11.11.2024 maanantai
Puutarhurin käyttö Kaksinmäellä ennen töihinsä menoa.
Lämmitin uunin ja tein suurvuoallisen makaronilaatikkoa. Itse en sitä syö, mutta pojat... Mulle oli vielä eilistä uunikanaa ja muusia.
Luominen ei ole tuskallista, vaan se, kun ei saa luoduksi vaikka lantaa olisi luori täysi koska talikosta napsahti varsi poikki.
No Nut November-meemi kehottaa netissä miehiä pidättymään runkkailusta marraskuussa. Hesari tehnyt oikein jutun aiheesta. Tuo nut=pähkinä on kyllä vähän outo, tai sitten se on jotain uutta salakieltä jolla meitä boomereita varjellaan ymmärtämästä ihan kaikkea. Tosin nut jossain slangissa tarkoittanee myös mutteria ja sen merkityshän se tässä yhteydessä älähtänee, etteipäs nyt hinkata kuukauteen sitä "mutteria", senkin mutteripiät!
Ei jaksa moisia vaikka en malttanut olla kommentoimatta:
Voihan sitä taukoa pitää mistä vain hommasta niin tuntuu mukavemmalta sitten kun taas...
Vaikkapa jos tietää, että viikon päästä on ihka oikeaa seksiä tiedossa jo molempia osapuolia kiihoittavalla ennakko-odotuksella, niin kyl se viikko kannattaa olla käteen nykimättä. Muuten kyllä en rajoituksia, enkä varsinkaan muiden sanelemia rajoittamistoimenpiteitä normaaleille nisäkästoiminnoilleni halaja.
Syke on tasaisesti ollut koko pvn 42-45 välillä ja sen vaikutuksen huomaa siitä, että käsiä paleltaa.
Kävin kävelemässä viitisen km. Liukasta on. Pitäisi hommata nastat.
12.11.2024 tiistai
Tänäkin aamuna Puutarhuri tarvitsi kyydin Kaksinmäelle verikokeisiin.
Keitinseitikeiton. Tästäkin sanasta kimmokkeen saanut Kirsi Kunnas olisi loihtinut monipolvisen runon yhdellä kynänvedolla; huishaisjahuiii ja unienmunia sekaan vatkannut!
Kirsin kirjailijamies Juakko Syrjä piti muutamia opetustunteja Orivedellä. Sitä en muista, mistä se meille luennoi, kirjoittamisen "ihanuudesta" vissiinkin. Paremmin jäivät mieleen Risto Ahti ja Jukka Parkkinen, Liisa Enwaldkin joka oli pikkuisen aran tuntuinen vaikka osasikin aihepiirinsä teoriat parhaiten koko siitä sankasta luennoijavieraasta joita opistolla ramppasi.
13.11.2024 keskiviikko
Alamittaiseen oloon heräsin ennen neljää. Näin kompleksista unta jollaista vain oikeasti yksinäiseksi itsensä tunteva ihminen voi nähdä. Unessa riitti ihmisiä, ystäviä, kokoontumisia, loputonta analyyttistä juttelua älykkäässä seurassa, mutta kun havahduin, vain tyhjyys pimeyden kainaloissa kumusi.
Jotain sieltä unieni maailmoista valveillaolon harhaan kuitenkin raahasin tällenkin aamullen: Runoilija Risto Ahti se siellä unen takaseinällä taulun edessä piti tummia puheitaan. Eilisen muistelujen satoa siis. Tainaa ei näkynyt, mutta muistan unessa miettineeni, että milloinkahan hän tulee pyyhkimään taulun. Tai mun naaman joka ikämiehen ryppyihin oli kurtistunut.
Kaivoin Hesarin 80-vuotishaastattelun (26.8.23) Risto Ahdista ja hän lausuukin siellä mm. näin:
"Se, että ihminen voi alkaa kirjoittaa omaa maailmaansa, vaatii oikeanlaista yksinäistymistä. ”Sitä Haavikko tarkoitti puhuessaan ’yksinäisestä keisarista’, ja prosessi edellyttää yksityisen kielen irrottamista sosiaalisesta miellyttämisen kielestä.”
Minä varon liikaa sanojani yhä edelleen. Pelkään loukkaavani jotakuta joka pimeydessä tuolla (viittaan internetin mustaan aukkoon) omassa yksinäisyydessään hautoo ties mitä ja sanani voivat olla kimmoke vaikka mihin. Vielä, kun kirjoitin päiväkirjojani mustakantisiini, niin niistä ei ulkopuoliset pystyneet olemaan mitään mieltä. Siviiliminäni säilyi siis aina vain joutavia leukailemaan valmiina olevaksi "Valtsuksi". Se vitutti joskus. Siis se näytteleminen.
Arkiminä ja päiväkirjaminä olivat kaksi eri ihmistä. Olisivat ehkä edelleenkin jos kirjoittaisin vain vihkoihin. Nyt havahdun usein siihen, että tänään tilanne on kahta pahempi: Näyttelen molemmisssa rooleissani sillä enhän minä arkeni tapahtumista kirjoita kuin pintaa. Syvimmät mielipiteenikin jätän paksun kalloni pimentoon ja märehdin vain mielessäni.
Teen siis itselleni vahinkoa arastelemalla "sitä mitä tapahtuu todella"-kerrontaa.
Tai alitajuisesti kammoksun tilannetta, joita on syntynyt kun olen sohaissut ihmisten käsittelemättömiin pimeisiin saarekkesiin omilla mielipiteilläni.
Jos olisin ruotinut vastottain tapahtuneen, Puutarhurin sananseivästelyillä alkaneen sananvaihtomme kaikki käänteet näkyville, olisivat siinä saaneet pian henkiseen selkäänsä sukulaiset ja kaikki heidän mykkyyteen nojaavat salaisuudet pintaansa sellaiset roihut, jotka eivät sammuisi ennen kuin niiden sytyttäjä olisi tuhkana uurnassa.
Eivät tietyt sukulaistyypit ole minusta koskaan pitäneetkään. Eivät samoja geenejä kantavat kuin vieraammatkaan. En minä ole tarvinnut kuin "kalasta ja päästä"-huviretkeilyjä Intian valtamerien saarille arvostella, niin hyytävä hiljaisuus on paikallaolijoiden keskuuteen loihahtanut. Kalikka on siis nilikkoihin kalahtanut, mutta samantein se on omaan otsaan ylivoimalla nakattu; turlpa kii sinä pahanilmanlintu!
Minua niin potuttaa kaikki se, mitä lähellä ja läheltä näen, mutta en aina voi sanoa. Tai sanoa voin, mutta kriittisyys pitää sanojen sävyistä poistaa.
Miettinyt olen sitäkin, että mitä minä teen, kun Puutarhurin vanhoja sukulaisia alkaa kuolla kupsahdella ja pitäisi mennä hautajaisiin kuuntelemaan saarnaajien valheita ja virrenveisuuta vaikka olen niin pahasti allerginen niille?
Ne sanovat, että vainajia pitää kunnioittaa vaikka kuinka sen kunnioituksen näyttötilanteesta näppylöitä nahkaan nousisi. Jos kunnioittaa oikeasti ei siinä tarvitse ruveta kenenkään kustannuksella, vähiten itsensä, valehtelemaan tai ylipäätään small-talkia harjoittamaan.
Mitä ihmiset yksityisestikään saavuttavat kun patoavat mielipiteensä mieliensä syvyyksiin? Senkö vain, ettei kukaan käy kraiveliin kiinni? Tai yksinkertaisesti käännä selkäänsä kun ne eivät osaa edes keskustella välejä hiertävistä asioista.
Helpoin esimerkki lienee petovihamiesten aivojen primitiiviset pimeydet. Yksinlukien tappouhkauksia olen niiden mustista pyörteistä saanut moniaita ja jos olisin ne tosissani ottanut, en uskaltaisi kirjoittaa yhtään sanaa enää mistään mihinkään.
Tai joskus takavuosina Savossa kun kirjoitin ja olin esillä muillakin tavoilla eikä silloin internetmaailmojen kautta vielä hyökkäilty, mutta todisteena ovat yhä noista muistojen laatikoistani käsiin sattuneet vihapostit joita laatikkokannon aikaan sain. Huvittavia kaikki ne ja kuolleita lienevät jo kirjoittajatkin, tai ainakin niin pehmeäpolvisia, etteivät hoitokotiensa huoneista enää kuin vihaisesti verhojen raoista maailmaan päin vilkuilevat.
Mutta mitä oikeasti mietti se hemuli joka laittoi vihaista, yksityistä viestiä Hesarissa olleen kommentini innoittamana? (Viesti oli ilmeisesti moderoitu kommenttirimpsusta pois; en ihmettele.) Se, tai siis Hän, oli polttanut mannansa pohjaan mielipiteestäni, jossa kerroin, että kyllä 3n vuoden ehdoton linnatuomio huittislaisen äidin pahoinpitelystä ja vauvanryöstöstä on nuorelle ihmiselle riittävä.
Joku piti siis naurettavana tuota kolmen vuoden tuomiota ja siihen laitoin tämän mielipiteeni (yks.viestin lähettäjä ei ollut sama):
Minua ei naurata yhtään kolmen vuoden tuomio. Se on nuorelle ihmiselle tarpeeksi pitkä aika muistuttamaan väärän ja oikean rajan ylityksestä. Teko sekä tuomio seuraavat joka tapauksessa kaikissa käänteissä ihmistä elämänsä loppuun saakka jos oikeustaju on tallella, tai viimeistään tuomion herättämänä.
Tuskin rikoksen tekohetkellä tekijän ajatusmaailmassa on "kaikki kohdallaan" ollut mielentilatutkimuksen selvittämästä syyntakeisuudesta huolimatta.
Murheellinen tapaus kaikkien osapuolten kannalta.
Vauvaryöstäjä saatiin kiinni ja tuomiolle toisin kuin ne joka viides suomalainen mies, joka fantasioi naisvihamielisyyden mustaaman mielensä kanssa joukoissamme, ja joista joku aina panee toteutukseenkin uutisten otsikon kaltaisen haaveensa: "Moni mies hyväksyy naisiin kohdistuvan väkivallan". Suurinta osaa heistä ei tavoiteta edes nuhdeltavaksi vaikka jonkinlainen ojennusleiri voisi tarpeen ollakin ennen kuin väkivallanteko aktualisoituu. Tai että he jakavat vihansa hedelmiä seuraaville sukupolville.
Vihaajaakaan ei silti kannata alkaa vihaamaan, paitsi Moskovan Zaatanaa ja kaltaisiaan sillä niihin ei vihankirveen heiluttelut lovea tee. Vihan patti kyllä itsessä kasvaa kun ei sitä millään purkauksella pois voi höylätä. Kun näkee sen tosiasian, että ainoa keino paholaisten pysäyttämiseksi olisi niiden murhaaminen, on asia joka rassaa ajattelevan aivoja.
Barak Obamakin esikuntineen ja salaisen palvelun suunnittelijoineen oli tuon tosiasian edessä kun viimein saivat Bin Ladenin tapettua. Nyt kun tuotakin julkista, videoitua salamurhaa ja sen tulosta miettii, niin mikä maailmassamme muuttui sen ansiosta?
Ei yhtään mikään.
Tuhat uutta binladenia on sen jälkeen debytoinut. Niistä osa jopa laillisin keinoin (mm. Benjamin Netanjahu) jauhamaan heikompien kansojen edustajia sukupuuton partaalle.
Ihmisestä sukeutui hirvittävä evoluution lopputuotos kun sille tekniikka avuksi siunautui.
Kun nyt seuraa Azerdbaizanin Bakussa käynnissä olevaa ilmastokokousta, niin toivottomuus ilmastonmuutoksen rajoittamiskaavailujen toteuttamisesta hiipuu olemattomiin. Itse kokousta isännöivän valtiojohtajan mielipide siitä, että "Jumala on antanut fossiiliset polttoaineet ihmiskunnalle" pudottaa lopullisesti pohjan maailmanjohtajien ilmastoa tuhoavalta retkeilyltä toisiaan tapaamaan.
Ja oman Stubbimme puhe oli niin lattean saamaton lopun kongi-huomautuksineen, ettei siitä kenellekään mitään tassuihin jäänyt.
Tämän päälle kun USA:n Paholainen saa valtikan koko mitassaan joutavia kuvioita ilmaan vatkaaviin tumppuihinsa, niin peli on vähintään neljäksi vuodeksi elonkehän parannusten osalta ohitse.
Laitetaan vain kaikki foliohatut päähän, kuulokeet korviin ja ilmastohumppa uusin sanoin täysillä soimaan niin mennään merten syvyyksiin kerralla koko evoluution lajierehdys.