huithitto?
-Japanissa...
-Mikäs se silimänkuvvaen on?
-Olokoot vaekka sekuntiviisari...
Kävin kerran tällaisen sananvaihdon jonkun pojistani kanssa.
Jotain oli vissiin silloinkin tapahtunut, että piti isoon iäneen toivottaa, tai asioita oli vain karannut sen nimiseen paikkaan.
Illasta
Puutarhuri ja Tiina ovat menossa Napikselle. Kyytiä tarjottu mullenkin, mutta mietin vielä. Piähän koskee. Syke matala, verenpaine aavistuksen koholla (131/78/46)
Ihan paska päivä taas takana. Eilen Kokkolasta soitti joku autojobbari ja lupasi tulla hakemaan EMUn tänään, mutta kun ei alkanut kuulua, yritin soittaa. Laitoin sitten tekstiviestin eikä siihenkään vastausta kuulunut joten tekstasin hieman ilkeän kommentin, että tollaset jobbabrinretkut saisi laittaa turkinhihaan ja uusi juputus. Siihen tuli heti äimistynyt vastaus ja kaupanteko jäi siihen.
Jos ostaja-aikoja olisi laittanut viestin, että haku viivästy niin eihän siinä mitään olisi sitten ollut. Autojobbareihin jos keihin olen elämäni varrella ehtinyt niin monasti kyrpiintyä, että minusta nähden se ammattikunta kaikkinensa pitäisi panna uusjuputukseen.
Jos kelle ei tuo turkinhihaan laitto ja juputus avaudu, niin se tarkoittaa raakakielellä, että nussitaan tietyn tyyppiset lajimme edustajat uusiksi.
Aikoinaan koulussa oli käypäläisope Oke Kumpulainen joka tuon juputusvitsin suupielestään murjaisi omasta opettajakollegastaan.
Tuskinpa sekään auttaisi. Mitkä tahansa jobbarit, isänmaan kauppamiehet ja huutokauppakeisarit ovat alati uusiutuva, manitunkioiden kupeilla kasvava joutokorte.
Monista syistä (kirjoittamisperiodista johon jytkähdin) johtuen muistelen menneissyyttäni, eli entisiä elämiäni kuin niitä kerroksittain tarkasteltavakseni valikoituisi. Epäjärjestyksessä ne edelleen ovat kuin elämänikin on ollut. Ehkä yhä on.
Esille työntyi Ylen tekstiartikkelista (henkilöhaastattelu) tuhannennen kerran muistutus eräästä monia ihmisiä ympärilläni haavoille repineestä taipaleesta josta en eroon pääse sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään ennen kuin tuhkana tuuleen siliän.
https://yle.fi/a/74-20124084
Isä, poika ja paha henki
"Hannu Levaniemi on psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka oma poika sairastui vakavasti. Silloin hän ymmärsi omaisen osan."
Ylen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan kriisinhoidossa mielenterveyspotilaiden omaisten osalla ei ole edistytty 30. vuoteen lainkaan.
Alakuloa aiheuttavaa tuon haastattaelun lukeminen oli vaikka tässä tapauksessa on lopulta kohtalaisen myönteisesti pojan tuskien taival päättyikin.
Muistan, miten syrjäraiteille minutkin kahden pienen tyttären kanssa avun piiristä sysättiin kun lasten äiti sairastui. Jos ei olisi ollut jonkinlaista omaa sosiaalista verkostoa, niin loppu olisi tullut hyvin nopeasti. Ei niitä näkemiään ja kokemiaan aina voi tervennä tervekään kestää tai sitten pitää olla erityisen vahva luonne tai mielenterveys(sairaus)puolen koulutus ja kokemusta alalta niin kuin Ylen haastateltavalla on ollut poikansa sairastuttua. Tai sitten itse kahjoontua siitä kaikesta.
Jos sekin tragedia olisi hoidettu niin hyvin kuin olisi ammattilaisten avulla pystytty, niin saattaisi olla, että vähemmän ne uniini ja elämääni enää sotkeutuisivat.
Kysykää sodat käyneiltä, pääseekö koetuista kauhuista elämässään koskaan eroon.
Minullakin on hoitamaton, siviilissä saatu ampumahaava (monta jos kaikki lasketaan) sydämessäni. Luultavasti se avoimena reuhottaa jatkossakin. Ehkä pala palalta, kirjoitus kirjoitukselta surun ja murheen kyyneleet kuitenkin kuivuvat. Ja tuleehan se lopulta armahtava kuolema, joka kaikenlaiset velat ja mielipahat kuittailee.
Helpottanee jokaista ajan käsitteen haurauden ymmärtäjää se, että 0-100 vuoden välissä kaikki ihmiselle tapahtuu. Sitten jokaisen kohdalle lankeaa jälleen olemattomuus jossa ei isotkaan haavat enään pakota. Kun vielä muistaa, että kaikki me olemme syyttömiä tänne olevaisuuteen ilmestymisestämme.
17.11.2024 sunnuntai
Eilenilalla läksin Napikselle menevien kyytiin. Mennessä ajattelin, että jos ei muuten ole kivaa, niin tarkkailen tansseja kuin toimittaja ja merkkailen mielen muistilapulle näkymiä ja tunnelmia. Sitten kirjoitan päivitykseeni jutun Tanssi-ilta Napiksella.
Saisin sen tehtyä helpostikin; suuri osa illasta on aivojen muistikortilla sen kuin alkaisin naputella.
Tässä vain on nyt muuta menossa, niin enpä taida jaksaa. Mieltä hellivää tansseissa kuitenkin tapahtui, että sen verran.
Lunta satanut hissukseen koko pvn. Syksyn kovuus peittyy lumen valkeaan pehmeyteen. Huomiselle liikuntaa lumikolan kahvoissa.
Kirjoittanut koko päivän ja se tarkoittaa sitä, että vaikka en näpyttelisikään koko aikaa näppäimiä, niin selälleni kun heittäydyn, tarinat jatkavat ohimoiden takana kasvamistaan ja kohta on taas noustava työnsä ääreen.
Kun tämän päivän kappaleiden työstön aloitin, asetelma oli aivan toinen kuin mihin päivän lopuksi päädyin. Niinhän se elämässäkin usein on. Ja elämästähän minä kirjoitan. Siitä 0-100 vuoden välissä kokemusmaailmani piirissä tapahtuneesta ja ehkä vielä jonkin aikaa tapahtuvastakin.
Päiväunilla näin unta, jossa olimme (2 ihmistä) kumpikin suuriin pahvilaatikoihin sullottuina ja vain yhtä sormea varten oli reikä tehty. Siitä etusormet ylettyivät koukistumaan toisiinsa kiinni, ja lujasti koukistuivatkin. Syntyi yhteys jonka vain nämä sormien omistajat ymmärtävät. Muille se olisi mysteeri.
Vakuuttavan kuuloisen, psykologisen selityksenhän tuolle unelle voisi ulkopuolinen ammattilainen laatia kun jopa itse ymmärrän sen funktion. Mutta sille ammattilaiselle joutuisin kertaamaan kymmen istunnon verran lapsuuteni tapahtumia kun sen sijaan itselleni koko eletty elämäni aukeaa tarkasteltavaksi kun vain sisäiset silmäni avaan katselemaan. Ja sitähän minä kirjoittamalla teen.
Raskasta tämä toisinaan on, mutta enpä enää näillä kilometreillä sortumien alle pysyvästi jää. Luulisin.
Katsoin Cohen-sarjan neljännen osan. Lapsellisen hyvä se on.
Laulu tyttärelleni-elokuvan loppua katselen säästeliäästi unilääkkeeksi. Se on mestarillinen teos äidin osasta pienen lapsen huolehtijana.
Jostakin syystä äidit ovat tässä elämäni periodissa tärkeässä roolissa. Tiedän kyllä syyt sillä niitäkinhän osaltaan olen purkamassa eilisteni vyyhdeltä. Ja kun näen, mitä jälleen tapahtuu äideille lapsineen sotatantereilla joiden kauheudet paukutetaan joka vuorokauden aika olohuoneisiimme.
Eivätkä tykkienpiiput koskaan käänny laukaisijaansa ja heidän käskyttäjiinsä päin kuten oikein olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti