Kuutamoisia sipaisuja

Viimeksi Unimäessä majaillessani laitoin rasvaisen paistinpannun roikkumaan ruokinta-automaatille. Heti sen tikat vainusivat ja tulivat nokkimaan. Pannuun jähmettynyt ihra on sianluista joita uunissa Vinhalle paahdoin. Kun luista on lihanriekaleet ja nivelten rustot puhtaaksi kalutut, halkaisen loppuluuntyngän kirveellä tai rouhin vasaralla kappaleiksi eikä siitä siten paljoa koiran jäljiltä hukkaan jää.

Tälle syksylle tikkoja käy ruokailemassa kaksi eri yksilöä. Näistä toisella on nokan juuressa silmien alla syheröinen, vaalea "kasvain". Se on vanhemmanpuoleinen punaniskakoiras joka päsmäröi  ruokintapaikalla ens´ojossa, mutta vain oman lajinsa parissa. Ei se tinteistä tai närhistä välitä. Se ei ole siis punaniskarasisti, muuten vain luontonsa orja.

Mietin usein, olisiko parempi jättää luonto tulemaan toimeen ilman jyväaterioita vai omaatuntoaanko me vain tyynnyttelemme ruokkimalla omillaankin toimeentulevaa faunan osaa?

Lujassa on Lynxiin vaihdelaatikosta särkeytyneen variaattoriakselin vaihto-osa. Kolarin Kurtakosta se käytettynä viimein löytyi. Melkoisia mutkia moisenkin rautapötkylän takia.


Taho, jonka eräät jäsenet pitkin hampain tunnustan sukulaisiksi, viitsii muistuttaa olemassaolostaan tekstiviestein ja roskalaatikkoon suoraan ohjautuvin kommenttiyrityksin. Kirjoitusten vuorokauden ajat kielivät oireyhtymästä, joka vaivaa somessa hillujia yleensäkin ja joille olen toivonut parhaaksi rangaistukseksi oikein ahdistavia morkkiksia. Jos on siis normaalijärjellä varustettu, niin  tarkasteleepa omia toimiaan ja kärsii nahoissaan. Syyttelevä ja uhkaileva, jopa kiristykseltäkin vaikuttava lähestyminen ei tee minuun lovea ei pahkaa. Terapeuttikin, jonka tarve on ilmeinen, täytyy näiden toimijoiden etsiä ammattilaisten parista.

Jos kaikkea sitä, mitä olen kokenut ja koen parhaillaan (elämää siis), pengon kirjoituksissani niin se on vastuullisuuden sisältävää sananvapauteni lunastamista elinaikanani. Kirjoituksistani ei löydy suurennuslasilla eikä pilkkuja suimimallakaan sellaisia kohtia, jotka käräjätupaan saakka kantaisivat. "Screenshotit" voi siten uhkailijat pitää omana ilonaan. Joka oikeustoimiin aikoo, niin todistelun taakka on mahdottoman raskas ja kallis prosessi ja lopputulos siihen ryhtyvälle ei tule päättymään tyydyttävään lopputulokseen. Perustein, joita viesteissä on hatarin sanankääntein yritetty välittää, eivät viranomaiset lähde väitteitä edes tutkimaan.

Vastuullisen sananvapauden käsityksiini kuuluu myös se, etten julkaise saamiani, törkyä sisältäviä tekstiviestejä ja provosoivia kommenteja koska niiden pohjalta joutuvat niin lähettäjät kuin julkaisijakin hankaluuksiin, tai vähintään joutavaan jatkolänkyttämiseen joka sekään ei johda yhtään mihinkään.

Koska muutama lähettäjä on tunnistettavissakin, joutuisivat he itse mahdollisesti työpaikoillaan tylyihin seuraamuksiin; nuorison parissa työskenteleviltä vaaditaan moitteetonta käytöstä työajankin ulkopuolella ja siihen kuuluu nykyään sekin, kuinka "somessa" käyttäydytään. Uhkaileva käytös ketä tahansa kohtaan johtaa helposti irtisanomisiin, enkä nyt sellaista toivo harkitsemattoman käyttäytymisen seuraukseksi. Toisaalta se voisi oikeinkin olla, jos vaarana on, että mahdollisesti ahdistunut tai muuten nyrjähtänyt luonne on vaaraksi työtehtäviensä hoidossa.

Olen varautunut sellaiseenkin uhkailijoiden ääri-ilmaisuun, että minuun tai läheisiini käydään  myös fyysisesti käsiksi tai omaisuuttani turmellaan. Eli tästä mahdollisuudesta olen tehnyt selvityksen  perusteluineen lähipiirilleni & etc., ja että tutkintalinjat mahdollisista osallisista löytyvät digiarkistoistani, puhelimista ja pilvipalvelimista.

Tässä blogijulkaisussa oleva osio on siis puolestani kuitti ja allekirjoitus itsensä ja aiheen tunnistaville henkilöille ja yhteisöille. En tule enää asiaan täällä palaamaan. Toivottavasti en tarvitse muuallakaan. On muutakin ajateltavaa ja huolehtimista ylitse omankin tarpeen.

Ps. Kirjoittamisesta en tule luopumaan minkäänlaisten uhkailujen edessä niin kauan kuin päänuppi ja sormet toimivat.

Kovien sanojen sipaisuja

Aamu 121/61  💙 47   Ilta 112/56 💙 56

Syntyi sananvaihtoa kovista suomenkielisistä sanoista. "Kone-sanaan suattaa vaekka hammas katketa".

Erään Norsunluurannikolta kotoisin olevan kaverin etunimi oli Kone, mutta se pehmenneltiin välittömästi Masiinaksi;  "korkonimi" passasi mainiosti elämänveljellemme.

Autoillessa kiertyi kaiuttimista kuuluviin tutunoloista klassista. Sitten välähti: Sama slaavilainen sävel kuin Tapio Rautavaaran "Olkoon näin"-kipaleessa! Hieno sanoittakin, mutta kertomus tunki väen vängällä mielensopukoista hyräiltäväksi.

"Kun mielessäni kuljen muiston hämärään/niin toiveistani parhaat rauenneeksi nään/sain nuoruudeltain siivet kerran minäkin/ja pilvilinnat jonne lentäisin/..."

https://www.youtube.com/watch?v=5rF2HbDMayQ&start_radio=1&list=RD5rF2HbDMayQ


Aamu 118/65 💙 48     Ilta 107/55 💙 52

Rakas on myös kova sana. Lässytykseksi joskus yltyvässä, jäisinä kalikoina kimpoilevassa Lontoon murteessa sana hieman pehmenee, mutta saattaa silti kuulostaa Theresa Mayn kissannaukaisulta saarivaltion uksea muiden eeuulaisten nenien edestä kiinni mäiskäistessään.

Runoissa ja aiheeseen hurahtaneissa romaaneissa, elokuvissa ja balladeissa rumankova rakkaus-sana on kiedottu ruusunpunaisiin unelmiin ja näin saatu tuo muuten niin brutaaliin nylkyttämiseen ja lisääntymiseen johdatteleva, biologinen tapahtumaketju  itseltämme salaan.

Rakkaus-valhe on tietenkin ihanin elämänvalheistamme niin kauan kuin sen luoma harhantunne kestää. Ja ainahan sen voi uusata kun edellinen happamoituu.

Ikuista elämää ei evoluutiokokeilut ole mahdollistaneet, mutta rakkaus on ollut oiva häiriötila saada laji runsastumaan aina uusilla jäsenillä likipitäen samanlaisin kiinnikkein ja kaavoin. Isosti ei ole kuitenkaan ymmärryksessä se tosiasia, että ihmisessä olevat molekyylit ovat jo monissa liemissä lionnutta kierrätyshöttöä. Kopiokamaa siis ilman erillistä kloonausprosessia jokaikinen pipon alunen.

7,6 miljardin pipon puolesta huokaisten: "Voihan käpylisäke!"


Aamu 117/66 💙 46       Ilta 101/53 💙 52

Mitä alempi yläpaine sitä tiheämpi syke. Eikä sydän silloinkaan tikuta kuin Singeri, en edes rasituksessa saa syksettä kohomaan yli 90. Kun 15-30 minuuttia kahvinjuonnin jälkeen mittaan, verenpainelukemat voivat olla 99/55💙59, kuten nyt kun mittasin iltapvkahvin jälkeen. Siksi kai pääsen kahvikupillisen nautittuani hyvin uneen.

Jeesusteluakin olen joutunut kuuntelemaan. Tulipa siinä lävitse päänupin tuulettuvana korvana ollessa jälleen kerran mieleen, että joissakin tapauksissa usko on ääneenlausumaton diagnoosi mielensairaudesta. Aprikoin toisen paasatessa, että ilman ammattilaisen laatimaa epikriisiäkin usko on siitä ikävä mielennyrjähdys, että se on myös tarttuvaa, eikä välttämättä edes perimän kautta vaan jo tartunnan saaneen suusta suoraan aivoihin loikkaavaa jos ei varaansa pidä. Varsinkin, jos tartuntapinnat eivät satu olemaan teflonia kuten minulla. Uskoon äkkiä, psyykoosikohtauksen lailla hurahtaneet ovat siis täysin kontrolloimattomasti keskuudessamme vaikka vähintään avohoitopotilaan vertaisina heitä tulisi ymmärtää.

Murrosikä ja erilaiset elämisenkriisit alentavat vastustuskykyä ja silloin uskontulehdus tarttuu herkimmin. Tämän tietävät erilaisissa lahkoissa ja seurakuntien kerhoissa ja rippikoululaisten parissa työskentelevät pappishenkilöt, kerho- ja leiriohjaajat ja muut agitaattorit. Koukuttamistyyli noudattelee huumediilerien kaavaa: pieni annos maistiaiseksi...

Siksi pelkään aina, kun seuraava jälkeläiseni on herkimmässä teini-iässä ja kun en mahda mitään sille, että käyvät tuon täysin turhan keissin lävitse koska lasten äiti kuuluu seurakuntaan. Minulta jumalattomalta, uskontokuntiin kuulumattomalta ei mielipidettä edes kysellä. Outo on tämä demokratiamme kaste- ja rippikouluautomaatti!

Sinua kun tässä kuuntelen, niin kaikesta päätellen uskonviruksen torjuntaan tarvittaisiin ehdottomasti kansallinen rokotusohjelma, sanoin kuuntelun lopuksi ja pääpipinen agiteeraaja jäi raamatunlause suussa poikittain tollottamaan kahvilapöydän ääreen.


Aamu 113/58 💙 48  Ilta 113/54 💙 52

Hyvin pelittää, siis verenkiertojärjestelmäni meinaan.

Pystyisipä aivojensa tilan samankaltaisella tavalla itse mittailemaan. Kun se vielä hunteeraisi näytölle yksilön eettisten arvojen tilan ja määrän suhteessa ymmärrykseen ja myötäsyntyiseen moraalikäsitykseen niin voisi tehdä oikeansuuntaiset korjausliikkeet kotikonstein kuin liiallisen verenpaineen alentamiseksi ikään.

Toisaalta voiko myötäsyntyistä moraalikäsitystä olla olemassakaan? Kaikkihan meille opetetaan jo tänne aiemmin munimaan ja pesiytymään tulleiden toimesta. Parhaillaankin lasten päitä huuhdellaan digiohjelmoiduin etävälinein eikä kukaan osaa arvioida, millaisia ovat tulokset kunhan vastuuvuoro yhteiskuntien toiminnasta heille siirtyy.

Kuusen juurelle syntyneenä omat  aivoni ovat pestyt tuulensuhinalla ja niistä suhinoista lienevät eettismoraaliset ohjeenikin kotoisin. Siksi enimmäkseen vituttaa, että olen näkemässä parhaillaan kytevän harhaoppisen ajanjakson alun joka ei ainakaan sydämensivistystä tule takaamaan. Ja siksikin, että tätä alituista laitteiden kilkatusta tuulensuhinoiden sijaan ylläpitääkseen murjotaan metsät ja maankamara Marsin maisemaksi.

Kuhia Unimäen pihamaalla peratessa katkesi vanhasta veitsestä terä. Ei se varsinainen fileointipuukko ollutkaan, mutta paljon sillä kaikenlaista ruokaan liittyvää on tullut palasteltua. Olisikohan peräti Uappovainaan (äidinisä) puukko? Eli silloin sillä olisi ikää vaikka kuinka paljon. Ukki kuoli 1963.

Vielä yhdet verenpaineenmittajaiset.

Aamu 118/71 💙 42       118/55 💙 56

Sotajermut alkavat käydä vähiin, kerrattiin uutisissa. Ajattelin, että viimeisen "sotiemme veteraanin" huokaistessa laitimaisen kerran on veteraani- ja muiden sotien muistoja vaalivien järjestöjen sekä niistä muistuttavien muistomerkkien ja sankarihautojen alasajon aika. Eikä enää yhtään "tuntematonta" valkokankaalle! Entistenkin itsenäisyyspäivien pakkopullat hevonhelevettiin. Kuivien historiankirjojen katsaukset riittäkööt menneen tiedostamiseksi.

Taitavat kyllä nuo nuorimmat jo yhä vähemmän asialle korvaansa kallistavan ja näin tämän uhoamiskulttuurin genre siivuuntuu luonnollista tietään sille kuuluvan marginaalin osaan. Hornetteja eivät ilmastonmuutosuhatkaan silti taida maanpinnalle tipauttaa vaikka ehdottomasti pitäisi.


Erkki Tuomiojan päiväkirjojen kokoaminen samojen kansien väliin ei ole kyllä lukijaystävällinen teko. Yli 700 sivuinen kirja painaakin 2 kiloa 150 grammaa (mittasin keittiövaa´alla), ja melkoinen mulkeroinen esineenä muutenkin. Eikä painoon vaikuta yhtään, että paikoin teksti on kuivaa kuin palokankaan kanervikko. Olen nyt kuitenkin jo yli puolessavälissä, että eiköhän urakasta selvitä.

On kirjaa paikoin aika huvittavaakin lukea koska on seurannut politiikkaa (kaukaa) koko elämänsä ajan. Kokonaiskuva Tuomiojasta itsestään on jo aiemmistakin kirjoituksistaan muodostunut, ja se elinpiiri missä hän elää, on todellinen kupla jonka sisäpuolella yhteiskunnallinen "totuus" on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa toimijoilta itseltään. Siis muiltakin päiväkirjoissa käsitellyiltä "päättäjiltä". He tietävät yhteiskuntaa ohjailevat lainalaisuudet, ja jos eivät mitä tiedä ovat kuiskaajat alati varppeillaan, mutta eivät sitä, kuinka lakien ja määräysten soveltamiset käytäntöön ja tavallisten kansalaisten elämisiin kulloinkin vaikuttavat. Eivätkä aina välitäkään tietää sillä mitäa massasta kunhan päällepäin hyvältä näyttää! Eritotenkin se on tosi, että jokapaikassa päättäjän oma nenä ja vähintään edustamansa puolueen etu menevät aina ohitse yleisen edun. Valintojen kohdalla päättäjän järki toisinaan seisoo kuin portinpielen Toloppamooses.


Tänään lähetin KS:n kirjoituksen katumme varrella aloitetun, Karjalainen Oy:n suojarakenteettoman rakennustyömaan vaikutuksesta kulkemisiin.

Mitattuja sipaisuja

Alkoi verenpaineen kontrollijakso.

Aamu 128/70 💙 45  Ilta: 110/58 💙 50

Lukisiko isänpäivän ratoksi David Reichin päätelmiä siitä, Keitä olemme ja miten olemme tulleet tähän (Terra Cognita 2018), vai kertaisiko Lyytisen (HS) kehoituksesta Pekka Kuusen "monitieteellistä maailmanselitystä" Tämä ihmisen maailma(WSOY 1982)? Vai olla möllöttäisikö vain kuten Lyytisen mielestä tuo Kuusen kirja monessa suomalaiskodissa?

Reichin kirjan yllämainitusta alaotsikosta vaihtaisin kolmen viimeisen sanan järjestystä.

Sain pääsylipun kaupunginteatteriin, siellä menee Reviisori (Tarkastaja tulee!) jonka katsomista olen harkinnut.

Aamu 126/70 💙 52  Ilta 119/65 💙 45

Yuval Noah Harari tuli uniini dystopiakauhan kanssa ammentamaan minulle ja jonossa takanani oleville ihmiskunnan rippeille lusikoitavaksi koko jäljelläolevan maailmankaikkeuden tulevaisuuden. Kauha oli pieni, lusikat vielä pienempiä eikä siinä kauaa mennyt kun tulevaisuuslautaset olivat tyhjiksi nuoleskellut. Hararin ojentama tulevaisuuslautanen alkoi tyhjennettyään venyä kumimaiseksi limaksi ja hävitä jonnekin kauas pimeyteen vieden meidät jonottajat mukanaan yksi kerrallaan.

Aamu 116/63 💙 48  Ilta 110/58 💙 42

Käsissä vajaakuntoinen Canon EOS 400D. Se on ollut pitkään hyllytettynä kun siitä lakkasi automaattinen tarkennus. Löysin vian helposti, mutta korjatessani kömpelöt sormeni tekivät rungon ja objektiivin kontaktipintoihin uuden vian ja se jäi nyt ainakin toistaiseksi korjaamatta.

Onhan nuita kameroita. 10 vuotias Olympuskin toimii kun tilasin siihen uuden akun. Myös Nikon D3100, jonka sain synttäreitteni alla, on hyvä kampe kun nyt kehtaisi enää ottaa niitä kuvia jo niin kirjavaksi kuvitettuun maailmaamme.

Masentaa toisinaan nämä mitättömyydentunteet vaikka nehän ovat vain tuntemuksia. Ei niillä mitään merkitystä ole käytännön sujumisen kanssa. Se sujuu, ja jos ei minulta, niin joltakin muulta elolliselta. Variksiltakin märännösaterioidensa äärellä yhä vain paremmin.

Jos jokaisen päivän onnistumisen tunteet olisivat äärimmäisen kiihottavia, niin se tarkoittaisi vain sitä, että huomenna saman tunteen saavuttamiseksi onnistuminen pitäisi olla kaksinkertainen, että sillä ihmismielelle jotain merkitystä olisi. Tärkeintä ihmispirulle on vain tunne ja sitä passaa miettiä, onko se todella niin tärkeää, että onnistumisten eteen uhrataan koko maapallon elollinen tulevaisuus.


Todellakin: Pekka Kuusi on kirjoittanut jo 1960-luvulla aloittamaansa kirjaan "hararit" ennen kuin ko. tuoreempi ajattelija on edes syntynyt, ja ennen kuin Pentti Linkolan elonkehän huolet alkoivat tihkua kansalaisten tietoisuuteen, ja irvailtavaksi. Tässä voi vain pohtia sitä, miten hitaasti (ajattelevan lajin itsensä olemassaoloonsa verrattuna, ei maailmankaikkeuden ikään) lajimme älyllinen aivojen puolisko järjelliset ajatukset hyväksyy. Ilmaa olevat unet, ennustajat, jumalat ja arkeenkin ulottuva fatalismi pitävät aivojamme yhä pihtiotteissaan vaikka "tuli jo tukkaasi nuolee".

Tällaisia kirjoja kun lukee, omat ajatukset ja päätelmät ovat yhteneväisiä vaikkakaan eivät yhtä selkeässä järjestyksessä. Avuttomuuden tunnekin lisääntyy, sillä toivoa ei niiden jäljiltä kovin paljoa jää. Toisaalta: Eihän yhden piskuisen maapallon kohtalo avaruuden mittaamattomilla markkinoilla mitään meinaa. Kiva että kävit, Tellus ;)

Marraskuisia ampiaisia

Olin näkevinäni kosmologi Kari Enqvistin Lidlin mainoksessa; myipä itsensä halvalla  muuten niin vakuuttava alkuräjähdysajattelija.

 

Radio Yle 1:  Harri Tuomisen maailmanmusiikkiohjelmat ovat mielelle namuja, mutta kuuloelimeni eivät enää pidä Roman Schatzista ja Kalle Haatasenkin kurkkuärinät ovat ruvenneet ärsyttämään. Johanna Korhosta vielä jonkin aikaa voi kuunnella, mutta sitten toivoisi jo tuoreita asioihin ääneen paneutujia. Kunhan eivät vain Sari Valton lajisia monotooneja palkkaisi yhtään ainutta lisää.

 

Televisio: Kolmena-neljänä iltana kuukaudessa sieltä tulee järjellistä katsottavaa. Niille riittää pari kanavaa; turha kampe siis.

 

Syksyn kirjatulvasta olen lipponut luettavaksi muutamat elämäkerrat ja dokumentit. Tilasin juuri lahjakorteilla Tuomiojan Erkin 1998-2000 päiväkirjamerkinnät toverikseen Hakaristin ritarit-tutkimuksen suomalaisen SS-pataljoonan vaiheista/sotarikoksista. Lahjakortteja on jäljellä vielä 150 euron arvosta, että eipä kovin usein ole huomioitu näin runsaalla mahdollisuudella hankkia mieleistään lukemista!

 

Kysyttiin: Blogikirjoittajista/blogeista mitä sanoisit kun itsekin niissä liemissä lillut? Vastasin: Huussissakin voisi käydä ajatustensa kanssa ja penkaista läjiensä alle mahdolliset tulokset vaikka ei niistä edes kompostoitavaa jää!

 

Täällä miljardien viestien virtuaaliunessa, jossa kaikki kilpaa kuorsailemme olemme yksinäisempiä kuin autioiden saarien robinsonit ja perjantait milloinkaan.

 

Kuopiossa katsastuksessa. Liäkärin puolesta voin edelleen ajaa vaikka rekkaa jos sellaista alle tarjotaan. Tein lääkärintarkastuksesta (ikä-sic!) ajokorttia varten hintavertailun. Kajaanissa Terveystalo 110-120€ ja sote 70-90€, Helsingissä Terveyskulma 40€ ja Kuopiossa Puijonlaakson terveysasema 65€.

 

Matkuksen hehtaarihallissa kytröttelevän pikkuliikkeen eräästä alekorista löysin Noah Hararin Huomisen lyhyt historia-teoksen ja muiden kauppojen alekoreista kengät 5€, housut 5€ ja paidan 5€. Kahvit join kauppahallissa ja Prismasta hain murua rinnan alle.

 

Muutaman päivän kuluttua Kuopiossa uudestaan. Käytin mummia silmäleikkauksessa.

 

Oli aikaa molemmilla kerroilla kuljeskella pitkästä aikaa kaupungilla. Nuoruuden aikaista Kuopiota ei enää löydä kuin Kauppahallista hajuineen. Paitsi että onhan senkin kylkeen turskautettu ruma, lasinen ravintolakasvain torille päin. Sokoksen urealle tuoksahtava kongikin on mennyttä maailmaa. Nyt siellä haisevat kukat ja parfyymit, kaakaot, lattet ja muu lattea interiööri. On Kuopiossa vielä joku puutalokortteli säästynyt, ja kirkot ja kaupungintalot töröttävät ikuisuutta odotellen paikoillaan, mutta kaupungin henki on vaihtunut totaalisesti toisenlaisille keuhkoille sopivammaksi. Eihän kuopiolainen muutos maailmanhistoriassa, (tässäkään lajimme lyhyessä) mikään merkillisyys ole, mutta nimenomaan lajimme aiheuttamassa nopeudessa järisyttävän tuhoava, kaiken alleen asvaltoimisen himossa ja maankamaran kuokkimisen totaalisuudessa peruuttamaton.

 

Näin unta, että V (kehitysvammainen veljeni) oli vielä pieni, jalaton rempula niin kuin pitkälle lapsuuttaan olikin, mutta minä jo tämän ikäinen kuin nyt olen. Itse esiinnyin unessa "vammaiskuiskaajana" joka supatteli veljensä korvaan käsittämättömällä kielellä rauhoittavia sanoja, ja pian alati kinaista limaa erittävä, sonnalle haiseva, pahasti rääkyvä V rauhoittui ja alkoi nauraa ihmeellisen valoisasti. Äitikin siihen tuli käsiään navettatakin helmaan pyyhkien kyselemään, että mikä se Veijolle nyt tuli. Harmittelin, miksi onnellinen uni loppui kesken. Mutta loppuiko sittenkään? Mitä muuta siinä olisi voinut olla, kuin että onneton tuli onnelliseksi?

 

Marraskuu on jo pitkällä, mutta ampianen luistelee ikkunan sisäpinnalla!

 

Tänään sain ystävältäni Maaret Kallion "Inhimillisiä kohtaamisia"-teoksen. Se oli hyvin henkilökohtaiseksi mietitty lahja joka liikutti mieltä lämpimästi niin kuin merinovillaiset sukat jotka sain pari viikkoa aiemmin. Hesarissa sattui olemaan myös Kallion kolumni joka oli koottu lukijoiden palauteposteista. Niissä kerrotaan, miltä tuntuu kun isä ei ole paikalla, hän on kehno siihen toimeen tai isää ei ole lainkaan.

 

Isä-instituutio on muutenkin Suomi-seinälle päivityksen alaisena. Sillä tehdään politiikkaa (isäinpäivä liputuspäiväksi-virallistamisehdotus) ja myydään kirjoja, kortteja, villahousuja, partavesiä, viskejä ja kukkia. Haastatellaan Jari Sinkkosta, Jari Sarasvuota ja umpinuutunutta, 80-luvun radikaalifilosofi Esa Saarista. Ehkä joku arkinen, täysin tuntematon isäkin pääsee sanansa sanomaan muutaman paikallislehden sivuilla.

 

Kirjallisuuden myyntiluvuista voi päätellä kansakunnan päidensisällön köyhyydentilastakin jotain. Kirjailija Hotakainen kirjoitti moottori"urheiluun"osallistuneesta räikköstyypistä elämäkerran ja se kimposi heti myyntilistojen kärkeen! Tällaisen "tieto"kirjallisuuden lukijalajinko oletetaan kykenevän elonkehässä aiheuttamiensa virheiden pikaiseen korjaamiseen, kun se urakka täytyisi nimenomaan aloittaa kilparatojen ja polttomottorivehkeiden purkamisella...

 

 

Tyttäreltä sain synttärilahjaksi "Isä, kerro minulle"-kirjan, jonka sivut minun itseni pitäisi täyttää. Saattaa olla vaikein tehtävä elämässä vaikka mitään muuta en ole niin hartaudella yrittänyt, kuin kirjoittaa elämänpätkääni auki. Mikään naivinkaunis ei elämäntarinani olekaan, eikä onnistumisista siinä leuhkita. Loppua kohti vähän paranee, mutta merkit ovat ilmassa, ettei hautajaisteni kynnykselläkään minua tulla onnenkruunulla koristelemaan eikä kaulaani voittajan seppeltä pujoteta.