Pitää sanoa jotain typerää, että huomaa sanoneensa jotain typerää. Jos vielä kirjoittaa typerät sanansa näkyviin, niin sitten sen vasta huomaakin miten typerästi tuli sanottua.
Kaikilla ei ole tätä kykyä; huomata omat typeryytensä.
Tiijä sitten, onko mulla, mutta koetan ainakin.
Niin kuin kirjoittaja on toisinaan sokea kirjoituksilleen, niin samoin on typeryyden tunnistamisen laita.
Kuuntelen Eppuja. Niitä, jotka normaaleiksi itseään alkoivat kutsua. Nyt vuorossa rannalla vihreän joen.
...missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet...
Niin missä?
Luin jo Han Kangin Älä jätä hyvästejä muutamat kymmenet sivut. Nobeltasoiseksi kirjailijaksi varsin tavanomaista kerrontaa, mutta hän saikin palkintonsa pitkän matkan kirjoittajana, tekstiensä kantaaottavista sisällöistä, ei yhdestä teoksesta. Hän on ollut yhtenä varjona täällä samassa tavarataivaassa jossa kaikki kompastelemme. Hän on yksi meistä 8 miljardista lajimme yksilöstä jolle yhteisönsä äänenä oleminen on etusijalla. Joskus se yhteisö laajenee koko maailman kattavaksi ilman nobeleitakin.
Mitä yhteisöä minä kirjoittajana olen edustanut? Millaista väkeä taakseni kertyisi jos pääsisin julkaisevana kirjailijana sanomaan sanottavani? Itsestänikö siellä vain lorsaisin niin kuin paljolti näissä blogikirjoituksissani?
Han Kangin teoksessa on virheiksi epäiltäviä kohtia, ehkä suomentajan mokia?
Yksi tässä: Moottorisahalla ( 체인톱) etu- ja keskisormen päät irti sahannut taiteilijaystävä: sormenpäät on ommeltu takaisin!
Minun kokemusmaailmassani moottorisahalla sahatun kokonaisen raajankaan takaisin ompelu tuskin onnistuu, repii se niin pahasti.
Ärsyttävä virhe. Syyttääkkö suomentaja Taru Salmista jolle moottorisaha on tuntematon vehje vai alkuperäisessäkö jo moottorisahaillaan sormia? Tapaturma viittaisi ohutteräiseen vannesahaan jolla vaneria on leikattu.
Kerran olen nähnyt nuoren timpurin paksauttavan vasaran kaulalla peukalonsa irtipoikki. Hankeen lentäneen ihmisosan ottivat ambulanssimiehet autoon mukaansa kun lähtivät poikaa viemään polille. Miten lie käynyt peukalon liittämisen kanssa, niin en tiedä kun kaveria ei työmaalla enää näkynyt. On siinä luu mennyt sälöille...
Illasta avasin ulkoiselta kiintolevyltä kansion, jossa oli valokuvia joita ei muista katselleensakaan. Tuli ikävä niitä aikoja kun pojat olivat vielä polvella keikuteltavia ihmisen alkuja. En kyllä enää jaksaisi alkaa sitä rumbaa kolmatta kierrosta. Ja kun eivät ole vielä mualimalla näistäkään kaikki.
Toiseksi vanhin S on "noussut" työpaikallaan päiväkodin johtajan pestiin.
Vanhimmasta oli laaja juttu vävyn kanssa Itäsuomalainen-lehdessä. Kaivoksen vastustajiksi profiloituvat nyt Kuopion liänissä ja se tietää hankaluuksia. Uhkailuja vähintään esiintyy, ja kyllä vastustajien vastustajat konstit osaavat varsinkin kun, ja jos, niskan päälle pääsevät kaivoksen avaamisensa kanssa. Sen on nahkoissaan saanut tuta Sotkamon Lankinenkin kun latoi faktoja pöytään Talvivaaran rynnimisestä Kainuulaista maisemaa murskaamaan ja vesistöjä myrkyttämään. Eikä mikään auttanut kun ohi Pekka Perän rikostenkin koneellistetut kuokat ja porat ulkomaisten jussien toimesta Talvivaarassa suokunttaan ja kallioperään iskettiin.
Edellisyön sinisistä ajatuksista seurasi rantu päivääkin päin.
Ajattelin tänään, että Veikko Huovisella oli siniset ajatuksensa Havukka-aholla ja äskettäin uusivat hollywoodilaisen elokuvan Blue velvet-sinistäkin sinisempi yö. Että eivät ainakaan väriltään aivan uniikkeja olleet minun yön siniset hetkeni.
Ehkä sininen on väri, jolla on hyvä kuvata rauhallisempia tunteita, kuten punainen niitä kiihkeimpiä. Tapio Rautavaarakin lauloi sinisestä unesta Nukkumatti-tuutulaulussaan.
Sininen on universaali, vapaa väri kuten värit yleensä. Sen voi kuka tahansa ottaa käyttöön ja tehdä mitä lystää. Tai ei sitä ottamalla oteta, revitä paletista irti, se vain tulee ajatuksiin ja tehoaa.
Lapsuuteni lempiväri oli vaaleansininen ja Sinikka oli 10-11-vuotiaana "ensirakkauteni".
22.11.2024 perjantai
Nukuin pitkään. Söin uuniohrapuuroa vasta kymmeneltä.
Myrsky on laantunut, luntakaan ei sada, ei tartte lähteä kolaileen, paitsi aura-auton tyrkkimät raskaat paltteet.
Tuli yksi yön sinisten hetkieni herättämä puhelu tuntemattomalta.
Viesteissä toisaalta saan lukea ystäväni vaikuttuneen sinisestä tekstistäni.
Tuntuvat sinisenhyviltä nämä viestit.
Puukaupan ennakot tilille. Hankin ensimmäiseksi kunnolliset talvikengät ja sängyn. Taidan viedä täältä jonkun vanhemman makuuksen Unimäkeen ja jätän uuden tilalle. Sotkassa tarjouksessa 189€ 120:nen nukkumasija.
Yön unista muistan yhden: Ahdistava yksinäisyys kirjoittamiseen liittyvien ajatustensa kanssa. Siirtelin tekstikappaleita välistä toiseen, klikkasin, tummensin, rupesin siirtämään kirjainlastia etukäteen väljentämääni väliin, mutta matka oli niin pitkä, että kerksein pelätä hävittäväni kaiken. Olisin tarvinnut jonkun kannattelemaan, mutta turhaan huusin pimeyteen apua.
Kirjoittava ihminen kirjoitusprosessinsa aikana on yksin. Sitä ovat valittaneet ajatustyöläiset iät ajat. Sitä rytöläää järjestelemään ei voi käytännön syistäkään ketään muuta rekrytoida. Korkeintaan jos on jo niin pitkällä ammatissa, että kustannustoimittajia ja tiedonnetsijöitä voi palkata (kustantaja palkkaa) kupeita vahvistamaan.
Kalle Päätalo kuljetti Gummerukseen heinähäkillisen täyteen kirjoitettuja aanelosia ja siitä ne sitten joka vuosi muutaman hengen porukalla jatkon selkosten tarinaan veistelivät.
Jos kirjoittavalla ihmisellä on edes yksi ihminen jossakin joka jaksaa omituisia puuskahduksia vähän kuunnella, niin ei se enempää kaipaa. Kirjoittava ihminen harvoin on laumasielu.
Harmittaa joka tapauksessa kenen tahansa häiritseminen kun ei voi edes päämäärään pääsemisestä vakuuksia antaa. Korkeintaan sen, että tämän nyt teen ja sitten sattuman varaan loput kun käsikirjoituksen klikkaa menemään. Puolen vuoden kuluttua tulee sitten viesti, että valitettavasti tekstisi ei sovi tämän hetken kustannusohjelmaamme tai muuta yhtä soikeaa, tuhansille muille lähetettyä muikistelua. Alakuloistaa jo etukäteen sen ajattelu.
P:n oli puhe ottaa Anelman pihan lumesta puhdistus tällen talvellen, mutta ei se ole kolanvarteen yhtään kertaa kuontunut. G.lla on niin paljon päitä lipattavana ettei sen pidä muista hommista opiskelujen päälle enää huolta ottaa. P:lle on tullut jokunen siirotajokeikka, mutta eivät ne niistä maksa kuin suolarahat. Lauantaina lähtee viemään Ouluun jotain Audia. Viepipähän samalla Eliakselle synttärilahjan. Hankittiin Tietofindlandia-ehdokkaana oleva Suomen Arkkitehtuurin vuosituhannet-teos ja akkukäyttöinen vatkain keittiöön, että saa ainakin pottumuusin vatkattua. Kokeeksi muutenkin, että näkee, olisiko se käyttökelpoinen vempain omaankin keittiöön. Kevyt se ainakin on, ja hilijanen. Eikä johto ole sulahtamassa kuumalla hellanlevyllä: mullen kävi kerran silleen!
P:n armeijan alkamiseen vielä 53 aamua.
Epilogi
Maailman skitsofreeninen tila synkkenee kaikilla tasoilla. Jos kuka ei sitä huomaa, on menossa mukana täysillä eikä lääkitys enää auta.
Katsokaa ja kuunnelkaa pelkästään pienen Suomi-valtion päättävää porukkaa, puolueita. Katsokaa oppositiota joka niille räksyttää. Katsokaa kansaa joka niitä kaikkia valtaan äänestää.
Yhtäkään psykiatria ja mielisairaanhoitajaa heidän joukoissaan ei enään ole joka epikriisin kykenisi kirjoittamaan, ja joka reseptit lääkkeille osaisi kirjoittaa. Näin hullua ei ole ollut pahamaineisessa Niuvanniemessäkään koskaan. (En ole siellä ollut, mutta lukenut sen tarinoita joskus.)
Tämäkin pitäisi vääntää rautalangasta, että tajuttaisiin mitä edellisellä tarkoitan, mutta olokoot.
Matkustetaan vain tällä yhä kallistuvalla Titanicillamme, annetaan viulujen vinkua ja shamppanjan kuohua. Kansituolien allamme irtoilla. Silimät kiinni Tatjaana! Olemattoman tulevaisuutemme merien usvasta syöksyvät vastaamme jätevuorien äiti ja isä, ja ikuisen unohduksen tuovat Moskovan Zaatanan ydinkärjet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti