maanantai 31. joulukuuta 2018

Loppuvuoden 2018 sipaisut

Kuuntelin tekemiäni mamuystävieni haastatteluja kymmenen vuoden takaa. Voi veljet ja siskot, missä kaikki ootta!

Olen K...B... Afrikasta, Norsurann...Côte-d'Ivoire. Suomessa puoli ja yksi vuotta. Olen syntynyt, tuhatyhdeksän-yhdeksän.., mitä se on? yhdeksäntoista ...seitsemä...septssept . Sanoinko oikein?  Isä on puuseppä...charpentier, äiti accueil.., oui..siis kotona. Minulla on deux soeur...sisko ??  et cinq frere... veli?? Miten se on langue finlandaise? Asuimme pienessä kylässä...petit village.., siis kaukana dans unne grande ville. Kun minua tultiin hakemaan isä vei minut pois ja käski lähteä. Kävelin, kävelin, kävelin..marcheur marcheur.. Maksoin conducteur van 5000 frangia yli Saharan. Se jätti liian aikaisin pois. Sitten taas kävelin, kävelin, kävelin.marcheur marcheur.. Algeriassa olin vankila...prison kaksi vuotta. Sitten oli UNHCR ja oli haastatteluinterwiew ja minut diffusion Finlande, Rovaniemi et Kajani.
Tänään kertasin elonkehästämme tähän saakka kaiveltuja faktoja etten alati kompastelisi pelkästään arkijärkeni polkujen männynkäpyihin.

Maapallo on pyöreä, suurin piirtein. Mantereita on neljä, 70 % vettä. Maapallo näyttää avaruudesta katsoen siniseltä kun pyöräyttää netin näytölle sen äärettömyyksiin kellumaan.

Maapallolla on ilmakehä jossa on typpeä, happea, argonista ja hiilidioksidia. Ne antavat mahdollisuuden elämälle maapallolla. 

Maapallon ikä on noin 4,5 miljardia vuotta. Mikään elollinen ei ole ollut todistamassa sen syntymää eikä maapallolapsen kasvukäyriä neuvolakäynneillä ole lomakkeisiin rastitettu. 

Maapallo on sijoittunut maailmankaikkeuden syntyräjähdyksen ja sitä seuranneiden miljardien vuosien järjestäytymisen tuloksena sopivalle hollille muista taivaankappaleista, eritoten auringosta joka on sille tärkein tähti maailmankaikkeudessa. Voi siis sanoa, että maapallokin oli maailmankaikkeuden muuttaja ennen kuin asettui pysyvästi radalleen. 

Ensimmäisen elollisen mikrobin, alkueliön alkuperä on tuntematon, mysteeri. On olemassa vain tieteellisiä arvailuja siitä. Evoluutiobiologi Ernst Mayrin teoria on, että elollisen synty lähti käyntiin yhteenkerääntyneistä makromolekyyleistä, jotka kykenivät ottamaan energiaa ja ainetta auringon säteilystä ja elottomista molekyyleistä.  

Yhtä hyvin elämä on voinut alkaa myös maailmankaikkeuteen irtaantuneista mikrobeista joltakin toiselta planeetalta jossa elämää mahdollisesti on ollut jo ennen, kuin maapallolle kehittyi suotuisia olosuhteita noin 3,8 miljardia vuotta sitten. Marsin isyyttä epäillään. Kymmenet vakoiluluotaimet ovat kiikaroineet sen kuunmaisemia jo minun ikäni verran. Mönkijäkin siellä on jo näytteidenotossa möyrinyt, mutta se pimeni viime kesänä kun Marsin pinnalla myrskysi. Marsperän isyydestä vakuuttavia näytteitä ei siis ole vielä tänne Maaperän laboratorioihin saatu, mutta toiveissa nasat ja esat elävät. Kyllä kalpenevat ihmisisyystutkimusten hinnat maailmankaikkeuden isyystutkimusten rinnalla. Herrlttijee!

Elollisen kehitys maapallolla on ollut hidasta. On ollut taantumaa ja kasvupyrähdyksiä, harppauksia suuntaan jos toiseenkin. Ilmasto on vaihdellut, meteoriitit ovat kiusanneet ja valtavat tulivuoripurkausten tuhkapilvet ovat pimentäneet auringonvalon vuosisadoiksi ja tuhonneet siihen asti saavutetun elämän.

Ja nyt 4,5 miljardia vuotta kestäneen kiertolaisen tulevaisuutta uhkaa sen pinnalle evoluutiokehityksen mutatoima laji, ihminen, jonka itsensä olemassaolo on kestänyt pelkästään muutaman sekunnin verrattuna emonsa olemassaoloon.

Tulossa oleva isän/äidinmurha tulee olemaan hurjaa kyytiä kaikelle elolliselle tällä planeetalla. Sitä ei jää kukaan historiaan ylös kirjaamaan. Ehkä muutama valtaoja ilmakuplassaan atmosfäärin rajalla hetken verran.

Lysti homma, sanoisi Vonnegut.

Ortopedia- ja traumatologialääkäri Antti Heikkilä on ryhtynyt self help-parantajakirjailijaksi. Mutta koska kirjoja ei enää myydä ennen kuin "somessa kohistaan!", niin kustantajalle mahdollisesti aiheutuva pikku sakkokin on vain verotuksessa poistoina hyväksyttävä kuluerä. Kustannusyrityksen (Otava tässä tapauksessa) kilpeen, ”imagoon”, rumakaan kohu ei lovea lyö. On se siitä kummallinen ala.

Terveysalalla on muutenkin menossa etiikkakriisi. Nyt ei mittailla 1900-luvun kansallissosialismin malliin kalloja eikä häntäluiden nivelvälejä vaan yksilöiden varallisuutta. Hoidon saatavuuden määrää sapluuna jonka lävitse Kela- ja tulorekisterikortti uitetaan. Yhteiskunnallisen asemasi ja varallisuutesi selvityksen jälkeen kone määrää robotin, jolle ilmoittautua. Terminaaliovi käy taustalla tiuhaan.

Epäkirjallisuuden ja telkkarissa irvistelyn saralle kirjailijan ammatin vaihtaneen Kari Hotakaisen räikköskirja on tämän sesongin poikkeus kirjojen myyntitilastoissa. Tämä yksittäistapaus osoittaa kuitenkin vain, kuinka mieltä vailla olevista asioista (aiheista) lajimme on valmis maksamaan. Polttomoottoreilla toimiva kilpa"urheilu" kun kuuluisi ehdoitta ensimmäisinä alasajettaviin asioihin viimeistään nyt kun saasteisen sumun kattama ilmakehä rohisee viimeisiään. Ei koneiden parissa toimivat kaahailijat elämäkertoja tarvitse koska niissä ei kerrota kuitenkaan, kuinka monella tasolla tuhoa tuottavan ammatin ovat valinneet. 


Ylivilkkaita poikia kaikki ruusperit ja räikköset ja kuuluisivat siis heistä analyysien tekemiset kuuluisivat kirjailevin lääkäreiden toimenkuvaan ja suljettavaksi potilasarkistoihin.

  Moottori”urheilu” on teollisuudenhaara, jonka totaalikieltämisestä ei mitään elämälle tärkeää menetettäisi. Se on selkeän konkreettinen alue josta ilmasto”talkoot” voi aloittaa. Kieltämisestä syntyvä kohina tavoittaisi kovakorvaisemmatkin edes kysymään, missä jamassa maailma on.

"Kaikki asiat ovat muutoksessa. Myös sinä itse olet alinomaisessa muutoksessa ja tavallaan tuhoutumassa, ja niin on koko maailma." (Aurelius 121-180)  


maanantai 10. joulukuuta 2018

Sipaisuja sipaisujen vuoksi


Kaksi ehdotusta kirjan nimeksi: Kirja yli synkän virran tai Virta yli synkän kirjan.


Elämä on ristiriitainen kuin virsistä veistetty humppa tai taiteilijan kuvaama ekumeeninen jenkka.

Edellisten eläjien muistot jäävät jälkeläisten päihin déjà vu-aavesäryiksi.

Isät, äidit, siskot, veljet, sedät, enot, tädit muistijäljissämme riitelevät, parhaassakin tapauksessa jatkavat vain kuolemien katkomaa, kivuliasta sovinnontekemistä.

Ikävimmissä sukujenvälisissä jatkavat koskaan päättymätöntä perintöjen ja ominaisuuksien jakamista ohitse kolmansienkin sukupolvien.

Siinä ihmisen taivas ja helvetti jokaiselle elonvuorollaan.


Edellisen postaukseni neljän käsikirjoitusliuskan mittainen Fragile X-kertomus on tiivistelmä 39 liuskaisesta novellista joka taasen on tiivistelmä 350 liuskaisesta romaanikäsikirjoituksesta. Tämän hoksattuani päättelen, että siinä on minun terapiamatkani mitta jollaisen jälkipuinnin on aiheuttanut lapsuudessa koetut traumat.

Lopullista lupausta terapiakirjoitusten lopettamisesta en voi edes itselleni antaa; traumat eivät loppuneet kun lapsuus loppui.

Ei koettelemuksista ylitse päästä, traumakokemusten kanssa opitaan vain elämään. Jos opitaan.

Toisinaan kuulee, että joku on elämisentraumoistaan ylitse päässyt, mutta ei tarvita kuin uusi kriisi ja elämänryhti rymähtelee lävitsekäytäväksi uudestaan ja uudestaan. Hauta vasta vapauttaa.

Saa tässä ynnäillä, kuinka monet, kalliit tunnit olisinkaan istunut psykologin pakeilla ilman kirjoittamisenpirulaisen pesiytymistä aivoihini. Mutta ei ilmaista ole tämäkään ollut. Monet ylimääriset piruetit on täytynyt syrjäkujien luistinradoilla tehdä, että on pilkkujen ja pisteiden välit täyttönsä saaneet.

Ja voi vitteli miten köyhäksi kaikki tämä tolskaaminen on minut jättänyt. Onko edes henkistä pääomaa karttunut ja sitä myöten ymmärrys elämän ilmiöihin  lisääntynyt, niin sitäkin saa epäillä.

Yksi myönteinen puoli tästä voi seurauksena olla, etteivät ainakaan nämä nuorimmaiseni samanaiheista taakkaa mukanaan raahaa. Että jotain sukupolvien ketjusta katkeaa kun minä katkean. Ainakaan isäni Rukajärveläinen kuula ei heitä tule painamaan. Ehkä. Vai kannammeko me kaikki vielä Nuijasodankin murhaamisia nahkamme alla? Jotkut meistä 1918 traumojen vuoksi yhä edelleen ääneen itkee, tai kiroaa ja toivoo verivaatteiden aikojen paluuta.


Helsingin uuden keskuskirjaston Oodin tontilla soi surumielinen fado. Rakennuksen ilme lainehtii kuin meren aallot sisältä ja ulkoa eivätkä timpurit ole vatupassia nurkissa tarvinneet kun nurkkia ei ole. Avajaisvieraiden mielestä kaikki on niin ah ja voi, etteivät sanoja ihasteluilleen löydä. Menee muutama tovi ja lasiset, silikonilla tiivistetyt rakenteet vuotavat kuin 20 vuotta sitten valmistuneessa Kiasmassa, silloisessa ah ja voi-ihanuudessa.

Kiasma biologiassa: Kromosomien yhtymäkohta.

Oodi: Ylistyslaulu kuninkaalle tai lyyrinen runo. Tai kuin Oodin johtajattaren puoliso, kokoomusmielinen "vihreä" poliitikko ja yhteiskuntatieteilijä Osmo "Ode" Soininvaara.

Ovatko tällaiset monumentaalirakennukset ympäristötekoja? Kirjojakin rumassa ja kaikella tavalla muotopuolessa kiinteistössä on vain 100 000 kappaletta yhdessä kerroksessa, että onko se varmasti kirjasto? Tässä "kaupunkilaisten olohuoneessa" muita älylaitteiden hivelynurkkauksia on enemmän kuin kirjallista tietoa. Tähänkin kermalla kuorrutettuun pompöösiin on hotiloitu kerroskerrokselta illuusiota illuusion päälle, että edes murto-osalle ihmisistä olisi helpompi tämä loppumatkamme helvettiin.

Se on melkoinen monttu maapallossa joka on tullut toisaalle kun miljoonia kiloja erilaisia kemiallisia yhdisteitä (silikonia sisältäviä saumausaineita, kipsiä, betonia, laattalaasteja...) tämän lyyrisen runon aikaansaamiseksi on rouhittu. Ja mitä tuollaisen kiinteistön lämpimänä ja kuivana pitäminen tekeekään ilmakehälle elinaikanaan. Entä se ikkunapinta-alojen loppumaton puhtaaksi hinkkaaminen...

Oodien pykäämistä pohjoismaisiin ilmasto-olosuhteisiin voi verrata aivan hyvin hulluuteen, jota saudit hiekkaerämaassaan harrastavat: Rakentavat laskettelurinteitä sisätiloihin!


Ja vielä muutama sipaisu.

Tänään, 11.12.2018 täyttää yksi pojistani 17 vuotta, mutta ilon ja hyvänmielen lisäksi ajattelen ajankohtaisesta, mittaamattomasta ongelmasta, tästä helvetinperkeleen internetistä, joka itsellenikin avautuu kirjoittaakseni siitä vaikka kritiikkiä näin:

Internet on pyramidihuijaus. Kaikki, minkä se sisäänsä imuroi, on sen kolehtiin käypää valuuttaa. Jalkasienestä genitaalien kautta hiustuppeen. Merien syvyyksistä avaruuden äärettömyyksiin.

Parhaillaan se repii mustaan aukkoonsa ihmisten alkuja jo kohduista, viimeistään pinnasängyistä. Välittävätkö isät ja äidit enää täydestä sydämestään seurata lapsen kasvamisen "ihmettä" joka vain vähän aikaa sai olla ihmiselämän tärkein kokemus? Digilaitteita hivelemällähän pääsee kakkapyllyjä pesemättä suoraan taivaaseen!

tiistai 4. joulukuuta 2018

Sipaisuja syvältä

Mielipidekirjoittajia ei ole joukoiksi asti eivätkä kukkahattutädit ja -sedät taikka muut kylähullut ole järjestäytyneitä.

Olen leikellyt joskus sanomalehdistä kirjoituksia, joissa on kerrottu asioista, joiden tiedän unohtuvan hetikohta kun päivän lehti on kiertoon laitettu. Hätkäyttävimmät talteen laitetuista mielipiteistä tulevat ihmisiltä yhteiskunnan marginaalissa. Monasti ne ovat huutoja syvältä, ahdistavasta pimeydestä. Yksittäiset mielipidekirjoitukset eivät kuitenkaan narskauta valtakoneiston rattaista hampaita lohki, saatika että pysäyttäisivät niiden liikettä. Mahdotontahan se olisikin; kunhan kokonaiskuva säilyy säröttömänä, että juhlapuheissa voi hyvinvointivaltiosta mainita.


Asioita tapahtuu. Maailmamme on jatkuvassa liikkeessä, myllerryksessä, ja jos ei ole, se laitetaan liikkumaan. Liikkeen pyhyyttä ei saa arvostella, se on tabu; sammaloitunut kivi kuuluu vätyksen kiukaaseen; ihminen on ADHD-elukka.

Asovanmerellä on syntymässä maailmanlaajuinen tsunami, mutta vaikka Venäjän ulkoministerillä ja maan kylmäilmeisellä diktaattorilla ei ole rehellisiä konsteja pitää vallankahvasta kiinni,  niin  ei valehteluun perustuva johtajuus ole ihmisen rakentamassa maailmassa mikään uusi asia. Erikoista lienee vain, että kaikki kolme maailmanmahtia kuuluvat nyt samaan valehtelijoiden klubiin yhtä aikaa. Näkyvästi. Pienemmät erdoganit kuolaavat esimerkkiä ottaen perässä. Unkarikin menneiden vuosikymmentensä mielipideilmastoon halajaa ja Puolalla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, mitä demokratia tarkoittaa; Stalinin kitkerät röyhtäykset sen rinnuksilla edelleen  höyryävät.

Kiina, Venäjä ja USA ovat siis niitä, jotka tätä avaruudenpalloa toimillaan tai toimimattomuudellaan vaarallisimmin nyt heiluttavat. Ei edes Eurooppa liittolaisineen samaan kykene se kun oksentelee höyhentyynyihinsä jo yhtä, valeaineista rakenneltua prexit-pizzaa vielä huomennakin.

Näkyypähän, millaisiin tuloksiin häpeilemättömiin mittoihin paisunut, valehteluun perustuva johtajuus johtaa. Kiina saattaa kovimpana pokan pitäjänä vetää pisimmän korren, mutta mitähän sekin sillä korrellaan tekee sitten, kun maapallosta puolet on turmeltunut kaikelta elolliselta elinkelvottomaksi? Lavrovin ja Putinin julkisuuden edessä esiintymistä ei voi olla liki ironisesti ihaillen ihmettelemättä; olla nyt täyspäiväisesti töissä valehtelutehtaiden valehtelevina johtajina!

Ymmärtävätköhän maailmanmahdit kilpailevansa vain siitä, kenestä tulee viimeinen maapallon toimija, sen hautausurakoitsija?


Pariisin keltaliivien mellakat: Päiden valokatkaisija on epäkunnossa. Ja kun puuttuu tyystin pimeännäönrohkeus, ei  massojenkaan paine voi vaikuttaa koska suurinta osaa vaivaa päivänvalollakin näön puute ja armoton ajattelunlaiskuus; joukkovoimaa tuhlataan nurinkurisiin syihin. Ranskan keltapaitojen tapaisiin, fyysisiin mittelöihin ollaan siis valmiita jos polttoaineiden hinta nousee tai kun osto(tuhlaus)voima uhkaa heiketä. Juuri ne ihmislajin itselleen "taistelemista" etuisuuksista elintilansa kustannuksella, joiden vuoksi ilmaston suhteen ollaan siinä jamassa, jossa lopulta kaikki hanat menevät kiinni kun niistä ei enää mitään tipu. Sitten se anarkia vasta alkaakin.


Näissä globaaleissa mitoissa kun ajatukset liikkuvat, ovat piskuiseen itseensä liittyvät tapahtumat tuskin mainitsemisen arvoisia. Mutta toisaalta saahan niidenkin parissa mittaamattomat sanojen rinteet aikaiseksi kun alkaa. Oman tontin tapahtumat ovat niin tuttuja, ettei ajatella paljoa tarvitse. Sitäpaitsi joku on aina saanut sanoistani ja kirjoituksistani tikkuja kynsiensä alle ja tullut siitä niin katkeraksi että sellaisesta palautteesta saa kannanottoon itsekin sopivia syttöjä. Tosin vastapainoksi jotkut ovat ilmoittaneet pitävänsä sanojani tyynyinä ja lauseita peittonaankin ja nukkuneet mielenkiintoisia unia nähden.

Mutta: "Vihamiehet ovat luotettavia", lohkaisi Ernokin.

Maailmankokoisten ajatusteni romistelijaksi ilmaantui jälleen joku varjojen katveessa salametsästystä harrastava susivihamies jonka aivoihin ei neljännestotuutta suurempaa asiaa kerrallaan mahdu (ehkä sama tyyppi kuin aiemminkin). Hän kauhistuu yhä vain uudestaan avoimista kannanotoistani luonnon biodiversiteetin puolesta jonka ekolokeroon susikin kuuluu ehdoitta.

Erääseen monista, vuosien takaisesen kirjoitukseeni olen perusteellisesti ja rautalangasta mielipiteeni svengannut joten passaa sitä käännellä ja väännellä lukijankin. Ei siitä pitäisi parantumattomia vammoja jäädä sanoisi Erkkikin. Voi sieltä ajattelemaan laittavaa sanomaa löytyä jos aivoissa vielä sinisellä lenkillä ravituilla soluilla on tilaa liikkua.


Joku pv sitten tein yleisempiä asioita kirjoittaessani merkinnän rikkoontuneesta valokatkaisjasta.

Lehtileikkeitä selatessa sattui käsiini erään kustannusfirman lähettämä palaute, jossa kirjoituskokoelmani hylkäysperusteena oli juuri tuo valokatkaisijan puute kirjoituksissani. Sen mukaan tarinoistani puuttui katharsis; jätän lukijan kylmään ja pimeään porstuaan synkkiä sanojani pureskelemaan. Ehkä palaute olisi pitänyt muotoilla niin kuin se markkinatalouden lasien lävitse nähdään. Kertoa yhtä kylmästi, etteivät tarinani mene kaupaksi, kustantaja ei saa niistä rahaa. Lässytys sattuu enämpi kuin totuus.

Tämän blogin jälkikirjoitukseksi siirtämäni tarina on julkaisukelpoiseksi valittu erääseen EU:n tuella toimitettuun kokoelmaan jossa on muitakin samalla tavalla lukijansa kylmiin porstuoihin jättäviä tarinoita (vituttaa itseäni vain se, että kokoelman toimittajat ovat saaneet palkan työstään, mutta itse kirjoittajat, kaiken perkeleellisen elämänkohtaloiden kokijat eivät senttiäkään!) Aihetta olen kalunnut monissa kirjoituksissani muutenkin, mutta tuntuma edelleen on, ettei "terapia" sen parissa kohdaltani lopu ennen kuin krematorin kautta molekyylini ovat kulkeutuneet.

Ilmaiseksi tarinani täälläkin menevät, mutta menkööt. Hyvän lapsuuden menettämiselle ei muutenkaan hintalappua ole, ei sitä saa uudelleen elettäväkseen. Minkäänlainen kirjoitus ei turvallisuudentunteen kokemuksia korvaa. Ajankultauskaan ei tartu pintaa kiillottamaan.

Elämäkertoja tehtaileville kurjimmatkin ihmiskohtalot voivat olla kultakaivoksia. Ainakin silloin, kun tragedioita voi kaivella legendoiksi kukitetuista; Aleksis Kivestä Eino Leinoon.



FRAGILE X


Jo lapsena minua mäjäytettiin kommunismin mustalla kirjalla päälakeen. Ja heti perään veljieni Fragile X-syndroomalla.

Kodeissa, joissa perseitä pyyhittiin ja kärpäsisä lätkittiin Maaseudun Tulevaisuudella tai Savon Sanomilla, vannottiin Maalaisliiton nimeen. Meillä huussipaperin ja kärpäslätkän virkaa toimitti Kansan Sana.

Syksyllä isä aina lähti. Kääräisi sahan, vasaran ja taittomitan Kansan Sanaan, teki nyyttiin kantolenkin paperinarusta ja nousi Luikkokankaan laidasta Ruposen linja-autoon. Unimäkeen jäi könöttämään lahohelmainen tölli kivikkoisen peltopläntin keskelle.

Naapurit asuivat metsäisten taipaleiden takana, polkujen päissä kiinni kuin vasikat riimuissa: Juhanila, Akula, Lepola, Kiusala, Toimila, Iekkilä. Vukelonmökki, Uotila, Armaala, Villelä, Pohjoismäki, Uappola, Nälkämäki; Heikkiset, Kainulaiset, Heiskaset, Hyvöset, Korhoset, Vartiaiset, Tuoviset.

Minä kaikesta, mitä näin ja kuulin, tein luetteloita suttuisiin paperinpaloihin.

Nimetön, Keyritty, Unilampi.
Pikku-Kervinen, Iso- ja Pieni-Karipuro, Unipuro.
Villelän suolla lirittelevät ojat.
Pitkospuita pitkin liukastelin ja itkin.
Kuusikoita, lepikoita, vatukoita. Hirsien raoissa russakoita.
Soita, kankaita, rinteitä, nyppylöitä ja Juhanilan Vuori.
Hyyhmää, liejua, lehmänpaskaa, lastukoita. Viholaisia, horsmia, ja vittujen kevät näehen kiviraanijoitten kanssa!

Kissaknkelloja, voikukkia, ratamoja. Saraheinää, järvikortetta, rantaheinikkoa ja perkeleen jäkikköä!
Puolukoita, lakkoja, mustikoita.
Variksenmarjoja, karviaisia, viinimarjoja, lillukoita.
Elekeekä penakat mänkö syömään koeranmarjoja, ne oovat myrkyllisiä!

Opettajia, oppilaita.
Syrjäänlyötyjä, lyöjiä.
Kommunisteja, maalaisliittolaisia, sotaraakkeja.
Kommunistin humalapäissään siittämiä oletta koko Unimäen vähäjärkinen kakarakatras!

Olle Lilieroosin mustasankaiset silmälasit. Pulpettien kansiin sälöille hakattu karttakeppi. Karttatelineen kuivien puutankojen kalahtelu. Luokkahuoneen katosta leijahtelevat maalihiukkaset. Pyyhekumin ja Iekkilän Juakon risaisen villapaidan keltaisenmusta navetanhaju.

Kusi housussa.
Esakusteri vääntelemässä itkuista naamaansa pulpetin vieressä.
Mikä on kommunisti?
Mitä on siittäminen?
Humalapäissään minä tiedän. Se on samaa kuin olla ohranjyvä silmässä, niin kuin isällä kun se tulee Helsingistä.

Mustepullo, lyijykynä, kumikenkä, porstua, home.
Jäähile, makkara, kuutamovoi, huussi.
Paskanmarja, kikkeli, hevonvittu, kuukkeli.
Närhinmunat, mummonnauriit, petkele ja kuorimarauta.
Meijän poejat!
Nekö niitä kommunsitin humalapäissään siittämiä ovat?
Jyrki, Jarmo, Esakusteri ja Veijo.

Entä siskot, Hannele ja Kaarina?
Pikkuveljet Eino ja Seppo?
Keltä kysyisi?
Ei meilläpäin keltään mitään kysellä.
Kaarina on kyllä jotenkin keskeltä halki.

Lilierooskyllähaluaisiampuakonepistoolillakaikkikynnettömätaivokääpiöpaukapääjälkeenjääneetvajaamielisetkommunistiryssätniinkuinsielläkannaksellajossainsota-aikaan!

Konepistoolinlippaan näin Vanhan Toimilan lattianpuruissa. Armaalan Terhon Korkeajännityksessä konepistoolilla ammuttiin japseja, mutta keitä ovat ryssät?

Isä on ollut Rukajärvellä ja ampunut vihulaisia. Vihulainen on ampunut takaisin pikakiväärillä. Isän selkärangan vieressä on pitkä arpi. Se on kuin moniairoparinen vene jota yksi uija pakaraluodolle kokkanarusta vetää. Arpi kiilteli sinisenvaaleana isän punaiseksi paahtuneessa, hikisessä selässä kun isä niitti Luikkolahdella sitä perkeleen jäkikköä.

Akulan Ieva, alushousut, vyötäröliivi, siskonvittu, intiaani.
Siankärsä, lehmänturpa, hevosenkavio.
Reki, kelekka, vetohihna, kinnas, rukkanen.

Savottalaiset karauttivat höyryävin hevosin ja naukuvin reenjalaksin Unimäen kovaksi tallotulle pihamaalle.
Isä Helsingissä.
Äiti kirkolla.
Kaarina Villelässä tai jossain.
Me karkuun lumiluoliin saunan taakse josta isot, hielle ja pihkalle haisevat miehet vetävät meitä jaloista pois, kourivat haarovälejä ja rähähtelevät, että poejilta munat salavetaan ja heitetään koerille!

Kirves, puukko, leipäkorvo, hierrin, kapusta, lapio!
Raamattu, Vanha Testamentti, Joosef, Jeesus, Abraham!

Aabraham Tuovinen on minun ukki. Se asui Uappolassa niin kauan kunnes kuoli. Äiti sanoi, että ukilla oli sinistä kuolaa suupielissä ja tyynyllä. Ihan kuin myrkkyä olisi juotettu ja siihen kuollut.

Sotien jälkeen ukki oli sanonut, että niin männöö viimenennii tytär kommunistille ja jäi vuolemaan kapustoita kun isä ja äiti vihittiin.

Hulluja tulee, hulluja menee, hulluilla lujaa menee.
Kommunisti, kehitysvammainen, kristitty, pakana.
Kehitysvammainen kommunisti.
Kehitysvammainen kristitty.
Kehitysvammainen pakana.
Kehitysvammainen kehistysvammainen.

Esakusterilla on isot kivekset, semmoiset kuin Nikinmäen pässillä. Ja niin isot korvat, että niillä voisi leyhytellä kesäkuumalla kasvojaan. Tai lentää jos jaksaisi räpytellä.

Jyrki purrajälttää huultansa kuin mummo naurista ja Veijolta valuu räkää pitkin rinnuksia. Jarmo hymisee itsekseen. Hipeltää yökaudet pitkää, rupista kikkeliään jonka nahanpoimuissa on vaaleaa töhnää kuin lahopuun kuoren alle liiskattujen toukkien jäännöksiä.

Äidille on sanottu, että pojat ovat kehitysvammaisia, tylsämielisiä, vajakkeja. Että jäävät seitsenvuotiaan tasolle.
Toljakkeita, sanovat kyläläiset.

Minua pelottaa.
Pelot asuvat koivujen tuulenpesissä mummolaan vievän polun varrella, Vanhan Toimilan mäessä. Ne suhisevat kuutamossa ja uhkaavat tulla uniin.

Äeti, minulla on vasikka-aejan takana Nallekanto ja mänen sinne piiloon jos minut meinataan viijä Perttulaan.
Ei sinua sinne viijä.
Jyrkin ja Jarmon vei isä syksyllä mennessään. Jyrki piteli kuusenoksasta niin kovasti kiinni, että isän piti puukolla nirhata oksa kahtapuolen nyrkkiä poikki etteivät olisi myöhästyneet Ruposesta. Jyrki vinkui kuin sika jota isä ampui otsaan eikä se heti kuollut. Jarmo meni halkopinon taakse piiloon ja paskansi housuunsa.

Perttulassa Unimäen Taanon poejat kuohitaan, sanoi Akulan Topi ja kähähti nauramaan vinon suunsa pielestä.
Kuohitaan?
Salavetaan munat ja heitetään koerille.

Hämeenlinnassa kuljeksii koiria kaduilla veriset leukapielet irvessä. Kehitysvammaisia poikia ympäri Suomea kuljetetaan väkisin Hämeenlinnan Perttulan Keskuslaitokseen salavattevaksi.

Pystykorva, kulkukoira, ajokoira.
Rakkikoira, villakoira, koeranleoka, Akulan Hupi!