Vinhan kuolema

11.10.2024 perjantai

Medioissa uutisoidaan tänään: Nobelin rauhan­palkinnon saa japanilainen ydin­aseita vastustava Nihon Hidankyō -järjestö. Heillä työnsä ja haaveensa ydin on, ettei 80-vuotta sitten  tapahtuneet Hiroshiman ja Nagasakin atomipommituhot maailmassa unhoittuisi eivätkä koskaan toistuisi.

Millaisiahan ajatuskuvioita Nobel komitealla lie harkintansa takana ollutkaan kun kirjallisuudenkin Nobel meni Aasiaan (Etelä-Korea, Han Gang) jossa sen naapuri, "Moskovan suuri ystävä" ja diktatuurikopio Pohjoisempi Korea väittää olevansa jo, ainakin melkein, ydinasevaltio?

Siivosin sisällä kun sataa vettä eikä metsurihommiin viitsi lähteä. Kun sade iltapäivällä väheni tihkuksi kävin pitkän lenkin Karisuolle. Siellä oli majava rakentanut uuden patopesän keskelle lettoa vesipeltoa eikä lähemmäs ollut menemistä. Liekö tuo latuskahäntä veijari padonnut Karipuron jostakin alempaa kun vettä näytti niin laajalti aukealle nousseen.

Olisi niillä siellä majavien paratiisi jos saisivat tappajilta rauhan.

Vinha taisi sairastua uudestaan, ei syö, latkii vettä ja kuseksii vain. Sisälle ei halua vaikka ulkona kastuu.

Päätä särkee vanhimman S:n lasten kompastelut ensikynnyksillänsä maailman suuntaan. Vinhan sairastelu siihen päälle, tai alle.

12.10.2024 lauantai

Havahduin äsken siihen, että joku alkoi kammeta vierestäni ylös. Tunne oli unennäön loppuja joten jäin hetkeksi horrostamaan, että jatkuuko tarina vielä. Ei jatkunut. Klo on viittä vaille 6.

Lämmin aamu eilisen tapaan (+10). Ei sada enää, tähdet tuikkivat eli pilvetkin ovat yöllä väistyneet. Klo nyt ½6. 

Kannoin Vinhan joskus aamuyön puolella sisälle. Tuossa se matollansa kuorsaili ja läähätti aamuun. Nyt en sitten meinannut ulos sitä saada vaikka märkä hätä sillä oli kun meni heti kyykistelemään. Ruoka ei edelleenkään sille maita. Kuono ei ole kuuma enää.

Vinha on nyt pikkuisen päälle kahdeksan, että pennuttamattomalle narttukoiralle se on jo ikä, jossa loppu voi tulla tuosta vain. En tosin tiedä, onko tällaisista tilastoja tehty, mutta elämän varrella on tullut vastaavia tapauksia nähtyä. Se minun 90-luvun pystykorvanarttukin alkoi näivettyä juuri tuon ikäisenä kun se ei suostunut tulemaan koiraäidiksi vaikka sulhasehdokkaita käytin useamman kiiman aikana. Se kieräytti aina hännän takapuolensa yli jalkoväliin ja näytti uroksille hampaitaan jos yrittivät. 

Isä oli äskettäin kuollut kun hänen viimeiseksi jäänyt koiransa, pieni ja luiseva ajokoiranarttu alkoi loppusaltaan samalla tavalla sairastella, jätti syömiset eikä tainnut juodakaan mitään. Äiti ja Eikka, joka oli vielä kotona, olivat laittaneet sille petin autotalliin jossa se lopunhetkiään riutui. Äiti sitten soitti minulle, että voisinko käydä lopettamassa Hulan että jos se miten kärsii. Kävin sitten vasaran kanssa kylässä.

Yhdelle lähisukulaisen saksanpaimenkoiralle kävi suurinpiirtein samoin ja minä jouduin jälleen pyöveliksi. Sillä kertaa aseen kanssa. Juurusveden rannalle sen koiran kymmenvuotinen elämä päättyi.

Tyttären kaksi huskya alkoivat muutama vuosi sitten myös edellämainitunlaiset kitumisensa. Toisen lopetin minä ja toisen MA. Tuolla ne kuusentaimikossa parin sadan metrin päässä kivillä vuoratussa haudassa  molemmat ovat jo melkoisen lahonneita entisiä eläviä.

Eilinen päänsärky meni keskiyötä kohden mentäessä ohitse. Luulin, että olen valveilla, mutta nyt mietin, olivatko ne tunnit unta vain kun siinä koko ajan vuoropuhelua tapahtui.

Sain eilen Sonjan porukoilta lohta ainakin kilon. Keitinpä siis voimakkain maustein maustetun lohikeiton ja loput paistoin pannulla. Niitä jäi vielä iltapalaleivänkin päälle nostella.

Tänään on paistanut välillä aurinko, välillä ropsautellut vesikuuroja, kuten juuri nyt, kun meinasin lähteä lisäämään kalikoita saunan kiukaan pesään.

Pyrstötähtikin olisi uutisten mukaan ollut nähtävissä nyt illasta. Ehkä se jossain näkyykin sillä ei pilvet koko taivasta peitä täälläkään. Muuten viisveisaan niiden perään, onhan ne jo tarkkaan tutkittu, mistä kyse on. Kuu on sen verran suurentunut jälleen, että eteläisen puoliset taivaanrannan pilvenriekaleet heijastelivat keltaista väriä.

Muumi ja pyrstötähti oli pikkuisena poikana pelottavaa luettavaa.

Vinha vaipuu välillä syvään unen, tai ehkä jopa tajuttomaksi. Ei se valita, ei vingu ei sätkähtele, makaa pitkin pituuttaan minne sen vain asettaa jos ei itse jaksa siirtyillä.

13.10.2024 sunnuntai

Klo vieri juuri puolenyön ylitse. Piti nousta lattiaa luutuamaan.

Vinha nimittäin ruilautteli oksennuksen makuualustalleen ja lattiallekin vähän. Vein lyhyen maton saunalle korvoon likoamaan. Oli se jo muutenkin pesun tarpeessa. Koira halusi ulos ja sinne se jäikin. Onkohan aamulla missä kunnossa, elossakaan...

Sumuinen aamu, kello eilisen tapaan vaille kuusi kun heräsin unesta, jossa Eräksen kanssa istutettiiin metrin korkuisia, sinikukkaisia ukonhattuja keskelle Villelän polkua, Unipuron ylityskohdalle.

Ukonhattu on kaunis kukka, mutta sen koko suku on tappavan myrkyllinen. Jos haluaisin niitä pihaani, Näläkämäen kuusikossa olisi esiintymä josta voisi alkujuuriston hakea. Taisi olla kukassa se pitkää vartta kasvava puska kun ne viimeksi näin. 

Unen ukonhattujen tarkoitus oli eutanasiavalmistelut Vinhalle. Miten sitten olisin myrkyt kukista uuttanut, niin eipä sitä unen kemistit selittäneet.

Eilen tunnustelin koiran kaulaa kun se kakostelee ja hengitys vinkuu, niin huomasin että ruokatorven ympärille on kasvanut suuri, löllöinen kasvain. Olisiko jokin ärhäkkä syöpä?

Johonkinhan täällä on kaikkien kuoltava, koirienkin.

Entisaikaan metsästäjillä oli kunnia-asia jahtikaverille viimeisen palveluksen tekeminen vaikka se on yksi niistä rankimmista asioista joita raavaatkin urokset kavahtavat.

Ehkä ukonhattu-unikin oli valmistautumista siihen, mutta sen enempää en koirani vaivoja lähde medikalisoimaan. Luonnollinen kuolema olipa syy mikä tahansa.

Aamukäynnillä ulkona pyysin nätisti Vinhaa tulemaan sisälle ja niinhän se vain tuli vaikka kovin oli varovainen, huojahteleva sen askel. Ja nuo pienet ovenedusrappuset olivat ylen vaikeita sille nousta.

Se kärsii vaieten tai sitten siihen ai koske lainkaan. Eilen se horjuskeli syömässä ruohoa jota se sitten limaisena sotkuna oksensi keskelle tietä. Eli yritti itsehoitoa vaivoihinsa niin kuin ennenkin, mutta ei se taida nyt auttaa.

"Koiran kuolema" on yksi Timo K. Mukan novelli. Pitäisi sekin lukea lohdutuksekseen. Tai kirjoittaa oma.

Öisestä unesta johtuen kävin lapion ja sankon kanssa Näläkömäessä. Löysin menneen kesän laitumille jo kukintansa karistelleen ukonhattujen ryppään. Sen vieressä huomasin kyläkellukkaryhmän myös. Kaivoin molempien juurista sankoon sopivan määrän ja tultuani pihaan menin Kaivonkorvelle lapioineni.

Aloitin Vinhalle haudan kaivuun Ison Kuusen juurille. Hautakiveksi katsoin jo kaivon luona olevan isohko kivenlintin. Siihen voin talttailla ainakin nimen jos en synnyin- ja kuolinvuosiakin (2016-2024).

Suruntunteita lamaannuttaaksni kävin raivaamassa Unipuron tämän puolen vesakot loppuun, jatkan sitten toista puolen vaikka huomenna.

Mieli on kertakaikkisesti maassa nyt.

14.10.2024 maanantai

Heräsin vesikupin emaliseen kolkkeeseen kun Vinha nuoli sen tyhjennyttä kupua kiuaskaminan edessä olevaa tiilirivistöä vasten. Sitten se yökkäsi ja kun nousin katsomaan, lattia lainehti vetistä limaa hervottomana makaavan koiran ympärillä. Klo oli 03.09.

Otin Vinhan syliini ja kannoin ulos sinne levittämäni mustan kynnysmaton päälle. Ajattelin illalla jo valmiiksi asian, sillä tiesimme molemmat kuoleman saapuvan Unimäen pihamaalle tänä yönä rankkurin haavi luisissa kourissaan. 

Kävin sisällä laittamassa lämpimämpää vaatekerrastoa päälle (olin alasti) ja tulin takaisin hervottomana makaavan koiraystäväni luo. Juttelin sille ja silitin ja silitin ja itkin ja itkin. Sitten keksin ruveta hyräilemään ehkä tilanteeseen sopimatonta lastenlaulua keijusta ja menninkäisestä. Kun olin hyräillyt sen loppuun, otin hieman rennomman rallin laulaa osaamattomille äänihuulilleni. Vinha nosti päätään kuin olisi halunnut sanoa, että elä ennee. 

Laitoin kännykkään videokuvaamisen päälle, valon ja älytehosteen ja kuvasin Vinhan viimeiset hetket talteen. Ilman itkuun purskahtamista se ei tapahtunut. Klo oli tuolloin 04.11 ja se hänen kuolemansa hetkeksi tässä kirjattakoon.

Olisipa nyt joku täällä kertautuu mielessä sillä nämä hetket ovat raskaita yksin kantaa.

Pojat tulevat itkemään kamalasti myös kunhan videon katsovat, mutta ehkä se antaa ymmärrystä lainalaisuuksista joihin kuolema kuuluu elämän väistämättömänä osana. Ehkä helpottaa sekin, kun nyt videolta näkevät, että rauhallinen ja kivuton oli lähtö koiraystävällämme.

Hyvästi Vinha! Mukavia olivat vuodet jotka yhdessä vietettiin. Syksyiset marjareissut niistä parhaina mielessä nyt. Itkuani en pidättele. Tänne korpeen sopii vaikka suruani ääneen huutaisin.

(Video piti lyhentää alkupuolelta bloggerin julkaisuasetuksien mukaisiksi.)