Uniin ne tulevat, vainajatkin

13.2.2020 torstai

Kiinalaiset tulevat, sanoo Pentti ja lopettaa hengittämisen (elokuu 1983).

Kuin naavaisessa aarniometsässä eksyskelisi kun luen tämänkertaisia valintojani.

Jonkinmoinen psykologinen sukellus Pentin ja Tuulaliinan avioelämään kirjojen rinnan lukeminen lienee.

Kilpikonnan ja olkimarsalkan luin jo. Penttiä on jonkin verran vielä jäljellä.

Olkimarsalkan viimeisillä sivuilla Pentin viimeiset päivät elävien kirjoissa kuvataan  pateettisesti ryöpsähdellen. Kun ilmaisukeinoa vähän hauduttelee, ymmärtää, ettei muuta mahdollisuutta juuri ole vaikka aikajänne kuvattavien tapahtumien, kuoleman ja kirjan julkaisun välillä on kohtuullisen pitkä.

Olen itse kirjoittanut omasta ensimmäisestä avioliitostani, ja varsinkin sen päättymiseen johtaneista koettelemuksista vaikeita lauseita, eikä se helppoa ollut. Kokemusten kaksi kertaa eläminen, moniko siihen ryhtyy?

Pitkään se Eero Huovinenkin (75) lapsuutensa äidittömyyttä huokaili ennen kuin kirjaksi asti kaipuunsa kirjoitti (Äitiä ikävä, WSOY 2020).

Pentin ja Tuulaliinan tarina on erityisen kirjallinen. Kuin toinen heistä (Pentti) käsikirjoittaisi elämästään tarinaa samalta istumalta sekä kirjallisuudeksi että elettäväksi. Molemmat siitä ruttuja nahkaansa sai.

Lopussakaan ei katharsis, eikä kiitos, seiso. Siellä makaa kuolema pitkin pituuttaan syli avoinna.

Hyötyjät, kuolleen kirjailijan jäämistöllä (kirjallisella arvolla) rahastajat lähtevät liikkeelle. Totta kai myös me lukemistojen kuluttajat, lukijat. Kuinka ilman välikäsiä, noita raadoilla hyötyjä-maineen omaavia rahastajia lukemisemme muuten  olisi mahdollistakaan. Ei mitenkään, ikävä kyllä.

14.2.2020 perjantai

Polttopuut näyttävät riittävän talveksi. Ei ole uhallatehden tarvinnut lämmittää, leuto on talvi ollut. Kohentelin Eliaksen kanssa jäljelläolevat pinot. Pitäisi pian päästä aloittamaan tavanomaiseksi muotoutuneet keväturkot uusien halkopinojen osalta Unimäkeen.

Näinä digi-hivelykulttuurin yleistymisen aikoina alasajettavana olevan perinteisen kirjallisuuden eräänlaisia ääripäitä jälkeen viimeisten sotien edustivat Kalle Päätalo ja Pentti Saarikoski.

Heidän molempien elämistä muotoutuviin kirjallisiin viesteihin olen hyvin sisälle päässyt.

Päätalon alkupään kirjojen sisältö käsitteli samanlaista lapsuuden ryysyläisyyttä (=rujon arjen ja käytännön "kulttuuripiirien" totaalinen yhteneväisyys josta "turvallinen sosialidemokratia" oli kaukana) jossa itse elin. Se yhdisti saumattomasti lukukoemuksen ja elämänymmärryksen. Kaikkia Päätalon kirjoja ei tarvinnut edes lukea, eikä varsinkaan ihailijakerhoihin liittyä, että aallonpituudet täsmäsivät. Myötähäpeää enimmäkseen tunsin, kun Päätalon julkisuudessa professorina esiintymisen kömpelyyttä seurasin.

Liian kallis hinta kokijalle sellainen elämä; mitkään kirjoittamalla hankitut miljoonat tahi yhteiskunnan myöntämät arvonimet, eritasoilta tulevat nuoleskelut tai lukijoiden vilpittömätkään ihailunosoitukset eivät korvanneet menetettyä lapsuutta Kallellekaan.

Älyltään toisissa sfääreissä eläneen ja kirjoittaneen PS:n kuviot luiskahtavat nekin hyvin ymmärrykseeni kuin kauravelli, jota kirjailija pahimpina krapulahetkinään nieli, että hengissä säilyi.

Alkoholismi, sekö on yhteinen, kokemusperäinen tekijämme?

Minun  isäni oli alkoholisti. Tuurijuoppo, jolle ryyppääminen oli sitä, että ensin huitaistiin kossupullo telineiksi ja sitten vasta aloitettiin vankan humalarungon rakentaminen. Itse se alkoholistille tyypilliseen tapaan ei alkoholismiaan tunnustanut.

Vaikeaa oli  minunkin myöntää isäni viinapirusairautta ennen kuin opin alkoholismin lääketieteelliset ja sosiaalipsykologiset selitykset. Ja kun olin itse tarpeeksi elänyt, kossuni kumonnut ja päättänyt (asiaa edes ajattelematta, varsinaisesti päättämättä), ettei koskaan enää.

Elämän itsensä ohella kirjallisuus on oman ymmärryksensä valtameri.

Päätalon teksti on äärimmäisen yksinkertaista, toistoista junnaamista, nuotiotulilla nautittavaa jankkia. Jääpuraksen perseeseen työntymisen kuvittelua. Seksuaalisten mielikuvien pakoonjuoksua, äärimmäistä pelkoa ja häpeää jossa on paljon yhteistä Saarikosken mielenmaisemaan.

Kirjallisesta Päätalosta oli minun helppo luopua siinä vaiheessa, kun se ei enää antanut sisällöllisiä oivalluksia. Kaikki ne hänen "mustat kivensä" olivat moneen kertaan käännetty jo 1980-luvun alkuun mennessä. Lopetin siihen kuten isäni elämänsä.

Nyt en kykenisi lukemaan Kallelta kuin Ihmisiä telineillä kirjan uudestaan. Olen kokeillut. En tarvitse. Kirjat ovat tarpeellisia vain niin kauan, että ymmärtää kunkin lajin syvimmät tarkoitukset. Tietynlaiset kirjat ne kerran luettuaan voi antaa kiertoon, hävittää, kannet niitata vaikka lattiaan pleksin alle koristeeksi.

Saarikoskelta löytävät lukijat aina uutta, mutta nerohan hän olikin ja sitä vuorta ei minun kykyiseni koskaan tule laelle saakka kiipeämään. Ikäkään ei riitä.

Itseäni en alkoholistiksi tunnusta vaikka sen vakuuttelu onkin yksi alkoholistin perustunniste. Ehkä viinapirulta minut pelasti migreeni? Geneettinen poikkeama, tai siunaus. Isällä migreeniä ei ollut, mutta äidillä koko ikänsä.

Joka tapauksessa fyysinen elimistöni ei viinan turrutusta halaja eikä mielikään murheeseen ryyppyä kaipaa. Enää.

15.2.2020 lauantai

Luin joskus Pentti Saarikosken merkintöjä Tjörnin saaren ajoilta ja Tuulaliinan jälkeisen naisensa Mia Bernerin PS:ää rintarinnan kuten nyt luen Pentin ja Tuulaliinan teoksia.

Ihmisten väliset asetelmat eivät paljonkaan toisistaan poikkea. Pena on sama kuin kaikkien naistensa suhteen aiemminkin; jyskyttää kuin juna samaa rataa. P:n naisissa (vaimoissa) on samoja luonteenpiirteitä toistensa kanssa, mutta ovat kuitenkin enämpi itseään, yksilöitä.

Mia oli Penaa 14 v vanhempi  eli "vanha akka" kuten jossakin merkinnöissä luonnehtii kun taas Tuulaliina oli 5 v nuorempi; "heitukka".

Hymähtelin blogissani kerran kohtauksille, jossa "vanha rouva" hiveli Penan palleja tietystä, sovitusta kulmasta takaa päin, että sai kyrvän seisomaan (niin kuin kirjoitettu oli, ei minun keksintöä).

Joku lukija ei tykännyt kirjoitetun toistamisesta vaikka se oli pelkkä referaatti asianomistajien kirjallisuudeksi jo muokatuista tapahtumista. Poistin sen. Nyt peruuttaisin peruutukseni. Mitä se kenellekään kuuluu, kuinka sananvapauttani omalla alustallani toimitan. Vihapuhetta en harrasta.

Kirjailijan ammatti on tärkeintä, minkä parissa Pentti Saarikoski elämänsä tärkeimmät aikaan sai. Naimiset ja viinanjuonti olivat ongelmiksi muodostuvia sivujuonteita, asiatekstien oheismerkintöjä joista viinanviljelyn seuraukset lopulta vei hengenkin.

Ilman viinaa Saarikoski olisi saanut aikaan niin erinomaisia kirjallisuutta, että niiden rinnalla kaikkien donnerien mammutit kalpenisivat. Se oli päänsisäinen, lamaanuttava harha, että kemia muka olisi toiminut muusana Penan parhaimmissakaan teksteissä. Se todistuu näidenkin päiväkirjojen sivuilta kun polven murtuminen kipsasi miehen kaljattomaan oloon pariksi kuukautta.

Alkoholismi ja seksuaaliset hurjastelut olivat jokapäiväistä kansan parissa kaikkialla silloinkin. Ei vain yhden kirjailijan "erikoisuus". Erikoista vain se, että Saarikoski teki siitä julkista ja jolla rahastivat sontajournalismi sekä kustantajat. Jälkimmäiset ja elämäkerturit rahastavat yhä edelleen.

Teksteissä, niin kirjailijan itsensä kuin myös lukijoiden ja kriitikoidenkin paheina on näiden viimeksimainittujen asioiden esilläpitämiset vaikka ei samassa laajuudessa olisi tarpeenkaan.

Minun, olemattoman, mihinkään vaikuttamattoman kansalaisen aiheesta mainitsemisilla ei mitään merkitystä ole. Sensijaan vaikuttaa typerältä, etteivät ammattikriitikot osaa lieveilmiöitä hämärtää arvostelujensa väliin. Nussimiset ja loputtomat juomiset pomppaavat kaiken tärkeän ylle kuin kruunuksi kirjailijan päälaelle; ne myyvät, sen vuoksi.

Kustantajien on ollut turha kitistä Saarikosken velaksi kirjoittamista. Ne ovat kyllä ohtinansa vuolleet kuolleesta kirjailijasta moneen kertaan. Saivat kaikki velat kuittaantumaan jo Penan ruumiin ehtimättä kunnolla kylmetäkään Pekka Tarkan toimittamalla Nuoruuden päiväkirjoilla.  Saatika sitten myöhemmin erilaisilla uusinnoilla ja näillä päiväkirjojen jälkijulkaisuilla.

Niin on ollut kaikkien kirjailijoiden ja taiteentekijöiden kohdalla: Ruumiina niistä vasta arvokkaita tulee.

16.2.2020 sunnuntai

Erittäin vakavasti otettava Tommi Niemisen "Hyvät kansanedustajat, avoin kirje" Hesarissa. Kommenttirimpsu kirjoituksen jäljessä oli aluksi maltillinen, kunnes ne alkoivat ketjuuntua tuskastuttavaksi lukea. Rivienvälikirjoittajatkin heräsivät. Toistensa kanssa janttelijat.

G:n kanssa elokuvissa; "JojoRabbit". Hauska parodia Hitleristä pojan mielikuvitushahmona, aivojen pesijänä.

Poiskävellessä koetin sitten analysoida pojalle elokuvan viestiä. Sitä, ettei pidä lähteä diktaattorien ja niiden agitaattoreiden kelkkaan. Eikä muuhunkaan vouhkaamiseen. Politiikan ääripäitä täytyy aina varoa, mutta keskelläkin voi hirviöiden munia olla hautumassa.

17.2.2020 maanantae

Iltayöstä näin unta jonka muistn vielä nyt aamulla varhain herättyänikin. Se liittyy PS:n ja Tuulaliinan lukemisprosessiin.

Uni: Tuulaliina on rintamamiestalon yläkerran ikkunassa. Katsoo alas ja näkee, kun PS lompsuttelee väljät kumisaappaat tikkumaisiksi laihtuneissa jaloissaan pihatielle pysäköidyn auton (Mersun?) takaovelle, aukaisee sen ja heittäytyy takapenkille selälleen. Kumisaappaat putoavat auton viereen ja ovi läimähtää kiinni. Takaikkunasta näkyy Penasta vain väljät keltapunapompulaiset, lyhytlahkeiset kalsarit ja luiset polvet.

Minä luirahdan saranapuolelta Tuulaliinan huoneeseen ja jonkinmoisena nestemäisenä kaasuna sujahdan (Penan pieruna?) Tuulaliinan sierainten kautta hänen aivoihinsa katsomaan, mitä hän ajattelee. "Jospa kuski ei huomaa, että autossa on joku. Ajaa sitten niin kauas kuin pippuri kasvaa ja vie Penan matkassaan", luen aivopoimuihin ilmestyvää tekstiä.

Olin ennen nukahtamistani lukenut Penan päiväkirjoista lauseen: "... ... mitähän ihmiset meidän avioliittokriisistämme 10-20 vuoden kuluttua ajattelevat?"

Entä nyt, kun 48 vuotta on tuosta merkinnästä kulunut? Minä kuulunen noihin "ihmisiin" Saarikosken kaltaisen kirjailijan lukijana?

Lukiessa ajattelin ehkä eniten lapsen selviytymistä tuosta viinahöyryisestä avioliittohelvetistä. Tällä on kytkentänsä siihen kun itsellä oli hirmuinen kriisi kun vanhimmat tyttäret olivat pieniä ja niiden äiti sairastui eikä itsenikään elämisen voimat ja ihan arkiasioista huolehtimisen kyvyt koko aikaa kriittistä tarkastelua kestäisi. Oikeastaan Tuulaliinan ja Pentin kirjoitukset ratkoivat omia kokemuksenarpiani syyllisyyden näkökulmasta, jota en ole tarpeeksi syvältä edelleenkään hirvinnyt lävitse käydä.

Yksinkertainen kysymys vailla täyttä selvitystä: Millaisiin virheisiin kaikkinensa syyllistyin kasvatusprosessissa joka kontolleni jäi lasten äidin harhojen maailmaan poistuessa?


Oliko Mia Bernerin toiminta Pentti Saarikosken suhteen älyllisen persoonan harkittu teko? Eivät kummankaan kuvaukset Tjörnin saaren ajasta todellakaan mitään auvoista luettavaa ole.

Bernerin kirjoittama PS, merkintöjä suruvuodelta (Tammi 1986) sivut kannattaa sekin lukea huolella.

Se, että kirjailija (PS) sai Bernerin siipien suojissa loputkin sanansa sanottua (elämäntyönsä tehtyä), on kirjallisuudelle palvelus vaikka sillä yleisessä mielessä enää olekaan sitä sädekehää yllänsä kuin edeltäneiden tuhansien vuosien historiassa.

Kaikki on katoavaista, turhaa. Varsinkin nyt, kun planeetta Maan elonkehän alamäki ilmastonmuutoksen kourissa kohti päätepistettä on jo silminhavaittavissa; kerkesihän Penakin jo näistä huolestua biologiaa luskellessaan.

Tuulaliinalle Mian ryöstöretki oli helpotus. Miten hän muussa tapauksessa Keravakauden jälkipyykistä olisi selvinnyt? Mitkä selviytymisvaihtoehdot olivat? Talosta ja Penasta huolehtimiseen voimat olivat loppu, mutta olisiko Koukkutieltä kumpikaan osannut lähteä omiin suuntiinsa uutta etsimään? Entä lapsen kohtalo? Se askarruttaa muutenkin.

Jossittelu ei ole järkevää. Varsinkaan toisten elämien kohdalla kun toteutuneet uudet elämät ovat niin hyvin ylöskirjattu.


Tänään yhdessä talossa Lohtajalla tapettia seinään ja toisessa siinä lähellä mualia.

Iltasella pakkeloin tiällä kotona entisen lastenhuoneen seiniä. Tapetit irroteltiin viikonloppuna.

18.2.2020 tiistae

Prismasta 8 rll vaaleaa tapettia tarjouslootasta á 5€/rll. Lähtöhinta niilläkin melkein 40€! Eiliseltä työmualta jäi liimaa, että omatkin tapetit suan sillä tilsityksi seinille. Puutarhurin kanssa lievä kina siitä, minkä väriset tapetit suhteessa tulevaan lattian väriin (tummanruskea) olisi paras. Mulle se on melkein yx hailee kun hinta vain on halpa, kun taas Puutarhuri ajattelee senkin asian varsin monimutkaisesti; hänellä on silmää sellaiselle, minulta se puuttuu.

Viime yönä luin Penan viimeisetkin merkinnät. Nyt aamusta lukaisin toimittajan (Tommi Liimatta) loppukaneetit. Sitten kävin Googlemapsilla ajelemassa Keravan Koukkutiellä arvailemassa taloa, jossa Pena ja Tuulaliina ovat ehkä asuneet. Siinä Ratatien ja Koukkutien kulmauksessa on K-kauppa ja sitä vastapäätä tiheiden, talon korkuisten puskien takana kiinteistö, jossa on sijainnut Penan kantapaikka Lehtotupa; luulisin.

Pyhiinvalelluspaikkaa noista Keravan asuinsijoista ei ole tainnut muodostua kuten Heinäveden luostarin hautuumaan kummusta jonka alla Penaa lyhyen elämän ajan kannatelleet linnunluut ovat jo tomuksi haurastuneet.

19.2.2020 keskiviikko

Luin iltayöstä nukahtamislääkkeeksi Jerzy Lecin aforismeja. Sitten kirjoitin niitä itse unessa uusiksi. Tai sitten yritin omia tehdä. Yksi niistä kajusi kallontaivasta vasten vielä aamulla herätessä.

Olen lakannut kuvittelemasta kirjoituksiani kansien aitauksiin.

"Kuvittelemasta" voisi olla myös toivomasta tai haaveilemasta. Näiden vaihtoehtojen jankkaamiseen heräsin, niin siksi muistin ja kynäilin ne heti vihkooni jota olen ruvennut tyynyni alla pitämään. Kynä on usein kadoksissa, mutta niitä pidän nipun aina saatavilla. Siivotessa lakaisen sitten sängyn alta sinne kimpoilleet.

Tänään pitäisi hioa tasoitteet ja ehkä aloittaa tapiseeraaminenkin. Maalata ei tarvitse koska vanhat pohjamaalit ovat ok. Säästyy 40€.


Kun Pena merkitsi päiväkirjoihinsa 1970-luvun  alussa, että Tuulaliina on Keravan taloa remontoimassa, repimässä vanhoja tapetteja pois, liimaamassa uusia ja maalaamassa, niin mietin, että millaistahan jälki lie ollut jos yhtään ammattineuvojaa ei ole mukana ollut? Tuulaliinalla ei siihen omaa kokemusta eikä koulutusta ole lainkaan ollut. Ei isää ei äitiä elossa joilta neuvoa kysellä.

Ehkä siellä joku on ollut. Tai sitten Tuulaliina on ollut luonnonlahjakkuus taloremonteistakin selvitäkseen?

Se niiden Palojoen kesäpaikan vuokrausreissun muistiinmerkkaukset eivät ainakaan antaneet minkäänlaista vakuutta kyvyistä talojen kuntoarvioiden tekoon. Se Sammaliston Lassen koohastelu mukana kesäpaikan vuokrausprosessissa oli kaamea. Toisaalta hyvinhän siinä taisi silti käydä, pärjäsiväthän nuo siinäkin murjussa. Onnellisten hetkien kuvauksia oli lukemieni kirjojen sivuilla lukuisia. Lapsille, vieraille ja omille se lie ollut paratiisi ja muistoista parhaita. Niin kuin omilleni Unimäki.

Se Tuulaliinan ja Pentin tyttären, Annalivian kohtelu oli kyllä välillä aika ala-arvoista molempien vanhempien osalta. Ei vasemmalla kädellä suoritetusta kasvatustehtävästä asioita suoraan kumpikaan ylös kirjinyt, mutta kaikesta päätellen lapsi selviytyi vain hyvällä tuurilla koko revohkasta. Tänä päivänä lastensuojeluviranomaisilla olisi kyllä usein asiaa siihen perheeseen, on se lapsen silmälläpito ja kasvatus niin holtitonta ollut. Tai sitten arvioni on väärä.

Ajattelepa omaa lapsuuttasi; mistä selvittiin me, yhdeksän ryysyläistä!

Taisin kirjoittaa edellisissä päivityksissäni, että katsoin aikuisen Annalivian haastattelun Areenan arkistosta? Mutta se on vanhin tytär Helena Saarikoski jota Mirja Pyykkö haastatteli.

Elikä Annaliviasta itsestään en tiedä mitään. Luultavasti ei kohtalostaan kuuluisan isän tyttärenä halua julkisesti lorsatakaan. Netistä löysin tiedon, että hänellä on puutarha-alan yritys Liperissä ja kirjoittaa myös siihen liittyvää blogia.

Kun luen Annalivian nykyisen elämän keskittymisestä puutarhurin toimiin, niin nuo vanhempiensa tarjoama Kerava-aikojen ankeus saa lopulta hänen kasvutarinalleen inhimillisen päätöksen.

Ajattelen, että vaikka pienen lapsen elämässä muutamankin vuoden tapahtumilla on suuri merkitys koko elämänmittaiselle taipaleella, niin Annalivian kohdalla se "Keravan aikojen ankeus" ei sittenkään koitunut elämää myrkyttäväksi katkeruuspilleriksi. Ehkä jopa se, että kun lapsena ei menemisiä ja tulemisia millintarkasti kirjattu, ei mielikään kahliutunut joutavanpäiväisiä murehtimaan. Ja jos vanhemmat kertoivat rakastavansa lastaan niin jo se lappaa evästä reppuun elämänmatkalle.

Ehkä niitä osasin itsekin vanhimmille tyttärilleni edes vähän pakata mukaan. Ovathan nuo elossa ja suht täyspäisiä.

Tosin en tiedä, mitä kaikkea Annalivian on pitänyt vielä kokea, että on saanut elämänsä mallilleen. Ehkä Tuulaliina on isä-Penan poistuttua Mia Bernerin houkutuksesta Ruotsiin saanut hoidetuksi äiti-pestinsä niin kuin äidin pitää.

Riippunee kaikki syntymälahjana saadusta luonteesta, sen lujuudesta ja herkkyydestä, millaisista lapsuudenkokemuksista parantumattomia mustelmia mieleensä saa.

Omat lapsuudenmustelmani ovat alkaneet vasta viime vuosina pikkuhiljaa vaaleta. Eikä aavesärytkään enää niin kovasti vaivaa.

Saarikosken kuohut

4.2.2020 tiistai

Illasta kävin volokistamassa erään pikkuisen työmuan. Huomenna aloitan. Ei ole kuin muutaman pvn homma.

"Antaa rampan kalakattaa!" Tämänkaltaisia lauseita ei enää juuri kuule. Enpä ole kovin paljoa ihmisten kanssa tekemisissä, jotta muitakaan lohkaisuja kuulisi. En istu Luotikujan kapakoissa, ei ole työyhteisöjä joissa kaikenkarvaiset rakennusalan ihmiset kirvehtisivät vitsien ja sananmuunnosten kalikoita tunnista toiseen. Vai veistelläänkö rakennuksillakaan enää kun korvissa soi jokaiselle omakseen räätälöity rallatus ja tauotkin kuluvat älyvehkeitä hivellessä?

5.2.2020 keskiviikko

Lähinnä jalka- ja laipiolistojen kanssa näpräilyä 6 h. Tarpeet loppuivat kesken. Lähetin puutelistan whatsapilla.

Posti toi Jari Vilenin ja Markku Jokisipilän toimittaman SS-mies Jorma Laitisen (Kemijärvi -k. 1999-) päiväkirjat 1941-1943, Kiitoskortti Hitleriltä (Minerva 2020).  Luin jo liki 100 sivua. Teoksen alussa paljon yleisisvistävää tietoa niille, joille SS-miesten syyt lähtöön ja reissun seuraukset eivät ole selvillä. Itse olen lukenut näistäkin historian tapahtumista niin paljon kuin käsiini olen saanut; keskustellutkin ihan nokko.

Pete Buttigieg on iowalaisten huulilla nyt. Iowasta on kotoisin naapuri-Anelman kotiapulainen Ashton.

Kun Nancy Pelosi repi Trumpin puhepapaperien kopiot, niin taputin käsiäni. Trumpin puheet etoo.

Tänään kotimuassa: Eduskunnan istuntokauden avajaispuheessaan Sauli Niinistö tökki silmiin niitä, jotka tuon tökkimisen ansaitsevat. Toivottavasti kirveltää ja kovasti.

6.2.2020 torstai

Luin viime yönä loppuun Jorma Laitisen päiväkirjat. Koska en ole akateeminen tutkija, voin tehdä SS-miehen muistiinpanoista suorasukaisempia päätelmiä kuin Vilen ja Jokisipilä.

"... .... naiset naidaan ja jos eivät anna, ne ammutaan ... ...".

Siinä missä virallinen tutkija ei uskalla edes vanhaa vitsiä mukailla Laitisen suuhun ("en mää, mutta pojaaat!") niin minä voin muutamista muistakin kirjan sivuilla esiintyvistä vihjailuista oikolukea rivienvälitkin. Voin vaikka sanoa, ettei sotaretkestään päiväkirjamerkintöjä laativa sotamies Laitinen voi, eikä halua erottua porukkansa hyökkäyssotatouhuista. Eikä siten myöskään eteen tulevista teloituskomennoistakaan.


Saamelaisten kansallispv. Neth pukkeutukhin nin kauhniisti. Vuan myö savolaiset miten sattuu, jos ollenkaan. Myö ee erotuta harmoosta massasta ennen kuin suu aakastaan ja jottaen typeree mölläytettään.

Elias sai autokoulun teoriat lävitse. Nyt ootellaan sitä ajo-opetuslupapumaskaa.

3 h olin työmualla. Listat loppuivat kuten eilenkin kesken. C tuo niitä illalla lisää muutamat pätkät.

Luen Donneria. Terveenä sairaalassa meni jo välipalana, samoin Kuolemankuvia, muutama sivu on vielä jäljellä pikkukirjasta, jonka nimi on pelkistetysti "Jörn". Suht helppoja kerrata ovat.

Jos seuraavaksi lukaisisi Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan pvkirjat. Voi vähän tympiä vitut ja viinat niiden sivuilla, ja kirvellä silmiä Kosmoksen tunkkainen tupakankäry.

7.2.2020 perjantai

Heräsin uneen jossa saavuin juuri Kuopioon. Jätin pojat (G ja P) pois Puijon risteyksessä, annoin heille 500 mk ja sanoin, että tulkaa sitten taksilla pois.

Oltiin lähdetty tunteja aiemmin jostain kaupungista, jossa oli ryöstö meneillään, ja pommi räjähti takanamme maanalaisessa asemahallissa. Taivas oli siellä keltainen, Kuopiossa sininen.


Saarikosken vitusta ja viinasta lorsaaminen ärsyttää kuten arvelinkin. Kirjan alkupuolen jokaisella aukemalla jompikumpi mainitaan. Tuulaliinan vittu on pääosassa ja 6-7 olutta sekä runsaasti viiniä päivässä. Kirjan kääntämistöitä enimmillään 17 sivua, ripulipaskalla käyntejä, vatsakipuja, honteloa haarustamista kalsarisillaan päivästä toiseen. Joskus vieraita joiden seura houkuttaa ryyppäämään ja naimaan. "Lintutohtori" Sammaliston Lasse on kylässä usein.

Nyt iltamyöhällä olen uimassa jo syvemmällä Saarikoskessa. Raittiitakin päiviä joitan lomaan mahtuu. Raittius tarkoittaa vain paria kolmea kaljaa illassa ja jokunen viinilasillinen.

PS julkaisi ensimmäiset runonsa syntymäni aikoihin. Niiden myötä hänestä tuli ensin Hesan kulttuuripiirien erikoishemuli ja vähitellen maine laajeni muuallekin. Kai jotain Saarikoskeen viittaavia kaikuja päässäni kannatellen olen viehtynyt teksteihinsä minä. Muutenhan pääkaupungin kulttuuripidot olivat meille korven asukeille tuntematon suure.

Tämän PS:n pv-kirjan alkupuolen aikoihin minäkin olin usein Hesassa ja Vantaalla Myyrmäessä. Isä kulki pikkufiiulla Savon ja Uudenmaan väliä. Kerrankin olin Hyrylässä mukana parikin viikkoa, kun isä remontteerasi armeijan asuinparakkeja. Olin toisellakymmentä silloin, että lintsasinkohan koulusta?

Muistissa on sekin, kun isä rymähti työpukilta ja vasara lipsahti kädestä pudoten vasemman käden peukalon päälle niin, että luu halkesi. Lääkärissä käynnin ja röngtenin jälkeen lähdettiin kiireellä ajamaan kotiin. Isä oli sairaslomalla useamman viikon, ja voi että se oli mukavaa: oli matikankutuaika ja pantiin heti rysät Keyrittyyn, Pajusaaren kupeeseen. Varmaan sinä kevättalvena nähtiin se ilveskin Ahkionlahden koivussa jonne Hakki sen ajoi.

"Raittiina" päivinään ei vittu eikä viinakaan PS:n sivuilla vilahda kuin silloin tällöin. Kuten itsekin jossain kohden mainitsee; "selvinpäin ei naitata".

Kirjailijanarsisti Pentti Saarikoski on selkeä esimerkki alkoholismin etenemisprosessista, ja hyvin todistettava koska pitää niin hyvin siitä huolen, että prosessin eteneminen tulee ylöskirjattua. Ei siinä alkoholin toverina kauaa mene, kun nuorikin ihminen hapristuu vanhuuteen kuin Leinon runossa Lapin kesä. Vittupahe ei Penaakaan yksistään olisi multiin niin aikaisin sortanut. Ja varsinkaan, jos "mielen viagrana" ei viina olisi ollut.

Saarikoski syntyi vuonna 1937 ja kuoli 1983. Jörn Donnerin elämä kesti 1933-2020. Millainen hirmuinen kirjallinen jälki Saarikoskelta olisi jäänyt jos olisi kuollut vasta tänä vuonna? Olisivatko kilpaa Donnerin kanssa kirjoittaneet useampiakin mammutteja?

Mutta luultavasti Saarikoski ei olisi kirjoittanut yhtään mitään koska viina oli hänen kynänsä muste.

Hannu Salama elää vielä, ja kirjoittaa yhä, mutta mammuttia ei hänestä muovautunut. Eilisen Kulttuuriykkösen haastattelussa 83 vuotias Salama puhui yhä järkevän sujuvasti ja hauskasti sitä "duodaduodaansa" toistaen.

Salama on siis Saarikosken ikätoveri, käytti viinaa ja vittua nuorena kuten Saarikoskikin, mutta haimatulehdus pysäytti ajoissa. Ehti kyllästyä ainaiseen remuamiseenkin, kuten jossain haastattelussa taisi mainita. Kirjansa ovat enämpi poleemisia kuin henkilökohtaista kokemusta penkovaa. Aika kuivaa tavaraa enimmäkseen.

8.2.2020 lauantai

Unessa suunnittelin taideteosta jonka nimeksi tuli Unelmienpuhallus. Suunnitelma oli melkein valmis ja alettiin erillisen työryhmän kanssa valita Euroopankartalta kaupunkia, jonne se sijoitettaisiin. Yhteneviin, väljiin fleecasuihin pukeutuneet johtajat tyrmäsivät kategorisesti kaikki ehdotuksemme. Ne vetosivat siihen, ettei patsaalla saa olla viittä tunnetun tyrannin  päätä eikä ainakaan Donnerin puoli metristä kyrpää. En kyllä muista, että viimeksi mainittua olisin paperille edes hahmotellut.

Harmi, kun uni jäi kesken.

Lähetin eilen Kiitoskortti Hitleriltä-kirjasta kuvan fb:n Rukajärven suunnan ryhmään, nyt kuva oli poistettu. Tulikohan ryhmän ylläpitäjille palautetta sotien sankaruutta ihailevilta jäseniltä? Tai sitten jonkun SS-miehen jälkeläinen ei tykännyt kirjan välittämästä viestistä. Voihan jollain ylläpitäjistäkin olla sitä taustaa suvussa. Saattavat pian lempata minutkin ryhmästä kun avointa keskustelua aroistakin aiheista perään. Liityin sen jäseneksi vain, koska isäni tappoi vajaan 3:n vuoden ajan ihmisiä Rukajärvellä ja ajattelin, että jos vaikka valokuvia sattuisivat julkaisemaan sellaisia, joissa isä esiintyy (ei ole ollut). Muuten Sotasankari ja isiemme sankaruus yms.-kaltaiset sanat ärsyttävät minua suuresti. Niitä näkee sotaan liittyvillä saiteilla inflaatioksi asti.

SS-aihe on arka tässä avoimmuutta hehkuttelevassa yhteiskunnassakin. Luurankoja lie yhden jos toisenkin kuapissa. Ja niitä Jorma Laitisen päiväkirjojen kaltaisia muistoja, pahemmistakin kertovia (on niitä).

Kirjainfoni saatetekstinä oli jotain tällaista: 

Tämä (kirja ja aihe) ei varsinaisesti kuulu Rukajärven suunnan taisteluihin, mutta onhan SS-miehiä sotinut vuoden 1943 jälkeen sielläkin moniaita. 

Kemijärveläisen Jorma Laitisen päiväkirjoista käy hyvin selville, kuinka kammottava on Kaukasuksenkin retki ollut. Niin kuin sodat iänkaiken ovat. 

En ota kantaa SS-miesten syyllisyyskysymykseen. Jokisipilä kirjan julkistusvaiheessa sanoi, että tutkijoidenkin täytyy olla varovaisia kannanotoissaan sillä `savuavaa asetta ei ole löydetty´.

Missähän lienevät Laitisen Varsovassa vietettyjen kuukausien (1.3.-6.9.1942) muistiinmerkinnät? Mitä Varsovassa tapahtui? Mitä näki, koki?

En usko, että päiväkirjan pitäminen olisi katkennut tuoksi ajaksi. Varsinkin, koska hän ei selitä vihkojen aukkoa mitenkään kun syksyllä rintamalle palattuaan jatkaa kynäilyä.

Hän on tuolloin ollut saksankielentaitoisuutensa vuoksi hakemassa ajoneuvoja rintamalle. Edellisen, rikkoontuneen Bedfordin sijaan oli saanut sivuvaunullisen Zúndabb-mp:n ja toimi moottoripyörälähettinä haavoittumiseensa sakka.

Laitoin palautetta poistosta:

Hei!

Ylläpitäjillä on tietenkin velvollisuus olla suodattimena, mitä suljetun fb-ryhmän seinällä julkaistaan ja mitä säilytetään, mutta koska sisältö on kuitenkin jäsenien tuottamaa, niin palaute jonkin julkaisun poiston syystä olisi korrektia antaa.

Oliko siis edellinen, (maltillisesti perustelemani) kirjavinkkini SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjoista (Kiitoskortti Hitleriltä, toimittaneet Jari Vilen ja Markku Jokisipilä 2020, Minerva kustannus) jotenkin sopimaton kun se rankattiin pois?

Mainitsin itsekin perusteluissani, ettei kirja ja sen sisältö varsinaisesti tänne kuulu, mutta entisiä SS-miehiä on Rukajärven suunnallakin loppusotansa sotinut, että sitä kautta linkki esittelemäni kirjan aiheeseen liittyy. Eikä missään syyllistämismielessä vaan yleisen tiedon takia.

Oliko lukuisten tykkäysten lisäksi muu palaute sen verran vaativaa ja rankkaa, että löytyi perusteet poistaa?

Asiallista avoimmuutta arassa SS-aiheessakin täytyy kunnioittaa ja avata keskustelua myös sen mahdollisesti sisältämistä jännitteistä.

Ihan ystävällisin ajatuksin tämä palautteeni.

Vastasi sieltä yksi yp., mutta ympäripyöreästi.

1½ tunnin lenkillä Vinhan kera Kätönlahden ympäri. Tuli moniaita muitakin koirantaluttajia vastaan. Yksi pysähtyi sanomaan, että omallaan (laboratorionnoutaja) on nenäpunkki, että ei passa antaa niiden haistella toisiaan. Haisteli ne silti. Miksei koirin omistajatkin haistele toisiaan?


Voiko lukemisista saada masennustartunnan?

Kirjoittamalla se on ilmeistä vaikka terapiaa olisikin harjoittavinaan. Itsekin tässä.

Saarikoski valittelee päivittäin masennuskohtauksiaan monen muun valituksen ohessa. Mieli ei ylene lukijallakaan: Kun kävi varhain jo selväksi, kuinka tälle kirjailijalijalle käy, niin ei nytkään, kymmenien vuosien kuluttua hänen tekstejään lukiessa ole hyvä olla.

9.2.2020 sunnuntai

Eilisen Hesarissa Jukka Petäjän esseen outo otsikko pani miettimään omaa rikollisen tietään: "Lukeminen on prosessi, joka tekee kirjasta ja lukijasta rikoskumppaneita iäksi"

Outo otsikko siksi, että eihän kaikki kirjallisuus rikollisuuksia käsittele, enkä varsinkaan minä ole koskaan ollut kirjallisuuden "ruumiinkulttuuriin" (dekkareihin) kallellaan ollut. Luin kyllä esseen, enkä sieltä kovin hyvää perustetta otsikolle saanut. Luetutin Eliaksella myös. Hänellä kirjoitukset alkavat maaliskuussa äidinkielestä.

Pentti Saarikoski päivää rivejään 1972-1975 Haagassa ja sitten Keravalla josta Tuulaliina hankkii heille ok-talon. Jo asunnonhankkimisen haaveiluvaiheessa päiväkirjojen lukijalle liki 50 vuotta myöhemin käy selväksi, että tuhoon on tuomittu tuo elämänmuutos.

Pvkirjojen sivuilta löytyy ihmisiä, jotka yhä huokuvat. Kuten monitittelinen (nyk. blogisti) Jukka Kemppinen (75) joka tuolloin mm. syö "sivistyneesti" Kosmoksessa ja jota PS tyytyy kauempaa tarkkailemaan sekä merkitsemään muistiin edellämainitun.

Hannut Mäkelä (76) ja Salama (83) mainitaan useamminkin ja onhan Tuulaliinakin (77) vielä elävien kirjoissa. Vainajoituneita kuuluisuuksia sivuilta löytyy useita. Sorsista Kalevikin.


Päivän maailmanlaajuiseksi katastrofiksi tituleerattu (keltainen media) koronavirus jatkaa matkaansa nenästä nenään. Kylmästi ajateltuna Maa-planeetalta voisi koronavirus nyppäistä kuolon kitaan miljardin tai kaksi lajimme edustajaa eikä sitä juuri huomattaisi. Kiinassa varsinkin ovat vauhkona tuon pienen basillin takia. Kuolleita on ehkä tuhat kirjatuksi saatu, muutamia kymmeniätuhansia sairastunut. Mitä ne merkitsevät Kiinan nykyiseen väkilukuun (1,386 miljardia) rinnastettuna? Elonkehän nykyisen ja yhä kasvavan ihmismassan kantokyvystä oltaneen yhtämieltä kaikki ajattelijat, mutta keinoja sen puolittamisen ei kenellekään lopulta ole esittää. Sodat ja muut tappamsiet eivät siihen auta lainkaan. Totaalinen ruttoepidemia, mutta onhan se aivan hirveää nähdä untakin siitä.

En minä silti toivo kenenkään kuolemaa erityisesti. Vanhuuteen kuoleminen on normaalia ja koska koronavirus vain nopeuttaa monen kohdalla prosessia, niin ei se keneltäkään ole pois, jos asian hyväksyy.

Bekingin autoista tyhjillä kaduilla saastesumut hälvenevät, että se hyvä.

10.2.2020 maanantai

Pankkiirisuperkapitalisti Björn Wahlroos on yksinkertaisesti ajatteleva ihminen, kapeaälyinen vähintään; hänen taskujensa kolikoilla on kaksi puolta ja pörssikursseilla kaksi suuntaa, muuta ei sen miehen mielessä kääntyilemään mahdu.

On tullut usein jo tuumattua: Kun ihminen ylittää tietyt vuosikymmet, hänen täytyy alkaa kuolinsiivous. Olen jo monta nurkkaa siivonnut, nyt luutani huitaisi yhteen turhimmista nurkista: Poistin Facebookista henkilökohtaiset kuvat ja julkaisut. Tai ainakin yritin poistaa, sillä on se niin monimutkaiseksi muotoiltu systeemi, ettei poistomekanismin varmuudesta ota pirukaan selvää.

Fb:sta voisi tietysti poistua kokonaankin. Jos ystävyydet ja kaveruudet perustuvat vain sen kaltaiseen yhteydenpitoon niin eipä niillä ole sitten vitunkaan väliä.

Tänään KS:n etusivun uutisessa moottori"urheilu" pääosassa: Nuorten puuhastelu sen nimikkeen alla.

Eivät taida nuoret kuunnella edes nuoria, niin kuin nyt vaikka Greta Thunbergia.

Konkreettisia tekoja vaativat mielenosoittajat ympäri maapalloa valtiailtaan. Konkreettisia tekoja helpoimmasta päästä olisivat moottoreilla toimivien huvitteluharrastusten, formuloiden ym. alasajo.

Alakulttuurimme voisi jo nyt helposti aloittaa näistä:

Moottorikelkkasafarien kieltäminen.

Turistien mönkijäkulkueiden kriminalisointi tunturienkupeissa.

Hiihtolatujen höyläykset.

Urheiluhallit. Varsinkin jää-sellaiset.

Jne.



Parasite-elokuva biorexissä. Oscarinsa ansaitsevat.

11.2.2020 tiistai

Aloin lukea Saarikosken pv-kirjojen rinnalla Tuulaliinan Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa. Olen näköjään saanut sen joululahjaksi Armilta julkaisemisensa aikoihin vuonna 1994. Olimme hänen kanssaan tapailleet tuolloin vuoden verran toisiamme ja jo silloin olivat merkit olemassa, ettei tästä tule lasta ei paskaa. Kuitenkin useita vuosia aina Kittilään pakenemiseeni saakka toisiamme runneltiin tavalla jos toisellakin. Nyrkeillä ei kuitenkaan.

Voisi siitäkin suhteesta saarikoskimaiseen tapaan kirjoittaa, että lihalliset ilot olivat suurimmat yhdessäpysymisen syyt. Olen tainnut joskus kirjoittaakin.

Kun viimeksi näin sattumalta Armia eräässä kaupassa, kiirehdin kysymään, mitä kuuluu. Mutta hänpä siihen tiuskaisi kylmästi mulkaisten "haista paska!" ja kopisteli ovista pihalle.

Kohtaus pani miettimään, että eikö kaikki saa asioihin etäisyyttä kahdessakymmenessäkään vuodessa? Eromme aikoihin ei kuitenkaan paskoja toisillemme enää haistateltu, että mitä hän tässä välillä lie sitten suhteestamme mielenpainiketta nostatellut? Ei meille lapsia siunautunut, ja koska ei yhteen hetkeksikään muutettu, niin yhteistä omaisuuttakaan ei jaettavaksi ollut.

Olen minä varmaan aika paska ollut jos oikein itsesäälisesti osaisin ajatella. Mutta en osaa. Tai sitten olen ajatellut ja analysoinut senkin suhteen niin tarkkaan, etten omasta puolestani sitä tarvitse mielen päällä kantaa. Ja onhan mulla kyllä elämää muutakin ollut miettiä kuin yhtä suhdetta josta ei mitään tullut. Ehkä Armilla ei muuta ole ollut? En tiedä. Se suku on niin sisäänpäin kääntynyttä, ettei auta mennä kyselemään.

Itse huokaisin  helpotuksesta kun ei enää riitelyn sävyttämää suhdetta tarvinnut jatkaa. Nainteja hänen kanssaan jonkin aika kaipasin, mutta sekin meni ohitse koska ilmanolijaksi en jäänyt.

Omat, vakavat ongelmansa ovat kyllä olleet nykyisessäkin suhteessani Puutarhuriin. Mutta niitäkään en laita kaikkia omaksi syykseni. Ja onhan meillä nämä lapset, joiden veroisista ei olisi osannut uneksuakaan.


Kun nyt luen Saarikoskea ja Tuulaliinaa rinnan, niin ajattelen, kuinka turhaa elämisensontaa hekin ovat lapioineet toistensa silmille ihan liian monta vuotta. Kaksi lasta heille riidoista huolimatta syntyi joista toisen, Annan, haastattelun katsoin Areenalta. (16.2.2020 Korjaus Saarikosken ja Tuulaliinan lasten lukumäärään: Anna siitä vain syntyi v. 1969.)

Kirjallisena kuvauksena elämän hukkaanheittämisestä olisivat molempien muistiinmerkinnät varoittavia oppikirjoja jos niitä sellaisena osaisi joku käyttää.

Mutta eihän tänään kukaan lue mitään. Peli- ja robottien kokoonpano-ohjeet vain osataan.

Raju on kirjoitetun muiston alasajo. Fyysisinä kirjoina ainakin.

12.2.2020 keskiviikko

Luin tutkimuksesta, jossa kerrotaan, kuinka lapsena koettu seksuaalinen väärinkohtelu muuttaa aivojen rakennetta.

Se pätenee muidenkin normaaliin lapsuuteen kuulumattomien kokemusten vaikutuksesta.

Sota, vanhempien alkoholismi, köyhyys, kiusauskokemukset, erilaiset kolarit, maanjäristykset, ... luettelo aivoihin vaikuttavista katastrofeista olisi mittava. Siten myös tutkittavien aiheiden loputon kimara.

Pumpulissa kasvattaminenkin aiheuttanee aivoille omat syrjähtämisensä. Ainakin se vaihe, kun pumpulista maailman tajuamiseen kuoriudutaan.

Millaisin aivoin aikuisuuteen astelevatkaan tälläkin hetkellä Syyrian miljoonat lapset?

Häitä ja kuolemia

19.1.2020 sunnuntai

"Riita maailman kanssa", nimesi Erno yhden satiirinsa aikana, jolloin koko maailman kanssa saattoi tunteakin riitelevänsä.

Ernon ja Maailman välisen riidan alkusysäys tapahtui eilenaamulla 1960 ja päättyi saman pvn illan hämärässä 30.9.2000. Sen jälkeisten hetkien aikana kaltaisensa riitely on ollut kaikille mahdotonta.

Ernon "maailma" oli poleemisen uransa aamunkähmässä Oulun kaupunki, myöhemmin päivällä mm. Helsingin pormestari mahtavine peesaajineen ja päivän kääntyessä iltaan, vastakkaisen seinän varjoiksi lankesivat kaikki itsensä tärkeäksi tuntevat yhteiskunnan kellokkaat, poliittiset yhdistykset, kulttuuripiirit ja yksityiset nyrkkisankarit niin, että Erno piti palkita Suomen ensimmäisellä Finlandialla, että hieman suu soukkenisi.

Soukkeniko, niin sanomisten tasonvaihtoa voi arvioida palkinnon jälkeisistä puheista ja kirjallisesta tuotannosta. Niiden analyysiin ei kukaan ole vielä ryhtynyt; Matti Salmisen ja Antti Tuurin tekstaamat muistelukset Ernosta ovat höyhenenhipaisu kirjojen kansiin kertyneeseen pölyyn.

Erno sanoo ajattelunsa juurisyistä ja kirjallisesta huokumisestaan paljon enemmän itse omassa "Tähän astiset elämäni kirjaimet"-teoksessaan (Otava 1996).

Loput sanomisensa hän ruilauttaa "Ruumisarkunnauloissaan". (Erno Paasilinna,1999, Otava)

"Tällainen maailma, ja kaikki roikumme siinä kynsin hampain mukana."

"Kumma, ettei maailma tästä parane, vaikka sitä parannetaan koko ajan."

"Maailma muuttuu. Ei se miksikään muutu. Ongelmat vaihtuvat."


20.1.2020 maanantai

Seuraavalle heinäkuulle ajoittuvan polkupyöräretken suunnittelua. Tällä kertaa en ole lähdössä yksin. Reitti mänisi itärajaa pitkin (Suomen puolella tällä kertaa) aina Kotkaan (tai Hankoon) saakka.

Pitää jälleen vuosi ylitse hypätä, että voi suunnitellakaan Itämerilahdukan takaisten eurooppalaisten maasisarusten tutkimista pyöräillen. Ehkä loppuu aikani mun ennen kuin se onnistuisi. Droonin  matkaan uurna ja Puolan yllä kansi auki; huiskista vain! Siellä tuhkakaan ei yksinäiseksi itseään tuntisi.

21.1.2020 tiistai

Lukihärö iski otsikon kohdalla: Avioliittohalvaus.

Juttu oli Aivoliitto ry:n tiedotelehtisessä joka putosi Anelman tuoman Hesarin välistä eteisen lattialle.

Mutta yhtä tosi avioliittohalvauskin monen parin kohdalla on. Vähintään toisen puolen kroonistunut halvaus itselläkin.

22.1.2020 keskiviikko

Unimäessä käynti. Hantekin tuli. Kävellen kovaksi tallotussa, karheassa lumessa tienvarresta lampsittiin. Sinä aikana kun perillä viivyttiin, oli Kervispuron vartta hankiaisen päälle yöllä sataneeseen, sentin  lumikerrokseen ilmestyneet ahman jäljet.

Aamulla mennessä ukkometso tiellä lääninrajalla ja tullessa teeriä turvesuon laitamien koivuissa. Ja Maaselän kohdalla tienvarren Talvivaaran uraania säteilevien sivukivivuorien päällä loistivat ihmiskunnan iltahämärään virtaa säästävät työmaaledit kuin kaupunki olisi korpeen pykätty.

23.1.2020 torstai

1400-luvun Firenzestä saa da Vincin elämäkertaa lukiessa sen kuvan, että siellä on taitelijoillakin ollut varsin auvoisat olot. Leonardollakin vaikka hän oli homo.

(Leonardo da Vinci Valter Isaacson 2017, Bazar Kustannus)

24.1.2020 perjantai

Elokuva Valtio vastaan Fritz Bauer. Kömpelö esitys kaikkinensa vaikka aiheessa ja henkilöissä olisi ollut sivujuonteidenkin osalta vankka runko. KS:n elokuva-arviossa se on arvioitu neljän tähden arvoiseksi, mutta itse laittaisin vain puolikkaan, jos tähteä ollenkaan.

Elokuvan kannatinrakenteena on Bauerin osallisuus Adolf Eichmanin kiinniottoon. Elokuvassa se jää kylläkin hatarasti todistetuksi. Simon Wiesenthal ei mainitse Friz Bauerin nimeä muistelmiensa Eichman-kappaleessa. Sellaiset mainitsemattomuudet voivat tietenkin johtua kilpailullisista asetelmista näiden kahden natsienmetsästäjän kesken. Muissa lukemissani kirjoituksissa Eichmanin kiinnioton suhteen mainitaan Mossadin vihjeenanantajaksi Wiesenthal.

Fritz Bauerista on Englannissa ilmestynyt elämäkerta, että jos sen saisi luettavakseen niin Eichman-osallisuuteensa saisi ehkä selvyyden.

Israelin Mossadilta ei elämäkerturitkaan Eichmanin kiinniottoon johtaneista kuvioista vahvistuksia saa ennen kuin 500 vuotta kulunut on. Jos sittenkään.

25.1.2020 lauantai

Yuval Harari: "Vapaa tahto on olemassa vain ihmisten keksimissä kuvitteellisissa tarinoissa." Olen ollut Hararin hyvin perustellusta mielipiteestä samoilla linjoilla niin kauan kuin muistini laatikoita kykenen tutkimaan. Nuo aivojen "laatikot" ovat kuin maatuskanuket: Synapsin sisällä synapsi. Mielen sisällä mieli. Ihmisen sisällä ihminen. Luulon sisällä luulo. Sadun sisällä satu.

26.1.2020 sunnuntai

Nietzsche: Jumala on kuollut.

Myös Yuval Harari spekuloi jumalan kuolemalla kun hahmottelee homo sapiensin  muuttumisprosessia homo deukseksi.

Kuinka sellainen voi kuolla, jota ei ole?

Eikö johdonmukaisinta olisi puhua ja kirjoittaa sapiens-lajin pelkästä uskosta jumaliin?

Kirjoittaa, että usko on kuollut ja haudattu.

Sen uskomuksen paha varjo on pyyhkiytymässä älyllisen ajattelun tuulien puhaltamana olemattomuuden helvettiin joka sekin on pelkkä hiiliviiru sarjakuvataiteilijan paperilla.

Homo sapiensin äly (älykkyys) taas on vienyt lajimme sille tielle, jossa vain matallisesti kaliseva teknoelämä on mahdollista. Mutta voiko sitä kutsua enää elämäksi? Elääkö robotti?

27.1.2020 maananatai

Kiinalaisissa käärmeissä muhineet virusaihiot valmistuivat ja lähtivät maailmalle. Ihminen laittoi niille nimeksi Korona sillä kun on tapana kastaa kaikki aineetonta ilmentymää myöten nimien meressä.

Paniikissa ollaan! Rokotteita kehitellään. Kuumemittarit ja hengitysuojaimet käyvät kaupaksi. Uusia karanteenisairaaloita nousee harjakorkeuteen muutamissa päivissä kuin jehovalaiset olisi hommiin palkattu.

Ja Markkinavoimilla innostuksen puna pulleilla poskillaan.

Koronaviruskin kun pannaan omaan karsinaansa ja ajtellaan kaksi sekuntia, kutistuu se jokaisen mielessä jänisruttoviruksen kaltaiseksi ymmärtää. Se on pelkkä luonnon oman puolustusmekanismin yritys taistella homo sapiens-nimisen mutatoituman massalevinneisyyttä vastaan.

28.1.2020 tiistai

Eliakselle opettanut omassa pihassa auton hallintalaitteiden käyttöä. Helposti hän oppii. Lupa viralliseen opetukseen ei vielä ole tullut. Pari-kolme viikkoahan sen sanottiin viipyvänkin.

Kuivaa pakkaslunta on pikkuisen sadellut. Pakkanen on kituutellut alle kymmenessä.

Olen tehnyt helppoja leipiä ja rieskoja viime aikoina. Ei raatsi kuumaa uuninarinaa tyhjänä lämmityksen jälkeen pitää.

Otin juurileipäkorvotkin varastosta esille, mutta en ole vielä ruisleivän tekoon ruhtynyt. Olisi pitkästä aikaa elvytettävä sekin joskus opittu taito.

29.1.2020 keskiviikko

Trumpia yrittävät ahdistella tuomioistuimen eteen. Ilmiselvistä rikoksistaan huolimatta tuo kurja oranssipaskapää jää tuomitsematta. Mahdollista jopa, että selviytyy toisellekin kaudelle. Mitä ajatella tällaisesta maailmasta?

Mitä vittua minäkään lainkirjaimista välitän, on varmasti monen  tavallisen kansalaisen ajatus niin Amerikassa kuin muuallakin maailmalla.

Kävin Bio rexissä elokuvissa. Taistelulähetit oli huono elokuva. Hehkutus, jota sen teattereihin tulemista edelsi, oli taas valhetta. En ymmärrä kriitkoiden makua. Maksettua se kai lie, ei tätäkään ylistystä muuten voi selittää.

30.21.2020 torstai

Jörn Donner vaikeni tänään. Tuli se tyhjyys ja hiljaisuus, jonka saatesanoikseen itse lausui. Viimeiseksi oli vuoteenvierellä vartojille huokaissut, "Kyllä, tahdon kuolla". Ikään kuin kirjan nimi olisi sekin.

Aleksis kiven väitetään sanoneen "Minä elän!".

Normaali, vanhuuden ja sairauksien tuoma loppu. Normaali suru omaisilla. Senkään tasosta tai kestosta tms. ole kenelläkään ulkopuolisella mitään sanottavaa.

Naurettavia jälleen otsikot, jotka väittävät, että joku jotain menetti kun vanhus kuoli. Että syntyi jokin aukko jonnekin yhteiskunnan "seinään".

Se on yhtä naurettava otsikko kuin Arto Paasilinnan veljensä kuolemasta sanomana yllykelehdistön otsikkoon lainattu "Kansalta lähti nyt peräseinä pois". Vitut se minnekään lähtenyt, olisi Ernokin lohkaissut.

Sama kuin Mauno Koiviston kuoleman aikaan näkemäni otsikot menettämisestä. Mitään ei Koivistossaakaan enää kukaan menettänyt. Hyvä että eli ja oli aikansa. Vain sillä merkkihenkilöiden kohdalla on merkitystä. Ja myöhemmin sitten vain ja ainoastaan niiden aikaansaannosten kohdalla. Raihnaisilla ja loppuunkulutetuilla ruumiilla ei mitään merkitystä enää ole. Palsamoituja lenineitä emme mausoleihimme tarvitse kaivata.

Donnerkaan ei mitään enää olisi tuonut millekään yhteiskunnalliselle tasolle jolla jotain merkitystä olisi. Merkitykset löytyvät (jos löytyvät) hänen elämänsä aikana tehdyistä töistään.

Me, jotka olemma pelkästään hänen tuotannostaan jotain elämäämme saaneet, ei anna oikeutta edes suruun. Mitä surisimme? Kirjansa löytyvät jos ikävä tulee, mutta silloionkaan se ikävä ei millään tavalla koske sitä ihmistä, joka ne kirjat kirjoittanut on.

Minun sanomisillani J.Donnerista ja hänen tuotteliaasta elämästään ei ole merkitystä muiden sanomisten joukossa; eivät ne minnekään näy.

Aika merkittävä hän oli jos kirjallista kehitystäni tai kehittymättömyyttäni mietin. Valehtelisin, jos tuhahtelisin Donnerin lauseiden äärellä. Ei niitä kirjoja (kenenkään kirjoittamia), jotka eivät askarruta tai tuntuvat tyhjäntäytteiltä, tarvitse jäädä sen kummemmin jatustelemaan. Varansa kuitenkin pidettävä, että jonain päivänä niidenkin tarinat aukevat.

Donnerin elokuvista en sano mitään koska ne eivät ole milloinkaan mitään suurta merkinneet.

Seuraavaksi hänelläkin rahastavat muistelmien tekijät ja kustantajat.

Tulevina päivinä luen Donnerilta ainakin Terveenä sairaalassa (Kust.Oy Fennia 1961) ja Kuolemankuvia (Otava 2006). Voi olla, että muutaman muunkin jahka niitä hyllystä tai kirjastosta löydän. Mammuttiin (Otava 2013) en koske.

31.1.2020 perjantai

Donnerista juttuja lukenut eri lehdistä. Ne peittävät jopa koronaviuruksen aiheuttamat paniikkiaaltojen uutisoinnitkin joka tosin ei tarvitsisikaan niin suurta huomiota kuin sille annetaan. Kuolemahan se vain senkin mukana lieveilmiönä kulkee. Niin kuin elämänkupeissa koko ajan normaalilla tavalla muutenkin.

Viruksia ei voida tuomita edes massakuolemien aiheuttamisesta kansainvälisissä tuomioistuimissa. Virus on luonnollisempi ilmiö kuin  kaasukammiot, sähkötuolit, vankileirien saaristot tai teloituskomppaniat.

Vai onko sittenkään?

Virus se on voinut aiheuttaa Holokaustinkin. Se virus  nimettiin Kansallissosialismiksi.

Toisessa suunnassa Kommunismi-virus teki tuhojaan vielä mittavammin (n 100 milj. uhria).

Kaikkialla kaikkina aikoina riehuhunut ja yhä riehuva virus on samasta hapanjuuresta alkunsa saanut uskontovirus. Sen uhreja ei ole kyetty luetteloimaan. Niitä on laskematon määrä ja lisää koko ajan tulee.

"Jotta emme unohtaisi" on tässä valossa vähintään kaksi merkitystä sisältävä toive. Jotka tuota lausetta ovat eurooppalaisten sotien jälkeen toistaneet, tarkoittivvat, että alati uusiutuvien sukupolvien tulisi muistaa Auchwitz ja sen merkitys ihmisten tuhoamisen teollisena ilmentymänä, ja että sama ei toistuisi. Mutta eiväthän ne ole eilistä päivää koska massamurhaamisia tapahtuu joka päivä maailman suurimpien valtioiden hyväksymänä, niiden itsensä toimesta ja vähintään niiden aseistamana.

Miten siis voitaisiin unohtaa nimenomaan muuta, kuin ne 1900-luvun etniset puhdistukset?

Entiset ja nykyiset täytyisi kytkeä koko ajan yhteen. Ymmärtää, että ihminen ei siltä osin muutu. Tekniikka vain monipuolistuu murhaamiskeinoissakin.

Tappajanvirus, sille ei ole rokotetta edes yritetty kehittää.

1.2.2020 lauantai

Lunta tuprautti hieman. Vinkka tuuli kinosti sitä penkkojen taitteisiin, mutta ei sitä kovasti paljon ole juuri näillä kunnailla vieläkään.

Lukenut olen niin paljon, että päätä huimaa. Nyt läjässä tuossa Donneria, Saarikoskea ja kommunismin mustaa historiaa. Sängyn vieressä lattialla Hannah Arendt ja Yuoval Harari. Nurkkapöydällä Paasilinnan, Parosen ja Jerzy Lecin aforismeja. Keittiön pöydälläkin joku kirja Hesariläjän alla.

Kerkeävätkö aivoni kaikkien ajatusjunien mukaan, joihin ne pilettejä myyvät?

2.2.2020 sunnuntai

Häissä. Vanhin tytär meni kolmannen kerran naimisiin. En sano itse asiaan mitään. Sen verran vain, että pysyin kulman takana papin valehtelevien lauseiden ajan. Vietiin 5 litran puurokattila ja jotain muuta pientä myötäjäisiksi. Kameleita tai hevosia ei näissä peijaisissa luovutella.

Minut valokuvattiin lasteni ja lastenlasten (17 hlö) kanssa samaan läjään. Kuvasta puuttui vain TM koska oli tullut kuumeseen eikä päässyt lähtemään mukaan.

Oli kehno keli ajella. Nyt iltamyöhällä väsyttää. Aamulla piti lumenluontiin herätä jo varhain. Lisää sataa, että huomiseksikin sitä on. Mutta se ei haittaa, kuntoiluahan se vain on.

Tämän pvn Helsingin Sanomissa Kai Ekholmin kaikella tavalla tyhjentävä kirjoitus Piste. merkittävästä kansalaisesta nimeltä Jörn Donner.

Minun sanomisen Donnerista todellakin tuntuvat Pisteen. lukemisen jälkeen naurettavilta. Onneksi niitä ei maailmalla noteerata.

3.2.2020 maanantai

Lunta oli yöllä tullut niin, että vasta iltapvllä lopetin kolaamisen. Olin aamusta, ennen poikien kouluunlähtöjä niiden kaverina Anelmankin aurauspaltetta siirtelemässä. Ristoltakin tyrkkäsin tiensuun lumet penkalle kun hirvittää katsella sen kolailua ainoalla kädellään. Lopussa alkaa olla sekin. Sitkeä mies Ristokin kuin lapsuuteni tuttu, sodassa toisen kätensä menettänyt haudankaivaja.

Heimo soitti. Oli saanut kirjeeni ja sen sisältämät valokuvat. Niiden innoittamana olikin taas paljon juteltavaa. Donneristakin jotain mainintaa syntyi olihan se hänen ikätoverinsa.

Heimo oli säveltänyt J.Uhleniuksen hänelle antamat laulujen sanat ja laulaa lurautteli kaikki neljä valssisäkeistöä puhelimen kautta korvaani.

Jos olosuhteet olisivat Heimolla olleet toiset 1930 luvulla, niin olisiko hän suuntautunut muusikon uralle?

Donner kirjoittaa vuonna 1960 Porin sairaalassa siviilipalveluksessa ollessaan: "Tiesin, että tulisin olemaan silmänkantamattomalta tuntuvan ajan vankina tässä maassa, Suomessa, valtion tahdon kahlehtimana, sen määräysten ja minulta puolustustahtoa tiukkaavuien vaatimusten sitomana."

Pääsikö Jörn koskaan Suomestaan irti? Loppu tuli paikassa, jossa samat toiminnot, joita hän kuvaa "Terveenä sairaalassa"-kirjassaan, ovat jatkuneet päättymättöminä kaikki nämä Donnerin "vapauden" vuodet, ja yhä päättymättömänä liukuhihnatoimintoina jatkuvat hänenkin jälkeensä kun hän ne nyt itse asianomaisena, mutta nyt kuolleena viimeseksi lävitse käy.