30.10.2024 keskiviikko
Tänään meni myöhälle ennen kuin edes ajattelin joitain merkintöjä tänne tehdä. Edelliset olivatkin ontuvia viisasteluja, että survottaisiin minut rosoiseen rakoon jos joku haluaisi niistä väitellä kanssani.
Mihinkään pyrkimättömistä teksteistä ei kuitenkaan kannate janttelemaan alkaa. Ihan sama mitä kirjoitan, väärin tai oikein, ne eivät maailmoja runtele. Pommit runtelevat, ja kaivinkoneet. Lista olisi pitkä, millä tähän astisen ihmistoimin suoritettu Telluksen mustelmille ja avohaavoille pieksäminen on tapahtunut. Niiden rinnalla tekemiseni ovat hiussuortuva trombin roskakierteessä.
Runnellaan kyllä sanoillakin. Sitä tekee suuriäänisemmin, kalliilla rahalla ostetuilla areenoilla kiihtyvään tahtiin se yksi diilipiä Usassa kun vaaleihin siellä on aikaa enää vajaa viikko.
Koska osaan sanojen ja lauseiden keihäänkärkien teroittelun itsekin, niin monta pistävää sanaa on elämässä tullut lähetettyä haavoittamaan ihmisiä lähellä ja kaukaa. Antakaa anteeksi piikkini jos kykenette. Ei ole pakko. Eikä varsinkaan niiden, joita olen tahtonutkin herätellä.
Tiesin, että naapurissa on emäntä sairastunut syöpään ja nyt tieto tarkentui tähän hetkeen ja että se on uusiutunut. Lisäksi pitkään yhdessä oleelle parille on tullut ero siihen päälle. Kolme samanikäistä poikaa heillä on kuin meilläkin. Naapuruussuhteet menivät jäihin meidän aikuisten kesken jo monta vuotta sitten, mutta lapsemme ovat jonkinlaisen kaveruuden säilyttäneet. Kaveerauksia ei ole kieltämään menty.
Vähän järkytti se tieto. En ole heitä vihannut, pahoillani enämpikin naapuruussuhteen rikkoontumisesta.
Näissä asioissa ei syyllistä sen enempää kuin monisyisiä syitäkään välien rikkoontumiseen pysty aukottomasti nimeämään. Analyysi pitäisi pyytää ulkopuoliselta, mutta mistä faktat, mistä dokumentit joiden pohjalta se sen tekisi? Löytyisikö sittenkään oikeudenmukaista vastausta tähän vaikeaan kysymykseen.
Jäätynyt konflikti, ehkä se tapauksessamme toimii. Kummallakin puolen aitaa pärjätään kuten ollaan pärjänneet ennen tutustumistammekin. Ja sehän on aina parempi kuin täysimittainen sota joka lievimmillään olisi tontinrajojen ylitse räksytystä.
Periaatteessa syyt sotiin ja naapuririitoihin ovat samoja laidasta laitaan. Kuinka eskaloituminen yksityisriidassa estetään, niin pääasia se, että itse luopuu kranaattien heittämisestä rajan ylitse. Ei heitä sitä ensimmäistäkään vaikka kasa räjähtäneiden kuoria olisi jo omalla tontilla.
Michel de Montaignea tavailin tyynyksi uniini. Pentti Saarikosken Nenän pakinat-konsepti muistui mieleen, kun selasin summassa paksun esseekirjan sivuja ja sattui latinaksi uuden ajan alussa kirjoitettu, samalle sivulle myös suomennettu kirjoitus:
"Ole niin nenäkäs kuin haluat, ole vaikka pelkkää nenää, niin suurta nenää ettei edes Atlas halunnut moista kantaa, kun sitä häneltä kysytttiin. Ja saat vapaasti tehdä pilaa vaikka itsestään Latinuksesta, mutta minun sepustuksistani et voi sanoa enempää pahaa kuin olen itse sanonut: mitä iloa on siitä, että hampaat kaluavat toisiaan?Tarvitset lihaa, jos haluat tulla kylläiseksi. Älä haaskaa vaivaasi: kohdista myrkkysi niihin, jotka ihailevat itseään; minä tiedän, etteivät kyhäelmäni ole minkään arvoisia."
Mistähän 1500-luvulla elänyt Montaigne jo tiesi laillani, etteivät kyhäelmäni ole minkään arvoisia?
Kun nojaa omien kirjoitustensa kanssa historian henkilöön jonka juuret yhä pitävät tekstiensä puuta pystyssä, on kuin aarnimetsässä nojaisit sylenylettymättömän paksuun kilpikaarnapetäjään ja yrittäisit nähdä sen latvoihin. Miten mitätön oletkaan!
31.10.2024 torstai
Unessa istuin kirjoittamassa muurahaismättäiden valtaamassa keittiössä. Välineinä olivat timpurinkynä ja irtonaiset paperiarkit. Virheet viivasin ylitse ja siirsin marginaaliin kynänkärjellä; sanoja, kokonaisia lauseita. Marginaalit olivat pian täynnä ylitseviivattuja ajatuksia, itse leipäteksti ohuena pystyluiruna keskellä.
Mikähän oli unikirjoittelujeni aihe? Jotain muuta se oli kuin päiväkirjan pito. Vai yritinkö olla vain viisaampi kuin olen.
Päiväkirjan kirjoittaminen tarkoittaa enimmäkseen joutavien jatusteluja, akuuttien asioiden ja tapahtumien ylös kirjaamista, ruokareseptejä, itkua ja naurua. Joskus toisten ihmisten tekemisten arvostelua, haukkumista ja mollaamista, ainakin jos kirjoittajan elämänagenda liittyy politiikkaan. Tai jos olet paremmin ajattelevien kriitikoiden (ne voivat olla ketä tahansa) hampaisiin joutunut poleeminen kirjailija tai muu elämänsä säveliä sanoilla koristeleva artisti. Tai itse se kriitikko jonka kritiikki ei kelpaa kenellekään.
Katkeruudenkirvestä on nykymaailmassa helppo heilutella vaikka katkeruuteen olisi yhä vähemmän syitä.
Mitähän sille muinaiselle munkille lopulta kävi joka pysähtyi polulle jonka ylitse muurahaiset vaelsivat eikä hän uskaltanut jatkaa matkaansa ettei tallo yhtäkään murkkua hengiltä? Jos tällainen tieto, jonka juuri tännekin kopioin, on säilynyt satojen vuosien päähän tapahtuneesta, on sen joku muistiin kirjoittanut tai suullisena tarinana laittanut ajan kulutettavaksi, tai mystisin lisäyksin paisuteltavaksi.
Edellinen oli pieni muistutus siitä, kuinka vähäisistä tapahtumista muisteissa ja kirjoituksissa säilyviä ovatkaan tarinat olleet vaikkapa munkista, jonka nuukasti kalustetun kammion, talikynttilöiden, kuivanleivän ja veden elämästä ei muuten kummoisia ole voinut muistiin kirjattavaa löytyä.
Kun hyökkäävien joukkojen vyöry murskaa ja polttaa luostarialueen kiviläjiksi, raiskaa sen nunnat ja halkaisee miekoin munkkien päät ja puhkoo keihäillään mahat, ne raiskatut nunnat ja tapetut munkit elävät tarinoissa kauemmin kuin ryövärijoukkojen kovamulkkuisimmatkaan raiskurit.
Hetken vain koristautuvat Ukrainankin aroilla tuhotöitään tekevien venäläissotilaiden hautojen muovisten kukkien kummut eikä niissä makaavia yhtäkään muualla muisteta, kuin salaisesti venäläisten äitien valtion suuntaan katkeroituneissa sydämissä.
Tänä päivänä miljardit ihmiset "kirjoittavat" päiväkirjoja selfieillä itsestään, aamumuroistaan, olohuoneistaan. Sohvalla eri asennoissa ja eri vaatetuksella varustettu, tai alaston, eri vuorokauden aikoina makaava homosapiens ei ole mikään yllätys enää kenellekään. Nuhjuisiin oloasuihin pukeutuneet sohvaperunatkin katsovat toisia nuutuneita sohvaperunoita telkkareiden levottomilta ruuduilta eikä sitäkään kukaan enää ihmettele.
Selfiepäiväkirjoissaan tämä makaava sapiens-lajin edustaja haluaa kertoa vain itsestään ruokapöydässä. Ruokailuvälineiden ja ruuan historioista sillä ei ole hajuakaan. Saatika että ymmärtäisi asumiensa asuntojen kulttuurisesta perinnöstä, sähköntuotannon prosesseista ja mitä kaikkea pelkästään se makaaminen elonkehälle rekvisiittoineen maksaa.
Kun ihmiseksi ylennetty laittaa metsäpolulta selfien internetin lukemattomille alustoille, ei lähettäjä ajattele ympäröivää metsää, sen menneisyyttä eikä sen yhä ahtaammalle tyrkittyä nykytilaa. Eikä se ajattele metsänpolun muurahaisia, ei se näe lintuja, ei kastepisaraa mustikan lehdellä, eikä ymmärrä harakan hazatuksesta kuusen oksalla yhtään mitään. Oma naama sillä vain mielessä on.
Tulevaisuuden arkeologit kaivelevat itsekeskeisten, menneiden lajitovereidensa naama- ja pizzalaatikkokuvia internetin kammottavan laajoilta hautausmailta joiden kuvissa lapsetkin pelkkinä keltahaalariläntteinä leikkipuistoissa isopäisten isien ja äitien takana vain häivähtävät.
Montaignen syytä nuo edelliset, turhautunutta sisintä kuvaavat rivit.
Mutta Montaigne ottaa syyllistämisyritykset tyynesti vastaan eikä käräjäsaliin herjauksesta haasta. Hän jää voittajaksi tässäkin erässä sillä en osaa niin sisällöllisiä sanoja sanoa, joita hän jo viisisataa vuotta sitten on päiväkirjoihinsa puukstaavannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti