Kiinalaiset tulevat, sanoo Pentti ja lopettaa hengittämisen (elokuu 1983).
Kuin naavaisessa aarniometsässä eksyskelisi kun luen tämänkertaisia valintojani.
Jonkinmoinen psykologinen sukellus Pentin ja Tuulaliinan avioelämään kirjojen rinnan lukeminen lienee.
Kilpikonnan ja olkimarsalkan luin jo. Penttiä on jonkin verran vielä jäljellä.
Olkimarsalkan viimeisillä sivuilla Pentin viimeiset päivät elävien kirjoissa kuvataan pateettisesti ryöpsähdellen. Kun ilmaisukeinoa vähän hauduttelee, ymmärtää, ettei muuta mahdollisuutta juuri ole vaikka aikajänne kuvattavien tapahtumien, kuoleman ja kirjan julkaisun välillä on kohtuullisen pitkä.
Olen itse kirjoittanut omasta ensimmäisestä avioliitostani, ja varsinkin sen päättymiseen johtaneista koettelemuksista vaikeita lauseita, eikä se helppoa ollut. Kokemusten kaksi kertaa eläminen, moniko siihen ryhtyy?
Pitkään se Eero Huovinenkin (75) lapsuutensa äidittömyyttä huokaili ennen kuin kirjaksi asti kaipuunsa kirjoitti (Äitiä ikävä, WSOY 2020).
Pentin ja Tuulaliinan tarina on erityisen kirjallinen. Kuin toinen heistä (Pentti) käsikirjoittaisi elämästään tarinaa samalta istumalta sekä kirjallisuudeksi että elettäväksi. Molemmat siitä ruttuja nahkaansa sai.
Lopussakaan ei katharsis, eikä kiitos, seiso. Siellä makaa kuolema pitkin pituuttaan syli avoinna.
Hyötyjät, kuolleen kirjailijan jäämistöllä (kirjallisella arvolla) rahastajat lähtevät liikkeelle. Totta kai myös me lukemistojen kuluttajat, lukijat. Kuinka ilman välikäsiä, noita raadoilla hyötyjä-maineen omaavia rahastajia lukemisemme muuten olisi mahdollistakaan. Ei mitenkään, ikävä kyllä.
14.2.2020 perjantai
Polttopuut näyttävät riittävän talveksi. Ei ole uhallatehden tarvinnut lämmittää, leuto on talvi ollut. Kohentelin Eliaksen kanssa jäljelläolevat pinot. Pitäisi pian päästä aloittamaan tavanomaiseksi muotoutuneet keväturkot uusien halkopinojen osalta Unimäkeen.
Näinä digi-hivelykulttuurin yleistymisen aikoina alasajettavana olevan perinteisen kirjallisuuden eräänlaisia ääripäitä jälkeen viimeisten sotien edustivat Kalle Päätalo ja Pentti Saarikoski.
Heidän molempien elämistä muotoutuviin kirjallisiin viesteihin olen hyvin sisälle päässyt.
Päätalon alkupään kirjojen sisältö käsitteli samanlaista lapsuuden ryysyläisyyttä (=rujon arjen ja käytännön "kulttuuripiirien" totaalinen yhteneväisyys josta "turvallinen sosialidemokratia" oli kaukana) jossa itse elin. Se yhdisti saumattomasti lukukoemuksen ja elämänymmärryksen. Kaikkia Päätalon kirjoja ei tarvinnut edes lukea, eikä varsinkaan ihailijakerhoihin liittyä, että aallonpituudet täsmäsivät. Myötähäpeää enimmäkseen tunsin, kun Päätalon julkisuudessa professorina esiintymisen kömpelyyttä seurasin.
Liian kallis hinta kokijalle sellainen elämä; mitkään kirjoittamalla hankitut miljoonat tahi yhteiskunnan myöntämät arvonimet, eritasoilta tulevat nuoleskelut tai lukijoiden vilpittömätkään ihailunosoitukset eivät korvanneet menetettyä lapsuutta Kallellekaan.
Älyltään toisissa sfääreissä eläneen ja kirjoittaneen PS:n kuviot luiskahtavat nekin hyvin ymmärrykseeni kuin kauravelli, jota kirjailija pahimpina krapulahetkinään nieli, että hengissä säilyi.
Alkoholismi, sekö on yhteinen, kokemusperäinen tekijämme?
Minun isäni oli alkoholisti. Tuurijuoppo, jolle ryyppääminen oli sitä, että ensin huitaistiin kossupullo telineiksi ja sitten vasta aloitettiin vankan humalarungon rakentaminen. Itse se alkoholistille tyypilliseen tapaan ei alkoholismiaan tunnustanut.
Vaikeaa oli minunkin myöntää isäni viinapirusairautta ennen kuin opin alkoholismin lääketieteelliset ja sosiaalipsykologiset selitykset. Ja kun olin itse tarpeeksi elänyt, kossuni kumonnut ja päättänyt (asiaa edes ajattelematta, varsinaisesti päättämättä), ettei koskaan enää.
Elämän itsensä ohella kirjallisuus on oman ymmärryksensä valtameri.
Päätalon teksti on äärimmäisen yksinkertaista, toistoista junnaamista, nuotiotulilla nautittavaa jankkia. Jääpuraksen perseeseen työntymisen kuvittelua. Seksuaalisten mielikuvien pakoonjuoksua, äärimmäistä pelkoa ja häpeää jossa on paljon yhteistä Saarikosken mielenmaisemaan.
Kirjallisesta Päätalosta oli minun helppo luopua siinä vaiheessa, kun se ei enää antanut sisällöllisiä oivalluksia. Kaikki ne hänen "mustat kivensä" olivat moneen kertaan käännetty jo 1980-luvun alkuun mennessä. Lopetin siihen kuten isäni elämänsä.
Nyt en kykenisi lukemaan Kallelta kuin Ihmisiä telineillä kirjan uudestaan. Olen kokeillut. En tarvitse. Kirjat ovat tarpeellisia vain niin kauan, että ymmärtää kunkin lajin syvimmät tarkoitukset. Tietynlaiset kirjat ne kerran luettuaan voi antaa kiertoon, hävittää, kannet niitata vaikka lattiaan pleksin alle koristeeksi.
Saarikoskelta löytävät lukijat aina uutta, mutta nerohan hän olikin ja sitä vuorta ei minun kykyiseni koskaan tule laelle saakka kiipeämään. Ikäkään ei riitä.
Itseäni en alkoholistiksi tunnusta vaikka sen vakuuttelu onkin yksi alkoholistin perustunniste. Ehkä viinapirulta minut pelasti migreeni? Geneettinen poikkeama, tai siunaus. Isällä migreeniä ei ollut, mutta äidillä koko ikänsä.
Joka tapauksessa fyysinen elimistöni ei viinan turrutusta halaja eikä mielikään murheeseen ryyppyä kaipaa. Enää.
15.2.2020 lauantai
Luin joskus Pentti Saarikosken merkintöjä Tjörnin saaren ajoilta ja Tuulaliinan jälkeisen naisensa Mia Bernerin PS:ää rintarinnan kuten nyt luen Pentin ja Tuulaliinan teoksia.
Ihmisten väliset asetelmat eivät paljonkaan toisistaan poikkea. Pena on sama kuin kaikkien naistensa suhteen aiemminkin; jyskyttää kuin juna samaa rataa. P:n naisissa (vaimoissa) on samoja luonteenpiirteitä toistensa kanssa, mutta ovat kuitenkin enämpi itseään, yksilöitä.
Mia oli Penaa 14 v vanhempi eli "vanha akka" kuten jossakin merkinnöissä luonnehtii kun taas Tuulaliina oli 5 v nuorempi; "heitukka".
Hymähtelin blogissani kerran kohtauksille, jossa "vanha rouva" hiveli Penan palleja tietystä, sovitusta kulmasta takaa päin, että sai kyrvän seisomaan (niin kuin kirjoitettu oli, ei minun keksintöä).
Joku lukija ei tykännyt kirjoitetun toistamisesta vaikka se oli pelkkä referaatti asianomistajien kirjallisuudeksi jo muokatuista tapahtumista. Poistin sen. Nyt peruuttaisin peruutukseni. Mitä se kenellekään kuuluu, kuinka sananvapauttani omalla alustallani toimitan. Vihapuhetta en harrasta.
Kirjailijan ammatti on tärkeintä, minkä parissa Pentti Saarikoski elämänsä tärkeimmät aikaan sai. Naimiset ja viinanjuonti olivat ongelmiksi muodostuvia sivujuonteita, asiatekstien oheismerkintöjä joista viinanviljelyn seuraukset lopulta vei hengenkin.
Ilman viinaa Saarikoski olisi saanut aikaan niin erinomaisia kirjallisuutta, että niiden rinnalla kaikkien donnerien mammutit kalpenisivat. Se oli päänsisäinen, lamaanuttava harha, että kemia muka olisi toiminut muusana Penan parhaimmissakaan teksteissä. Se todistuu näidenkin päiväkirjojen sivuilta kun polven murtuminen kipsasi miehen kaljattomaan oloon pariksi kuukautta.
Alkoholismi ja seksuaaliset hurjastelut olivat jokapäiväistä kansan parissa kaikkialla silloinkin. Ei vain yhden kirjailijan "erikoisuus". Erikoista vain se, että Saarikoski teki siitä julkista ja jolla rahastivat sontajournalismi sekä kustantajat. Jälkimmäiset ja elämäkerturit rahastavat yhä edelleen.
Teksteissä, niin kirjailijan itsensä kuin myös lukijoiden ja kriitikoidenkin paheina on näiden viimeksimainittujen asioiden esilläpitämiset vaikka ei samassa laajuudessa olisi tarpeenkaan.
Minun, olemattoman, mihinkään vaikuttamattoman kansalaisen aiheesta mainitsemisilla ei mitään merkitystä ole. Sensijaan vaikuttaa typerältä, etteivät ammattikriitikot osaa lieveilmiöitä hämärtää arvostelujensa väliin. Nussimiset ja loputtomat juomiset pomppaavat kaiken tärkeän ylle kuin kruunuksi kirjailijan päälaelle; ne myyvät, sen vuoksi.
Kustantajien on ollut turha kitistä Saarikosken velaksi kirjoittamista. Ne ovat kyllä ohtinansa vuolleet kuolleesta kirjailijasta moneen kertaan. Saivat kaikki velat kuittaantumaan jo Penan ruumiin ehtimättä kunnolla kylmetäkään Pekka Tarkan toimittamalla Nuoruuden päiväkirjoilla. Saatika sitten myöhemmin erilaisilla uusinnoilla ja näillä päiväkirjojen jälkijulkaisuilla.
Niin on ollut kaikkien kirjailijoiden ja taiteentekijöiden kohdalla: Ruumiina niistä vasta arvokkaita tulee.
16.2.2020 sunnuntai
Erittäin vakavasti otettava Tommi Niemisen "Hyvät kansanedustajat, avoin kirje" Hesarissa. Kommenttirimpsu kirjoituksen jäljessä oli aluksi maltillinen, kunnes ne alkoivat ketjuuntua tuskastuttavaksi lukea. Rivienvälikirjoittajatkin heräsivät. Toistensa kanssa janttelijat.
G:n kanssa elokuvissa; "JojoRabbit". Hauska parodia Hitleristä pojan mielikuvitushahmona, aivojen pesijänä.
Poiskävellessä koetin sitten analysoida pojalle elokuvan viestiä. Sitä, ettei pidä lähteä diktaattorien ja niiden agitaattoreiden kelkkaan. Eikä muuhunkaan vouhkaamiseen. Politiikan ääripäitä täytyy aina varoa, mutta keskelläkin voi hirviöiden munia olla hautumassa.
17.2.2020 maanantae
Iltayöstä näin unta jonka muistn vielä nyt aamulla varhain herättyänikin. Se liittyy PS:n ja Tuulaliinan lukemisprosessiin.
Uni: Tuulaliina on rintamamiestalon yläkerran ikkunassa. Katsoo alas ja näkee, kun PS lompsuttelee väljät kumisaappaat tikkumaisiksi laihtuneissa jaloissaan pihatielle pysäköidyn auton (Mersun?) takaovelle, aukaisee sen ja heittäytyy takapenkille selälleen. Kumisaappaat putoavat auton viereen ja ovi läimähtää kiinni. Takaikkunasta näkyy Penasta vain väljät keltapunapompulaiset, lyhytlahkeiset kalsarit ja luiset polvet.
Minä luirahdan saranapuolelta Tuulaliinan huoneeseen ja jonkinmoisena nestemäisenä kaasuna sujahdan (Penan pieruna?) Tuulaliinan sierainten kautta hänen aivoihinsa katsomaan, mitä hän ajattelee. "Jospa kuski ei huomaa, että autossa on joku. Ajaa sitten niin kauas kuin pippuri kasvaa ja vie Penan matkassaan", luen aivopoimuihin ilmestyvää tekstiä.
Olin ennen nukahtamistani lukenut Penan päiväkirjoista lauseen: "... ... mitähän ihmiset meidän avioliittokriisistämme 10-20 vuoden kuluttua ajattelevat?"
Entä nyt, kun 48 vuotta on tuosta merkinnästä kulunut? Minä kuulunen noihin "ihmisiin" Saarikosken kaltaisen kirjailijan lukijana?
Lukiessa ajattelin ehkä eniten lapsen selviytymistä tuosta viinahöyryisestä avioliittohelvetistä. Tällä on kytkentänsä siihen kun itsellä oli hirmuinen kriisi kun vanhimmat tyttäret olivat pieniä ja niiden äiti sairastui eikä itsenikään elämisen voimat ja ihan arkiasioista huolehtimisen kyvyt koko aikaa kriittistä tarkastelua kestäisi. Oikeastaan Tuulaliinan ja Pentin kirjoitukset ratkoivat omia kokemuksenarpiani syyllisyyden näkökulmasta, jota en ole tarpeeksi syvältä edelleenkään hirvinnyt lävitse käydä.
Yksinkertainen kysymys vailla täyttä selvitystä: Millaisiin virheisiin kaikkinensa syyllistyin kasvatusprosessissa joka kontolleni jäi lasten äidin harhojen maailmaan poistuessa?
Oliko Mia Bernerin toiminta Pentti Saarikosken suhteen älyllisen persoonan harkittu teko? Eivät kummankaan kuvaukset Tjörnin saaren ajasta todellakaan mitään auvoista luettavaa ole.
Bernerin kirjoittama PS, merkintöjä suruvuodelta (Tammi 1986) sivut kannattaa sekin lukea huolella.
Se, että kirjailija (PS) sai Bernerin siipien suojissa loputkin sanansa sanottua (elämäntyönsä tehtyä), on kirjallisuudelle palvelus vaikka sillä yleisessä mielessä enää olekaan sitä sädekehää yllänsä kuin edeltäneiden tuhansien vuosien historiassa.
Kaikki on katoavaista, turhaa. Varsinkin nyt, kun planeetta Maan elonkehän alamäki ilmastonmuutoksen kourissa kohti päätepistettä on jo silminhavaittavissa; kerkesihän Penakin jo näistä huolestua biologiaa luskellessaan.
Tuulaliinalle Mian ryöstöretki oli helpotus. Miten hän muussa tapauksessa Keravakauden jälkipyykistä olisi selvinnyt? Mitkä selviytymisvaihtoehdot olivat? Talosta ja Penasta huolehtimiseen voimat olivat loppu, mutta olisiko Koukkutieltä kumpikaan osannut lähteä omiin suuntiinsa uutta etsimään? Entä lapsen kohtalo? Se askarruttaa muutenkin.
Jossittelu ei ole järkevää. Varsinkaan toisten elämien kohdalla kun toteutuneet uudet elämät ovat niin hyvin ylöskirjattu.
Tänään yhdessä talossa Lohtajalla tapettia seinään ja toisessa siinä lähellä mualia.
Iltasella pakkeloin tiällä kotona entisen lastenhuoneen seiniä. Tapetit irroteltiin viikonloppuna.
18.2.2020 tiistae
Prismasta 8 rll vaaleaa tapettia tarjouslootasta á 5€/rll. Lähtöhinta niilläkin melkein 40€! Eiliseltä työmualta jäi liimaa, että omatkin tapetit suan sillä tilsityksi seinille. Puutarhurin kanssa lievä kina siitä, minkä väriset tapetit suhteessa tulevaan lattian väriin (tummanruskea) olisi paras. Mulle se on melkein yx hailee kun hinta vain on halpa, kun taas Puutarhuri ajattelee senkin asian varsin monimutkaisesti; hänellä on silmää sellaiselle, minulta se puuttuu.
Viime yönä luin Penan viimeisetkin merkinnät. Nyt aamusta lukaisin toimittajan (Tommi Liimatta) loppukaneetit. Sitten kävin Googlemapsilla ajelemassa Keravan Koukkutiellä arvailemassa taloa, jossa Pena ja Tuulaliina ovat ehkä asuneet. Siinä Ratatien ja Koukkutien kulmauksessa on K-kauppa ja sitä vastapäätä tiheiden, talon korkuisten puskien takana kiinteistö, jossa on sijainnut Penan kantapaikka Lehtotupa; luulisin.
Pyhiinvalelluspaikkaa noista Keravan asuinsijoista ei ole tainnut muodostua kuten Heinäveden luostarin hautuumaan kummusta jonka alla Penaa lyhyen elämän ajan kannatelleet linnunluut ovat jo tomuksi haurastuneet.
19.2.2020 keskiviikko
Luin iltayöstä nukahtamislääkkeeksi Jerzy Lecin aforismeja. Sitten kirjoitin niitä itse unessa uusiksi. Tai sitten yritin omia tehdä. Yksi niistä kajusi kallontaivasta vasten vielä aamulla herätessä.
Olen lakannut kuvittelemasta kirjoituksiani kansien aitauksiin.
"Kuvittelemasta" voisi olla myös toivomasta tai haaveilemasta. Näiden vaihtoehtojen jankkaamiseen heräsin, niin siksi muistin ja kynäilin ne heti vihkooni jota olen ruvennut tyynyni alla pitämään. Kynä on usein kadoksissa, mutta niitä pidän nipun aina saatavilla. Siivotessa lakaisen sitten sängyn alta sinne kimpoilleet.
Tänään pitäisi hioa tasoitteet ja ehkä aloittaa tapiseeraaminenkin. Maalata ei tarvitse koska vanhat pohjamaalit ovat ok. Säästyy 40€.
Kun Pena merkitsi päiväkirjoihinsa 1970-luvun alussa, että Tuulaliina on Keravan taloa remontoimassa, repimässä vanhoja tapetteja pois, liimaamassa uusia ja maalaamassa, niin mietin, että millaistahan jälki lie ollut jos yhtään ammattineuvojaa ei ole mukana ollut? Tuulaliinalla ei siihen omaa kokemusta eikä koulutusta ole lainkaan ollut. Ei isää ei äitiä elossa joilta neuvoa kysellä.
Ehkä siellä joku on ollut. Tai sitten Tuulaliina on ollut luonnonlahjakkuus taloremonteistakin selvitäkseen?
Se niiden Palojoen kesäpaikan vuokrausreissun muistiinmerkkaukset eivät ainakaan antaneet minkäänlaista vakuutta kyvyistä talojen kuntoarvioiden tekoon. Se Sammaliston Lassen koohastelu mukana kesäpaikan vuokrausprosessissa oli kaamea. Toisaalta hyvinhän siinä taisi silti käydä, pärjäsiväthän nuo siinäkin murjussa. Onnellisten hetkien kuvauksia oli lukemieni kirjojen sivuilla lukuisia. Lapsille, vieraille ja omille se lie ollut paratiisi ja muistoista parhaita. Niin kuin omilleni Unimäki.
Se Tuulaliinan ja Pentin tyttären, Annalivian kohtelu oli kyllä välillä aika ala-arvoista molempien vanhempien osalta. Ei vasemmalla kädellä suoritetusta kasvatustehtävästä asioita suoraan kumpikaan ylös kirjinyt, mutta kaikesta päätellen lapsi selviytyi vain hyvällä tuurilla koko revohkasta. Tänä päivänä lastensuojeluviranomaisilla olisi kyllä usein asiaa siihen perheeseen, on se lapsen silmälläpito ja kasvatus niin holtitonta ollut. Tai sitten arvioni on väärä.
Ajattelepa omaa lapsuuttasi; mistä selvittiin me, yhdeksän ryysyläistä!
Taisin kirjoittaa edellisissä päivityksissäni, että katsoin aikuisen Annalivian haastattelun Areenan arkistosta? Mutta se on vanhin tytär Helena Saarikoski jota Mirja Pyykkö haastatteli.
Elikä Annaliviasta itsestään en tiedä mitään. Luultavasti ei kohtalostaan kuuluisan isän tyttärenä halua julkisesti lorsatakaan. Netistä löysin tiedon, että hänellä on puutarha-alan yritys Liperissä ja kirjoittaa myös siihen liittyvää blogia.
Kun luen Annalivian nykyisen elämän keskittymisestä puutarhurin toimiin, niin nuo vanhempiensa tarjoama Kerava-aikojen ankeus saa lopulta hänen kasvutarinalleen inhimillisen päätöksen.
Ajattelen, että vaikka pienen lapsen elämässä muutamankin vuoden tapahtumilla on suuri merkitys koko elämänmittaiselle taipaleella, niin Annalivian kohdalla se "Keravan aikojen ankeus" ei sittenkään koitunut elämää myrkyttäväksi katkeruuspilleriksi. Ehkä jopa se, että kun lapsena ei menemisiä ja tulemisia millintarkasti kirjattu, ei mielikään kahliutunut joutavanpäiväisiä murehtimaan. Ja jos vanhemmat kertoivat rakastavansa lastaan niin jo se lappaa evästä reppuun elämänmatkalle.
Ehkä niitä osasin itsekin vanhimmille tyttärilleni edes vähän pakata mukaan. Ovathan nuo elossa ja suht täyspäisiä.
Tosin en tiedä, mitä kaikkea Annalivian on pitänyt vielä kokea, että on saanut elämänsä mallilleen. Ehkä Tuulaliina on isä-Penan poistuttua Mia Bernerin houkutuksesta Ruotsiin saanut hoidetuksi äiti-pestinsä niin kuin äidin pitää.
Riippunee kaikki syntymälahjana saadusta luonteesta, sen lujuudesta ja herkkyydestä, millaisista lapsuudenkokemuksista parantumattomia mustelmia mieleensä saa.
Omat lapsuudenmustelmani ovat alkaneet vasta viime vuosina pikkuhiljaa vaaleta. Eikä aavesärytkään enää niin kovasti vaivaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti