Kiinankaalissa kaaliin muuttanut kastemato. Tai lie syntynyt sinne. Nostin lieron kompostiastiaan ja jatkoin salaatintekoa. Muita matoja ei näkynyt. Yksinäinen piruparka.
Unen ulapalla oli muitakin kroolaajia. Ne tulivat vastaan ryppäissä kuin muikkuparvet ja jälkeen jäi vihreää mönjää jonka pinnalla irronneet lumpeidenkukat kallistelivat. Vastaantulijoiden silmät olivat kauhusta laajentuneita. Joku huusi: Kiänny! En kiäntynnä, jatkoin ja jatkoin kunnes vastaan tuli vain elottomia kellujia. Pian ruumiita oli niin paljon, ettei uimisesta tullut mitään. Nousin ihmislautalle ja jatkoin matkaani juosten. Taivaalla pörräsi helikoptereita joista ruumislauttojen päälle ruiluutettiin kalkkipölyä. Maisema muuttui kuin lumilakeudeksi ja kohta jaloissani oli sukset ja käsissäni sauvat. Kalkkipöly alkoi ahdistaa, yskin ja yskin. Heräsin omaan aivastukseeni.
Uneni kuvastaa aikaa, jota elämme, aikaa, jossa hukkuneitakin videoidaan väreihin, valokuvataan miljoonapikselein joissa "rawien" värisäikeet paljastavat oranssinpunaiset kelluntaliivit, nääntyneet kasvot ja rannoille ajelehtivat lapsiruumiit.
On arveltu, että hukkumiskuolema on kuolemistavoista tajunnanräjäyttävin kliimaksi jollaista ei koe edes LSD-matkalainen kunhan vain ensisekunnit kestää, ja mikseipä kestäisi jos väistämätön on hörppäisyn päässä. Ja vaikka ei kestäisikään, lopputulos olisi sama.
Maapallon vesistöihin mahtuu hukkujia. Miljoonia niihin onkin suistunut syystä tai syyttään. Muiden, kuin satusetämoosesten tarinoissa ei meriväylää sauvaniskusta kenenkään eteen ole auennut.
Moosesten sauvaniskut ovat kyllä monet sinne ajaneet. Ja yhä ajavat. Toiselle rannalle kömpijöitäkin tahdotaan kynsille roimia ja takaisin märkään huuhteluun syöstä.
Merien rannoilla käy ikiaikainen markkinameininki. Ihmissalakuljetuksia on ollut siitä saakka kun kansallisia rajoja alettiin maapallon pintaan jyrsiä. Pakoon lähtemisten syitä ei tarvitse moniaita luetella. Vainoajien pelko on ollut aina listan kärjessä.
Usein käy niinkin, että itse vainoajat joutuvat turvautumaan salakuljettajiin. Ne tyypit eivät vainoajia karkuun ole tarvinneet lähteä, vain tekojensa seurauksia; lainkirjainta ja tuomioita, vankilaa ja hirttoköyttä kuten Hitlerin kätyrit ja Gestapon päänatsit.
Viimemainitut maksoivat salakuljettajille vainoamiensa uhrien omaisuudella, kaasukammioissa surmattujen suusta tongituista kultapaikoista sulatetulla kullalla, kodeista ryöstetyillä koruilla ja perinnekalleuksilla, taiteella ja silkalla rahalla.
Ammattisalakuljettajat olivat varautuneet. Organisaatiot oli pystytetty jo kauan ennen kolmannen valtakunnan luhistumista; ODESSAn verkosto kattoi maanpiirin. Tämän varmisti miljardin dollarin arvoisen ryöstösaaliin olemassaolo. Sen jakajille koittivat auvoisat olot sodan runteleman maapallon raunioiden reunoilla.
Eikä niitä varoja ole 75. vuoden kuluessa kaikkia tuhlattu. Korkoa on kasvanut korolle. "Kiertotalous" on varmistanut, että jälkeensyntyneetkin ovat ryöstösaalista kädessään pitäneet; minäkin.
ODESSA on olemassa edelleen eri nimikkeillä alaosastoineen. "Kunnia velvoittaa" lukee heidän huoneentaulussa. He tietävät, että kärsivällinen odotus palkitaan kunhan maailma tästä jälleen taantuu natsien tasolle. Nuket; hakkaraiset ja huhtasaaret täyttävät pian kansojen yhteisen parliamentin.
2.1.2020 torstai
Vinhan ruokinta on edullisinta Lidlin maustamattomilla kanankoivilla. Ne maksavat 2,25€/kg. Väliin täytyy hakea Kitumarketista K-nautasikaa ja pakastealtaasta sianluita kaluttavaksi. Niidenkään hinta ei päätä huimaa.
Mutta sitten huimaa, kun menee lemmikkieläinruokahyllyille. Hurjin hinta, minkä olen rekisteröinyt olivat Kuopion Päivärannan Kitumarketin kuivatut kananfileet koirille: 18 euroa kilo!
Muutamankin pöljän täytyy tähän lankaan mennä, että niitä on myynnissä. Ja yleensäkin, että lemmikkien teollinen ruokinta- ja höpöoheistuotannon teollisuus- ja logistiikkaketju on miljardibisnekseksi turvonnut.
Aatteleppa ite: kilo kuivaa kananlastua per kuono per pv ja niitä kuonoja miljoona joutovolisijaa jälekkäin. Niin kuin tuo meijän ympäristörikos Vinhakin!
Näläkämäki unessa. Löysin sitten valokuvan, jossa ovat Näläkämäen Anni ja Erkka poikansa Onnin kanssa. Elämisentarinaahan siitäkin paikasta löytyisi. Sammunutta jo, mutta kuitenkin. Erkkaa en tuntenut koska se on kuollut ennen syntymääni. Annin kerkesin koska se eli vanhaksi ja vissiin kuoli pirttiinsä. Annin tapana oli sanoa "vanniinvanniin..." ja kupit, joista se kahvia tarjosi, olivat aikasten likaisia. Joskus poikasena istuttiin siinäkin tupasessa.
Hieman heikkolahjainen Onni kun myöhemmin joutui äitinsäkin kuoltua kylälle muuttamaan, niin kyllä se kauan vielä uppuroi päivisin talvellakin mökkiään katsomaan. Lie öitäkin ollut vaikka se oli jo viimeisellään painahtanut läjään.
Lumi hupeni suveamisen päivinä eli sitä on nyt säären puoleenväliin enää. Kittilässä nietokset ovat metriä paksut ja lisää satelee, kertoi Tapio kun soiteltiin. Olivat palanneet Saigonista, vai oliko se Hanoi, eilen. Lahjavaakuna oli kotiutunut ja saaja tyytyväinen.
Leivoin neljä rosmariinipiimäkakkua ja kolme gluteenitonta P:n luokan retkimyyjäisiin. Paistoin ne leivinuunissa. Laitoin pullapellin kumoilleen tuliselle arinalle ja vuoat sen päälle niin eivät kärähtäneet. Puutarhuri teki vielä illasta muutamat puolukkapiirakat, että on myytävää ainakin 7kympin edestä jos kauppa käy. 20 on vähin tavoite. Samalla tein myös uunin jälkilöylyissä ruuat huomisellekin.
4.1.2020 lauantai
Melkein kaikki olivat menneet kaupaksi. Meiltäkään ei jäänyt kuin yksi piirakka myymättä.
Vielä parit myyjäiset ja muut varainhankintahommat päälle niin summa, jotain 7 000 € on koossa ja pääsevät Prahan reissulle keväällä.
Sitten on vielä G:n yläkouluretkikeräykset jäljellä niin eiköhän sitä lajia lie yhdelle elämälle ollut tarpeeksi. Alkaa näidenkin myötä olla elämä paketissa osaltani ja voin valmistautua hyvästelemään tämän kaiken.
Eilen USA tappoi yhden iranilaisen sotahaukan Irakilaisen lentokentän muurinjuureen. Mitäpä tuohon sanoisi sellaista, jota ei maailman miljardeilla spekulaatiosektoreilla jo olisi sanottu.
Lähi-Idässä on toisen maailmansodan jälkeen sodittu päivittäin niin runsaasti, että aina on uusi konflikti ja sen syyt sekä seuraukset otsikoitavissa. Ei tarvitse vanhoja jahkailla niin kuin Suomessa, jossa ei päästä siihen tilaan, etteikö yhden tuntemattoman sotilaan tarinan ympärillä yhä sitä käytäisi. Kuka ampui ensimmäiset laukaukset, kuka viimeiset. Kuka torjui voiton, kuka sodan. Kuka rahoitti ja ketkä taustalla hääri. Poliittinen voimatasapainokin kiistelyttää loputtomasti. Kärsijöiden tarinat jäävät aina viimeiseksi.
Painottavat kaikkialla, että historia täytyy tuntea ja muistaa, että siitä jotain hyötyä olisi. Toteutuuko se utopia käytännössä, ja miten pitkälle, on sitten tuurissaan. Ja kuten nyt näyttää, intressit uusien sotien syttymisille tulevat olemaan ilmastoon ja sitä kautta elintilan, ruuan ja hengityskelpoisen hapen riittävyyteen liittyviä; "Lebenstraum", mutta paljon uutta merkitystä kantava tulevien sotien syy. Ehkä jopa aidompi, kuin Hitlerillä, mutta raaempi kunhan edellämainittuja elämälle ehdottomia asioita urakalla jakamaan aletaan. Jakohan on jo käynnissä, linjoista päättäminen sytyttää sodat.
5.1.2020 sunnuntai
"Natsienmetsästäjä" Wiesenthalin omaelämäkerrassa "Tappajat joukossamme" (WSOY 1967) on rouva Kellerin tarina: Hän oli mennyt naimisiin vuonna 1952. Tuore aviopari oli hankkinut lainarahalla talon Frankfurtista ja he olivat ehtineet asua siinä vuoteen 1961 kun eräänä päivänä mies ei saapunutkaan enää töistä kotiin. Nainen etsi miestään, mutta tuloksetta, eivätkä viranomaisetkaan mihinkään ryhtyneet. Mutta kun hän myöhemmin lueskeli kampaamossa kuvalehdestä juttua natsien tappioon päättyneestä sotaretkestä Neuvostolliittoon, hän järkyttyi pahasti. Katkelma kirjan sivulta 243:
"Kuivaajassa istuessaan hän selaili kuvalehteä, käänteli sivuja koneellisesti. Hän näki kuvitetun artikkelin juutalaisten teloituksista Vinnitsassa Ukrainassa. Kuvassa näkyi joukkohauta, jossa oli paljon kuolleita ja kuvatekstin mukaan myös muutamia eläviä. Kuvan alla oli toinen jossa näkyi teloitus. Uhri kyykki haudan reunalla. Hänen takanaan oli saksalainen sotilas. Kuva oli otettu juuri sillä hetkellä kun sotilas aikoi laukaista. Sotilas oli tanakkatekoinen mies, jolla oli kenttäharmaa univormu ja silmälasit. Puoli tusinaan sotilaita katseli virnistellen teloitusta.
Rouva Keller tuijotti teloittajan kasvoja. Hän koki sellaisen järkytyksen, että tuntui kuin "luoti olisi tunkeutunut häneen". Asiassa ei ollut epäilyksen sijaa. -Niin, herra Wiesenthal, teloittaja oli se mies, jonka kanssa menin naimisiin."
Tämänkin katkelman äärellä mieleen tunkee ne tuohon samaan hyökkäyssotaan osallistuneet suomalaiset; onkohan noissa kuvan "virnistelevissä sotilaissa" joku heistäkin? Tai peräti jakelemassa armonlaukauksia joukkohaudassa kituville? Jossakin lymyää valokuvia, jotka senkin todistaisivat. Kasvokuvat olisi helppo todistaa oikeiksi onhan SS-matrikkeleihin ne kaikki aseteltu.
6.1.2020 loppiaismuanantae
"Tiedätkö tunnussanan omaan itseesi", kysyi Stanislaw Jerzy Lec.
Vaihtamalla "tunnussanan" sanaan "salasana" kelpaa aforismiksi tähänkin aamuun jolloin avaan kolme virtuaalilaitetta ja päivän mittaan fb:n, pankin, vakuutusyhtiön, terveystietojen, kirjaston, kirjakauppiaan...
Siis: Tämän pvn tehtävä keksiä salasana omaan itseen. Vai kelpaisiko sormenjälki? Mihin hipaista? Entä peilin kautta vilkaisu?
Mitä on "oma itse"?
Se selviää ehkä, kun kirjaudut katsomaan.
7.1.2020 tiistai
Jos tälleen vettä tulee, niin eivätpä kohta ole enää hanget korkeat nietokset.
Maailmansodan päättymisestä oli kulunut vasta 13 vuotta kun synnyin. Silti se pysyi kaukaisena asiana hyvin pitkään, ennen kuin selvisi, että isäkin oli siihen osallistunut. Mutta mitä kauemmas sodasta kuljetaan, sitä lähemmäksi se tuntuu tulevan.
Isiemme pahat teot, varsinkin ne selvittämättömät, ovat ohittaneet jo ajan, jota elämme. Ne nousevat eteemme terävinä töyräinä kuin pakkasmyrskyn järvenselälle laskostamat puhurinpuuskat.
Olisiko ollut sittenkin hyvä tietää, mihin kaikkeen minunkin isä sodassa osallistui? Niiden asiaan kuuluneiden vastapuolen sotilaiden tappamisten lisäksi myös mahdolliset sodankäyntiin kuulumattomat liipaisut. "Tapa tai tule tapetuksi", sanoi isä monasti niistä vuosista eikä sitten juuri muuta sanonutkaan. Paitsi sen Viinikan Matin kuolemanhetken kertauksen.
"Aika vilihakka poika se oli konepistoolin kanssa hilipettelemään", sanoi saman Rukajärvensuunnan sotilas, serkku Timpster Vilikki isästäni.
Kun olen tutustunut isän käymään sotapolkuun ja sen rintaman jykällyksiin, asemasotakahakoihin, selustan partioretkiin ja kukkuloiden valloituksiin, ruumiita on tullut rumat määrät. Ja veriseksi on isän viimeisenkin sotapäivän tanner jäänyt elokuussa 1944.
8.1.2020 keskiviikko
Seuraa koskaan pätemätön lause, paitsi kun sen muotoilee näin: Jokainen on onnensa seppä, huononkin.
Näin elämänsepittelystä unta jälleen enkä hyvällä mielellä siitä valveille havahtunut.
9.1.2020 torstai
Einari Junttilasta kertovat kirjoitelmat on nyt molemmat luettu. Lukukokemus ei ollut hyvä. Taiteilijasta saa enämpi näkyviin katsomalla hänen maalauksiaan. Riittäisi kai sekin.
Junttilan maisemamaalauksista ei van Goghin ulottuvuuksia löydä eikä selkäpiissä nujakoi aaveet niin kuin Simbergin piruja katsellessa tai Frida Kahlon tuskan täyteisiä siveltimenvetoja nähdessään. Junttilan saman kylän taiteilijatoverit Kalervo Palsa ja Reidar Särestöniemikin säikäyttävät tottumatonta.
Einari Junttila on mielessä taitavana maisemamaalarina. Hän eli aikakautena, jolloin sattui ja tapahtui ja josta olisi ollut muutakin taiteiltavaa. Sotareissut ja saksalaisten tuhotyöt Lapissa värittivät pahanlaisesti kaikkien arkea ja siitä olisi ollut hyvä kaivella enemmän Einaristakin kertoviin muistelukirjoihin.
Sota toi saksalaiset ja maailmanpolitiikan mukanaan kittiläläläisten syliin. Kun saksalaisista päästiin, draama jatkui massaturismin myötä. Unohdettiin läheisenkin eilisen muistot ja muisteluyritykset. Muistelijat polkhastiin jänkään.
10.1.2020 perjantai
Kalle Haatasen ohjelmassa pitävät puhetta unista. Kirjailija Anna Tommola on vieraana. Sivusivat juuri Freudin unientulkintaa. Haastateltava oli sitä mieltä, että eipä sitä Freudia nykyaikakaan voi sivuuttaa vaikka aivojen kuvantamismenetelmien kehittyminen ja psykologinen edistys on ihmismielen eri tasot penkonut jo varsin perinpohjin. Freud määritti eräänlaisen rungon unien merkityksen ympärille vaikka pieleen osin menikin.
Freud oli edelläkävijä. Nyt, kun vastaukset "miksi ihminen näkee unia"-kysymykseen on melkein tutkittu ja kuvannettu, prosessi on johtamassa mystisyyteen taipuvaisetkin järkiperäiseen uniennäkemisen käsittelyyn.
Yksinkertaisimmillaan sanottuna uniennäkemisellä tislataan aivoihin kertyvää, aineetonta kuonaa kehon viemäriverkostoon (myös aineellista, jota voisi luonnehtia vaikka tuskanhieksi). Tästä olen loogiseen tutkimuksiin ja päättelyyn perustuvia artikkeleita lukenut eikä niihin juuri ole vastaansanomista: Kun luet paksun kirjan, opiskelet vaikeaa ainetta, teet raskaita matemaattisia tehtäviä, opiskelet kieliä (panet aivosi urakoimaan), on prosessissa kertyvä materiaali suodatettava samalla tavalla kuin minkä vatsa tekee maksalaatikolle tai hernekeitolle.
Aivot ovat suurin "virrankuluttaja" ihmisessä. Kun luen ja kirjoitan pitkän tekstin joka vaatii paneutumista, tulee joskus kova nälkä. Kun jossakin fyysisessä hommassa pärjään aamupuurolla pitkälle iltapäivään, niin kirjoitusprosessin aikana täytyy ainakin yhden kerran syödä kunnon ateria, että ajatus juoksee. Sokerisista aterioista en yleensä pidä, mutta ajatustyön ollessa päällä, iskee joskus kova makeannälkäkin. Sen tyydyttämiseen riittää omenat tai marjat, suklaatakin joskus: Aivot käyttävät ravinnokseen sokereita.
Tällä hetkellä Yuaval Noah Hararin kirja laittaa aivojen aineenvaihdon lujille. Joudun muuttamaan käsityksiäni niin tästä päivästä kuin eilisestäkin.
Aivot nurin, kopistelua ja ulos narulle tuulettumaan.
11.1.2020 lauantai
Unessa olin Ranen kanssa Pariisissa. "Tiesin" paikan, jossa piti olla suomalaiset humppatanssit. Morruutettiin ranskankieltä kun kyseltiin "salledeballia" muutamaltakin vastaankonttaavalta oudolta baskeripäältä.
"Salledeball" löytyi.
Kolakassa eteisessä lippuluukkuna oli pelkkä tussinviiru seinässä. Sen lähelle kun setelin vei, se lurpsautti rahan äänekkäästi sisäänsä ja samassa ovi saliin aukesi. Rane oli mennyt jo enkä nähnyt häntä enää missään.
Tanssilattialle meni muutaman askelman mittaiset portaat ja niitä pitkin, kuin sivuluisussa, liukui kirjavamekkoinen (Puutarhurilla oli viime viikolla sellainen yllä), soukkavartaloinen nainen hakemaan; olikin naistentanssit. Nainen sanoi kovalla äänellä "Alleztoi!"
Naisen kengät olivat paksupohjaiset (70-luvulta) korkkikengät (ei korko-) eikä häneltä tanssi sujunut koska jalkaterät lunksahtelivat taitoksiin nilkasta. Koppasin naisen syliini ja vein tangon loppuun kuin lasta olisin kannatellut. Pysähdyttiin orkesterikorokkeen luokse (nyt puhuttiin suomea) ja ihmeteltiin Finlandersia, Souvareita, Helminauhaa, Mäkimattilaa, Hurmaa, että mitä varten nuo juuttaat nuin kilipaa loilottaa. Esiintyjien hikiset, likaiset ja sukkanukkaiset varpaat kipristelivät paljaina lavan reunan ylitse eikä kellään ollut päällyshousuja, vain valkea paita, kravatti ja puvun takki. Ainoan naisesiintyjän, Saija Tuupasen verhona oli froteinen kylpytakki ja hiuksissa isot, vaalenpunaiset papiljotit.
12.1.2020 sunnuntai
Sontatunkiolta on tämä pv maistunut. Päätä särkee, ei kuiten migreeniksi ylly.
Telkkakrissa samat beckit, wallanderit, misskovikset, balboat; millaisen järjenjuoksun omaavat niitä jaksaa toljottaa? Kelepaako ne uusille sukupolville? Pojat eivät ainakaan katso.
Fleabag on kyllä hauska toisintonakin. Katsoin sarjan Areenalta yksi yö kokonaan.
Onneksi on kirjat. Kaksi olisi taas kirjaa, jotka pitäisi tilata itselle. Toinen Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan päiväkirjat ja toinen Érik Vuillardin Päiväkäsky. Onhan tuota Saarikosken krapulaista, tunkkaista, viininpunaista arkea kyllä tullut luetuksi, että olisiko siinä muuta mieltä herkistävää kuin ajankuva. Sota-aikaakin, josta Päiväkäskyssä on kyse, käsittelevää tekstiä on taas kurkkua myöten tullut tavattua.
Muutenkin Saarikoski Hararin ajatustenjuoksuttelun rinnalla arvioituna näyttäytyy nyt todellakin aikansa lapsena. Lapsena, joka ei aikuiseksi koskaan kasvanut vaikka aivojen kapasiteetin puolesta ei esteitä olisi ollut. Kemia tuhosi ne kera kelpo kirjailijan.
13.1.2020 muanantae
Vähän parempi pv kuin eilen.
Hararin Homo deuksesta saattaa tulla loppuelämäni nuriniskoin kääntävä kirja. Tunne on kuin Linnan Täällä Pohjantähden alla teoksen aikoihin lapsena. Se kaaos tosin keskeytyi kun elämän mullistajiksi tulivat ääliöaikuiset, opettajat ja kylänmiehet. Pelot.
Muistan aamuisen, heräämisen hetkellä mielessä olleen ajatuksen: Hararin ja parin muun kaltaisensa teokset riittävät lopuksi elämääni; miksi enää säilyttää tilaa vieviä muita kirjoja lainkaan? Jos pakkaisin ne pahvilaatikoihin ja lämmittäisin niillä Unimäen uunia.
14.1.2020 tiistai
Eilisistä ajatuksista huolimatta hain kirjastosta välipalaksi 2 ohutta kirjaa. Luin ne yhtä kyytiä jälekkäin. Rosa Liksomin Reitarin ja Ville Hännisen Keskipäivän miehiä.
Rosan tekstissä on epätotuuksia kohdissa, joita en oikein sulata. Vai kuuluvatkohan faktoilla vinoilutkin fantastiseen karnevalismiin joksi tarinaa takaliepeessä buffataan? Eka sivulla aprikoin syksyiselle matkalle evääksi laitetun koivunmahlapänikän ja kuivatun lohen kanssa. Perustelen: Varanginvuonon vaivaiskoivuista ei keväälläkään mahlaa luultavasti irtoa ja yleensä sen perän kuivattu kala on turskaa tai sen sukulaisia; lohen rasva härskiintyy (märkänee) ennen kuin kala ehtii kuivaa.
Hännisen kirjan luin sen vuoksi, koska siinä oli maininta Kalervo Palsasta. Teksti ei herkistänyt mieltä hyvin isosti. Paras kohta se, jossa kirjoittaja kertasi sitä nuoruuden elämänpäiväänsä, jona Palsan sarjakuviin kirjakaupassa törmäsi.
15.1.2020 keskiviikko
"Meidän uskomme demokratiaan ja ihmisoikeuksiin saattaa sadan vuoden päästä näyttää käsittämättömältä." (Muutaman sanan jätin pois tästä Hararin lauseesta niin se ilmaisi juuri nyt päässä vellovia ajatuksiani paremmin.)
Areenalta 6-osainen "Diktaattorien työkalut"-dokumentti. Niin kuin edellisessäkin tyranneja käsitelleessä sarjassa 12 diktaattoria käy tästäkin ilmi kuinka kaikkien lapsuus on ollut vaihtelevantasoisesti äärimmäisen kurja. Mutta kun lapsena tukistetut saavat aikuistuttuaan tilaisuuden ruveta kostamaan, niin sen ne tekevätkin perusteellisesti. Ruumisröykkiöt ja kaupunkien rauniot ovat valtavat kaikkien tyrannien jäljiltä.
Eikä tyrannien vaikutus pääty kun niiden elämä päättyy. Espanjassa saavat vielä kauan kaivella satojen tuhansien ruumiiden joukkohautoja tutkiessaan Francon hallintakautta joka näistä sarjaan valituista pisimpään kesti. Eikä se saatana edes hirttoköyteen päätynyt vaan sai oikein valtiolliset hautajaiset johon kaikki maailman johtajat osallistuivat ylevine puheineen.
Kun Putin kuolee, hymistelijät kautta maailman saapuvat ristimään käsiään hänenkin arkulleen. Myös Erdoganin ja alAssadin haudoilla tulee tunkua riittämään. Jne.
16.1.2020 torstai
Poikien ukki 80 v. Käytiin kahvella.
Naapurin Arvo (88) ei enää vuodeosastolta kotiudu, arveli Anelma (87).
Ilmanala on ollut jo monta päivää plusmiinusnolla. Jos sataa, tulee se enimmäksen vetenä.
Heimosedälle soitin kun piti tarkistaa, että mikä keitin se olikaan, jonka tuleen hulmahtamiseen ja räjähdykseen hänen siskonsa 1956 surmaantui. Se on ollut spriikeitin. Sellaisia oli vielä minunkin lapsuudessani monessa paikassa. Meillä pyöri nurkissa spriikeittimien, kaasuhellojen, petrolilämmittimien lisäksi nurkissa myös karbidilamppu, mutta en muista, oliko se käyttökuntoinen enää.
Pottulamppua ei moni tiedä, millainen se on. En kyllä nähnyt moista käryyttäjää muissa köyhissä korpien torpissa kuin meillä.
Valokuvan (1956) ukista (Aadam) ja mummista (Anna) lähetti Hannele. Kuvassa on myös molemmat tätini Laina ja Lahja, kaksoset. Lahja (etumainen) kuoli siihen keittimen räjähdykseen. Oli täyttänyt juuri 18 v., mennyt naimisiin Aarnensa kanssa ja oli sinä syksynä pestautunut ensimmäiseen työpaikkaansa Issakan koulun keittiöön. Isä ja Oskari olivat olleet vielä uuden koulun viimeistelytöissä ja nähneet siskostaan syntyneen soihdun. Lahja oli syöksynyt kaivoon, mutta tuli oli tehnyt tehtävänsä eikä tyttö elänyt kuin vajaan viikon, ja tuskat ovat olleet hirveät.
Aarne hirttäytyi omaan vyöhönsä reilun kymmenen vuoden päästä kotitalonsa vintille. Isä oli heti Lahjan kuoleman jälkeen sen kerran pelastanut samasta aikomuksesta. Aarnella oli ollut huono viinapää, muisteli Heimo. Siitä oli tullut täyspöljä ryypyn kumoamisen jälkeen.
Kaiken telkkarista suoltuvan sonnan seasta seuloutuu joskus todellisia helmiä. Tänä iltana se oli äärimmäisen hyvin rakennettu italialainen elokuva Dogman. Surullisen totta se prosessi, joka siinä näytettiin hyväntahtoisuutensa ansaan jääneen pikkumiehen kohtalosta. Ahdistaa kyllä ruveta nukkumaan tuollaisen jälkeen.
18.1.2020 lauantai
Eliaksen ajokorttia varten täytettiin eilen ajo-opetuslupahakemus katsastuskonttorilla. Nyt pitäisi saada hankituksi opetuspoljin, kolmio ja lisäpeili. Käytettyinä niitä on pitkin maakuntia (Torilla) vaikka kuinka paljon, mutta tässä lähellä ei yhtään. Hinnat niissäkin liki satasen ja ylikin, että postimaksun kanssa ei paljoa jää uuden alle. Motonetissä 139 € ja Rahatpoesliikkeessä 129 €.
Autokoulun kautta ajokortin saa halvimmillaan 1500 €, itse opetettuna 600-700 €.
Kun (jos) E saa kirjoitukset keväällä lävitse, on välivuoden jälkeen vuorossa armeija (ei aio kieltäytyä) ja sen jälkeen yliopistoon arkkitehtuuria opiskelemaan. Sekin on tietysti vielä "jos"-etuliitteellä varustettava sillä mieli voi muuttua tai muuta sattua.
Paulus aloittaa ensi syksynä lukiossa. Hän ei ole sanonut mitään tulevaisuudenhaaveistaan, mutta jos uskaltaisin veikata, poika lähtee "kieltenviemänä" mualimalle.
Gaiuksella alkaa yläkoulu ja on siten vielä muutama vuosi aikaa pähkäillä tulevaisuuttaan. Kielilahjakkuus hänkin eikä matikkakaan huonosti mene.
Poikieni kehitystä seuratessa yritän tietoisesti tarkkailla, voiko ihminen olla oman onnensa seppä vai voinko esimerkiksi itse elämässä epäonnistuneena yhtään vaikuttaa heidän alasimensa ja lekan sekä materiaalin yhteistoimintaan. Kovasti haluaisin kaikkea hyvää heille, mutta pelot ovat sen mittaiset kuin on se kaaosvuori, joka omaa elämääni varjostaa.
Telkkarista katsoin Rosa Liksomin pitkän haastattelun. Hän onnistui elämässä kuten itsekin sanoo. Vertailukohtana hänellä oli mm. saman elämänperän lapsi Timo K. Mukka. "Siunasi" sitä järkitekoa, että esiintyi Liksomina monia kymmeniä vuosia ennen kuin ilmoitti, kuka ja mistä oikeasti on lähtöisin. Että on "vain" Anni Ylävaara jostain perukasta. Että olisi tuhoutunut, jos olisi omana itsenään esiintynyt.
Mitä Rosana esiintymään pakotetun Annin esimerkki meille kertookaan?
Janten laista, mutta myös koko suomenkansaksi nimetyn, suppean kielialueen ihmisläjäytymän laadusta.
Kovat ja häikäilemättömät tyypit kuten UKK repivät kunnioitusta ja ylimaallista ihannointia savutupalähtöisyydellään, mutta herkät ihmiset, joihin kirjailijat ja taiteilijat miltei aina kuuluvat, joutuvat tappelemeen verissäpäin edes hitusesta kunnioitusta, ja peräti esiintymään salanimellä, etteivät särkyisi.
Me, joita lapsuutemme miljöiden ahdasmielisyydet, rumien tapahtumien, pahoinpitelyjen (henkisten pahimpana) kohteiksi ja todistajiksi joutumiset ovat kourineet kirjaimellisesti myös sukupuolielimistä, tiedämme kyllä yhteiskuntamme "maailman onnellisimmaksi kansaksi" ikonisoimisen onttouden. Sen hirmuisen valheen jota tyrkytetään ilman todellista, tutkimukseen perustuvaa kritiikkiä.
Tuo "onnellisuusuutinenhan" otsikoitiinkin että "Galluppien perusteella..".
