Unenpakkaaja

1.11.2024 perjantai

Marraskuussa lauletaan marraskuusta (Leevi&...), mutta ei kuitenkaan matkusteta Pohjois-Karjalaan juomaan kaljaa aamunkoittoon kun se lienee kivempaa sitten kesällä vaikka sataisikin. 

Marraskuussa kalja maistuu Mustassa Pekassa marraskuulle, sanoi mulle yksi krapulainen äijä kerran Tampereen Asemakahvilassa. Pummasi tupakkaa ja pummasi kaljaa, mutta kumpaakaan en tarjonnut kun ei ollut mistä tarjota. Istahti se kuitenkin juttelemaan pöytääni, haisi vanhalle viinalle, tunkkaisille makuuksille ja oksennukselle. (Musta Pekka oli kaljakuppila Koivistonkylässä, lähellä paikkaa, jossa itsekin asuin.)

Heräsin siis uneen jossa päällimäisenä soi Miljoonasateen Marraskuu. Eikä se ole lakannut korvien välissä soimasta vaikka olen jo aamukahvit hörppinyt. Siksi tuo ingressinikin sisälsi marraskuun harmaanlyyrisiä sävyjä.

Marraskuu nyt jälleen on, mutta mistä unensepät sen tiesivät?

Eileniltapäivällä kaivauduin yhä syvemmälle laatikoihin joissa muistutuksia menneisyydestäni on säilössä. Kortteja kirjeitä päiväkirjamerkintöjä runoyritelmiä lehtileikkeitä ... ...

Samalla, tiedostamatta, monen muunkin ihmisen elämien muistoja olen sinne tallentanut. Ne ovat lomittuneet kanssani eri mutkissa monenlaisina toimintoina ja kohtaamisketomuksina. Minulle lähetetyt kirjeet puhuvat niiden äänellä, jotka muuten eivät menneitä muistele. Eivät edes silloista nykyistä hetkeään ole halunneet omiin muistiinpanoihin jälkeen jätettäviksi kirjoittaa. Heidätkin olen pakannut olemaan edes hetken elossa jälkeen tapahtumistensakin.

Olin tallentanut kirjenippuja ja kortteja sekä valokuvia paksut niput siltäkin vuodelta, jolloin voitin ihmismielen sairastumista käsittelevän kirjoituskilpailun. Tuon pikkutapahtuman takia olin hetken aikaa kapean estradin kapeassa valokeilassa muuallakin kuin itsekkäissä omissa piireissäni. Niitä kaikkia en voinut eikä kerennyt nyt lukea uudelleen, mutta ne, jotka tavasin, olivat itsessään pikkunovelleja ja olisivat voittaneet minkä tahansa kirjoituskilpailun.

Tunsin olevani pieni noiden muiden huojuvien talojen sokkelien juurissa. Haluaisn tietää, millä ilveellä olette tuolloiset kanssakulkijani tähän päivään jaksaneet vai oletteko jaksaneet ollenkaan?

Minä olen elossa; käsipäivää ja kiitos myös teille siitä.

2.11.2024 lauantai

Unessa muotoilin unia pyöreiksi palloiksi ja pakkasin niitä keltaiseen, joustavaan paperiin ja laitoin varovasti munakennoihin. Unen sävy oli pehmeä, hiljainen. Herätessä tuumin unenliukuhihnan toisella puolella olevalle unenpakkaajalle, että kääräisee tämän unenpakkaajista näkemäni unen pakettiin ja laittaa omaan kennoonsa, minä lähen kahvinkeittoon.

Se oli hyvä ja humoristinen unennäky.

Luin uudestaan eilisen biologi Aura Raulon haastattelun Hesarista. "Ihan vähän kuolematon" on otsikko.

Poimin kaksi sitaattia sieltä:

1. "Yhdysvaltojen Utahissa elää haapa, joka on kasvattanut noin 47 000 runkoa ja levittäytynyt 43 hehtaarin alueelle. Puun iäksi arvioidaan 80 000 vuotta."

Ehkä jonain päivänä uutisissa kerrotaan, että suomalaiset Umpin ja Storan sellunkeittäjät ovat perustamassa Utahin haapalehtoon liemitehdastaan.

2. "Raulo sanoo, että voimme itse päättää, minkä verran kuolemme.

Mitä enemmän teemme tekoja toisille, mitä enemmän kerromme ajatuksistamme, mitä enemmän jaamme itsestämme, sitä vähemmän kuolemme silloin, kun kehomme pettää.

Voimme painaa jälkemme siihen sosiaaliseen kudelmaan, jossa elämme.

”Jos ihminen ei jaa mitään itsestään tai ei tule koskaan kuulluksi, sitä enemmän hän kuolee. Silloin ihmisen ajatukset ja keho katoavat samaan aikaan.” "

Siispä vielä kuolemani kynnyksellä minäkin sanon, että jäänpä ainakin vähän eloon koska olen kirjoittanut näkyviin muuten suht mitätöntä elämääni ajatuksineen vihkoihin, kirjeisiin, joitakin jopa kansien väliin, lehtiin, mustakantisiini, kommenteihin sinne ja tänne sekä näihin virtuaalitodellisuudessa leijahteleviin blogeihini. Solu/geenitasolla jatkan elämääni ja edelläni olleiden elämää kuolemattomana jälkipolvissa niin kauan kuin ihmisen nykyisenlainen toistensa mallintaminen sukupolvesta toiseen jatkuu.

Minussa on kuolemattomuutta esi-isä/äitiapinoista, tai oikeammin siitä kenties ulkoavaruudesta Maa-planeettaan törmänneestä bakteerimöykystä alkaen miljoonia/miljardeja vuosia taaksepäin, mutta jos toimintamme jatkuu tämän kaltaisena, että kaikki mikä maapallosta irti raavitaan ja louhitaan, heitetään murskaimiin ja kattiloihin kiehumaan, minunkin kuolemattomuuteni loppuu eikä kukaan unia enää pakkaa munakennoihin odottamaan seuraavaa näkijäänsä.

Sinä joka, sanotaanko vaikka vuonna 2058 luet tätä sivua, voit ajatella, että tiällä se vain vielä hilluu vaikka on kuollut jo ajat sitten. 

Mutta tärkeämpään se, että katsot ympärillesi missä kunnossa Maa-planeetta on, joka lajimme "kuolemattomuuden" olisi voinut taata niin kauaksi aikaa kun aurinko jaksaa paistaa (n. 3 miljardia vuotta) ellemme olisi sitä tieten tahtoen ja tarkkaan harkiten jyystäneet palapalalalta kulutuksenpätseihimme ennenaikaisesti haipumaan.