tiistai 12. marraskuuta 2024

Näetkö sinä saman kuin minä? (Tai toisin päin)

11.11.2024 maanantai

Puutarhurin käyttö Kaksinmäellä ennen töihinsä menoa.

Lämmitin uunin ja tein suurvuoallisen makaronilaatikkoa. Itse en sitä syö, mutta pojat... Mulle oli vielä eilistä uunikanaa ja muusia. 

Luominen ei ole tuskallista, vaan se, kun ei saa luoduksi vaikka lantaa olisi luori täysi koska talikosta napsahti varsi poikki.

No Nut November-meemi kehottaa netissä miehiä pidättymään runkkailusta marraskuussa. Hesari tehnyt oikein jutun aiheesta. Tuo nut=pähkinä on kyllä vähän outo, tai sitten se on jotain uutta salakieltä jolla meitä boomereita varjellaan ymmärtämästä ihan kaikkea. Tosin nut jossain slangissa tarkoittanee myös mutteria ja sen merkityshän se tässä yhteydessä älähtänee, etteipäs nyt hinkata kuukauteen sitä "mutteria", senkin mutteripiät!

Ei jaksa moisia vaikka en malttanut olla kommentoimatta:

Voihan sitä taukoa pitää mistä vain hommasta niin tuntuu mukavemmalta sitten kun taas...

Vaikkapa jos tietää, että viikon päästä on ihka oikeaa seksiä tiedossa jo molempia osapuolia kiihoittavalla ennakko-odotuksella, niin kyl se viikko kannattaa olla käteen nykimättä. Muuten kyllä en rajoituksia, enkä varsinkaan muiden sanelemia rajoittamistoimenpiteitä normaaleille nisäkästoiminnoilleni halaja.

Syke on tasaisesti ollut koko pvn 42-45 välillä ja sen vaikutuksen huomaa siitä, että käsiä paleltaa.

Kävin kävelemässä viitisen km. Liukasta on. Pitäisi hommata nastat.

12.11.2024 tiistai

Tänäkin aamuna Puutarhuri tarvitsi kyydin Kaksinmäelle verikokeisiin.

Keitinseitikeiton. Tästäkin sanasta kimmokkeen saanut Kirsi Kunnas olisi loihtinut monipolvisen runon yhdellä kynänvedolla; huishaisjahuiii ja unienmunia sekaan vatkannut! 

Kirsin kirjailijamies Juakko Syrjä piti muutamia opetustunteja Orivedellä.  Sitä en muista, mistä se meille luennoi, kirjoittamisen "ihanuudesta" vissiinkin. Paremmin jäivät mieleen Risto Ahti ja Jukka Parkkinen, Liisa Enwaldkin joka oli pikkuisen aran tuntuinen vaikka osasikin aihepiirinsä teoriat parhaiten koko siitä sankasta luennoijavieraasta joita opistolla ramppasi.

 13.11.2024 keskiviikko

Alamittaiseen oloon heräsin ennen neljää. Näin kompleksista unta jollaista vain oikeasti yksinäiseksi itsensä tunteva ihminen voi nähdä. Unessa riitti ihmisiä, ystäviä, kokoontumisia, loputonta analyyttistä juttelua älykkäässä seurassa, mutta kun havahduin, vain tyhjyys pimeyden kainaloissa kumusi.

Jotain sieltä unieni maailmoista valveillaolon harhaan kuitenkin raahasin tällenkin aamullen: Runoilija Risto Ahti se siellä unen takaseinällä taulun edessä piti tummia puheitaan. Eilisen muistelujen satoa siis. Tainaa ei näkynyt, mutta muistan unessa miettineeni, että milloinkahan hän tulee pyyhkimään taulun. Tai mun naaman joka ikämiehen ryppyihin oli kurtistunut.

Kaivoin Hesarin 80-vuotishaastattelun (26.8.23) Risto Ahdista ja hän lausuukin siellä mm. näin: 

"Se, että ihminen voi alkaa kirjoittaa omaa maailmaansa, vaatii oikeanlaista yksinäistymistä. ”Sitä Haavikko tarkoitti puhuessaan ’yksinäisestä keisarista’, ja prosessi edellyttää yksityisen kielen irrottamista sosiaalisesta miellyttämisen kielestä.”

Minä varon liikaa sanojani yhä edelleen. Pelkään loukkaavani jotakuta joka pimeydessä tuolla (viittaan internetin mustaan aukkoon) omassa yksinäisyydessään hautoo ties mitä ja sanani voivat olla kimmoke vaikka mihin. Vielä, kun kirjoitin päiväkirjojani mustakantisiini, niin niistä ei ulkopuoliset pystyneet olemaan mitään mieltä. Siviiliminäni säilyi siis aina vain joutavia leukailemaan valmiina olevaksi "Valtsuksi". Se vitutti joskus. Siis se näytteleminen. 

Arkiminä ja päiväkirjaminä olivat kaksi eri ihmistä. Olisivat ehkä edelleenkin jos kirjoittaisin vain vihkoihin. Nyt havahdun usein siihen, että tänään tilanne on kahta pahempi: Näyttelen molemmisssa rooleissani sillä enhän minä arkeni tapahtumista kirjoita kuin pintaa. Syvimmät mielipiteenikin jätän paksun kalloni pimentoon ja märehdin vain mielessäni.

Teen siis itselleni vahinkoa arastelemalla "sitä mitä tapahtuu todella"-kerrontaa.

Tai alitajuisesti kammoksun tilannetta, joita on syntynyt kun olen sohaissut ihmisten käsittelemättömiin pimeisiin saarekkesiin omilla  mielipiteilläni.

Jos olisin ruotinut vastottain tapahtuneen, Puutarhurin sananseivästelyillä alkaneen sananvaihtomme kaikki käänteet näkyville, olisivat siinä saaneet pian henkiseen selkäänsä sukulaiset ja kaikki heidän mykkyyteen nojaavat salaisuudet pintaansa sellaiset roihut, jotka eivät sammuisi ennen kuin niiden sytyttäjä olisi tuhkana uurnassa.

Eivät tietyt sukulaistyypit ole minusta koskaan pitäneetkään. Eivät samoja geenejä kantavat kuin vieraammatkaan. En minä ole tarvinnut kuin "kalasta ja päästä"-huviretkeilyjä Intian valtamerien saarille arvostella, niin hyytävä hiljaisuus on paikallaolijoiden keskuuteen loihahtanut. Kalikka on siis nilikkoihin kalahtanut, mutta samantein se on omaan otsaan ylivoimalla nakattu; turlpa kii sinä pahanilmanlintu!

Minua niin potuttaa kaikki se, mitä lähellä ja läheltä näen, mutta en aina voi sanoa. Tai sanoa voin, mutta kriittisyys pitää sanojen sävyistä poistaa.

Miettinyt olen sitäkin, että mitä minä teen, kun Puutarhurin vanhoja sukulaisia alkaa kuolla kupsahdella ja pitäisi mennä hautajaisiin kuuntelemaan saarnaajien valheita ja virrenveisuuta vaikka olen niin pahasti allerginen niille?

Ne sanovat, että vainajia pitää kunnioittaa vaikka kuinka sen kunnioituksen näyttötilanteesta näppylöitä nahkaan nousisi. Jos kunnioittaa oikeasti ei siinä tarvitse ruveta kenenkään kustannuksella, vähiten itsensä, valehtelemaan tai ylipäätään small-talkia harjoittamaan.

Mitä ihmiset yksityisestikään saavuttavat kun patoavat mielipiteensä mieliensä syvyyksiin? Senkö vain, ettei kukaan käy kraiveliin kiinni? Tai yksinkertaisesti käännä selkäänsä kun ne eivät osaa edes keskustella välejä hiertävistä asioista.

Helpoin esimerkki lienee petovihamiesten aivojen primitiiviset pimeydet. Yksinlukien tappouhkauksia olen niiden mustista pyörteistä saanut moniaita ja jos olisin ne tosissani ottanut, en uskaltaisi kirjoittaa yhtään sanaa enää mistään mihinkään.

Tai joskus takavuosina Savossa kun kirjoitin ja olin esillä muillakin tavoilla eikä silloin internetmaailmojen kautta vielä hyökkäilty, mutta todisteena ovat yhä noista muistojen laatikoistani käsiin sattuneet vihapostit joita laatikkokannon aikaan sain. Huvittavia kaikki ne ja kuolleita lienevät jo kirjoittajatkin, tai ainakin niin pehmeäpolvisia, etteivät hoitokotiensa huoneista enää kuin vihaisesti verhojen raoista maailmaan päin vilkuilevat.

Mutta mitä oikeasti mietti se hemuli joka laittoi vihaista, yksityistä viestiä Hesarissa olleen kommentini innoittamana? (Viesti oli ilmeisesti moderoitu kommenttirimpsusta pois; en ihmettele.) Se, tai siis Hän, oli polttanut mannansa pohjaan mielipiteestäni, jossa kerroin, että kyllä 3n vuoden ehdoton linnatuomio huittislaisen äidin pahoinpitelystä ja vauvanryöstöstä on nuorelle ihmiselle riittävä.

Joku piti siis naurettavana tuota kolmen vuoden tuomiota ja siihen laitoin tämän mielipiteeni (yks.viestin lähettäjä ei ollut sama):

Minua ei naurata yhtään kolmen vuoden tuomio. Se on nuorelle ihmiselle tarpeeksi pitkä aika muistuttamaan väärän ja oikean rajan ylityksestä. Teko sekä tuomio seuraavat joka tapauksessa kaikissa käänteissä ihmistä elämänsä loppuun saakka jos oikeustaju on tallella, tai viimeistään tuomion herättämänä.

Tuskin rikoksen tekohetkellä tekijän ajatusmaailmassa on "kaikki kohdallaan" ollut mielentilatutkimuksen selvittämästä syyntakeisuudesta huolimatta.

Murheellinen tapaus kaikkien osapuolten kannalta.

Vauvaryöstäjä saatiin kiinni ja tuomiolle toisin kuin ne joka viides suomalainen mies, joka fantasioi naisvihamielisyyden mustaaman mielensä kanssa joukoissamme, ja joista joku aina panee toteutukseenkin uutisten otsikon kaltaisen haaveensa: "Moni mies hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan". Suurinta osaa heistä ei tavoiteta edes nuhdeltavaksi vaikka jonkinlainen ojennusleiri voisi tarpeen ollakin ennen kuin väkivallanteko aktualisoituu. Tai että he jakavat vihansa hedelmiä seuraaville sukupolville.

Vihaajaakaan ei silti kannata alkaa vihaamaan, paitsi Moskovan Zaatanaa ja kaltaisiaan sillä niihin ei vihankirveen heiluttelut lovea tee. Vihan patti kyllä itsessä kasvaa kun ei sitä millään purkauksella pois voi höylätä. Kun näkee sen tosiasian, että ainoa keino paholaisten pysäyttämiseksi olisi niiden murhaaminen, on asia joka rassaa ajattelevan aivoja.

Barak Obamakin esikuntineen ja salaisen palvelun suunnittelijoineen oli tuon tosiasian edessä kun viimein saivat Bin Ladenin tapettua. Nyt kun tuotakin julkista, videoitua salamurhaa ja sen tulosta miettii, niin mikä maailmassamme muuttui sen ansiosta?

Ei yhtään mikään. 

Tuhat uutta binladenia on sen jälkeen debytoinut. Niistä osa jopa laillisin keinoin (mm. Benjamin Netanjahu) jauhamaan heikompien kansojen edustajia sukupuuton partaalle.

Ihmisestä sukeutui hirvittävä evoluution lopputuotos kun sille tekniikka avuksi siunautui.

Kun nyt seuraa Azerdbaizanin Bakussa käynnissä olevaa ilmastokokousta, niin toivottomuus ilmastonmuutoksen rajoittamiskaavailujen toteuttamisesta hiipuu olemattomiin. Itse kokousta isännöivän valtiojohtajan mielipide siitä, että "Jumala on antanut fossiiliset polttoaineet ihmiskunnalle" pudottaa lopullisesti pohjan maailmanjohtajien ilmastoa tuhoavalta retkeilyltä toisiaan tapaamaan. 

Ja oman Stubbimme puhe oli niin lattean saamaton lopun kongi-huomautuksineen, ettei siitä kenellekään mitään tassuihin jäänyt.

Tämän päälle kun USA:n Paholainen saa valtikan koko mitassaan joutavia kuvioita ilmaan vatkaaviin tumppuihinsa, niin peli on vähintään neljäksi vuodeksi elonkehän parannusten osalta ohitse.

Laitetaan vain kaikki foliohatut päähän, kuulokeet korviin ja ilmastohumppa uusin sanoin täysillä soimaan niin mennään merten syvyyksiin kerralla koko evoluution lajierehdys.

sunnuntai 10. marraskuuta 2024

Vinha taulu

10.11.2024 sunnuntai

Isänpäiväyllätys; Eliaksen maalaama Vinhan muotokuva lahjapaketissa.

Iltasella

Vein E:n junalle 14 jälkeen. Kävin  kaupasta tauluripustimia ja nyt Vinha tarkkailee olohuoneen touhuja keskellä etelänpuolen hirsipaneeliseinää. Tuntuu haikeansurullisenonnelliselta kun Vinha on jälleen "kotona". Vai olisiko se Unimäessä taulunakin enemmän kotonaan? Pittää se sitten harkita jos saan mökin remontoitua.

Katsoin kolmannen jakson Leonard Cohen-elokuvasarjaa. Elokuvallinen kerronta paranee  aina vaan. Sopivan lapsellinenkin tarina on, mutta niinhän nuoruuden rakkaudet ovat jota mm. näissä kuvataan. Elokuvalle valittu metodi on onnistunut kun tietää Cohenin laulajanuran myöhemmistäkin käänteistä kaikenlaista.

Elokuvan Cohen on ollut jo aikamies (25), mutta hakotiellä siitä, mitähän elämällään tekisi. Minulla siinä iässä oli jo kaksi lasta, mutta en minäkään oikeastaan tiennyt, mihin olin menossa. Nenä kuiten osoitti aina eteen päin kun en takaperin kävelemään oppinut.

Leonard oli syntymälahjakas, minä syntymäpöljä. Selkeä ero meillä. Yksisuuntainen yhteys kuitenkin hänen esittämänsä laululyriikan ja musiikin välityksellä on syntynyt niin minun kuin miljoonien kuulijoiden kanssa ympäri Tellusta. Tapani Perttu suomalaisena hänen laulujensa tulkkina oli yhteen aikaan hyvä senkin appeen äärelle ohjailemaan.

Kokeilenpa muistanko miten pitkälle ensimmäiseksi mieleen nuljahtaneen laulunsa...


on niin kirkas kuu 

yö vaalentuu

ei nuku pedot luolissaan 

lupauksiaan ei pysty pitämään lain

tää mies on siitä niin huolissaan 

mutta ei naista petiin saa

ei rukoillen polvillaan

silti ryömin sun luokse salaa hiipien

minä läähätän lailla koiran kuumeisen

mä roikun takanas

revin lakanas

sun saan!

oon sun mies ...


Aika pitkästi hyräilin...

Hesarissa oli juttu maahanmuuttajista otsikolla Ulkopuoliset. Viidestä haastatellusta Hamdi-niminen oli tutun tuntuinen. Täsmälleen samanniminen tyttö oli yksi niistä mamuista, jotka kuuluivat 2008sta eteen päin tuttavapiiriini. On mulla valokuvia hänestäkin, mutta enpä nyt tähän niitä löydä. Se tuntemani Hamdi oli silloin 16-17 vuotias ja oli muutaman kerran Itimadin kanssa hoitamassa poikia meillä.

Laitoin toimittajalle sähköpostia, että kertoo terveisiä olipa kyseinen haastateltava tuttavani tahika ei.

lauantai 9. marraskuuta 2024

Viimeiset sanat ovat niitä varten, jotka eläessään välttivät puhumasta

8.11.2024 perjantai

Klo on 04.33. Piti oikein heräämällä herätä aikaseen kun  G:lla on Jyväskylään lähtö kohta. Kaikki ovat menossa Jyväskylään, minäkin voisin.., tai en voikaan, on kirjoittamista.

Näin unta Nattastuntureista. Luultavasti ne olivat ne.

Illemmalla

Tänään löysin eräästä isommasta laatikosta kaksi pienempää laatikkoa (sisäkkäin lailla nisäkkäin, lauloi Juice) joiden väliin olin tunkenut joskus valokuvia ja kolme kirjettä. Pienimmän laatikon sisältö oli toimittajalehtiöistä revittyjä sivuja joihin olin kirjoitellut kertomusaihioita. Muutamien takana oli ihmiskuvauksia, ehdotuksia rooleista, maisemista, taloista, kaduista, kaupoista, kapakoista... Vai olisinko yrittänyt jotain näytelmä- tai kuunnelmakäsäriä väkertää kun dialogialoituksia oli jokaisessa paperissa? 1980-luvulta nuo muistot. Silloin tehtiin ainakin yksi kuunnelma Radio 957:aan.

Laatikkopahvien väleihin kiilatuista kirjeistä yksi sisälsi kertomuksen erään naisen hyväksikäytetyksi joutumisesta lapsena/teininä. Muistan, että hän kertoi tarinansa kohdatessamme eräissä "iltamissa". Hän halusi sitten kerrata sen mulle kirjeessä, kuin todistaakseen, ettei hän valehdellut. Ei sen kaltaista ihan helposti kyllä omasta päästä kehittele. Nimet, paikkakunnat, kaikki... 

Kovasti otti aikaa kun yksinkertaistetun, kirjeeseen pistetyn "todistajalausunnon" pohjalta siitä novellin rakentelin. Minun tarinassani ei ole oikeita nimiä eikä mitään muutakaan, mistä ketään tunnistaa voisi. Mutta sen hyväksikäytön kuvaus on yhä karseaa luettavaa tuosta ruttaantuneesta kirjeestä. Laitan sen tänään takkapuiden sytykkeeksi niin ei joudu kierojen käsiin. 

Tarinan otsikko on Panopisto ja löytyy Kivaniemi bluesista. Taitaa olla eniten luettu yksittäinen kirjoitus koko blogihistoriassani. Joka taas kertoo, millaisilla sanoilla hakuja eniten tehdään; "pano" on varmaankin hakusana, että löytyy vaikka mitä Säästöpankin automaatista alkaen rakennuslupien julkipanoon saakka. Kenopaikkakin, vaikka se voisi olla lottoajille vain R-kioski, muuntuu sanaa muunnellessa panokeikaksi.

Toisessa kirjeessä oli tussilla paperin ylitse vedelty pahoinpitelyuhkaus ja kolmas oli TM:n äidiltä. Siinä oli pari valokuvaakin. Tuo suhde kadutti joskus niin rankasti, etten oikein tiennyt, miten päin olisin ollut kun sitä yritin mielessäni käsitellä. Ehkä se on nyt tuolla takaraivon puolella hyväksyttynä sattumuksena historiassani. Ja kävihän TM eilen kylässäkin...

Mieli se vain tällaisista myllertyy lisää, mutta menneiden kaivelujen poluillehan ihan ite läksin, että elä valita.

Luenpa sitten maatepannessa erään artikkelin traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttamisesta. Sekin löytyi laatikoista noista.  En tiedä, auttaako se vaikka olen mielenhallintaa joskus ennenkin itseopiskellut.

Nyt pitää lähteä hakemaan G Jyväskylän reissultaan. Bussi tulee 15 min päästä Lukion eteen.

9.11.2024 lauantai

Puutarhuri löi aamusta sananseipäällä päähän ja nyt on mennyt koko päivä siitä toipumiseen.

Asiaa hän ropisutti tulemaan, mutta olisipa jaksanut vielä jonkin aikaa pitää paineet päässään. Ei silti täysimittaista sotaa syttynyt, paineet lie purkautuneet ja rauha maassa.

Sananvapautta on kunnioitettava sattuipa toinen sanaisen aukaisemaan arkkunsa itselle hankalaan saumaan tahika jos. Avaan sitä itsekin, ja mitä muuta kirjoituksenikaan ovat kuin sananvapautensa lunastamista päivästä päivään vaikka merkitystä sisällöllä olisi vain harvoille ja valituille.

Sitä ajattelin nytkin, että jonkun on pidettävä yllä kirjoitustaitoaan tässä maailmassa jossa se alkaa yleisellä tasolla rapistua, sillä jonain päivänä se voi olla tarpeen. Tosin semmoisen tarpeen päivä pitäisi itseni kohdalla tulla joutuin. Paitsi että jos ajattelen niin, että lapseni lukuisat, vaikka sitten poistuttuanikin intoutuvat pännän varteen kerta isäkin...

Vanhimmilla tyttärillä ainakin kirjoitttamalla ilmaisu onnistuu varsin hyvin. Varsinkin Soilalla.

E tuli puolen päivän junalla. Laitoin ison kattilallisen muusia ja uuni paistoi Kivikylän makkarat vuuassa. Ite söin vielä keitontähteitä.

13 päivä olisi Rautavaaralla se kaivosinfo. En tiijä, piäsenkö lähtemään, mutta ainakin 26 päivän tilaisuuteen menen jos ei seinä eteen nouse. Voisin olla jonkun päivän Unimäessä jos ei lunta lykkää tien tukoksi ja pakkasta laita asialle. 

Tämän päivän sanaiset säveleni lienevät tässä. Kaivan jonkun kivan valokuvan lapsista sillä he tuovat aina valon.

torstai 7. marraskuuta 2024

Elämän maut

6.11.2024 keskiviikko

Mitenkäpä kuvaisi tätä vastenmielistä tunnetta, joka vyörähtelee aivoissa kun katselee amerikoitten pressanvaalien loppukiriä jossa itse läntisen maailman Paholainen on johdossa! 

Klo on nyt 05.49 ja vaalitulos 91-207 Paholaisen hyväksi. Vain Pennsylvaniasta toivotaan edelleen nostetta Harrisille...

Iltasella

Niinhän siinä kävi, että samaan aikaan kun Zaatana asuttaa Moskovaa ja tuhoaa puolta maailmaa zombiearmeijoineen, kuoriutui kellertävä Paholaismuumio formaldehydillä kyllästetystä sarkofagista Washingtoniin. Näiden kahden pimeydenruhtinaan valssaaman pahanakselin kieputuksessa roikkuu pian koko globaali maailma.

7.11.2024 torstai

Kuuntelin Yleareenalta "Vakoojat, ammattina petos"-sarjasta "Kuinka Venäjä koukutti Trumpin"-jakson. Asia kyllä kuunnellessa selvisi. Moskovan Zaatanalle se prostituoituja osteleva diilikukko pikkurillinsä tarjosi ja on nyt tämän pihdeissä esikuntineen päivineen.

Aamulla heräsin piipunihvenmaku/haju aistielimissäni. Luultavasti kuitenkin vain muistikeskukseen tallentuneessa hajuviirussa ajalta ennen isän kuolemaa sillä en piiputtele, en tupakoi enkä tykitä nuuskaa huuleen. Nikotiinilaastaritkin ovat minulle tuntematon aistielämys kannabispössyttelyistä puhumattakaan.

Kilta-ihvimuistosta syytän siis jälleen kerran vainajoitunutta isääni.

Kaivoin isän piipun esille. Imaisin sen varrensuulta kuivahenkoset ja yhä se vain ihven ärtsyä makua erittää vaikka isä on siitä vetänyt viimeiset henkosensa jonain humalaisen huuruisena hetkenään lauantai-iltana 18.12.1982. Seuraavan päivän puolella, aamuyöstä hän oli jo kuollut.

Kun kävin sitten nuoskalumisena sunnuntaina isän elotonta ruumista tervehtimässä Nilsiän terveyskeskuksen kellarissa, hänen piippunsa roikkui koppansa varassa tipahtamaisillaan pikkutakin taskunsuulla. Otin sen mitään ajattelematta käteen ja laitoin omaan taskuun, ja niillä jäljillään se tallessani on säilynyt.

Piti minun isän kylmettynyttä poskea koittaa ja kättä kopeloida, että onko se nyt ihan varmasti kuollut. Ettei tämä ole painajaista. Itku tyrskähti vasta sitten silmistä poskille kun kiipesin betoniset, kylmät rappuset ylös aulaan ja aulasta pihalle.

Ajoin sitten Oskarisedän luokse. Kerroin kuolinuutisen. -...nytkö sen Taanon piti lähtee, sanoi Oskari.

Äeti tuli hirveän kipeäksi. Muistaneeko meistä kukaan muukaan siitä joulusta yhtikäs mitään.  Hautajaiset olivat vasta joskus loppiaisen jälkeen kun obduktioita oli jonoksi asti KYKS:sa.

Selvisi Äetikin aikanaan murheestaan, mutta pitkään se alakulo kesti.

Ruumiista ei avauksen jälkeen enää näytetty kuin pää arkussa paljaana. Takaraivo oli sahattu auki kuin kalakukon kuori. Toimenpiteiden jälkeen takaraivon nahka oli laskosteltu huolimattomasti mytyksi, kuin pieneksi tyynyksi niskantaitokseen. 

Ladan taka-ja etupenkin väliin tiukkaan survoutuneena, humalan tainnuttamana, jo kuolemaa tekevänä, oksennusta yökkivänä isän nenä oli murtunut ja kääntynyt poskelle. Ei sitä oltu oikaistu vaikka ei kai se kummoinen työmaa ruumiin valmistelijoille olisi ollut. Naks' vain ja täytettä sieraimiin.

Viimeisessä valokuvassa isä on siis vinonenäinen isä vaikka hänellä se eläessään oli melkoisen ryhdikäs kolvi.

Äetin Lada haisi vaihtoonsa saakka isän hirvipeijaisten tuoksuiselle oksennukselle.

Jos olisin edellisenä iltana lähtenyt mukaan, kun isä soitti ja pyysi, olisiko kuolema silti vältetty?

Se olisi joka tapauksessa ollut ensimmäinen kerta kun isän kanssa olisin ryyppyjä ottanut. Ja mahdollista että myös viimeinen. Ei äitikään koskaan ollut sitä ennen eikä sen jälkeen tarvinnut kännikeikkojani kuskata.

75:sta ajaessani hiljennän Kettukiven kohdalla sillä siinä isäni viimeiset henkäyksensä oli päästellyt.

Kaikki maut ovat elämänmakuja. Pepe Willberg laulaa hienosti kesänmausta eräässä kipaleessaan, mutta kuka sanoittaisi laulun isän piipunihven mausta?

Isän kuoleman aikoja muistelin ties kuinka monennen kerran, mutta laskeeko näitä täällä joku? Minulle isä ja äiti kuolevat joka vuosi joulun alla uudestaan ja uudestaan; joulukin on joka ikinen vuosi samanlainen markkinakilinöineen. 

Miljoonille yksi aavelapsi syntyy mielikuvituksen seimiin samoihin aikoihin, mutta lihaksi se ei milloinkaan ehdi patvia vaikka tapetaankin sitten muutaman kuukauden kuluttua kolmekymppiseksi hujahtaneena Öljymäellä. (Lapsena tätä ihmettelin monen monta kertaa.)

Eräänä aamuna vähän aikaa sitten heräsin myös kauan sitten aivoihin muistirannuksi piirtyneeseen tuoksuun. Jäi sen kummemin sitä sitten miettimättä, mutta tuossa muistilehtiössä pöytäni kannella siitä aamun ensi kynänvetäisy luettavana yhä on: "30.10.24 Unessa lempeä tuoksumuisto nuoruudesta. En ole varma, mutta ehkä se oli yöltä, kun poikuuteni menetin. Sydänalassa haikeuden tuntu."

jos rakastaa etänä

 ei voi tuoksuja muistoihinsa kerätä

Tuon hajamielisen rimpsauksen olen kirjoittanut edellisen jatkoksi. Jotain kai olen miettinyt sitäkin pyöritellessäni.

Huomaan, että tonkiessani fyysisiä muistienlaatikoitani aktivoituvat myös mielensäilöt luovuttamaan niihin liittyviä olleita ja menneitä. 

Ne muistot nousevat tuoksuina ja unennäköinä, jopa keskellä päivää kuvina ajatusten lomaan. Nyt varsinkin, kun on prosessi menossa.

Merkitisin deadlinen tarinalleni, näkyviin en sitä asenna. Tai "asensin", mutta pyyhin pois.

TM tulee nyt iltasella käymään. Lähtee huomenna takas Jkl. 

Myös G lähtee varhain huomenaamulla Jyväskylään lukion järjestämälle yliopistoon tutustumisretkelle. 

Elias tulee Oulusta lauantaina, sunnuntaina isänpäivä.

Samat muistot ja niiden taustat kävelevät aina vain uudestaan minua tervehtimään. Nyt en nisitä enää loputtoman toivottomasti ahdistu, mutta täällä (osoitan sormella sydänalaani) ne kaikkien ajanjaksojen kokemukset aina vain sykkivät; TM toi hänellä olleen kirjani takaisin kotiin. Sen ensilehdellä jo kerrotaan, kuinka huoneet ovat sekaisin. Onkohan järjestyksen aikomustakaan koskaan asettuakaan?

tiistai 5. marraskuuta 2024

Järjenjäljet

5.11.2024 tiistai

Tällekin aamullen käskytin läppärin näppäimillä ylläolevan päiväysjäljen tänne paperinvalkeaan virtuaalikirjoitusalustaan. Siihen voisin laittaa signeeraukseni ja cobyright-merkin, että eläpä sitä luvatta käyttöösi ota. Tosin tämä bloggerkaista Kivaniemi 2-nimellä varustettuna ihmistoiminnoissa vakiintuneen käytännön mukaisesti on kirjoituksineen, valokuvineen, piirroksineen ym. vain ja ainoastaan minun hallinnoitavissa. Luvattani täältä ei siis pistettäkään saa cobypastata omaan käyttöönsä.

Tällaiset lapselliselta tuntuvat omistamisen juuret lähtevät sieltä afrikassa majailleitten alkuperäisesiintymistämme jolloin kynsinhampain, kivinkepein puolustimme verisesti reviirejämme.

Niillä reviireillä oli luonnolakien mukaisesti oikeutuksensa lajien säilymisen kannalta, mutta mepä sen opin olemme juurruttaneet niin syvälle geenistöömme, ettei sitä edes järjen jäsentelyt toiseksi muuta. 

Omistushaluisten kynsiemme jäljet maapallon kyljillä: mitä niistä enää sanoisin jota en ole minä ja sadattuhannet/miljoonat näkijät jo sanoneet?

Telluksen kylkiä raapimaan halajavat kaivosyhtiöt nyt mökkikunnassanikin ja jälki tulee olemaan jälleen rumaa ja myrkkyistä  (ylempänä olevaan kaivosinfoon viittaan).

Likitaittoisille se on vain työpaikkoja ja rahaa yhden jos toisen taskuihin. Elonkehältä ei kysellä, vaikka tämäkin kaavailtu, valtava uusi kaivosmonttu on tuhontien jatketta vain kaikelle elolliselle.

Rutisenpa tähän väliin vähän mitättömämmän asian näistä blogimateriaalin luvatta lainaamisista. 

Maamme päämediaa hallussa pitävä Hesari kopioi Venäjän Karjalan polkupyöräretkelläni (2014) ottamani myrskyisen valokuvan Säämäjärven aalloista malttamatta odottaa, että saisivat minut puhelimella kiinni luvan kysyäkseen. Seuraavan päivän lehdessä tuo valokuva sitten kuvitti uutista onnettomuudesta jossa oli 14 leiriläisnuorta hukkunut Säämän aaltoihin. 

Saivathan ne minut langan päähän jälkikäteislupaa varten, mutta jos olisin ollut ilkeä, olisi tuo konserni joutunut pulittamaan luvattomasta lainauksestaan kunnolliset korvukset sen satasen sijaan, jonka lupasivat ja jota varten verokotti- ja tilitietoni heille postasin. Sitä satastakaan ei tähän päivään mennessä ole tililleni Hesarista maksettu.

Jos minä jätän lehden tilausmaksun maksamatta, sitä peritään vaikka ulosoton kautta niin kauan, kunnes ovat satasensa saaneet ja tilaaja itse konkurssissa perintä- ja korkokulujen takia.

Minähän olen tietenkin niin lepsu ja saamataton, etten perää saataviani lopputappiin saakka. Tähän lepsuuteen vaikutti sekin, että kysessä oli traaginen onnettomuus eikä minulla ole paparazzien luonnetta, että sellaisen kustannuksella saamisistani huolen pitäisin.

Potuttaa, kun jostain saa lukea, että samankaltaisista, ihan tavallisista valokuvista pulitetaan jopa tuhansia euroja kun se halutaan saada uutisen rekvisiitaksi.

Huolimattomasti oli itse kuvateksti kuin kuvanottajan nimikin kirjoitettu: "Ensio Valto"


Venäjän Karjala, Säämäjärvi 25.6.2014 kuva Valto-Ensio Kivaniemi👿

Hukkumisonnettomuuden jälkikäräjöinnistä kertova  juttu avautuu allaolevasta linkistä.

https://www.hs.fi/maailma/art-2000006039643.html

Keskipäivällä kävin kaupassa. Joku nykäisi minua kassalta poistuessani hihasta ja kysyi, olekko sie Valtsu? Olinhan mie. Käytiin kahvilla Prisman käytävän päässä olevassa kahvilaruokalassa. Minä tarjosin, hän ehätti maksamaan. Enpä ole sitäkhän ihmistä nähäny sen jälkhen kun Kittilästä pois muutin.

Viime päivinä/viikkoina olen tyhjentänyt mieltäni kirjoittamalla muutakin kuin näitä huitaisten tehtyjä blogitekstejä ja huomaan kuinka ajatukset alakuloistuvat liki sille rajaa, jossa jo pitäisi havahtua tekemään asialle jotain: Lakata kirjoittamasta.

Mutta ei, sormet hakeutuvat näppäimistölle kun vain istahdankin pöytäni ääreen vaikkapa vain piirtämään pöydällä lojuvaan lehtiöön.

Tänäänkin kirjoitin 20 liuskaa ja sananhelinän lakattua päässäni ihmettelen, mistä kaikki nuo sanat tulevat.

-Sieltä mehiläispesästäsi, muistuttaisit Sinä siellä.


Kirjoittavan ihmisen joskus nolottavia järjenjälkiä mietin. Mitästä turhaan! Kyllä unohdusten valtamerien laineet niiden poishuuhdonnasta huolen pitää.

sunnuntai 3. marraskuuta 2024

Mitä viivan alle jää


3.11.2024 sunnuntai

Nyt en edellisyön tapaan unia pakannut vaan satoi lunta järvenjäälle jota katselin rannan pajukosta. Olin ehkä pieni poika Karilahdella, tai jotain sellaista. Kun sitten aamukahvia keitellessä ulos katselin, siellä hiuti lunta, mutta maisema oli kaupungin omakotilähiö.

Havahduin aamuyön puolella siihen, kun Puutarhuri tulla kopisteli portaissa Napikselta jossa kävi Tiinan kyydillä. 

Absurdisti mieleen tunkee Jotunin Huojuva talo-romaani. On siitä tehty elokuvakin, mutta sitä en ole katsonut. Luulisin kuitenkin, että tarinamme on kaukana sen kuvaamasta avioliittohelvetistä jossa aviomiehen narsismi esittää suurinta osaa. 

Silti Narkissos saattaa katsella peilistä olkapääni ylitse minuakin. Useampi sen kuitenkin kieltää jo ennen, kuin "sielunsa" peiliin edes vilkaisee. 

Muutamia vuosia sitten narsismi oli yhteiskunnallisissa keskusteluissa koholla audimiehineen ja muine naistenhakkaajineen. Aiheesta kirjoittivat "sopivasti" samaan markkinasaumaan kirjojakin, selfieoppaita ja muuta tunteidenlaitojen pintarihkamaa. Yksi kirjoista oli "Narsisti keskellämme", mutta liekö siitä apua ollut kun vaimojen ja muiden ns. heikompien lenkkien fyysinen ja henkinen hakkaaminen vain yltyy yhteiskunnissa.

Hirvittää kun puolet amerikkalaisistakin on asettumassa yhden supernarsistin taakse pressan vaaleissaan.

Narsistinen luonne on kuin psykopaatilla; ei se itse sitä hahmota millään tasolla. Trumpilta vahvistusta tähän ei kannata udella.

Kun jo ajatus hirvittää, että on kumpaakaan, niin ehkä on suht normaali jos jo epäily omasta psykopatiasta hirvittää; Psykopaattia ei hirvitä mikään ja narsisti on vain ylpeä kaikesta mitä tekee.

Panin itselleni kuunteluun Ylen arkistosta Huojuvan talon iänikirjan. 31 osaa, että monen tunnin ajan Jotunin (Erja Manto) ääni korvanapeistani kaikuu. Kerralla sitä ei tietenkään voi kuunnella.

Jotunin kertomuksen ajankohta sijoittuu 1930-luvulle jolloin mies oli talossa ja yhteiskunnassa (Miina Sillanpäätä ja Armaalan Sirkkaa lukuunottamatta) se, joka määräsi. Vaimot ja äidit olivat hellan ja nyrkin välissä ja ainoa vapaa reitti kulki aitta- ja navettapoluilla, lypsyhaassa, lantatunkiolla ja heinäpelloilla. Syksyisin kun metsien marja- ja sienisadot piti saada talteen, emäntienkin laitumet vähän avartuivat. 

Mutta ajatteliko senkään aikaisessa, ihka arkisen tavallisessa perheessä kukaan, että isin raskaista töistä muhkuroitunut nyrkki on se, joka äitiä kurissa pitää? Henkisiä nyrkinlyöntejä ja ahtaisiin kodinaitauksiin pakottamisia harva osasi edes ajatella.

Omat muistinikuvat naisen asemasta tulevat lapsuudesta (niin kuin kaikki tärkeä joiden merkitystä elämäänsä jokaisen pitäisi osata aikuisena analysoida).

Ei meillä isän nyrkki estänyt äitiä vaikkapa se olisi ottanut ja lähtenyt, vaan kymmenpäiseksi turvonneen lapsijoukon suma ulko-oven edessä jos minne yritti. Oli olemassa myös näkymätön, köyhyyden ja ankaran velvollisuudentunteen hapottama asema alati väsyneenä äitinä jonka piti samalla kohennella aikuista miestäkin, joka aika-ajoin viinapirunsa käskyttämänä tilipussinsakin maailman ahnaisiin kitoihin silitteli.

Kun kaivelen muistinastioitani kuin parastaennen-päiväyksillä varustettuja ruokapaketteja roskalavalta keräävä kerjäläinen, niin varhaislapsuuteni narsistit ja psykopaatit ovat osanneet piiloutua hyvin, sillä selkeää kontaktia sellaiseen perheeseen en muistista irti saa. Tai sitten ne elivät niissä hyvin hoidetuissa taloissaan kirkonkylillä ja niiden liepeillä tai syrjempien kylien maataloissa joiden pellot olivat kivettömät, puutarhat kukoistivat ja kotieläimet tuottivat rasvaprosentteja joista palkintomitalit maitotonkkien kyljillä kilkattelivat.

Tuskin nekään elämänvammauttamat, sotien traumatisoimat isännät tai heidän poikansa narsisteja tai psykopaatteja olivat joita poliisit keräilivät puiden oksiin hirttäytyneinä. Täperä Oton dynamiitin räjäyttämiltä solukoilta ei voinut sitä enää kysyä, mutta tutkijoita ei siihen aikaan kiinnostanut mennä kysymään Oton vaimolta, millaista heidän suurperheessään oli.

Narsisteilla ja psykopaateilla ei itsemurhaan ole aihetta. Miksipä, sillä heidän omasta mielestään sen parempaa ihmisainesta ei ole olemassa.

Sodasta selviämisen trauma oli vielä liian lähellä, mutta se selittää täältä tulevaisuudesta tarkasteltuna monet yksityisiä ahdistaneet, historianlehdille kirjoittamattomat muistot, ja kuten useimmiten: liian myöhään heidän itsensä kannalta. Niin kuin "Teuvon" perheen järkyttävän tragedian jossa yhtä lukuunottamatta kaikki kuolivat isän ampumiin luoteihin.

https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Teuvo

Elämisenhelvettejä on monenlaisia. Jotkut niistä alkavat jo lapsuudesta. Joihinkin helvetinliekkeihin vasta elettävä elämä pilkkoo polttoaineet, energian, nakkaa bensaa liekkeihin.

Joillekin ihmispareille elämisenhelvetiksi riittää yksi lapsi, päälle painavat etätyöt joita läppäreiltä käsin joutuvat olohuoneittensa sohvilta käsin tekemään samaan aikaan, kun lapsi vaatii normaalin mitoissa olevaa huomiota kasvattajiltaan. Luin juuri Hesarista tällaisessa "helvetissä" elävästä pariskunnasta. 

Miten pienillä liekeillä tuota pariskuntaa helvettinsä kiduttaakaan. Ovat saaneet/voineet hankkia ulkopuolista apuakin perheellensä, mutta haastattelussa itkevät, kun yhteiskunta lakkaa leikkauksillaan sitä tukemasta.

Vähättely ei tietenkään ole hyväksi. Ilot, surut ja muut elämisen taakat ovat kantajiensa mittaisia. Voi vain toivoa, että silmiä avaavaa todellisuuttakin joku havahtuu tarkastelemaan. Että katse kääntyy ihmispesiin, josta kaikki toivo on riistetty; Gaza, Ukraina, oman maan köyhyyden ja sotien historiat... Tämä kansa pitäisi opettaa jälleen lukemaan ja ymmärtämään lukemansa. 

Kun katselen jäljilleni joita voin päiväkirjoistani lukea ja valokuvakansioistani muistella, tuntuu, että voisin jo kasata kuluneet työkaluni varastoon ja todeta tehneeni oman osuuteni yhteiskunnankin eteen. Kuusi lasta, kymmenen lastenlasta ja kaikki he yhteiskuntakelpoisia veronmaksuun kykeneviä lajimme edustajia. Viimeisimmät tosin ovat vielä karsinoissaan, mutta kampeamassa jo terveinä ja hyvinvoivina elämän taistelutantereille.

Mitä tästä kaikesta vastuusta, huolesta ja elämisenkitkuttelun epävarmuudesta voin viivan alle itselleni voitoiksi kirjata?

Valokuvien hellyttävtä muistot. Mieleen nousevat tuudittelut, sylissäpitämiset, itkut ja naurut itkevien ja nauravien kanssa.

En minkäänlaista materiaalista provikkaa fyysisten ja henkisten kulujen ja kulumisten näkyväksi palkkioksi ole kuitannut. Ja yhä menevät tuloni katteet jälkeläisistäni huolehtimiseen eivätkä kuvitellut tai todellisetkaan huolien aiheet ole mielessä hellittäneet.

Itken hyvin usein kuin itkin raskaimpina raatamisteni vuosina. Ja tähän päälle myös maailman sodat ja lasten ja äitien hädät ravisuttavat joka ikinen päivä mieltäni. Pelko siitä, että nuo kauheudet ehtivät vielä eläessäni raunioittamaan tämänkin "valmiiksi" rakennetun isänmaani.

Minä en ole niitä, jotka voivat silmänsä sulkea ihmisen  pahuudelta toisiaan ja ympäristöään kohtaan.

En siis voi olla narsisti, en psykopaatti. Tämä toteamus lohduttaa raskaimpien ajatusten keskellä. 

Ja kuvat joita tänäkin aamuna laatikoista selasin.

perjantai 1. marraskuuta 2024

Unenpakkaaja

1.11.2024 perjantai

Marraskuussa lauletaan marraskuusta (Leevi&...), mutta ei kuitenkaan matkusteta Pohjois-Karjalaan juomaan kaljaa aamunkoittoon kun se lienee kivempaa sitten kesällä vaikka sataisikin. 

Marraskuussa kalja maistuu Mustassa Pekassa marraskuulle, sanoi mulle yksi krapulainen äijä kerran Tampereen Asemakahvilassa. Pummasi tupakkaa ja pummasi kaljaa, mutta kumpaakaan en tarjonnut kun ei ollut mistä tarjota. Istahti se kuitenkin juttelemaan pöytääni, haisi vanhalle viinalle, tunkkaisille makuuksille ja oksennukselle. (Musta Pekka oli kaljakuppila Koivistonkylässä, lähellä paikkaa, jossa itsekin asuin.)

Heräsin siis uneen jossa päällimäisenä soi Miljoonasateen Marraskuu. Eikä se ole lakannut korvien välissä soimasta vaikka olen jo aamukahvit hörppinyt. Siksi tuo ingressinikin sisälsi marraskuun harmaanlyyrisiä sävyjä.

Marraskuu nyt jälleen on, mutta mistä unensepät sen tiesivät?

Eileniltapäivällä kaivauduin yhä syvemmälle laatikoihin joissa muistutuksia menneisyydestäni on säilössä. Kortteja kirjeitä päiväkirjamerkintöjä runoyritelmiä lehtileikkeitä ... ...

Samalla, tiedostamatta, monen muunkin ihmisen elämien muistoja olen sinne tallentanut. Ne ovat lomittuneet kanssani eri mutkissa monenlaisina toimintoina ja kohtaamisketomuksina. Minulle lähetetyt kirjeet puhuvat niiden äänellä, jotka muuten eivät menneitä muistele. Eivät edes silloista nykyistä hetkeään ole halunneet omiin muistiinpanoihin jälkeen jätettäviksi kirjoittaa. Heidätkin olen pakannut olemaan edes hetken elossa jälkeen tapahtumistensakin.

Olin tallentanut kirjenippuja ja kortteja sekä valokuvia paksut niput siltäkin vuodelta, jolloin voitin ihmismielen sairastumista käsittelevän kirjoituskilpailun. Tuon pikkutapahtuman takia olin hetken aikaa kapean estradin kapeassa valokeilassa muuallakin kuin itsekkäissä omissa piireissäni. Niitä kaikkia en voinut eikä kerennyt nyt lukea uudelleen, mutta ne, jotka tavasin, olivat itsessään pikkunovelleja ja olisivat voittaneet minkä tahansa kirjoituskilpailun.

Tunsin olevani pieni noiden muiden huojuvien talojen sokkelien juurissa. Haluaisn tietää, millä ilveellä olette tuolloiset kanssakulkijani tähän päivään jaksaneet vai oletteko jaksaneet ollenkaan?

Minä olen elossa; käsipäivää ja kiitos myös teille siitä.

2.11.2024 lauantai

Unessa muotoilin unia pyöreiksi palloiksi ja pakkasin niitä keltaiseen, joustavaan paperiin ja laitoin varovasti munakennoihin. Unen sävy oli pehmeä, hiljainen. Herätessä tuumin unenliukuhihnan toisella puolella olevalle unenpakkaajalle, että kääräisee tämän unenpakkaajista näkemäni unen pakettiin ja laittaa omaan kennoonsa, minä lähen kahvinkeittoon.

Se oli hyvä ja humoristinen unennäky.

Luin uudestaan eilisen biologi Aura Raulon haastattelun Hesarista. "Ihan vähän kuolematon" on otsikko.

Poimin kaksi sitaattia sieltä:

1. "Yhdysvaltojen Utahissa elää haapa, joka on kasvattanut noin 47 000 runkoa ja levittäytynyt 43 hehtaarin alueelle. Puun iäksi arvioidaan 80 000 vuotta."

Ehkä jonain päivänä uutisissa kerrotaan, että suomalaiset Umpin ja Storan sellunkeittäjät ovat perustamassa Utahin haapalehtoon liemitehdastaan.

2. "Raulo sanoo, että voimme itse päättää, minkä verran kuolemme.

Mitä enemmän teemme tekoja toisille, mitä enemmän kerromme ajatuksistamme, mitä enemmän jaamme itsestämme, sitä vähemmän kuolemme silloin, kun kehomme pettää.

Voimme painaa jälkemme siihen sosiaaliseen kudelmaan, jossa elämme.

”Jos ihminen ei jaa mitään itsestään tai ei tule koskaan kuulluksi, sitä enemmän hän kuolee. Silloin ihmisen ajatukset ja keho katoavat samaan aikaan.” "

Siispä vielä kuolemani kynnyksellä minäkin sanon, että jäänpä ainakin vähän eloon koska olen kirjoittanut näkyviin muuten suht mitätöntä elämääni ajatuksineen vihkoihin, kirjeisiin, joitakin jopa kansien väliin, lehtiin, mustakantisiini, kommenteihin sinne ja tänne sekä näihin virtuaalitodellisuudessa leijahteleviin blogeihini. Solu/geenitasolla jatkan elämääni ja edelläni olleiden elämää kuolemattomana jälkipolvissa niin kauan kuin ihmisen nykyisenlainen toistensa mallintaminen sukupolvesta toiseen jatkuu.

Minussa on kuolemattomuutta esi-isä/äitiapinoista, tai oikeammin siitä kenties ulkoavaruudesta Maa-planeettaan törmänneestä bakteerimöykystä alkaen miljoonia/miljardeja vuosia taaksepäin, mutta jos toimintamme jatkuu tämän kaltaisena, että kaikki mikä maapallosta irti raavitaan ja louhitaan, heitetään murskaimiin ja kattiloihin kiehumaan, minunkin kuolemattomuuteni loppuu eikä kukaan unia enää pakkaa munakennoihin odottamaan seuraavaa näkijäänsä.

Sinä joka, sanotaanko vaikka vuonna 2058 luet tätä sivua, voit ajatella, että tiällä se vain vielä hilluu vaikka on kuollut jo ajat sitten. 

Mutta tärkeämpään se, että katsot ympärillesi missä kunnossa Maa-planeetta on, joka lajimme "kuolemattomuuden" olisi voinut taata niin kauaksi aikaa kun aurinko jaksaa paistaa (n. 3 miljardia vuotta) ellemme olisi sitä tieten tahtoen ja tarkkaan harkiten jyystäneet palapalalalta kulutuksenpätseihimme ennenaikaisesti haipumaan.