Illasta kävin volokistamassa erään pikkuisen työmuan. Huomenna aloitan. Ei ole kuin muutaman pvn homma.
"Antaa rampan kalakattaa!" Tämänkaltaisia lauseita ei enää juuri kuule. Enpä ole kovin paljoa ihmisten kanssa tekemisissä, jotta muitakaan lohkaisuja kuulisi. En istu Luotikujan kapakoissa, ei ole työyhteisöjä joissa kaikenkarvaiset rakennusalan ihmiset kirvehtisivät vitsien ja sananmuunnosten kalikoita tunnista toiseen. Vai veistelläänkö rakennuksillakaan enää kun korvissa soi jokaiselle omakseen räätälöity rallatus ja tauotkin kuluvat älyvehkeitä hivellessä?
5.2.2020 keskiviikko
Lähinnä jalka- ja laipiolistojen kanssa näpräilyä 6 h. Tarpeet loppuivat kesken. Lähetin puutelistan whatsapilla.
Posti toi Jari Vilenin ja Markku Jokisipilän toimittaman SS-mies Jorma Laitisen (Kemijärvi -k. 1999-) päiväkirjat 1941-1943, Kiitoskortti Hitleriltä (Minerva 2020). Luin jo liki 100 sivua. Teoksen alussa paljon yleisisvistävää tietoa niille, joille SS-miesten syyt lähtöön ja reissun seuraukset eivät ole selvillä. Itse olen lukenut näistäkin historian tapahtumista niin paljon kuin käsiini olen saanut; keskustellutkin ihan nokko.
Pete Buttigieg on iowalaisten huulilla nyt. Iowasta on kotoisin naapuri-Anelman kotiapulainen Ashton.
Kun Nancy Pelosi repi Trumpin puhepapaperien kopiot, niin taputin käsiäni. Trumpin puheet etoo.
Tänään kotimuassa: Eduskunnan istuntokauden avajaispuheessaan Sauli Niinistö tökki silmiin niitä, jotka tuon tökkimisen ansaitsevat. Toivottavasti kirveltää ja kovasti.
6.2.2020 torstai
Luin viime yönä loppuun Jorma Laitisen päiväkirjat. Koska en ole akateeminen tutkija, voin tehdä SS-miehen muistiinpanoista suorasukaisempia päätelmiä kuin Vilen ja Jokisipilä.
"... .... naiset naidaan ja jos eivät anna, ne ammutaan ... ...".
Siinä missä virallinen tutkija ei uskalla edes vanhaa vitsiä mukailla Laitisen suuhun ("en mää, mutta pojaaat!") niin minä voin muutamista muistakin kirjan sivuilla esiintyvistä vihjailuista oikolukea rivienvälitkin. Voin vaikka sanoa, ettei sotaretkestään päiväkirjamerkintöjä laativa sotamies Laitinen voi, eikä halua erottua porukkansa hyökkäyssotatouhuista. Eikä siten myöskään eteen tulevista teloituskomennoistakaan.
Saamelaisten kansallispv. Neth pukkeutukhin nin kauhniisti. Vuan myö savolaiset miten sattuu, jos ollenkaan. Myö ee erotuta harmoosta massasta ennen kuin suu aakastaan ja jottaen typeree mölläytettään.
Elias sai autokoulun teoriat lävitse. Nyt ootellaan sitä ajo-opetuslupapumaskaa.
3 h olin työmualla. Listat loppuivat kuten eilenkin kesken. C tuo niitä illalla lisää muutamat pätkät.
Luen Donneria. Terveenä sairaalassa meni jo välipalana, samoin Kuolemankuvia, muutama sivu on vielä jäljellä pikkukirjasta, jonka nimi on pelkistetysti "Jörn". Suht helppoja kerrata ovat.
Jos seuraavaksi lukaisisi Saarikosken Pohjois-Haagan ja Keravan pvkirjat. Voi vähän tympiä vitut ja viinat niiden sivuilla, ja kirvellä silmiä Kosmoksen tunkkainen tupakankäry.
7.2.2020 perjantai
Heräsin uneen jossa saavuin juuri Kuopioon. Jätin pojat (G ja P) pois Puijon risteyksessä, annoin heille 500 mk ja sanoin, että tulkaa sitten taksilla pois.
Oltiin lähdetty tunteja aiemmin jostain kaupungista, jossa oli ryöstö meneillään, ja pommi räjähti takanamme maanalaisessa asemahallissa. Taivas oli siellä keltainen, Kuopiossa sininen.
Saarikosken vitusta ja viinasta lorsaaminen ärsyttää kuten arvelinkin. Kirjan alkupuolen jokaisella aukemalla jompikumpi mainitaan. Tuulaliinan vittu on pääosassa ja 6-7 olutta sekä runsaasti viiniä päivässä. Kirjan kääntämistöitä enimmillään 17 sivua, ripulipaskalla käyntejä, vatsakipuja, honteloa haarustamista kalsarisillaan päivästä toiseen. Joskus vieraita joiden seura houkuttaa ryyppäämään ja naimaan. "Lintutohtori" Sammaliston Lasse on kylässä usein.
Nyt iltamyöhällä olen uimassa jo syvemmällä Saarikoskessa. Raittiitakin päiviä joitan lomaan mahtuu. Raittius tarkoittaa vain paria kolmea kaljaa illassa ja jokunen viinilasillinen.
PS julkaisi ensimmäiset runonsa syntymäni aikoihin. Niiden myötä hänestä tuli ensin Hesan kulttuuripiirien erikoishemuli ja vähitellen maine laajeni muuallekin. Kai jotain Saarikoskeen viittaavia kaikuja päässäni kannatellen olen viehtynyt teksteihinsä minä. Muutenhan pääkaupungin kulttuuripidot olivat meille korven asukeille tuntematon suure.
Tämän PS:n pv-kirjan alkupuolen aikoihin minäkin olin usein Hesassa ja Vantaalla Myyrmäessä. Isä kulki pikkufiiulla Savon ja Uudenmaan väliä. Kerrankin olin Hyrylässä mukana parikin viikkoa, kun isä remontteerasi armeijan asuinparakkeja. Olin toisellakymmentä silloin, että lintsasinkohan koulusta?
Muistissa on sekin, kun isä rymähti työpukilta ja vasara lipsahti kädestä pudoten vasemman käden peukalon päälle niin, että luu halkesi. Lääkärissä käynnin ja röngtenin jälkeen lähdettiin kiireellä ajamaan kotiin. Isä oli sairaslomalla useamman viikon, ja voi että se oli mukavaa: oli matikankutuaika ja pantiin heti rysät Keyrittyyn, Pajusaaren kupeeseen. Varmaan sinä kevättalvena nähtiin se ilveskin Ahkionlahden koivussa jonne Hakki sen ajoi.
"Raittiina" päivinään ei vittu eikä viinakaan PS:n sivuilla vilahda kuin silloin tällöin. Kuten itsekin jossain kohden mainitsee; "selvinpäin ei naitata".
Kirjailijanarsisti Pentti Saarikoski on selkeä esimerkki alkoholismin etenemisprosessista, ja hyvin todistettava koska pitää niin hyvin siitä huolen, että prosessin eteneminen tulee ylöskirjattua. Ei siinä alkoholin toverina kauaa mene, kun nuorikin ihminen hapristuu vanhuuteen kuin Leinon runossa Lapin kesä. Vittupahe ei Penaakaan yksistään olisi multiin niin aikaisin sortanut. Ja varsinkaan, jos "mielen viagrana" ei viina olisi ollut.
Saarikoski syntyi vuonna 1937 ja kuoli 1983. Jörn Donnerin elämä kesti 1933-2020. Millainen hirmuinen kirjallinen jälki Saarikoskelta olisi jäänyt jos olisi kuollut vasta tänä vuonna? Olisivatko kilpaa Donnerin kanssa kirjoittaneet useampiakin mammutteja?
Mutta luultavasti Saarikoski ei olisi kirjoittanut yhtään mitään koska viina oli hänen kynänsä muste.
