Um illalla. Tie liejuinen, mutta ajaa huokaisin pihaan koska työkalukuorma on kärryssä. Ei upottanut, eikä ole nyt niin pahasti kynnöksellä kun kelirikkopukin sanoma on ymmärretty tyhjänpäiten rillaajienkin joukoissa.
Uuniin tulet, vesien kantoa.
Metsässä pälveltä pälvelle kahlaamista. Unipurolla kahden pienehkön hirven jäljet.
Kevään eka västäräkki pihassa. Älyääköhän se/ne ihmetellä, kun vuosikymmeniä pesäpaikan suojana toiminut kuistin harjapelti on poissa? Siirsin erään västäräkin vaatimusten mukaiseksi pykäämäni pöntön etelänpuolen seinustan räystäänvarjoon; siinä pitää olla "tuulikuappi". Saas nähdä, kelepuuttaako vieläkään sitä. Talvella olivat tintit majailleet siinä kylmää paossa; oli kuanoa puolillaan kun aukaisin ja kunnostin sen raollaan lenksottavan katon.
Pitäisikö samankaltaisella tuumingilla ottaa vappukin kuin on uskonnollisten pyhien laita kohdallani? Eli että koska en ole poliittisestikaan kovin vakavasti mihinkään suuntaan kallellaan, niin ei minua voi vapunvietonkaan suhteen juhlatuulelle mikään kiihottaa. Vappuhan on (oli) poliittisiin jumaliin uskovaisten juhla, eiköstä vaen?
Kovastihan nuo radiossakin tuntuvat juhlinnan vaikeudesta jauhaa näinä pandemian aikoina.
Juhlinnan? Miltä tuntuu juhlia kun elämä on jo muutenkin ollut yhtä juhlaa?
Siispä töihin. Se kai "työnjuhlaa" parhaiten kuvaa jos mikä.
Karsin, katkoin pölkyiksi ja raahasin tielle pöllönpöntölle katkaisemani älyttömän oksaisen puolivälipetäjän. Paksuimmat oksat pitänee karsia vielä erikseen "hiilinielun" tarpeiksi jos vaikka kaloja tulisi loimoteltua. Tänäänkin kypsytin hiilloksella lohenpuolikkaat. Keitin höysteeksi potut ja sipelsin mausteeksi valko-, tavallisia ja punaisia sipuleita. Jäin täysannos vielä huomisexikin.
Nyt illasta metsoja 2 aukkohakkiolla. Ensin metsänrajassa maassa ne huomasin, mutta kuvaamista en olisi ehtinyt edes harkita vaikka kamera olisi saapusalla ollutkin. Vinhan vaikutuksesta ne läksivät lentoon ja viuhtoivat ylitseni niin, että voin melkein kuvitella ilmavirran partani haituviin ulettuvaksi. Olivat vanhoja kantturoita molemmat. On ne hienoja lintuja. Miten niitä on voinut joskus harkiten tappaa ja ruuakseen keitellä? Pystyisi varmaan vieläkin jos alkuperäiselle(-kantaiselle) metsästyskiimalle vallan takaisin antaisi. Tai jos elintarvikehuoltovarmuus maailmasta loppuisi.
Surettaa nykyisin nähdä viimeistä huutoa oleviin maastokuviopukuihin sonnustautuneiden poikien ylpeilyä metsästysharrastusta käsittelevien julkaisujen kuvituksissa. Metsoilla siivet ja pyrstöt levällään, veritippa nokassa ja kalliit pyssyt puiden runkoja vasten taustalla. Tai maasturien ja mönkijöiden metsäautoteiden levikesilhuetit sorapenkassa loimottavien nuotioiden sivustoilla.
Heräsin ½6. Pilvistä, teerien pulina kovimmillaan ja kurkien ronkumiset suolla myös. Eivätkä peränpitäjiksi äänissä jää kilometrien päässä Karilahden sulassa honkkivat joutsenetkaan. Ja entäs kurjet tuolla ihan lähellä Karipuron letossa!
3:n hirven jäljet tien liejussa Näläkämäen th:n luona. Emä ja kaksi ylivuotista vasikkaa jos oikein niitä tulkitsin. Emällä saattaa olla synnytys lähellä jolloin viimeistään se ajaa edellisvuotiset lapsensa mierontielle pärjäämään omillaan.
2 kanahaukkaa aukolla kun olin pieksämässä kappaleiksi niitä eilen raahaamiani oksaisia pölkkyjä. Kamerakin oli halkopinon päällä, mutta niin salamasti ei kerkeä toimia, jotta sutjakkaasti liikkuvista haukoista kuvaa ehtisi roiskaista. Toisella oli kynsissään ehkä närhi. Jos ne olivat pariskunta, niin aterioitsevatkohan ne kannonnokan tai ison kiven laakiolla molemmat samaa saalista? Tarjoaakohan saalistustaidoillaan terhentelevä uros naaraalle närhentäkkää ennen kuin pääsee selkään könyämään?
Halakoja tuli ehkä vajaa kuutio lisää. Latvapuolen pilkkeet lastasin kottikärryyn ja toin pihapinoon. Oli kyllä hankale työntää kun tie pehmoinen ja pihassa vielä lunta.
Kirjailija Sirpa Kähkösen uusinnan kuuntelin tauolla ollessani. Edelliselläkin kerralla hänen tarinansa herkisti mieltä, nyt vielä enämpi. Muistinvaraisesti kirjin vihkoon: Kähköseltä kysyttyä: "Miksi sodista pitää yhä ja aina vaan uudestaan kirjoittaa?" Vastaus: "Mummoni lohduttomien kyyneleiden vuoksi."
Ruuaksi laitoin eilisen lohenrippeet tähepottujen ja porkkanoiden päälle ja kerrokseen myös sipuleita, kulholle kansi ja vesihauteeseen kuumenemaan saunanlämmityksen ajaksi. Olipa se kielenvievöö evästä.
Nyt illasta kanahaukka käväisi ikkunan takana. Jos olisi kamera ollut tuplanraossa valmiina, olisin saanut siitä ehkä yhtä mukavan muiston kuin varpushaukastakin, mutta tämä oli arempi lintu ja jo verhon heilahtaminen sai sen liitämään matkoihinsa. Istahti siksi sekunnikseen juuri saman karahkan nokkaan kuin se pienempikin saalistajasukulaisensa!
Päätä särkee. En taida lukea mitään; Hararin kirjoituksia koetan ajatuksissani seuloa. Täytän ehkä jonkun ristikkoruudun ja nukahdan siihen (Puutarhuri oli ostanut uusia ristikkolehtiä).
Rankasti satavan aamun ratoksi luin artikkelin Ylen Kulttuurivieraasta. Tiina Katriina Tikkanen kirjoittaa esikoisteoksessaan lapsuudessa kokemastaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä jonka palautti mieleen 33 vuotiaana koettu lievä aivoinfarkti. Hän kertoo, että oma isä oli se hyväksikäyttäjä.
Itsellekin pulppuaa aina silloin tällöin lapsuudesta sellaisia kuvajaisia mielenpinnalle, joilla on yhteyksiä niin ilmaisuun seksuaalinen hyväksikäyttö kuin sen kaltaiset muut koetut ikävät asiat. Puhumattakaan kansakoulun opettajien, erityisesti sen yhden Saatanan hakkaamiset, huutamiset, haukkumiset jne. joiden lukuun voi laittaa paljon myöhempien elonaikojensa kompuroinneista.
Yleensäkin se, että lasta (minua lapsena) on kohdeltu kaltoin monellakin tavalla, on tehnyt elämästä toisinaan sellaista, jota on ollut tuskallista hengittää. Sitä olen yrittänyt vaivihkaa joissakin kirjoituksissa kyllä kuvaillakin. Ne kokemukset minua kai kirjallisten harrastusten pariin on ajanutkin vaikka suuriin saavutuksiin en siinäkään ole kyennyt. Niin kuin kovin monen muunkin poloisen jolle terapian kustantaminen on ollut aina mahdoton ajatus.
Lopussa on naru, kirjoitti Kalervo Palsakin moneen kertaan päiväkirjansa lehdille ja taulujensa luonnoksiin.
En voi suoraan kuvata mitään sellaista tapahtumaa, jossa minuun olisi vaikkapa perseeseen joku kyrpineen työntynyt, mutta sen voin muistaa ja piirtää siitä vaikka kuvan, kuinka on kiveksistä revitty, uhattu salvaa ja samalla kun on pidelty kiinni, revitty housuriepuja alas, työnnetty peukaloa anukseen ja kuinka tämä henkilö on runkannut itsensä "perille saakka". Eli siihen lastukolle Unimäen silloisten tuomien väliin jossa solmuisiin köysiin kötöstelty kiikkulauta hiljaksiin tuulessa heilahteli.
Yhtä lailla mieltä vinoon vetää yhä sekin, kun on lapsena nähnyt jollekin toiselle lapselle, varsinkin kehitysvammaiselle veljelleen (ainakin yhdelle) tehtävän (teetätettävän) asioita, joita lapsensilmin ei pitäisi kenenkään nähdä. Ja että näitä on tapahtunut myös läheisen toimesta. Isä ja äiti eivät perheeni tapauksessa ole sellaiseen syyllistyneet, mutta yhä aina vain nämä kuvajaisten kulut jäävät ääneen parkaisematta, että kuka, ketkä!
Kuinka monessa miljoonassa (miljardeissa jos lajimme historian kokonaisuutta mietitään) perheyhteisössä (missä yhteisössä vain) on iänkaiken lapset olleet niitä, joilla pahimmista painajaisista kerrottavaa olisi. Syyrian lasten tuskan seuraaminenkin pilkkoo kuva kuvalta minuunkin joskus lumeeksi kasvatettua uskoa ihmisen hyvyyteen.
Muutamat silloin tällöin rohkaistuvat ja tuovat kokemansa julki. Niin kuin yllä mainittu Tikkanen, mutta ei hänkään ennen kuin syyllinen oli kuollut, ja kun sähköinen räpsäys sekoitti aivojen infaa.
Oikein he siinä tekevät. Ei niitä, jotka lapseen kohdistuneeseen pahaan ovat syyllistyneet tarvitse sääliä. Ei sittenkään, vaikka tiede olisikin tietynlaisten persoonien peruuttamattoman ja korjaamattoman perversiolaadun mekanismin jo kyenneet selittämäänkin. Ja vaikka tiedetään melko tarkkaan, ettei spedofiliataipumus, psykopatia tai skitsofreniakaan ole korjattavia aivojen poikkeamia. Lääkintä on vain keino hillitä, pitää aisoissa. Pedofiilin kuohitsiminen kyllä lopettaa toteutusasteelle yltävät haaveet lastenraiskaamisista, mutta ei se pedofiliaa ihmisestä poista.
Anteeksianto ei tarvitse olla lapsella automaatio. Normaaleissa ihmisten välisissä kärhämissä lasta voidaan opettaa pyytämään ja antamaan anteeksi, mutta aikuisten taholta tulevien suurien vääryyksien kohdalla anteeksiantoa ei tarvitse edes opetella.
Lukemisena Anelman Hesareita. Kahden ulkomaalaisen yliopistomiehen haastattelut ovat mielenkiintoisimmat. Ranskalainen filosofi Lévy aprikoi ihmislajin kuolemasta vieraantumisen teemaa/taakkaa ja Oslolainen antropologi Hylland Eriksen punoo ajatuksistaan kuvia ylikuumenneiden yhteiskuntien koronaviruksen jäähdyttämiin tulevaisuudennäkymiin.
Eriksenillä on hyvä esimerkki valokuvien ottamisesta. "Vielä 2013 valokuvia otettiin maailmanlaajuisesti noin 660 miljardia (vuodessa), biljoonan raja meni rikki kaksi vuotta myöhemmin ja tänä vuonna kuvia otetaan arvioiden mukaan noin 1,4 biljoonaa..."
Olen ollut tietoinen pelkkien tuntemuksieni varassa jo ainakin 15 vuotta, että valokuva ei ole enää mikään todellisuuden hahmottamisen väline. Se ei edusta enää mitään. Jos valokuvan tarkoitus journalismissa on ollut hätkähdyttää tai vahvistaa esille tuotavan asian tai uutisen totuudellisuutta (tms. yhtä epämääräistä), niin nyt sillä ei uutisen yhteydessä ole mitään merkitystä. Tai sitten se on lukijalle jo koko uutinen; voin kiäntee sivua ja unohtaa; seuraavilla aukeamilla on koreita mainoskuvia.
Saatika, että näiden blogijaaritusten kuvitteena niillä jokin funktio olisi. Paskaisesti voin nauraa ihan itsellenikin räpsimieni kuvien suhteen, ja piruuttani niitä jokaiseen palstanväliin tunkea. Virtuaaliviemärit eivät näistäkään tukkeentune.
Parasta olisi siirtyä mustavalkoiseen filmikameraan. Niissäkin itsekehtitettyihin tuhruihin.
Ne ovat nämä yksittäispörriäisen päivien ylösmerkkaamiset kuin A.Hyryn Uuni-kirjan kuvaus: tiiliä ja ruukkia, ruukkia ja tiiliä, joku ajatuksenpätkä sekaan. Eivät tiilitehtaiden muoteissa valetut palikat toisiinsa liimattuinakaan toisistaan poikkea. Saumojen rannuissa saattaa värien vaihteluja olla, mutta kaikki nekin rannut on jo lävitse jossakin vaiheessa aiemmin käyty.
Koiria koulutetaan koirien omistajien takia, niiden itsensä pätemisentarpeen kyllästysaineeksi. Koiralle itselleen riittää se, että tietyt kuviot se oppii siinä mukana eläessä. Ihan niin kuin lapsikin oppii vanhempiensa kuljailut ja vakavammatkin elämisenkaaviot.
Metsot olivat olleet kumpareella jossa eiemminkin jälkiä olen nähnyt. Nyt ei kuulunut siivenlyöntiäkään koko lenkillä. Vaikka sumu on sankka ja metso tykkää soida kopsutella tällaisella ilmalla, niin ei koirakaan vissiin kuullut siihen viittaavia nakutuksia.
Omanlaisensa ilmiö sekin, että Unipuron tämänpuoleinen mäntyharjanne on miltei paljas lumesta, mutta toisen puolen samanlainen harjanne niin peitossa, että sitä kahlatessa meni lunta kenkiin.
Kun tulin hommista sisälle, koivuissa oli parvi erityisesti nimensä mukaisesti tunnistettavia pyrstötiaisiakin, mutta ne eivät pysy sekuntiakaan aloillaan että kuvaan saisin. Ennenkin olen koettanut. Mutta viis siitä. Verkkkolvokuvat lienevät yhtä kannatettavia muistisäilykkeitä kuin digiset, biljoonat massavyöryttelyt.
Möyhin ja juurin sipulipenkin. Istutin noin sata kynttä. Lannoitin lopuksi omatekemälläni lannoitevedellä ja lapoin lunta päälle sulamaan ja laimentamaan edelleen väkevää lientä. Lopuksi aitasin penkin viimekesäiseen tapaan käytöstä poistetun tramboliinin suojaverkosta leikkaamallani suikaleella. Yhtenä keväänä jänis kävi nyppimässä kaikki juurtumassa olevat kynnet ylös. Toisena kesänä, kun ne jo olivat pitkällä kasvussaan Vinhan mokoma alkoi haudata ruuan tähteitään siihen.
Nuo kynnet olisi pitänyt jo syksyllä laittaa juurtumaan, mutta kehtaaminen ruveta hommaan oli nolla. Nyt, kun routaa ei ollut lainkaan, olisivat ne jo kovassa kasvuvauhdissa. Mutta eivätköhän ne kerkiä.
Välillä makailtiin sammalikossa. Koira otti nokosia ja minä katselin kuusten oksien koristamaa yläkujaa pitkin taivaalla riekaleina ejelehtivia, harvoja pilviä. Tuli mieleen hetket Karjalan korpitaipaleilla pitkien päivämatkojen jälkeen kun olin laittanut telttarysäni makuukuntoon, sytytellyt nuotion, ruokaillut, kahvitellut ja heittäytynyt petäjikköön selälleni.
Pitää taas lähteä sinne kaupunkiin. Olisi kai pitänyt jo eilenillalla. Ee huvittaisi.
5.5.2020 tiistai
Kajaanissakin aamuaurinko noustessaan värjää samalla lailla taivaanrantaa kuin Unimäessä. Täällä se alkaa näkyä kauempana olevien talojen harjanteiden takaa. Kaupunki on hiljaisempi kuin ennen koronaa, mutta jo tuossa muutama auto postin lisäksi jo hurahteli vaikka klo on vasta 5.
Kaupunkilaisista suurella osalla olisi nyt aikaa lukea ja ajatella. Ainakin pitkäkestoiset, ruuhkaiset työmatkojen tunnit olisivat nyt siihen käytettävissä.
Voisivat miettiä niissä kerrostalokoloissa ja rivitalonpätkissä vaikka Tsehovin erään novellin ydinkysymysä "paljonko maata ihminen tarvitsee elääkseen?".
Tosin jos lattia on betonia, parkettia, umpipuuta niin eipä siinä maa-alasta voi puhua. Mielikin pitäisi olla mustaa multaa johon madot käytäviään kaivaltelevat. Ajatella sitä kauhukuvaa, että joku päivä tuleekin se tosiasia eteen, että yhä useamman on vaihdettava älyvehkeensä talikkoon ja kuokkaan ja lukemisensa oppaisiin, joissa kerrotaan, miten päin idulla oleva pottu vakoon asetellaan, ja mikä on istutusväli, lannoitus, multaaminen, varastoiminen...
6.5.2020 keskiviikko
Käänsin eilen aloittamani pikkuisen pottupeltolämpäreen ja juurin sen. Kaivoin puoli metriä syvän ojan Riston puoleisen tontin rajalle ja katkoin vieressä kasvavan nätin, pehmeäneulaisen kuusiristeytyksen pitkälle kasvimaalle ulottuvat juuret. Ei puu siitä pahastu vaikka ravinteikas puoli siltä kielletäänkin. Sanoi se R kerran, että tuli liian lähelle tontirajaa tuon istuttaneeksi. Sen latva ulottuu nyt kuuteen-seitsemään metriin ja oksat vievät tyvipuolelta tilaa varmaankin 2-3 metrin ympyrän. Ilo silmälle.
Hävitin hedelmättömäksi käyneen mansikkapenkin ympäryspuineenpäivineen. Muokkasin ja seuloin siitä mullan ja rupesin miettimään, että jos laittaiskin koko tontinnurkan mansikalle ja potulle vain sen verran, että elo-syyskuulle syömämukulat saisi. Olivat viime kesänäkin kovin rupisia ne potut joita siitä sai, että ehkä on parasta rauhoittaa siltä lajilta tuo lämpäre. Sipuleille ja porkkanalla on oma altaansa jossa virtaa riittää koska viime keväänä otin siitäkin mullat pois ja panin pohjalle vankan kerroksen kompostimultaa. Nyt madot, joita on valtavasti, ovat tehneet työnsä ja ravinteet ovat koko kerroksessa. Kanankakkaahan siihen kannattaa vielä ruilautella kuitenkin.
Se on tämä meidän tontti omansalainen (sekaisin melkein aina) kuten muidenkin omansa tässä ympärillä. Alapuolen Harry vaimonsa kanssa simpsittelee puutarhansa nätiksi katsella, Riston ja Inkun tontilla ei kukkia eikä viljelykasveja ole, vain kymmeniä vuosia vanhoja puita ja sammaleista nurmea ja kaksi viinimarjapensasta (rauhallinen metsämaisema).
Kadun toisella puolella Anelman tontti on kovasti myös laitona alla jatkuvasti vaikka A ei itse paljoa enää sitä kykene huoltamaan (Eliaksen kävi tänäänkin hakemassa oksimaan joitain pensaita) ja piipposten tontilla täältä päin nähtynä on ensiksi meidän puolen tuijarivistö, joku marjapensas ennen kuin katse törmää talon seinään. Harryn viereisellä eteläpuolen tontilla iäkäs Unto puuhastelee kompostiensa ja puutarhansa kanssa keväästä syksyyn ja sivu siitäkin mistään numeroa tekemättä. Harryn Pohjoispuolen tontin omistajista en tiedä yhtikäs mitään. Siellä ei korsi paljoa taitu ja koirakin laitetaan naruun ja naru ovenripaan josta se juuri ja juuri takapihan nurmikolle yltää.
Vinosittain kadun toisella puolella molempiin suuntiin Anelman tontin kahtapuolen on taas menossa monta vuotta sitten kuolleen Eemelin tontilla uudisrakentaminen ja pohjoisenpuolen samoin jo 3 vuotta sitten vainajoituneen Jorman tontilla tiilitalon täysremontti.
Kontiomäessä palaa 100 vuotta vanha asemarakennus. Kuulema kärventyy kokonaan.
Vuonna 1985 eräänä elokuun päivänä olin tulossa Kuopiosta (tai jostain) ja menossa Ouluun ihan vain naimaan ja juopottelemaan. Kontiomäen asemalta nousi junan kyytiin mustalainen josta sanottiin, että se on "luopio". Kun silloin matkustelin enämpi raiteitakin pitkin, törmäsin tuohon samaiseen mustalaiseen useammassakin paikassa. Kerran puhutin tuota vaitonaista, kuluneisiin vaatteisiin ja risaiseen lätsään pukeutunutta, kovasti jo kulkemisten rasittamaa pyörää työntävää miestä Riihimäellä. Paltamossa hän talvensa vietti, jos oikein muistan, mutta aina kevään koittaessa suuntasi maantielle. Mikähän hänenkin elämäntarinansa oli? Varmaankin aika rankka. Sotakin koettuna ja sitten potkittavaksi mierontielle.
Minustakin olisi ehkä jossain vaiheessa voinut muotoutua samantyyppinen kulkuri. Mutta se vaatii rohkeutta, pelkkä tyhmyys ei riitä.
7.5.2020 torstai
Aurinkoinen aamu. Unessa rojujen seassa koluamista. Metafora todellisuuteen, sitä se viestitti.
Heräsin jälleen ½5 vaikka nukkumaan aloin vasta yhden maissa kun innostuin katsomaan sitä ranskalaistirllerin neljättä kautta. Kaksi viimeistä jaksoa vaille jaksoin toljottaa. Huononee sekin jatkuessaan liian monitasoiseksi vyyhdeksi. Mutta sama näille. Elämä itsessään on kullakin jonkinmoinen trilleri vaikka vakoojajutut puuttuisivatkin. Koko ajan on oltava varuillaan. Ne, jotka menneinä hyvinvoinnin ihraisina vuosina ovat kuudennen aisitinsa turruttaneet, ovat nyt vaikeuksissa. Me, joilla elämä on koko ajan ollut veitsenterällä milloin minkäkin ongelman vuoksi, pärjäämme ehkä paremmin. Siis ehkä. Ainakin "koronaetäisyys" on Puutarhurin ja minun välillä niin kovasti koeteltu asia, ettei sen ylläpito enää järkytä.
Otanpa taas ja lähden. Kierrän Iisalmen K-Rauta Masan kautta jossa remonttitarvikepaketti odottaa. Lastaan sen kärryyn ja ajan mökille. Huomenna menen sieltä remonttikohteeseen tekemään pienen aloitushomman. Jatko katsotaan sitten hieman myöhemmin.
