Kipinöi

28.11.2024 torstai

Piti nousta hereille lepäämään. Unenpuolen valtakunnassa oli niin vilkasta, että alkoi käymään voimille. 

Viimeinen näky unessa oli, että oltiin suuren rakennuksen takana jonne oli "tulvinut" kipsilevyvuori. Levymysteeri jäi selvittämättä kun piti lähteä ajamaan lehemälauma edestä pois.

Lopetin yöllä kirjoittamisen joskus kahden paikkeilla uuteen "ulokkeeseen", joka siirtyi uneen mukaan selvitettäväksi, mutta en sitä sitten unessa käsitellytkään kun nuo ensiksi mainitut lähtivät filmin lailla kelautumaan. Nukkumatin tiet ovat niin arvaamattomat.

Tänään tuli tilaamani sänky. 

Kävin ruokaostoksilla että pärjevväävät viikonlopun ylitse. EMUlle löytyi eräs remppatohtori joka hakee sen ensi viikolla, aukaisee moottorin ja miettii sitten, saapiko korjattua ite. Suappaat nähä.

Uutiset kertovat, että jälleen uutta luonnonriistoa miljardibusinekseksi Kajaanin ja Muhoksen välille on suunnitteilla. Nyt asialla on globaalitoimija/megayritys Google. Ja ajattelematon kansanmassa taputtaa karvaisia käsiään...

Myös Ranualle ovat piakkoin aukaisemasa valtavaa kultakaivosta jos saavat luvat, ja nehän ne saavat.

Mauri Pekkarisen 30 vuotta sitten ääneen haaveilema unelma ja uusi järjestys Suomen alueella on kohta toiminnassa oleva konsepti. Kansalaiset köijätään Uudellemaalle ja muu maa alistetaan kaivos-metsätalous- ja turismireservaatiksi. 

Minä muistaakseni ehdotin jossain keskustelussa (helevetin tosissani), että rakenentaan Suomen puolenvälin alapuolelle rajalta rajalle pato niin saadaan vesivoimakin yhdellä kertaa valjastetuksi ja energiahuolet ovatten poispyyhkäistyt. Turistilaumat ohjataan matkaamaan Suomineidon vartalolla kalaportaisiin jos mielivät tuntureille kavuta.

29.11.2024 perjantai

Unimäessä nyt kun on jo iltapimmee. Lämmitin hellaa ja kaminaa ja lämpesihän tupa, mutta yöllä varmaan vilu kapajaa. Sonja ja Mirre kävivät eilen lämmittämässä, mutta olipa unehtunut pellit selälleen niin se siitä sitten.

Sytyttelin saunankiukaan alle tulet ja vein Vinhan haudalle kynttilän tuikkimaan.

Otin kirjoitusvälineet ja läppärinkin mukaan, että jos sittenkin saisin muutamat rivit aikaiseksi.

Siirtelin vanhan sängynruhjun osina paikaltaan tuvan puolelle. Patjan nostin sohvan selkänojan päälle kyljittäin pystyyn, ohuempi varapatja selkänojan taakse säilöön. Raahasin uuden sängyn sisälle, purin paketista ja kiersin jalat paikoilleen. Petasinkin sen, heittäydyin köllölleen ja kerkesin painua uneen kun Pauluksen soitto herätti. Säikähinköhän kännynkälinää kun piätä meinaa nytten särkeä?

Tapio soitteli Kittilästä. Siellä pakkasta parikymmentä viivaa, tiällä nollassa. Hirvipeijaisiin oli käristystarpeita vuolemassa, ja sittenhän sitä puhetta jälleen piisasi monesta aiheesta... 

Saunoin pitkästä aikaa kunnolla. Pikkuisen satelee lunta, mutta jo näkyi muutama tähti, että eiköhän sade ollut tällen erää siinä.

Piti pompata vielä näin puolenyön kantturoissa kirjoittamaan muutama rivi kun viesteissä sattui kimmoke kohdalle osumaan.

Mökki viileni uudestaan, mutta sitä paremminhan se nukuttaa.

30.11.2024 lauantai

Heräilin kuuden hujakoilla päänsärkyyn. Unessa kiipeiltiin taas jossain. Näin edellä kiipeilevän naisen helmojen alle. Pässinpökkimät sillä oli alkkareina ja ylitse polven ulettuvat villasukat, että se erotiikasta. Tulee Akulan Ieva vain mieleen. Tässä unessa ne kyllä olivat käytännölliset kun oli kovasti viimaisaa niillä tikapuilla. Mitähän unenminulla lie itellä piällä ollut? Miksi unessa ei omaa vaatetustaan koskaan näytetä? Jos alasti kirmaa, niin kyllä sen muistaa! Tai jos sepalus on auki eikä vetoketju suostu kiinni menemään.

Sen verran on yöllä lunta häpsinyt, että maa on valakiana. Pakkasta ehkä 5 astetta. Mökissä +10. Ruapasin hellaan ja kaminaan tulet niin alkoi heti lämmetä eikä turkki piällä tarttenut uamukahvia ryystää.

Hesarissa muhoslaisten onnentunteita esiteltiin kun niille se datakeskus alkaa maailman massoilta kerättyjä miljardeja kuntaan lapioida. Eikä kritiikinpoikastakaan rivienvälieihin ole tungettu.

"Vihreä siirtymä..."

Tuota sanaparia kannattaisi kyllä jokaikisen hampaissaan narskutella ennen kuin sen ulos sylkäisee kera mairean hymyn ja ruskean kielen malliin Petteri Orpo, piäministeri.

Kaikki tällainen tietää vain lisää kaivosmonttuja ja tuulimyllyjä maisemaa pilaamaan. Materiaalitta ei minkäänmoisia datakeskuksia rakenneta eikä ylläpidetä yhtään missään, ja niiden tuotanto ylittää pian jo kaien olemassaolleen ja olemassa olevien fossiilisten polttoaineitten tuotantolaitosten kapasiteetit ja tornit ja merillä kelluvat, öljyä poraavien öljylauttojen armadat.

Tämä huutavan iäni ei korvesta kuulu, mutta huudan silti että lapseni ja lapsenilapset voivat sitten arvioida, oliko ukki ihan vitun viärässä kaikessa vai "vihreän siirtymän" mesenaatitko ne hirttää olisi pitänyt.

Tämä kaneetti sillä edellytyksellä, että joku järjissään vielä huomiseen kaikesta selviää.

Eivätkähän nämä mun ränkäisyni enää huomenna edes löydy internetin loputtomasta avaruudesta, että sama se sille, mitä Unimäessäni tai muilla sivukaduillani ajattelen ja kirjoitan.

Vaihdoin Tojotanrotteloon öljyt ojan päällä. Pesin suodattimen petroolilla.

Saunon kohta ja sitten lähden ajoissa ajelemaan Napista kohden. Siellä on tälle kaudelle viimeiset humpat. Lunta lankeaa jo melko tiheänä seinämänä maisemaan.

1.12.2024 Sunnuntai

Oskarin nimipäivä totuttuun kalenterin tapaan. Oskarisetäkin ollut haudassa jo kahdeksan vuotta. Pitäisi Heimosedälle soittaa, mutta on niin lyhyt nämä valoisan hämärän hetket, että ensin täytyy yrittää hommailla muuta. Halakojakin lappaa tasakerros kärryyn. Korokelaitoja en laita sillä tie on tosi huono ajaa llumen ja lämmön puolelle kääntyneen ilmaston takia.

Nukuin huonosti. Olin jotain kolmen maissa Napisreissulta pois. Nukkumaan aloin neljän maissa ja melkein heti alkoi jalkojen suonenveto -ja mielen, mutta jälkimmäisen syyt kerron ehkä toisaalla. Ehkä kaikki nämä tapahtumat...Eilenkin kävin Pikku Mirreä katsomassa ja sen suurenevaa vatsaa. Synnytyksen käynnistävät viimeistään 23.12. jos ei luonnostaan käynnisty. Iso on vatsanseutu pieneksi ihmiseksi.

Suonenvedot olivat niin kovia, että melkein tuli oksennus kun menin ulos alasti ja hieroin nuoskalunta koipiini. Se auttoi sen verran, että pääsin hetkeksi uneen ja vain välillä piti nousta oikomaan kirraan vetäviä raajoja. 

Kuuntelin Tarja Närhin isklemäradion. Oli Horttokaalo-aamu Tarjalla nyt kun ko. yhtyeen perustajajäsen Taisto Lundberg kuoli. En pääse mustalaisista minäkään koskaan eroon. Heidän heimonsa vaikutti jo lapsuudessa kehitykseeni, olen  ollut rakentamassa eräille hagerteille hevostallia ja onhan yksi romanitaustainen ollut vävynäkin monet vuodet ja hänen jäljiltään on tyttärelläni viisi lasta joista "Pikku Mirre", lempi lapsenlapseni odottaa nyt lasta vaikka on vasta 16 v. Samanikäinen, kuin Mirjam-tätini 1930-luvulla ja jonka hänen isänsä, fundamentalisti ukkini, laittoi sen tien mierontielle vaikka se hänet seksiin houkutellut, tai lie vaikka raiskannut "Vennäänmäen" joku isäntä oli paksuksi suikaisuut ja se  se olisi taipaleelle pitänyt laittaa. Vähintään raskaaseen vastuuseen alaikäiseen sekaantumisesta.

Mitenhän paljon tällaisia tapauksia näilläkin korpiseuduilla ja pitkin pitkää Suomennientä lie noihinkin aikoihin ollut. Ja pannapa nyt sitten alaikäinen niistä tilille....

Miten silti minä juuri täällä, kaiken raadollisen ihmiskäyttäytymisen alkulähteillä kykenisinkään kirjoittamaan luontevammin kuin siellä kaupunkimiljöössä minne kohta on taas lähdettävä kun on huolehdittavaa väärään pisteeseen maapalloa hommannut.

Mustalainen, sitä minussa on paljon. Traagista kahtiajakautuneisuutta niin mielen, kuin käyttäytymisenkin osalla. Siitä tunteesta puhui Närhin ohjelmassa yksi Horttokaalon muusikkojäsenkin.

Isäkin kutsui minua Ruhveltajaksi ja jo se leimasi minut erilaiseksi ainakin itseni mielestä, vaikka ei kai se muuta sillä tarkoittanut kuin että olin tietynlainen jokapaikan "ruhveltaja".

Elämäni rakkaudet... ne, joiden avulla sukujeni geenisiirtymätkin olen omalta osaltani laittanut jatkumaan, ovat kaikki olleet ongelmallisia. Kun tällen vuodellen mieleni pohjukoista kumpusi yksi aidoimmista rakkaustarinoista by 16 v., niin ei sekään mennyt niin kuin olisi haaveilla voinut...

Lopetan mieleni herkistelyt. Tiskaan astiat, siivoan tuvan, kokoan kamppeet ja saunalla käyn tyhjentämässä vesiastiat niin olen valmis lähtemään. 

Lastasin jo kärryn ja sidoin päälle pressun ja liinat tolokusti. Havujakin muistin käydä jo eilen säkkiin vesuroimassa kun Anelma ainakin oli ovikoristeisiin aitoja oikeita vailla. Mitenhän se näkkee niitä tehä: Täyttää huomenna 92 v.

Generaattorin tuluppa pittää muistaa varalle hankkia vaikka päälisin puolin entinenkin toimi ihan ok kun kärkiväliä rukkasin, mutta sehän saattaa ykskaksi tiltata.

Sukelluksia ja pintaanousuja

26.11.2024 tiistai

Iltasella vasta nämä sivut läväytin auki kirjimistä varten.

Kävin kävelyllä ja samalla hain kamera jonka Torilta tilasin, sekä erään toisen jutskan joka samaan syssyyn ilmoitettiin saapuneeksi. 

Prisman tunnelissa katselin tarkemmin sinne jo monta vuotta sitten tehtyjä maalauksia. Töhryjä ovat jo muunlaiset taiteilijat lomaan spreijjailleet, mutta ei kovin paljoa, vielä.

Puhelimessa puolitutun soiton johdosta puheita menneisyyden käsittelyn tärkeydestä ja ei-tärkeydestä. Ei ollut oikein kiva puhelu.

Kaikki ihmiset eivät pidä menneisyyden tonkimisesta. Sananlaskuja vanhojen muistelijalle huomautukseksi on laadittu kokoelmien verran. Joka vanhoja muistaa sitä tikulla silmään... Kaikkinensa jos ihminen tarpeeksi syvälle eiliseensä sukeltaa, niin täytyy varautua, että kykenee myös nousemaan takaisin pintaan.

Eilisestään ainakin ne opettavaisimmat olisi hyvä nostaa aika-ajoin käsiteltäväksi. Myös yksityisistä näkökulmista eikä vain sotahistoriasta, jota nyt vimmalla jälleen muistellaan sankarillisina tekoina toistensa lahtaamisten kentiltä. 

Niitäkään ei pidä ohittaa olankohautuksella, mutta militarismin nousua militarismin itsensä vuoksi muistelujen varjolla on kaikin voimin vastustettava. Siitä hyötyy vain sotatalous ja kenraalit kätyreineen. Nythän puolustusmenojen kasvulle ei esimerkiksi kattoa ole olemassakaan. Se ohittaa jo nyt kaiken muun kun kansallisia budjetteja laaditaan.

Naapurin rouva joka otti ja lähti omiin oloihinsa on syövän lisäksi sairastunut aivokasvaimeen. Ennuste ei taida olla kovin hyvä. Pojilleen mahtaa olla raskas taival edessä... Nuorin suunnilleen G:n ikäinen.

Vein päivällä "kellokuvan" retuseerattavaksi vaikka ei sillä kiire olisi ollu. Olisin ehkä voinut itsekin sen muokkailla kuvankäsittelyohjelmalla ja tulostaa skannerilla kun mulla nyt uusi sellainen on, mutta ehkä siitä tulee parempi ammattilaisen käsissä.

Oli hieman takkuinen päivä, mutta nytten illasta valoa ikkunoihin sytyteltiin. Syli täynnä tunteita nukkumaan.

27.11.2024 Keskiviikko

Heräsin metsästä konttailemasta, enkä ollut yksin. Metsän eläimet kuin Röllipeikon rallatuksissa tulivat pitämään hauskaa meidän kanssamme. Harmi kun heräsin kesken bailujen kun vettä meni hetteestä kenkään. Uni oli erittäin mukava.

Horttokaalojen Taisto Lundberg on kuollut. "Soskee buudella menget piruna, inko baalesko mo...", vai mitenhän se meni kaalenkielellä? Lapsena rallattelin koska tykkäsin horttokaalojen lauluista.

Hilkan päivä. Yhden minua ja silloista perhettäni auttaneen Hilkan tunsin. Mitähän hänelle (heille) kuulunee? Hänen "vaimonsa" nimi ei tule nyt mieleen, mutta olivat pariskunta, jollaisia ei vielä neljäkymmentä vuotta sitten julkisesti saanut olla olemassa. Edelleenkin on kristillisiä ja muita persullisia joiden mielestä "normeista" poikkeavat tulisi "eheyttää".

Nuorille suunnattu seksikirja Respektiä (Inti Chavez Perez) on nostattanut päiviräsästen ja kaltaistensa joukoissa kirjanpolttohaluja. Kritiikin mukaan kirja on kirjoitettu nuorten omia ilmaisuja vastaavaksi seksioppaaksi pilluineen kulleineen, mutta koska päiviräsäset eivät koskaan ole kielellään niitä maistelleet, niin yököttäähän se äkkinäisiä jos pitäisi vaikka sen kehon osan nimi ääneen mainita.

Näitä takapajulaisia riittää hamaan maailman tappiin saakka.

Itse luin murrosiän kantturoissa kirjan Kaikki mitä olet aina halunut tietää seksistä. En muista lukukokemuksesta kuin sen, että ahmin tuon suuria lupaavan opuksen kannesta kanteen samalta makuukselta. Tiesinkö sen jälkeen enemmän, ja ohjasiko se tekemisiäni niissä asioissa, niin ehkä siitä ei paljoa passaa kohkata.

Ehkä tikanpoikametodia ei kehityksessä tarvinnut odotella/noudattaa.

Kirjallisuusilta oli muutenkin. Jakoivat Finlandiapalkinnot tieteelle, lapsille ja nuorille sekä kaunokirjallisuudelle. Itseäni liikutti eniten Sofia Tawast ja Riikka Leinonen teoksellaan Suuri valhe vammaisuudesta. 

Hyvin meni muidenkin osalta, ei sen puoleen. En voi arvostelemaan ruveta, sillä yhtäkään ehdolla ollutta kirjaa en ole lukenut. Tiedekirjoista sen arkkitehtuurihistoriankirjanhan ostimme Eliakselle lahjaksi joten sitä olen lehteillyt ja käsissäni pitänyt.

Pajtim Statovcin kirjan nimi Lehmä synnyttää yöllä jääpi kyllä mieleen. Pitänee se hankkia ja lukea kunhan aika on.

Perjantaina menen Unimäkeen, päätin niin. koska näyttää siltä, ettei lunta sada ennen sunnuntaita. Entiset sulatteli edelleen päällä oleva lämpöaalto. Pohjoisessa Enontekiöllä paukkuu 25 asteen pakkanen.

Tänään en kirjoita tänne muuta sillä minua odottaa tuossa paksu pinkka monisteita täynnä omaa kirjoitusta ja jonka nivaskan olen melkein kokonaan lävitse merkkaillut. Elikä paukuttamaan siitä sitten.

Toiveitten hautausmaa

24.11.2024 sunnuntai

Aamuyön uniennäön jälkeinen ensiajatus: Voisin muuttaa Sivukadulta pois. Tämä on lasteni ja heidän äitinsä koti, mutta ei minun sydämeni koti. (Unessa oli myös tandem. Kuvan löysin Tukholmareissukansiosta -mitenhän muistinkin tuon?)

Ensimmäinen muutto  tapahtui v.1968 lapsuuden kodista. Sen jälkeen on tullut asuttua ainakin neljässätoista eri osoitteessa. Lyhytaikaisia kortteereja joihin ei ole kirjojen siirtoa kuulunut on siihen päälle joitakin.

Minne nuista entisistä osoitteista muuttaisin mieluiten?

En tiedä...tai tiedänpäs: En yhteenkään. Tuskinpa niissä yhdessäkään hyvillään oltaisiin.

Taitaa olla aikasten lahossa kunnossa se mökki siellä Juurusveden rannalla Siilinlahden suulla? Lie vaikka purettu pois. 

Mattilantalo on  ainakin tuhottu ja paikalla on nykyaikainen talo kaikilla mausteilla. 

Eräs seurojentalo jossa asuttiin talonmiehen asunnossa, on kyllä pystyssä, mutta en suinsurminkaan enää kuontuisi niihin nurkkiin eväitä tekemään ja aamupuuroja keittelemään.

Vettasen talo Kittilän Alkon takana.., se se vasta murju oli, mutta muutama aika se sielläkin vierähti.

Hormakumpua muistelen savusaunan lämmöllä...

Ne asunnot ja kämpät, joita en ole vielä kypsynyt muistelemaan, sivuutan tälläkin erää: Joistakin osoitteista tulee ikäviä muistoja mieleen; hauras mieleni ei niitä nyt jaksa.

Mitähän muuta muistelisin? (Kääntää hän talikolla muistojen tönkyrää aivojen takimmaisessa nurkassa.)

Synnyintonttini olen unohtanut loppusijoituspaikkanani kun ne tulevan kaivoksen myrkkyjä vastustuksesta huolimatta alkavat siellä räjäytellä. Tuhkani kyllä voi kuusienjuurille tuprautella sitten kun aika on.

Jos mammonaa olisi, ostaisin ehkä tontin jostain Hankasalmen korkeudelta keskisuomesta ja rakentaisin  sinne omannäköiseni pienen talon. Paikka voisi olla jonkin kirkasvetisen lammen läheisyydessä, etelään antavassa mäntyvaltaisessa kalliorinteessä jonne perustukset pitäisi louhia kallioon.

Mielikuvieni mukaisella tontilla sijaitseva talo jäi muistiin kun satuin kerran semmoiselle eksymään. Kävin tekemässä sinne ulkorakennuksen jonka pohja oli jo valmiina. Mökin jo rakentanut ja lopputyönään ulkorakennuksen teon aloittanut iäkäs timpuri oli kuollut sydänkohtaukseen sokkelin harkkomuurauksia tehdessään. Viimeistä nurkkakiveä se oli ollut nostamassa paikalleen kun kuolema pyyhkäisi elämän katki.

Kauempaa reissannut timpuri oli viettänyt viikot asuntoautossa ja sittemmin valmistumassa olevassa päärakennuksessa joten vasta lauantaina olivat alkaneet ihmetellä kun ei reissumiestä kuulu kotio ja soittaneet rakennuttajalle. Se oli sitten  mennyt mökille katsomaan ja löytänyt timpurin nukkuneena ikiuneen työnsä ääreen saappaat jalassa, sokkeliharkko sylissä.

Omistajaisäntää en ennestään tuntenut, mutta hänen siskonsa minusta oli vihjaissut ja siten se pikkuhomma sattui mullen. Viisi pitkää päivää seinähirsien päällekäin latomisessa ja katon teossa sekä viimeistelyissä yksin tehden muistaakseni meni. Sisälle tuli lankkulattia ja katteeksi umpipontin päälle rullalta pintakermi, eikä läpivientejä ollut ja reunapellitkin olivat valmiiksi pokattuina lautataapelin päällä. Yksi ikkuna länteen päin ja eteläpäädyssä metrinen, sisäpuolelta vanerilla vahvistettu ovi että sopii kottikärryllä pilkkeitä sisälle kärräämään ilman rystysten verille menoa; tämä oli isokokoiselta isännältä erikseen painotettava seikka. Eikä sen emäntäkään S-kokoa ollut parista muksusta puhumattakaan.

Luen tässä tärkeimmät (kuka muka niiden tärkeydet sanelee, minäkö?) Hesarin uutiset kokonaan. Muunmuassa nämä: Kaitanokkakuovi on kuollut sukupuuttoon ja Moskovan Zaatana uhittelee hypersoonisilla ja ballistisilla ohjuksilla. Jopa ydinkärjillä niissä.

Ilmastokokous öljyä miljoonia barreleita päivittäin tuottavassa Azerbaidzanin Bakussa päättynee katastrofiin; mitään ei aikaan siellä saatu. Rahaa kyllä satoja miljardeja siirtyy yksiltä tileiltä toisille sen varjolla jatkossakin, mutta raha ei ilmastokehityksen suuntaa tule muuttamaan vaan vain se, ettei rahaa käytettäisi yhtään mihinkään.

Nykyisenkaltaisen kulutuksen loppu, se olisi ainoa ja nopein keino ja se tulisi aloittaa minusta. Jokaikisen pikkutappisen tulisi se näin sanoa itselleen ja aloittaa muutostyö omalla tontillaan. Hui ja hai, ei onnistu.

Intiassa polttoroviolle jo aseteltu vainaja oli "herännyt" eloon ja viety sairaalaan.

Prismasta uusi 5denkympin skanneri/kopiokone (Canon). Pähkäilin noiden kirjoitusteni kanssa ja paras ottaa vanha konsti käyttöön, että saan jatketuksi. Kopioin jo eniten mieltä askarruttavan osion (107 s) paperille ja alan nyt lyijykynähommat marginaaleihin ja rivien väleihin. 

So Long Marianne-sarjan viides lätsäyttää (notkauttaa) katselukokemuksen perustasoakin alemma. Ohjaajalle ja käsikirjoittajalle näyttäisi kiire tulleen, tai toteuttamisideat kävivät vähiin. Tai budjetti kusi. Aikajanatkin heittävät.

Mariannen poikakaan ei kerkiä kasvaa juuri lainkaan vaikka isäpuoli Leonard käy välillä kuubalaisessa vankilassa kasvattamassa risuisen parran. Ihme pätkä siitä oli sarjan tämän palan alkuun tehtailtu.

Voi niitä onnettomia kun pilaavat minun (ja monen muun) naiivit katselijaodotukset.

25.11.2024 maanantai

Näin unta Imatralaisesta 49 vuoden takaa! Voe saatana, kirosin kun heräsin: Olipa eläviä ihmisiä unessa.

Sitä se teettää kun vanhoja alkaa kaivelemaan.

Yöllä lie jo alkanut päätä särkeä niin en ollut varma, onko jopa migreeniä. Tuo unikin säikäytti elävyydellään. Otin lasten flunssalääketabletin sillä buranan ajattelukin yökötytti. 

Sydänsurut saattavat olla nuorena kovasti aidontuntuisia, ja ovatkin, mutta pitääköhän sieltä saakka surumuistojen tunkea reviirille edelleenkin? Niiden entisten ja ehkä vielä tuoreempienkin...

Kohta en tiijä, mitä tehä kun unetkin narraavat tuskailemaan olemattomia. Odotusta Pariisissa on ihan hyvä laulu, mutta oikealle odottamisellekin täytyy jokin ratkaisu olla. Ulkokehällähän tässä ollaan, että mitäpä tuosta.

Voimaton olo tuli tuosta unesta kun kaikki sitten alkaa kiertää mielessä...

Lupasin G:lle, että voipi mennä autolla koululle kokeisiin kunhan viepi muovit ym kierrätykseen. Kun äsken katsoin  eteiseen, niin siellä ne säkit ja yksi täysinäinen pahvilaatikko muuta rojua olivat unehtuneet(?) kyydistä poes! 

Mutta nyt paenun takasin petiin ja unehan mikkelittäret sun muut tyttäret jos eivät sitten aamupäiväuniinkin häpyjään tunge.

Kuuntelenpa sen Pariisijutun pitkästä aikaa jos vaikka nukahtaisin siihen. Susanna Haavistolta se  aikoinaan kuunneltavana oli, mutta taidan laittaa Tapani Pertun tähän marraskuiseen, märkään päivään.

https://www.youtube.com/watch?v=VuEuLakEcZU&ab_channel=TapaniPerttu-Topic

Unet jäivät uniksi, en muista yhtään ja nyt on   mieli sees. Päänsärkykin on poissa. Kävin kolailemassa auran jäljet ja vähän pihaakin, mutta näyttää sulavan kaekki poes. 

Sulaakohan Unimäen polultakin? Voisin loppuviikosta sitten mennä ja koettaa olla yötä.

Keskiviikkoiltana olisi se kaivosinfo, mutta jostakin syystä osallistumisen ajatus ei houkuta.

Ruksailin monisteita jo moniaita. Kirjoitin myös uutta. Vaikiaa on. 

Lehdessä oli juttu finlandialla palkitusta nuorten kirjailijasta jolle oli tullut tekstinteossa täysstoppi. Ammattilaiselle tilanne saattaa olla kamala jos leipä siitä kiinni on. Oli se pikkuhiljaa alkanut jälleen naputella, mutta nuorenahan sitä säikähtää helposti, että tässäkö tämä nyt sitten on. 

Menee nyt hänkin vain kokemaan maailmaa sieltä kirjoituskammiostaan ja alkaa sitten muutaman vuoden jälkeen uudestaan. Minulla ei sellaista marginaalia elämässä eteenpäin ajatellen enään ole.

Rahtikone tyrskähtännä muahan Vilnassa. Kuski kuollut, loput kolme loukkaantuneet. Alle jäänyt talo paloi kuten konekin.

Nyt tutkivat viisaat, olisiko Moskova syyllinen kuten Itämeren kaapelivaurioonkin, ehkä.

Äsken toivotettiin hyvät yöt niin, että vagushermoa alkoi kutittaa. Minä en vielä ala korsata. Kirjoitan ainakin puolilleöin. Jos saisin valmiiksi nuo korjatut sivut.

Jos ihminen jotain kovasti ja oikeasti haluaa se etsii keinot toteuttaa toiveensa, sanoivat vanhat näin ennen. Mutta ei se niin käy läheskään aina.

Kirjoittaminen on elämäntoiveitteni kompastuskivi. Luultavasti kompastun jälleen ja sitten kaikki on ohitse.

Nuorenpana ei se mikään ihme ole ollutkaan, on ollut elämääkin  elettävänä. Mutta jos "pitää elää sellainen elämä josta tulee kirjailija", niin eikös olisi jo sen aika?

Joku muukin tämän hetken toive olisi tärkeä, mutta joudunkohan hautaamaan sen?

Varjoja tavarataivaissa

21.11.2024 torstai

Pitää sanoa jotain typerää, että huomaa sanoneensa jotain typerää. Jos vielä kirjoittaa typerät sanansa näkyviin, niin sitten sen vasta huomaakin miten typerästi tuli sanottua.

Kaikilla ei ole tätä kykyä; huomata omat typeryytensä.

Tiijä sitten, onko mulla, mutta koetan ainakin. 

Niin kuin kirjoittaja on toisinaan sokea kirjoituksilleen, niin samoin on typeryyden tunnistamisen laita.

Kuuntelen Eppuja. Niitä, jotka normaaleiksi itseään alkoivat kutsua. Nyt vuorossa rannalla vihreän joen.

...missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet... 

Niin  missä?

Luin jo Han Kangin Älä jätä hyvästejä  muutamat kymmenet sivut. Nobeltasoiseksi kirjailijaksi varsin tavanomaista kerrontaa, mutta hän saikin palkintonsa pitkän matkan kirjoittajana, tekstiensä kantaaottavista sisällöistä, ei yhdestä teoksesta. Hän on ollut yhtenä varjona täällä samassa tavarataivaassa jossa kaikki kompastelemme. Hän on yksi meistä 8 miljardista lajimme yksilöstä jolle yhteisönsä äänenä oleminen on etusijalla. Joskus se yhteisö laajenee koko maailman kattavaksi ilman nobeleitakin.

Mitä yhteisöä minä kirjoittajana olen edustanut? Millaista väkeä taakseni kertyisi jos pääsisin julkaisevana kirjailijana sanomaan  sanottavani? Itsestänikö siellä vain lorsaisin niin kuin paljolti näissä blogikirjoituksissani?

Han Kangin teoksessa on virheiksi epäiltäviä kohtia, ehkä suomentajan mokia?

Yksi tässä: Moottorisahalla ( 체인톱)  etu- ja keskisormen päät irti sahannut taiteilijaystävä: sormenpäät on ommeltu takaisin! 

Minun kokemusmaailmassani moottorisahalla sahatun kokonaisen raajankaan takaisin ompelu tuskin onnistuu, repii se niin pahasti.

Ärsyttävä virhe. Syyttääkkö suomentaja Taru Salmista jolle moottorisaha on tuntematon vehje vai alkuperäisessäkö jo moottorisahaillaan sormia? Tapaturma viittaisi ohutteräiseen vannesahaan jolla vaneria on leikattu.

Kerran olen nähnyt nuoren timpurin paksauttavan vasaran kaulalla peukalonsa irtipoikki. Hankeen lentäneen ihmisosan ottivat ambulanssimiehet autoon mukaansa kun lähtivät poikaa viemään polille. Miten lie käynyt peukalon liittämisen kanssa, niin en tiedä kun kaveria ei työmaalla enää näkynyt. On siinä luu mennyt sälöille...

Illasta avasin ulkoiselta kiintolevyltä kansion, jossa oli valokuvia joita ei muista katselleensakaan. Tuli ikävä niitä aikoja kun pojat olivat vielä polvella keikuteltavia ihmisen alkuja. En kyllä enää jaksaisi alkaa sitä rumbaa kolmatta kierrosta. Ja kun eivät ole vielä mualimalla näistäkään kaikki. 

Toiseksi vanhin S on "noussut" työpaikallaan päiväkodin johtajan pestiin. 

Vanhimmasta oli laaja juttu vävyn kanssa Itäsuomalainen-lehdessä. Kaivoksen vastustajiksi profiloituvat nyt Kuopion liänissä ja se tietää hankaluuksia. Uhkailuja vähintään esiintyy, ja kyllä vastustajien vastustajat konstit osaavat varsinkin kun, ja jos, niskan päälle pääsevät kaivoksen avaamisensa kanssa. Sen on  nahkoissaan saanut tuta Sotkamon Lankinenkin kun latoi faktoja pöytään Talvivaaran rynnimisestä Kainuulaista maisemaa murskaamaan ja vesistöjä myrkyttämään. Eikä mikään auttanut kun ohi Pekka Perän rikostenkin koneellistetut kuokat ja porat ulkomaisten jussien toimesta Talvivaarassa suokunttaan ja kallioperään iskettiin.

Edellisyön sinisistä ajatuksista seurasi rantu päivääkin päin.

Ajattelin tänään, että Veikko Huovisella oli siniset ajatuksensa Havukka-aholla ja äskettäin uusivat hollywoodilaisen elokuvan Blue velvet-sinistäkin sinisempi yö. Että eivät ainakaan väriltään aivan uniikkeja olleet minun yön siniset hetkeni.

Ehkä sininen on väri, jolla on hyvä kuvata rauhallisempia tunteita, kuten punainen niitä kiihkeimpiä. Tapio Rautavaarakin lauloi sinisestä unesta Nukkumatti-tuutulaulussaan.

Sininen on universaali, vapaa väri kuten värit yleensä. Sen voi kuka tahansa ottaa käyttöön ja tehdä mitä lystää. Tai ei sitä ottamalla oteta, revitä paletista irti, se vain tulee ajatuksiin ja tehoaa.

Lapsuuteni lempiväri oli vaaleansininen ja Sinikka oli 10-11-vuotiaana "ensirakkauteni".

22.11.2024 perjantai

Nukuin pitkään. Söin uuniohrapuuroa vasta kymmeneltä.

Myrsky on laantunut, luntakaan ei sada, ei tartte lähteä kolaileen, paitsi aura-auton tyrkkimät raskaat paltteet. 

Tuli yksi yön sinisten hetkieni herättämä puhelu tuntemattomalta.

Viesteissä toisaalta saan lukea ystäväni vaikuttuneen sinisestä tekstistäni.

Tuntuvat sinisenhyviltä nämä viestit.

Puukaupan ennakot tilille. Hankin ensimmäiseksi kunnolliset talvikengät ja sängyn. Taidan viedä täältä jonkun vanhemman makuuksen Unimäkeen ja jätän uuden tilalle. Sotkassa tarjouksessa 189€ 120:nen nukkumasija.

Yön unista muistan yhden: Ahdistava yksinäisyys kirjoittamiseen liittyvien ajatustensa kanssa. Siirtelin tekstikappaleita välistä toiseen, klikkasin, tummensin, rupesin siirtämään kirjainlastia etukäteen väljentämääni väliin, mutta matka oli niin pitkä, että kerksein pelätä hävittäväni kaiken. Olisin tarvinnut jonkun kannattelemaan, mutta turhaan huusin pimeyteen apua.

Kirjoittava ihminen kirjoitusprosessinsa aikana on yksin. Sitä ovat valittaneet ajatustyöläiset iät ajat. Sitä rytöläää järjestelemään ei voi käytännön syistäkään ketään muuta rekrytoida. Korkeintaan jos on jo niin pitkällä ammatissa, että kustannustoimittajia ja tiedonnetsijöitä voi palkata (kustantaja palkkaa) kupeita vahvistamaan.

Kalle Päätalo kuljetti Gummerukseen heinähäkillisen täyteen kirjoitettuja aanelosia ja siitä ne sitten joka vuosi muutaman hengen porukalla jatkon selkosten tarinaan veistelivät.

Jos kirjoittavalla ihmisellä on edes yksi ihminen jossakin joka jaksaa omituisia puuskahduksia vähän kuunnella, niin ei se enempää kaipaa. Kirjoittava ihminen harvoin on laumasielu. 

Harmittaa joka tapauksessa kenen tahansa häiritseminen kun ei voi edes päämäärään pääsemisestä vakuuksia antaa. Korkeintaan sen, että tämän nyt teen ja sitten sattuman varaan loput kun käsikirjoituksen klikkaa menemään. Puolen vuoden kuluttua tulee sitten viesti, että valitettavasti tekstisi ei sovi tämän hetken kustannusohjelmaamme tai muuta yhtä soikeaa, tuhansille muille lähetettyä muikistelua. Alakuloistaa jo etukäteen sen ajattelu.

P:n oli puhe ottaa Anelman pihan lumesta puhdistus tällen talvellen, mutta ei se ole kolanvarteen yhtään kertaa kuontunut. G.lla on niin paljon päitä lipattavana ettei sen pidä muista hommista opiskelujen päälle enää huolta ottaa. P:lle on tullut jokunen siirotajokeikka, mutta eivät ne niistä maksa kuin suolarahat. Lauantaina lähtee viemään Ouluun jotain Audia. Viepipähän samalla Eliakselle synttärilahjan. Hankittiin Tietofindlandia-ehdokkaana oleva Suomen Arkkitehtuurin vuosituhannet-teos ja akkukäyttöinen vatkain keittiöön, että saa ainakin pottumuusin vatkattua. Kokeeksi muutenkin, että näkee, olisiko se käyttökelpoinen vempain omaankin keittiöön. Kevyt se ainakin on, ja hilijanen. Eikä johto ole sulahtamassa kuumalla hellanlevyllä: mullen kävi kerran silleen!

P:n armeijan alkamiseen vielä 53 aamua.

Epilogi

Maailman skitsofreeninen tila synkkenee kaikilla tasoilla. Jos kuka ei sitä huomaa, on menossa mukana täysillä eikä lääkitys enää auta.

Katsokaa ja kuunnelkaa pelkästään pienen Suomi-valtion päättävää porukkaa, puolueita. Katsokaa oppositiota joka niille räksyttää. Katsokaa kansaa joka niitä kaikkia valtaan äänestää.

Yhtäkään psykiatria ja mielisairaanhoitajaa heidän joukoissaan ei enään ole joka epikriisin kykenisi kirjoittamaan, ja joka reseptit lääkkeille osaisi kirjoittaa. Näin hullua ei ole ollut pahamaineisessa Niuvanniemessäkään koskaan. (En ole siellä ollut, mutta lukenut sen tarinoita joskus.)

Tämäkin pitäisi vääntää rautalangasta, että tajuttaisiin mitä edellisellä tarkoitan, mutta olokoot.

Matkustetaan vain tällä yhä kallistuvalla Titanicillamme, annetaan viulujen vinkua ja shamppanjan kuohua. Kansituolien allamme irtoilla. Silimät kiinni Tatjaana! Olemattoman tulevaisuutemme merien usvasta syöksyvät vastaamme jätevuorien äiti ja isä, ja ikuisen unohduksen tuovat Moskovan Zaatanan ydinkärjet.

Yön siniset hetket

20.11.2024 keskiviikko

Yöllä ovat omat siniset hetkensä. Ne ovat erilaiset kuin kaamosiltapäivän tuokiot lumisessa Hormakummun maisemassa Kittilässä tai Unimäen tutuissa ympyröissä joulukuun 15 pv klo 15.33. 

Tampereen kokoisen kaupungin valoja karkuun jouduin taivaltamaan kauas, aina Teiskoon saakka tavoittaakseni edes yhtenä talvena iltapäivän sinisen hetken. Tämä on tosi, sillä enhän muuten muistaisi niin tapahtuneen. On minulla päiväkirjassa siitä merkintä, mutta en tällä kertaa tätä varten tarvinnut sitä kaivella.

Kaupunkien valosaastehalojen väräjöidessä kadunreunuksien likaisilla hankiposkilla ei talvisten iltapäivien sinisiä hetkiä voi kokea koskaan. 

Mutta öisin sinisiä hetkiä on liikkeellä kaupungeissakin. Ne liituavat ihmisasumuksien varjoissa, räystäitten alla, porrasaskelmien koloissa. Ne saattavat  rantautua tupaasi, makuuhuoneeseesi, keittiöösi tai missä nyt satutkaan valvomaan ja miettimään kun jokin asia alkoi nukkumaan ruvetessa askarruttamaan.

Untakin yön siniset hetket voivat tulla sävyttämään.

Kun sytytät pieneen tuikkuun elävän valon, yön siniset hetket kietoutuvat ympärillesi kuin ystävän lämpimät käsivarret.

Yön siniset hetket ovat kuin meitä varten, jotka joskus valvomme ja ajattelemme. Meitä varten, joille ajateltavaa syntyy ristiriitaisuuksien keskellä päivänvalon armottomuudessa. Yön siniset hetket olisi hyvä joskus viettää toisen yön sinisiä hetkiä kaipaavan kanssa. Kun sinulla ikävä on.

Yön sinisten hetkien koittaessa, sensorit ovat nukkumassa. Yön sinisinä hetkinä ne eivät ole kahlitsemassa aivojasi ajattelemasta, eivät pitele kynääsi kirjoittamasta mitä haluat. Sydämesi ne antavat olla niin hellänä kuin se on ajatustesi takia. Ehkä jopa itket hieman yönsinisiä kyyneliä. Tai hymyilet lämpimästi kun hyvä muisto mieleen hiipii.

Sanansavapauskin on yönsininen.

Yön sinisinä hetkinä kykenet avoimimmin mielin ajattelemaan elämääsi sellaisena kuin se on. Analysoimaan riskejä, joita siihen on liittynyt ja yhä liittyy. 

Yön sinisinä hetkinä katumuskin on erilaista.  

Yön sinisenä hetkenä ymmärtää, että virheet kuuluvat elämään, ei niitä kaikkia voi välttää. Ei puoliakaan. Jotkut meistä eivät yhtäkään.

Joskus yön siniset hetket panevat sinut ahtaalle. Saattavat ahdistaakin, sillä niin paljaana näet joinakin sellaisina öinä elämäsi hetket ja päätökset, joita olet joutunut tekemään. Ja joudut yhä tekemään.

Yön sinisinä hetkinä myös onnen hetkien muistot sinua ravitsevat. 

Yön sinisinä hetkinä uskallus riskien ottoon saa vahvistusta. Et heitä kirvestä kaivoon vaikka niin vielä edellisen yön mustana hetkenä ajattelit tehdä. Tämän yön sinisenä hetkenä sanot itsellesi: Katson vielä nämä kortit, en luovuta. 

Näitä kirjoitan kuluvan yön sinisellä aamuyön hetkellä, hämärässä huoneessani jota valaisevat vain Kainetin reitittimen vihreät silmät, tietokoneeni valoisa ruutu, näppäinten alta kuultavat sinertävät valot ja mustan verhon kahtapuolen katulamppujen ledinvalkoinen kajastus.

Yön sininen ymmärryksen hetki värjää ihmisen mielen tiettyinä öinä, tiettyinä ohitsekiitävinä hetkinä ja vain sattumalta sen tavoitat kun mielesi on oikealle taajuudelle virittäytynyt.

Yön sinisinä hetkinä voit tavoittaa rakkaudentunteistakin joitain pieniä aavistuksia vaikka niin paljon sen otsikoinnin alla pettymystä ja haaksirikkoja olet kokenut.

Yön sinisenä hetkenä saatat uskaltaa vielä edes ajatella sitä olemassa olevan. Sen yönsinisen hetken verran. Edes.

Marraskuisia hajamietteitä

18.11.2024 maanantai

Lumien kolaamista heti aamusta. Ruokien laittoa seuraavaksi. Tulisijoja ei tarvinnut tänään lämmittää. G:lla koeviikko ja vain tänään historia, loppuviikosta ei kouluunmenoa lainkaan. Joutaapahan parturoimaan yläkerrassa ramppaavaa väkeä. Pitäisiköhän ruveta perimään tilavuokraa ja energiaveroa... Ensi viikolla pojalla alkaa yrittäjäosio koululla. Se on ylimääräinen koulutusaine, mutta kaiten siitäkin pisteitä jaetaan.

Voisipa kaikki häiriötekijät tyrkkiä näkö- ja kuulemispiiriensä ulkopuolelle. 

Voisipa umpioitua tekemään vain yhtä ainoaa projektia jota eivät edes korvien soinnit häiritsisi.

Voisipa lakata syömästä, eikä kahvikaan maittaisi. 

Voisipa jättää unet uneksimatta, eikä kuksiakaan mieli tekisi.

En ehdi sanoista ja lauseista hypnotisoituna vaipua illusoriseen koomaan, hyytyä olemisen olemattomuuteen, kun jokin säpsäyttää todellisuuteen.

Kun mietin eräälle lauseelle loppua, kirjoitin pöydällä ajelehtivalle valkealle paperille sanan poishio ja siinähän se oli.

Sanojanlöytyi siihen sopivia, tuo yksi sana kasvoi pieneksi runoksi josta ei äkkilukaisulla ymmärrys kiinni ota. Muttaettä ihan ajattelematta ne ensin ruutupaperille piirtyivät ennen kuin naputtelin ne siksakkiin koneella enkä poistoja tehnyt. Modernia, olisivat sanoneet 60-luvun älyköt ja pullistelleet viinalöyhkäisiä poskiaan.

Annoin sitten runoni hyvään talteen. Tiedä vaikka se kasvaisi siellä tajuttavaksi poetiikan tähdeksi omituisten runo-otusten taivaalle.

Tilasin pitkästä aikaa kirjan ad Librikseltä. Enkä mitään sähköisillä mausteilla varustettua tablettikirjaa vaan paperisen, eteläkorealaisen nobelistin Han Kangin Älä jätä hyvästejä. 

Katsoin eilen iltayön lopuksi Cineast-palvelimelta Tyttäreni laulun loppuun. Elokuvassa asioita jää auki, mitään ei selitetä loppuun, mutta siinä elokuvan sydän onkin.

Itse pyrin kirjoituksíssani joskus samankaltaiseen tyylimaisemaan, mutta pompin enemmän aiheista ja aikajaksoista toiseen liian sotkuisesti. Jäsentely ja siirtymät tuottavat ylimääräistä päänvaivaa. Olisi helpompaa järjestyksessä junnaaminen.

½%:n lukema väikkyi päivällä ajukoppani tiedostoissa. En nyt avaa, mitä sillä tarkoitan, mutta urosihminen ejakuloi parhaimmillaan yhdellä kertaa 5 millilitraa siemennestettä joka merkitsee sitä, että siittiöitä lähtee kroolaamaan yhtä ainutta munasolua kohti jopa miljardi eri yksilöä, ja harvoja poikkeuksia lukuunotatmatta vain yhdestä niistä saattaa kehityskelpoinen ihminen saada alkunsa, joten onhan tuo ½% jo aikamoinen mahdollisuus muissa asioissa.

Riippuu siis, mihin vertaa.

Luonto tuhlaa, mutta siinä on jotakin mystistä logiikkaa vaikka sokeaksi evoluutioprosessia tiede  väittääkin. 

Minäkin niissä kroolauskisoissa menestyin, mutta se jäi ainoaksi ennätyksekseni elämässä. Luulisin. Kerkiäisihän tässä vielä vaikka maratoonille, mutta puuttuupi kilpailuvietti. 

Olisipa isä mätkinyt vehjettään Unimäen mökin lahoihin nurkkipäihin sinäkin iltana (ehkä tammikuun 11 pv lauantaina) ennen kuin äetin kanssa saunanlauteille könysi pakottavine palleineen niin olisi jollekin toiselle siimahännälle mahdollisuus auennut vaikkapa seuraavan aamuna krapulakiimassa.

Kaikkeas sitä tulee hajalle mietittyä. Isän muistokin pirstana kohta. 

19.11.2024 tiistai

Havahduin viideltä. Unessa olin kolmella tasolla yhtä aikaa. Menneisyyden juna porhalsi nykyisyyden ylitse tulevaisuuteen.

Niinettä minullako on tulevaisuuskin mutkan takana odottelemassa, kysyin hiekkatien vastaantulijalta kun pikkuhiljaa heräilin. 

Kreosiitti oli menneisyyden kyllästemyrkky ja se tuoksui tomussa unentien.

Eilen selvisi erään hajuveden tuotemerkki jota etsin ja se oli Kielo, mutta miksi tuo pahanhajuinen kreosiitti tunki unessa päälimäiseksi?

Siksi, kun kreosiitin tuoksu oli Luikkokankaan polun suulla ilmassa pölähtelevän hiekkatientomun kanssa samaa hajumaisemaa. Raviojan takana puhelinpylväsrivistö oli kreosiitilla kyllästetty ja helteisinä kesäpäivnä haju erottui. Ja siksi, koska sitä maantietä ja liikennettä siellä olen muistellut.

Uniensepät eivät kummoisia kimmokkeita tarvitse pannakseen filmin pyörimään.

Iltasella

Lumitöitä satanut hissuksiin koko päivän. Mukavahan tuo on ollut kolailla, niin ei tarrte lenkille suotta-aikojaan lähteä tylsille kaduille lompsimaan. 

Lehdessä lastenpsykiatri Jari Sinkkosen haastattelu. Lepsuksi kansalaisia moittii hän kun niitä paapotaan terapioilla. Onkohan psykiatri kartalla sen paapomisen kanssa muutoin, kuin niillä yhteiskunnan ylätasoilla, jossa itsekin liikkuu ja jossa nuo "terapiapaapomiset" hankitaan rahalla?

Parin päivää sitten mielisairaanhoitaja oli Ylen haasatttelussa aivan toisilla linjoilla tavallisen, köyhemmän väestönosan kokemuksiin nojaten. 

Päivällä testasin puhelimeni kameran toimintoja. Yksi näyte tässä.

Sormikoukkuyhteys

16.11.2024 lauantai

Toissapäivänä iski varsinainen eksistentiaalinen kriisi keskelle kirkasta marraskuun harmautta. En oikein ole toipunut siitä vieläkään mikäli itseäni yhtään tunnen. Äidin syntymäpäiväkin unehtui, mutta sitä kompensoin sillä, että kun vanhin S kävi Um, niin vei Vinhan haudalle 2 kynttilää; äidille (mummilleen)  ja Vinhalle.

Sain kuitenkin jo illalla hieman tekstiä aikaan ja aiempien jäsentelyjä, jatkoin niitä aamulla, mutta sitten iski uusi vitutuksen aihe ja loppupäivä menikin jälleen harakoille.

Uhma kasvaa: On saatana saatava valmiiksi tuo tekstiröykkiö, joka ei nykyisin enää ole röykkiö A-nelosia vaan näkymättömiä algoritmipiikkejä herkästi haavoittuvalla alustallaan.  En anna virtuaalituulirosvojen enää huitaista sitä sen silimänkuvvaemessa huithittoon. Laitoin varmennusten varmennukset (kopioinnit) päälle laitteisiini.

-Iskä, missä on Huithitto?

-Japanissa...

-Mikäs se silimänkuvvaen on?

-Olokoot vaekka sekuntiviisari...

Kävin kerran tällaisen sananvaihdon jonkun pojistani kanssa.

Jotain oli vissiin silloinkin tapahtunut, että piti isoon iäneen toivottaa, tai asioita oli vain karannut sen nimiseen paikkaan.

Illasta

Puutarhuri ja Tiina ovat menossa Napikselle. Kyytiä tarjottu mullenkin, mutta mietin vielä. Piähän koskee. Syke matala, verenpaine aavistuksen koholla (131/78/46)

Ihan paska päivä taas takana. Eilen Kokkolasta soitti joku autojobbari ja lupasi tulla hakemaan EMUn tänään, mutta kun ei alkanut kuulua, yritin soittaa. Laitoin sitten tekstiviestin eikä siihenkään vastausta kuulunut joten tekstasin hieman ilkeän kommentin, että tollaset jobbabrinretkut saisi laittaa turkinhihaan ja uusi juputus. Siihen tuli heti äimistynyt vastaus ja kaupanteko jäi siihen.

Jos ostaja-aikoja olisi laittanut viestin, että haku viivästy niin eihän siinä mitään olisi sitten ollut. Autojobbareihin jos keihin olen elämäni varrella ehtinyt niin monasti kyrpiintyä, että minusta nähden se ammattikunta kaikkinensa pitäisi panna uusjuputukseen.

Jos kelle ei tuo turkinhihaan laitto ja juputus avaudu, niin se tarkoittaa raakakielellä, että nussitaan tietyn tyyppiset lajimme edustajat uusiksi.

Aikoinaan koulussa oli käypäläisope Oke Kumpulainen joka tuon juputusvitsin suupielestään murjaisi omasta opettajakollegastaan.

Tuskinpa sekään auttaisi. Mitkä tahansa jobbarit, isänmaan kauppamiehet ja huutokauppakeisarit ovat alati uusiutuva, manitunkioiden kupeilla kasvava joutokorte.

Monista syistä (kirjoittamisperiodista johon jytkähdin) johtuen muistelen menneissyyttäni, eli entisiä elämiäni kuin niitä kerroksittain tarkasteltavakseni valikoituisi. Epäjärjestyksessä ne edelleen ovat kuin elämänikin on ollut. Ehkä yhä on.

Esille työntyi Ylen tekstiartikkelista (henkilöhaastattelu) tuhannennen kerran muistutus eräästä monia ihmisiä ympärilläni haavoille repineestä taipaleesta josta en eroon pääse sen enempää henkisesti kuin fyysisestikään ennen kuin tuhkana tuuleen siliän.

https://yle.fi/a/74-20124084

Isä, poika ja paha henki 

"Hannu Levaniemi on psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka oma poika sairastui vakavasti. Silloin hän ymmärsi omaisen osan."

Ylen artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan kriisinhoidossa mielenterveyspotilaiden omaisten osalla ei ole edistytty 30. vuoteen lainkaan.

Alakuloa aiheuttavaa tuon haastattaelun lukeminen oli vaikka tässä tapauksessa on lopulta kohtalaisen myönteisesti pojan tuskien taival päättyikin. 

Muistan, miten syrjäraiteille minutkin kahden pienen tyttären kanssa avun piiristä sysättiin kun lasten äiti sairastui. Jos ei olisi ollut jonkinlaista omaa sosiaalista verkostoa, niin loppu olisi tullut hyvin nopeasti. Ei niitä näkemiään ja kokemiaan aina voi tervennä tervekään kestää tai sitten pitää olla erityisen vahva luonne tai mielenterveys(sairaus)puolen koulutus ja kokemusta alalta niin kuin Ylen haastateltavalla on ollut poikansa sairastuttua. Tai sitten itse kahjoontua siitä kaikesta.

Jos sekin tragedia olisi hoidettu niin hyvin kuin olisi ammattilaisten avulla pystytty, niin saattaisi olla, että vähemmän ne uniini ja elämääni enää sotkeutuisivat.

Kysykää sodat käyneiltä, pääseekö koetuista kauhuista elämässään koskaan eroon.

Minullakin on hoitamaton, siviilissä saatu ampumahaava (monta jos kaikki lasketaan) sydämessäni. Luultavasti se avoimena reuhottaa jatkossakin. Ehkä pala palalta, kirjoitus kirjoitukselta surun ja murheen kyyneleet kuitenkin kuivuvat. Ja tuleehan se lopulta armahtava kuolema, joka kaikenlaiset velat ja mielipahat kuittailee.

Helpottanee jokaista ajan käsitteen haurauden ymmärtäjää se, että 0-100 vuoden välissä kaikki ihmiselle tapahtuu. Sitten jokaisen kohdalle lankeaa jälleen olemattomuus jossa ei isotkaan haavat enään  pakota. Kun vielä muistaa, että kaikki me olemme syyttömiä tänne olevaisuuteen ilmestymisestämme.

17.11.2024 sunnuntai

Eilenilalla läksin Napikselle menevien kyytiin. Mennessä ajattelin, että jos ei muuten ole kivaa, niin tarkkailen tansseja kuin toimittaja ja merkkailen mielen muistilapulle näkymiä ja tunnelmia. Sitten kirjoitan päivitykseeni jutun Tanssi-ilta Napiksella.

Saisin sen tehtyä helpostikin; suuri osa illasta on aivojen muistikortilla sen kuin alkaisin naputella.

Tässä vain on nyt muuta menossa, niin enpä taida jaksaa. Mieltä hellivää tansseissa kuitenkin tapahtui, että sen verran. 

Lunta satanut hissukseen koko pvn. Syksyn kovuus peittyy lumen valkeaan pehmeyteen. Huomiselle liikuntaa lumikolan kahvoissa.

Kirjoittanut koko päivän ja se tarkoittaa sitä, että vaikka en näpyttelisikään koko aikaa näppäimiä, niin selälleni kun heittäydyn, tarinat jatkavat ohimoiden takana kasvamistaan ja kohta on taas noustava työnsä ääreen. 

Kun tämän päivän kappaleiden työstön aloitin, asetelma oli aivan toinen kuin mihin päivän lopuksi päädyin. Niinhän se elämässäkin usein on. Ja elämästähän minä kirjoitan. Siitä 0-100 vuoden välissä kokemusmaailmani piirissä tapahtuneesta ja ehkä vielä jonkin aikaa tapahtuvastakin.

Päiväunilla näin unta, jossa olimme (2 ihmistä) kumpikin suuriin pahvilaatikoihin sullottuina ja vain yhtä sormea varten oli reikä tehty. Siitä etusormet ylettyivät koukistumaan toisiinsa kiinni, ja lujasti koukistuivatkin. Syntyi yhteys jonka vain nämä sormien omistajat ymmärtävät. Muille se olisi mysteeri.

Vakuuttavan kuuloisen, psykologisen selityksenhän tuolle unelle voisi ulkopuolinen ammattilainen laatia kun jopa itse ymmärrän sen funktion. Mutta sille ammattilaiselle joutuisin kertaamaan kymmen istunnon verran lapsuuteni tapahtumia kun sen sijaan itselleni koko eletty elämäni aukeaa tarkasteltavaksi kun vain sisäiset silmäni avaan katselemaan. Ja sitähän minä kirjoittamalla teen.

Raskasta tämä toisinaan on, mutta enpä enää näillä kilometreillä sortumien alle pysyvästi jää. Luulisin.

Katsoin Cohen-sarjan neljännen osan. Lapsellisen hyvä se on.

Laulu tyttärelleni-elokuvan loppua katselen säästeliäästi unilääkkeeksi. Se on mestarillinen teos äidin osasta pienen lapsen huolehtijana.

Jostakin syystä äidit ovat tässä elämäni periodissa tärkeässä roolissa. Tiedän kyllä syyt sillä niitäkinhän osaltaan olen purkamassa eilisteni vyyhdeltä. Ja kun näen, mitä jälleen tapahtuu äideille lapsineen sotatantereilla joiden kauheudet paukutetaan joka vuorokauden aika olohuoneisiimme.

Eivätkä tykkienpiiput koskaan käänny laukaisijaansa ja heidän käskyttäjiinsä päin kuten oikein olisi.

Ampiaispesä rauhanpatsaan kainalossa Kollaalla 2014.

Mitähän tuolle, pääministeri Paavi Lipposen järjestämissä kättenpäällepanijaisissa paljastetulle möhkäleelle karjalalaisessa luutarhassa nykyään kuuluu? Vieläkö etuliite on "Rauhan-"?