Hannu Salama elää vielä, ja kirjoittaa yhä, mutta mammuttia ei hänestä muovautunut. Eilisen Kulttuuriykkösen haastattelussa 83 vuotias Salama puhui yhä järkevän sujuvasti ja hauskasti sitä "duodaduodaansa" toistaen.
Salama on siis Saarikosken ikätoveri, käytti viinaa ja vittua nuorena kuten Saarikoskikin, mutta haimatulehdus pysäytti ajoissa. Ehti kyllästyä ainaiseen remuamiseenkin, kuten jossain haastattelussa taisi mainita. Kirjansa ovat enämpi poleemisia kuin henkilökohtaista kokemusta penkovaa. Aika kuivaa tavaraa enimmäkseen.
Unessa suunnittelin taideteosta jonka nimeksi tuli Unelmienpuhallus. Suunnitelma oli melkein valmis ja alettiin erillisen työryhmän kanssa valita Euroopankartalta kaupunkia, jonne se sijoitettaisiin. Yhteneviin, väljiin fleecasuihin pukeutuneet johtajat tyrmäsivät kategorisesti kaikki ehdotuksemme. Ne vetosivat siihen, ettei patsaalla saa olla viittä tunnetun tyrannin päätä eikä ainakaan Donnerin puoli metristä kyrpää. En kyllä muista, että viimeksi mainittua olisin paperille edes hahmotellut.
Harmi, kun uni jäi kesken.
Lähetin eilen Kiitoskortti Hitleriltä-kirjasta kuvan fb:n Rukajärven suunnan ryhmään, nyt kuva oli poistettu. Tulikohan ryhmän ylläpitäjille palautetta sotien sankaruutta ihailevilta jäseniltä? Tai sitten jonkun SS-miehen jälkeläinen ei tykännyt kirjan välittämästä viestistä. Voihan jollain ylläpitäjistäkin olla sitä taustaa suvussa. Saattavat pian lempata minutkin ryhmästä kun avointa keskustelua aroistakin aiheista perään. Liityin sen jäseneksi vain, koska isäni tappoi vajaan 3:n vuoden ajan ihmisiä Rukajärvellä ja ajattelin, että jos vaikka valokuvia sattuisivat julkaisemaan sellaisia, joissa isä esiintyy (ei ole ollut). Muuten Sotasankari ja isiemme sankaruus yms.-kaltaiset sanat ärsyttävät minua suuresti. Niitä näkee sotaan liittyvillä saiteilla inflaatioksi asti.
SS-aihe on arka tässä avoimmuutta hehkuttelevassa yhteiskunnassakin. Luurankoja lie yhden jos toisenkin kuapissa. Ja niitä Jorma Laitisen päiväkirjojen kaltaisia muistoja, pahemmistakin kertovia (on niitä).
Kirjainfoni saatetekstinä oli jotain tällaista:
Tämä (kirja ja aihe) ei varsinaisesti kuulu Rukajärven suunnan taisteluihin, mutta onhan SS-miehiä sotinut vuoden 1943 jälkeen sielläkin moniaita.
Kemijärveläisen Jorma Laitisen päiväkirjoista käy hyvin selville, kuinka kammottava on Kaukasuksenkin retki ollut. Niin kuin sodat iänkaiken ovat.
En ota kantaa SS-miesten syyllisyyskysymykseen. Jokisipilä kirjan julkistusvaiheessa sanoi, että tutkijoidenkin täytyy olla varovaisia kannanotoissaan sillä `savuavaa asetta ei ole löydetty´.
Missähän lienevät Laitisen Varsovassa vietettyjen kuukausien (1.3.-6.9.1942) muistiinmerkinnät? Mitä Varsovassa tapahtui? Mitä näki, koki?
En usko, että päiväkirjan pitäminen olisi katkennut tuoksi ajaksi. Varsinkin, koska hän ei selitä vihkojen aukkoa mitenkään kun syksyllä rintamalle palattuaan jatkaa kynäilyä.
Hän on tuolloin ollut saksankielentaitoisuutensa vuoksi hakemassa ajoneuvoja rintamalle. Edellisen, rikkoontuneen Bedfordin sijaan oli saanut sivuvaunullisen Zúndabb-mp:n ja toimi moottoripyörälähettinä haavoittumiseensa sakka.
Laitoin palautetta poistosta:
Hei!
Ylläpitäjillä on tietenkin velvollisuus olla suodattimena, mitä suljetun fb-ryhmän seinällä julkaistaan ja mitä säilytetään, mutta koska sisältö on kuitenkin jäsenien tuottamaa, niin palaute jonkin julkaisun poiston syystä olisi korrektia antaa.
Oliko siis edellinen, (maltillisesti perustelemani) kirjavinkkini SS-mies Jorma Laitisen päiväkirjoista (Kiitoskortti Hitleriltä, toimittaneet Jari Vilen ja Markku Jokisipilä 2020, Minerva kustannus) jotenkin sopimaton kun se rankattiin pois?
Mainitsin itsekin perusteluissani, ettei kirja ja sen sisältö varsinaisesti tänne kuulu, mutta entisiä SS-miehiä on Rukajärven suunnallakin loppusotansa sotinut, että sitä kautta linkki esittelemäni kirjan aiheeseen liittyy. Eikä missään syyllistämismielessä vaan yleisen tiedon takia.
Oliko lukuisten tykkäysten lisäksi muu palaute sen verran vaativaa ja rankkaa, että löytyi perusteet poistaa?
Asiallista avoimmuutta arassa SS-aiheessakin täytyy kunnioittaa ja avata keskustelua myös sen mahdollisesti sisältämistä jännitteistä.
Ihan ystävällisin ajatuksin tämä palautteeni.
Vastasi sieltä yksi yp., mutta ympäripyöreästi.
1½ tunnin lenkillä Vinhan kera Kätönlahden ympäri. Tuli moniaita muitakin koirantaluttajia vastaan. Yksi pysähtyi sanomaan, että omallaan (laboratorionnoutaja) on nenäpunkki, että ei passa antaa niiden haistella toisiaan. Haisteli ne silti. Miksei koirin omistajatkin haistele toisiaan?
Voiko lukemisista saada masennustartunnan?
Kirjoittamalla se on ilmeistä vaikka terapiaa olisikin harjoittavinaan. Itsekin tässä.
Saarikoski valittelee päivittäin masennuskohtauksiaan monen muun valituksen ohessa. Mieli ei ylene lukijallakaan: Kun kävi varhain jo selväksi, kuinka tälle kirjailijalijalle käy, niin ei nytkään, kymmenien vuosien kuluttua hänen tekstejään lukiessa ole hyvä olla.
9.2.2020 sunnuntai
Eilisen Hesarissa Jukka Petäjän esseen outo otsikko pani miettimään omaa rikollisen tietään: "Lukeminen on prosessi, joka tekee kirjasta ja lukijasta rikoskumppaneita iäksi"
Outo otsikko siksi, että eihän kaikki kirjallisuus rikollisuuksia käsittele, enkä varsinkaan minä ole koskaan ollut kirjallisuuden "ruumiinkulttuuriin" (dekkareihin) kallellaan ollut. Luin kyllä esseen, enkä sieltä kovin hyvää perustetta otsikolle saanut. Luetutin Eliaksella myös. Hänellä kirjoitukset alkavat maaliskuussa äidinkielestä.
Pentti Saarikoski päivää rivejään 1972-1975 Haagassa ja sitten Keravalla josta Tuulaliina hankkii heille ok-talon. Jo asunnonhankkimisen haaveiluvaiheessa päiväkirjojen lukijalle liki 50 vuotta myöhemin käy selväksi, että tuhoon on tuomittu tuo elämänmuutos.
Pvkirjojen sivuilta löytyy ihmisiä, jotka yhä huokuvat. Kuten monitittelinen (nyk. blogisti) Jukka Kemppinen (75) joka tuolloin mm. syö "sivistyneesti" Kosmoksessa ja jota PS tyytyy kauempaa tarkkailemaan sekä merkitsemään muistiin edellämainitun.
Hannut Mäkelä (76) ja Salama (83) mainitaan useamminkin ja onhan Tuulaliinakin (77) vielä elävien kirjoissa. Vainajoituneita kuuluisuuksia sivuilta löytyy useita. Sorsista Kalevikin.
Päivän maailmanlaajuiseksi katastrofiksi tituleerattu (keltainen media) koronavirus jatkaa matkaansa nenästä nenään. Kylmästi ajateltuna Maa-planeetalta voisi koronavirus nyppäistä kuolon kitaan miljardin tai kaksi lajimme edustajaa eikä sitä juuri huomattaisi. Kiinassa varsinkin ovat vauhkona tuon pienen basillin takia. Kuolleita on ehkä tuhat kirjatuksi saatu, muutamia kymmeniätuhansia sairastunut. Mitä ne merkitsevät Kiinan nykyiseen väkilukuun (1,386 miljardia) rinnastettuna? Elonkehän nykyisen ja yhä kasvavan ihmismassan kantokyvystä oltaneen yhtämieltä kaikki ajattelijat, mutta keinoja sen puolittamisen ei kenellekään lopulta ole esittää. Sodat ja muut tappamsiet eivät siihen auta lainkaan. Totaalinen ruttoepidemia, mutta onhan se aivan hirveää nähdä untakin siitä.
En minä silti toivo kenenkään kuolemaa erityisesti. Vanhuuteen kuoleminen on normaalia ja koska koronavirus vain nopeuttaa monen kohdalla prosessia, niin ei se keneltäkään ole pois, jos asian hyväksyy.
Bekingin autoista tyhjillä kaduilla saastesumut hälvenevät, että se hyvä.
10.2.2020 maanantai
Pankkiirisuperkapitalisti Björn Wahlroos on yksinkertaisesti ajatteleva ihminen, kapeaälyinen vähintään; hänen taskujensa kolikoilla on kaksi puolta ja pörssikursseilla kaksi suuntaa, muuta ei sen miehen mielessä kääntyilemään mahdu.
On tullut usein jo tuumattua: Kun ihminen ylittää tietyt vuosikymmet, hänen täytyy alkaa kuolinsiivous. Olen jo monta nurkkaa siivonnut, nyt luutani huitaisi yhteen turhimmista nurkista: Poistin Facebookista henkilökohtaiset kuvat ja julkaisut. Tai ainakin yritin poistaa, sillä on se niin monimutkaiseksi muotoiltu systeemi, ettei poistomekanismin varmuudesta ota pirukaan selvää.
Fb:sta voisi tietysti poistua kokonaankin. Jos ystävyydet ja kaveruudet perustuvat vain sen kaltaiseen yhteydenpitoon niin eipä niillä ole sitten vitunkaan väliä.
Tänään KS:n etusivun uutisessa moottori"urheilu" pääosassa: Nuorten puuhastelu sen nimikkeen alla.
Eivät taida nuoret kuunnella edes nuoria, niin kuin nyt vaikka Greta Thunbergia.
Konkreettisia tekoja vaativat mielenosoittajat ympäri maapalloa valtiailtaan. Konkreettisia tekoja helpoimmasta päästä olisivat moottoreilla toimivien huvitteluharrastusten, formuloiden ym. alasajo.
Alakulttuurimme voisi jo nyt helposti aloittaa näistä:
Moottorikelkkasafarien kieltäminen.
Turistien mönkijäkulkueiden kriminalisointi tunturienkupeissa.
Hiihtolatujen höyläykset.
Urheiluhallit. Varsinkin jää-sellaiset.
Jne.
Parasite-elokuva biorexissä. Oscarinsa ansaitsevat.
Aloin lukea Saarikosken pv-kirjojen rinnalla Tuulaliinan Kilpikonnaa ja olkimarsalkkaa. Olen näköjään saanut sen joululahjaksi Armilta julkaisemisensa aikoihin vuonna 1994. Olimme hänen kanssaan tapailleet tuolloin vuoden verran toisiamme ja jo silloin olivat merkit olemassa, ettei tästä tule lasta ei paskaa. Kuitenkin useita vuosia aina Kittilään pakenemiseeni saakka toisiamme runneltiin tavalla jos toisellakin. Nyrkeillä ei kuitenkaan.
Voisi siitäkin suhteesta saarikoskimaiseen tapaan kirjoittaa, että lihalliset ilot olivat suurimmat yhdessäpysymisen syyt. Olen tainnut joskus kirjoittaakin.
Kun viimeksi näin sattumalta Armia eräässä kaupassa, kiirehdin kysymään, mitä kuuluu. Mutta hänpä siihen tiuskaisi kylmästi mulkaisten "haista paska!" ja kopisteli ovista pihalle.
Kohtaus pani miettimään, että eikö kaikki saa asioihin etäisyyttä kahdessakymmenessäkään vuodessa? Eromme aikoihin ei kuitenkaan paskoja toisillemme enää haistateltu, että mitä hän tässä välillä lie sitten suhteestamme mielenpainiketta nostatellut? Ei meille lapsia siunautunut, ja koska ei yhteen hetkeksikään muutettu, niin yhteistä omaisuuttakaan ei jaettavaksi ollut.
Olen minä varmaan aika paska ollut jos oikein itsesäälisesti osaisin ajatella. Mutta en osaa. Tai sitten olen ajatellut ja analysoinut senkin suhteen niin tarkkaan, etten omasta puolestani sitä tarvitse mielen päällä kantaa. Ja onhan mulla kyllä elämää muutakin ollut miettiä kuin yhtä suhdetta josta ei mitään tullut. Ehkä Armilla ei muuta ole ollut? En tiedä. Se suku on niin sisäänpäin kääntynyttä, ettei auta mennä kyselemään.
Itse huokaisin helpotuksesta kun ei enää riitelyn sävyttämää suhdetta tarvinnut jatkaa. Nainteja hänen kanssaan jonkin aika kaipasin, mutta sekin meni ohitse koska ilmanolijaksi en jäänyt.
Omat, vakavat ongelmansa ovat kyllä olleet nykyisessäkin suhteessani Puutarhuriin. Mutta niitäkään en laita kaikkia omaksi syykseni. Ja onhan meillä nämä lapset, joiden veroisista ei olisi osannut uneksuakaan.
Kun nyt luen Saarikoskea ja Tuulaliinaa rinnan, niin ajattelen, kuinka turhaa elämisensontaa hekin ovat lapioineet toistensa silmille ihan liian monta vuotta. Kaksi lasta heille riidoista huolimatta syntyi joista toisen, Annan, haastattelun katsoin Areenalta. (16.2.2020 Korjaus Saarikosken ja Tuulaliinan lasten lukumäärään: Anna siitä vain syntyi v. 1969.)
Kirjallisena kuvauksena elämän hukkaanheittämisestä olisivat molempien muistiinmerkinnät varoittavia oppikirjoja jos niitä sellaisena osaisi joku käyttää.
Mutta eihän tänään kukaan lue mitään. Peli- ja robottien kokoonpano-ohjeet vain osataan.
Raju on kirjoitetun muiston alasajo. Fyysisinä kirjoina ainakin.
12.2.2020 keskiviikko
Luin tutkimuksesta, jossa kerrotaan, kuinka lapsena koettu seksuaalinen väärinkohtelu muuttaa aivojen rakennetta.
Se pätenee muidenkin normaaliin lapsuuteen kuulumattomien kokemusten vaikutuksesta.
Sota, vanhempien alkoholismi, köyhyys, kiusauskokemukset, erilaiset kolarit, maanjäristykset, ... luettelo aivoihin vaikuttavista katastrofeista olisi mittava. Siten myös tutkittavien aiheiden loputon kimara.
Pumpulissa kasvattaminenkin aiheuttanee aivoille omat syrjähtämisensä. Ainakin se vaihe, kun pumpulista maailman tajuamiseen kuoriudutaan.
Millaisin aivoin aikuisuuteen astelevatkaan tälläkin hetkellä Syyrian miljoonat lapset?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti