6.11.2024 keskiviikko
Mitenkäpä kuvaisi tätä vastenmielistä tunnetta, joka vyörähtelee aivoissa kun katselee amerikoitten pressanvaalien loppukiriä jossa itse läntisen maailman Paholainen on johdossa!
Klo on nyt 05.49 ja vaalitulos 91-207 Paholaisen hyväksi. Vain Pennsylvaniasta toivotaan edelleen nostetta Harrisille...
Iltasella
Niinhän siinä kävi, että samaan aikaan kun Zaatana asuttaa Moskovaa ja tuhoaa puolta maailmaa zombiearmeijoineen, kuoriutui kellertävä Paholaismuumio formaldehydillä kyllästetystä sarkofagista Washingtoniin. Näiden kahden pimeydenruhtinaan valssaaman pahanakselin kieputuksessa roikkuu pian koko globaali maailma.
7.11.2024 torstai
Kuuntelin Yleareenalta "Vakoojat, ammattina petos"-sarjasta "Kuinka Venäjä koukutti Trumpin"-jakson. Asia kyllä kuunnellessa selvisi. Moskovan Zaatanalle se prostituoituja osteleva diilikukko pikkurillinsä tarjosi ja on nyt tämän pihdeissä esikuntineen päivineen.
Aamulla heräsin piipunihvenmaku/haju aistielimissäni. Luultavasti kuitenkin vain muistikeskukseen tallentuneessa hajuviirussa ajalta ennen isän kuolemaa sillä en piiputtele, en tupakoi enkä tykitä nuuskaa huuleen. Nikotiinilaastaritkin ovat minulle tuntematon aistielämys kannabispössyttelyistä puhumattakaan.
Kilta-ihvimuistosta syytän siis jälleen kerran vainajoitunutta isääni.
Kaivoin isän piipun esille. Imaisin sen varrensuulta kuivahenkoset ja yhä se vain ihven ärtsyä makua erittää vaikka isä on siitä vetänyt viimeiset henkosensa jonain humalaisen huuruisena hetkenään lauantai-iltana 18.12.1982. Seuraavan päivän puolella, aamuyöstä hän oli jo kuollut.
Kun kävin sitten nuoskalumisena sunnuntaina isän elotonta ruumista tervehtimässä Nilsiän terveyskeskuksen kellarissa, hänen piippunsa roikkui koppansa varassa tipahtamaisillaan pikkutakin taskunsuulla. Otin sen mitään ajattelematta käteen ja laitoin omaan taskuun, ja niillä jäljillään se tallessani on säilynyt.
Piti minun isän kylmettynyttä poskea koittaa ja kättä kopeloida, että onko se nyt ihan varmasti kuollut. Ettei tämä ole painajaista. Itku tyrskähti vasta sitten silmistä poskille kun kiipesin betoniset, kylmät rappuset ylös aulaan ja aulasta pihalle.
Ajoin sitten Oskarisedän luokse. Kerroin kuolinuutisen. -...nytkö sen Taanon piti lähtee, sanoi Oskari.
Äeti tuli hirveän kipeäksi. Muistaneeko meistä kukaan muukaan siitä joulusta yhtikäs mitään. Hautajaiset olivat vasta joskus loppiaisen jälkeen kun obduktioita oli jonoksi asti KYKS:sa.
Selvisi Äetikin aikanaan murheestaan, mutta pitkään se alakulo kesti.
Ruumiista ei avauksen jälkeen enää näytetty kuin pää arkussa paljaana. Takaraivo oli sahattu auki kuin kalakukon kuori. Toimenpiteiden jälkeen takaraivon nahka oli laskosteltu huolimattomasti mytyksi, kuin pieneksi tyynyksi niskantaitokseen.
Ladan taka-ja etupenkin väliin tiukkaan survoutuneena, humalan tainnuttamana, jo kuolemaa tekevänä, oksennusta yökkivänä isän nenä oli murtunut ja kääntynyt poskelle. Ei sitä oltu oikaistu vaikka ei kai se kummoinen työmaa ruumiin valmistelijoille olisi ollut. Naks' vain ja täytettä sieraimiin.
Viimeisessä valokuvassa isä on siis vinonenäinen isä vaikka hänellä se eläessään oli melkoisen ryhdikäs kolvi.
Äetin Lada haisi vaihtoonsa saakka isän hirvipeijaisten tuoksuiselle oksennukselle.
Jos olisin edellisenä iltana lähtenyt mukaan, kun isä soitti ja pyysi, olisiko kuolema silti vältetty?
Se olisi joka tapauksessa ollut ensimmäinen kerta kun isän kanssa olisin ryyppyjä ottanut. Ja mahdollista että myös viimeinen. Ei äitikään koskaan ollut sitä ennen eikä sen jälkeen tarvinnut kännikeikkojani kuskata.
75:sta ajaessani hiljennän Kettukiven kohdalla sillä siinä isäni viimeiset henkäyksensä oli päästellyt.
Kaikki maut ovat elämänmakuja. Pepe Willberg laulaa hienosti kesänmausta eräässä kipaleessaan, mutta kuka sanoittaisi laulun isän piipunihven mausta?
Isän kuoleman aikoja muistelin ties kuinka monennen kerran, mutta laskeeko näitä täällä joku? Minulle isä ja äiti kuolevat joka vuosi joulun alla uudestaan ja uudestaan; joulukin on joka ikinen vuosi samanlainen markkinakilinöineen.
Miljoonille yksi aavelapsi syntyy mielikuvituksen seimiin samoihin aikoihin, mutta lihaksi se ei milloinkaan ehdi patvia vaikka tapetaankin sitten muutaman kuukauden kuluttua kolmekymppiseksi hujahtaneena Öljymäellä. (Lapsena tätä ihmettelin monen monta kertaa.)
Eräänä aamuna vähän aikaa sitten heräsin myös kauan sitten aivoihin muistirannuksi piirtyneeseen tuoksuun. Jäi sen kummemin sitä sitten miettimättä, mutta tuossa muistilehtiössä pöytäni kannella siitä aamun ensi kynänvetäisy luettavana yhä on: "30.10.24 Unessa lempeä tuoksumuisto nuoruudesta. En ole varma, mutta ehkä se oli yöltä, kun poikuuteni menetin. Sydänalassa haikeuden tuntu."
jos rakastaa etänä
ei voi tuoksuja muistoihinsa kerätä
Tuon hajamielisen rimpsauksen olen kirjoittanut edellisen jatkoksi. Jotain kai olen miettinyt sitäkin pyöritellessäni.
Huomaan, että tonkiessani fyysisiä muistienlaatikoitani aktivoituvat myös mielensäilöt luovuttamaan niihin liittyviä olleita ja menneitä.
Ne muistot nousevat tuoksuina ja unennäköinä, jopa keskellä päivää kuvina ajatusten lomaan. Nyt varsinkin, kun on prosessi menossa.
Merkitisin deadlinen tarinalleni, näkyviin en sitä asenna. Tai "asensin", mutta pyyhin pois.
TM tulee nyt iltasella käymään. Lähtee huomenna takas Jkl.
Myös G lähtee varhain huomenaamulla Jyväskylään lukion järjestämälle yliopistoon tutustumisretkelle.
Elias tulee Oulusta lauantaina, sunnuntaina isänpäivä.
Samat muistot ja niiden taustat kävelevät aina vain uudestaan minua tervehtimään. Nyt en nisitä enää loputtoman toivottomasti ahdistu, mutta täällä (osoitan sormella sydänalaani) ne kaikkien ajanjaksojen kokemukset aina vain sykkivät; TM toi hänellä olleen kirjani takaisin kotiin. Sen ensilehdellä jo kerrotaan, kuinka huoneet ovat sekaisin. Onkohan järjestyksen aikomustakaan koskaan asettuakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti