...vastaan sulle: Vinha poissa on.
15.10.2024 tiistai
Minä kirjoitan tänään sinulle siellä, joka olit laittanut sydämen kuvan viestisi huutomerkiksi keskiyön paikkeilla. Minä nukuin jo silloin nähden varmaankin jotain murheen maustamaa unta. Kaikki tämä on avointa dataa myös teille, joilla sydämessä sykähti kun surullisen kuolinuutisen eilen blogissani videon kera näytin.
Kirjoitan, koska se on minua.
Kirjoittamalla ja lukemalla olen pahemmistakin elämäni vastamäistä selvinnyt.
Mihinkään suurisuisiin lauseisiin eivät evääni riitä vaikka kuolema taustalla aiheena onkin.
Kuolema on normaali asia, mutta aina kipeä silloin kun se lähelle osuu ja suru sen myötä kampeaa kaveriksi.
Kirjoitan tänne, millainen päivä tänään täällä on ollut. Myös siitä, miltä suru tuntuu laajemminkin tässä kuoleman laaksossa joksi planeettaamme tieten tahtoen jälleen uurretaan vähän siellä, ja vähän täällä. Paljon tuolla ja vielä enemmän tuolla. Liian vähän ei missään.
Kuolemia on kaikenlaisia. Luonnollisia ja ei niin luonnollisia. Ero sotatantereiden kuolemien ja rauhatonttien menehtymisien välillä ovat valtavia. Paitsi jos rauhankin tonteilla kuoleman kulkuja avitellaan haulikoilla.
Eroa on myös sillä, kuoleeko jokin eläin vain ihminen. Jälkimmäinen kuolemien erot on ottanut vallakseen määritellä.
Ihminen on määrännyt niinkin, että eläin on tapettava jos se kärsii, mutta ihminen kitukoon loppuunsa saakka vaikka se vuosia kestäisi, ja vaikka kituja itse haluaisi jo poistujan maljan nauttia.
Koiran kuolema on nyt läheisin asia minulle hetken verran. Kuolihan minulta kahdeksan vuotta vierellä kulkenut kaveri, ystävä; silmiin rävähtämättä katsonut, vilpitön elävä.
Koirani, jonka nimi oli Vinha koska se oli pienenä niin vinhan oloinen, kuoli luonnolllisen kuoleman koska en halua medikalisoida tuota kaikelle elolliselle aikanaan vääjäämätöntä tapahtumaa.
Vinhan kuolema olisi ollut luonnollinen vaikka sen näissä ympäröivissä selluliemimetsissä vapaana jolkotteleva susi olisi vainajoittanut.
En olisi suttakaan osannut ruveta vihaamaan, mutta suru olisi ollut yhtä tummanpuhuva tunne sydämessäni kuin nytkin, kun ystäväni kuolemanhetken ylitse sain sen turkkia viimeisen kerran silitellen saatella.
Vihan tunne kuoleman äärellä olisi pahin tunne. Viha lietsoo vain vihaa. Sen tuloksia näemme päivittäin medioissa joita jokainen seuraa.
Jos susi syö lemmikin ja ihminen alkaa sutta sen takia vihata haluten murhata sen, se on kosto.
Mutta kysyä täytyy, kehen kosto lopulta kohdistuu kun vastapuolilla ovat luonteensa mukaan toimiva, satojen tuhansien, miljoonien vuosien koulima luontokappale ja siihen verraten vain lyhyen aikaa maapallolla evoluution mutatoitavana ollut, sattumien summana ajatteluun aivot saanut, mutta harhaisten väittämiensä mukaan niitä käyttämään jo oppinut homo sapiens-laji.
Käytetäänhän me sujuvasti aivojamme, mutta ei läheskään aina niin johdonmukaisesti kuin näytämme kuvittelevamme.
Kyllä minäkin vihata osaan! Selkein kohde on ollut viime aikoina Moskovan Zaatana, se Kremlin paholainen jonka nimeä en tohdi, en halua lausua.
Luultavasti voisin tappaakin sen vaikka vasaralla jos se telineitten alta kävelisi ja minä siellä ylhäällä olisin paneeleita seinään naulaamassa. Ihan tuosta noin vain. Luulisin. Tämä on vain tunne jota ei voi kotona testata.
Nyt on siis ensimmäinen koiraton aamu yli kahdeksaan vuoteen. En sitä herätessä muistanut ja kerkesin ajatella, että jäikö Vinha ulos yöksi vai sisällekö kutsuin.
Pitkälläni ollen hyräilin vielä Tapio Rautavaaraa kun polle poissa on. (Vanha riimu 1954)
Vahvasti on laulun sanoittajakin pollensa kuoleman kokenut. Tuska lie ollut syvä kun heppansa vanhaa riimua tallin naulassa on ropeloinut ja sitä muistellut. Ehkä suomalaiset sanat alkuperäiseen lauluun kääntänyt Kullervokin on pollensa kuoleman kokija, niin vakuuttavat ovat sanat sen.
Liekariimuissa on ihan omat äänensä. Ehkäpä vielä niin, että jokaisella pollella omassaan omanlaisensa. Ääneen voi vaikuttaa se, miten lenkit on taottu, prässätty tai muotoiltu. Jotkut niistä olivat soikeita renkaita, jotkut melkein pyöreitä, ja kuluivatkin ne käytössä eri tavalla.
Minä muistan vain lehmien liekariimut ja heti paukahtaa muistinluussa Pikku Mantelin nurmeen painetusta rautatapista päitsiin sidotun riimun kiviin rolahteleva, jo kulahtanut ääni. Nurmen kahahduksetkin voin mielessäni kuvitella. Ja sen, onko lehmä kalunnut nurmen lyhyeksi vai pitkänkin korren ylitse riimu laahaa.
Pollen omistaja olisi sen yksilöidyn riimunkin äänestä tuntenut.
Niin kuin minä tunsin Vinhan sen lattialla rapsuttelusta pihalla juokseviin tassutuksiin ja erilaisiin haukuntaääniin asti.
Vinha sai olla Unimäessä aina ilman pantaa, ilman narua. Joskus laitoin flexiiin kiinni kun autoon täytyi saada koska se ei sen kyydistä oppinut elämänsä aikana pitämään.
Nousin valoja laittamatta sängynlaidalle istumaan ja musertava murhe vyörähti ylitseni: Poissa Vinha on.
Eilen en kyennyt syömään koko päivänä. Vain kahvia muutamat kupilliset. Äsken nousi pala kurkkuun kun kaadoin reilun desin kauraryynejä, lusikallisen auringonkukan siemeniä ja puoli teelusikallista suolaa termokseen ja kuumaa vettä päälle, kiersin kannen kiinni ja jätin hautumaan: Kykenenköhän tuon syömään kun en tarvitse enää Vinhallekaan pihamaan metalliseen kuppiin lihaa ja "ratusia" lähteä viemään. Eikä Vinha enää koskaan jaa kanssani viiden munan munakasta josta puolikkaan sille jäähdyttelin. Siitä se tykkäsi. Sellainen oli sen viimeinen ateria muutama päivä sitten, jonka se kykeni syömään.
Eilen illalla jo pimeän laskeutuessa vanhimmat tyttäret porukoineen toivat Vinhan haudalle koristeasetelmia ja kynttilöitä. Vieläkin kynttilöiden tuike Kaivonkorvelta aamun pimeyteen elävänoloisia valopisteinä väikkyy. Ajattelen väistämättä, miten maakerrosten välissä Vinha on lopullisesti siinä, elävänäkin tyypillisessä asennossa johon sen jo kuolonkankeutta odottamaan kottikärryn kuuppaan asettelin. Siellä se viimeisen makuuksensa, poikieni nallemakuupussin ja maakerrosten alla uinuu unta jota ei ole ja josta ei enää herätä.
Vain ihminen, minä, sen voi uneksi lohduksensa kuvitella. Mutta se on hyvä kuvitelma, en ruksaa sitä ajatusta mitättömäksi. Se tuo lohtua vanhankin, jo monenlaisten tunteiden kuluttamien mielenriimun lenkkeihin.
Yöllä oli jokin uni, jossa putoili pommeja taistelukentäksi raunioituneeseen ihmiskylään. Lapsia räjähteli kappaleiksi ja yksi aasi meni verimössöksi droonin pudotettua pommin sen setolkkavyöhön (onkohan Gazan aaseilla semmoiset?) Kärsimysjuonteiset äidin kasvot (samat jotka näin uutisissa itkemässä lastensa menetystä) kysyi minulta, miksi sinä yhtä koiraa murehdit, katso tätä, ja sitten hän levitteli käsiään ympäröivää pommitusten tuhoja esitellen.
Niin, miksi surra näin kovasti eläintä kun ihmisiä noin hirvein, raukkamaisin toimin räjäytellään kappaleiksi. Ja aaseja!
Aina minulla on ollut tapana nostaa murheideni rinnalle verrokiksi milloin minkinlaisia maailman murheita jotka tuntuvat, ja oikeastikin ovat suurempia kuin omani.
Kun ensimmäinen vaimoni, Satu, sairastui lopullisesti skitsofreniaan, oli silloin menossa Balkanin sota ja samanlaisia kauhukuvia pommituksista ja joukkoteloituksien jäljistä levisi televisioiden välityksellä kaikkien nähtäville.
Minulla ja tyttärillämme ,jotka olivat silloin vielä pieniä, oli kauhea suru käsillä kun seurattiin maamon mielen hajoamista tuhansiksi, käsittämättömiksi palasiksi. Palasiksi, joista ei ehjää äitiä nerokkaatkaan ihmismielen korjaajat lääkkeineen enää kokoon voineet kursia.
Äiti oli poistettava elämänveneestämme. Hänet oli puoli väkisin tyrkättävä "laidan ylitse" muuten olisimme kenties tuhoutuneet kaikki.
Skitsofrenia on sellainen pommi, joka kun perheen veneeseen paukahtaa, tuhoaa kaiken.
Niin kuin silloin Naton pommit Sarajevolaisten perheiden koteja.
Niin minä, tuonkin surun raastaessa lasten ja itseni mieliä, otin Euroopassa riehuvat sodat surumme verrokiksi. Siihen mittatikkuun, joka meillä kaikilla mielessämme on jos sen vain olemme huomanneet.
Kun on mihin vertaa, niin silloin surussaan ei ehkä kaiva sitä kuulua napaansa sen kauemmin kuin on tarpeen. Tai kaivaa juuri sen ajan kuin on tarpeen. Ihan miten päin vain haluaa ajatella.
Joskus tuo oma napa on kyllä tosi syvä. Minulla riittää edellämainituistakin ajoista yhä nöyhtää kaiveltavaksi.
Konteksti tuossakin unen äidin kysymyksessä koirani kuolemaan on valtava, raju. Pakko kuitenkin itkeä itkunsa pienenkin murheen tullessa kylään niin ehkä ymmärtää sitten niitä isompiakin.
Vaihtaisinko tämän murheeni palestiinalaisäidin pommin verimössöksi räjäyttämien lasten äärellä murehtimiseen? Vaihtaisiko palestiinalaisäiti omansa minun murheeseeni?
Absurdeja, ehkä jopa korneja kysymyksiä. Niitä kannattaa silti aina kysyä kenen tahansa itseltään vaikka eläisikin elämäänsä turvassa (ainakin toistaiseksi) pommien putoamiselta.
Murheet on käsiteltävä, itkettävä, puhuttava, muuten ei ymmärrä niitä suuriakaan murheita jotka miljoonien elonpäiviä koristelevat. Valmistautua omallekin kohdalle niiden tulemiseen pitäisi osata lailla pahan päivän varmuusruokavarastojen.
Jos oletkin pommeilta turvassa, murheitta et elämässä selviä. Ja jos sen murheen, josta normaalein itkuin ja puhumalla eteen päin selviät, mitätöit ja unohdat, saattaa se nousta jossain vaiheessa suuremmaksi kuin se olisi ollut.
Umpihiljaisia, murheensa padonneita on tämäkin maa täynnä.
Lähitunteina, vuorokausina ja viikkoina, kuukausina jopa vuosina, ehkä koko loppuelämäni ajan tulen huomaamaan ajattelevani eri asioiden yhteydessä Vinha-koiraa. Ja kaiken kruununa kaipauksen auraa joka pantana päätäni kiertää ja sydäntäni itkettää.
Niin kuin huomaan ajattelevani tässäkin yhteydessä nuoruuden rakastettuani josta tuli ensimmäisten lasteni äiti ja joka niin kavalan sairauden omaksi joutui. Ja miten se menetys näkyy vanhimmissa lapsissani vaikka he eivät sitä esille enää tuokaan.
Sain eilenillalla sanotuksi vanhimmalle, että kun ruuhkavuotenne ovat ohitse, lapset maailmalle lähteneet, käsittelemättömät lapsuuden traumat saattavat vyörähtää rajustikin selattavaksenne.
Vinha rapsuttelee esiin vaikka sitä ei enää ole: Flora-rasia, joka toisena levitemerkkinä "Alentajan" lisäksi puuronsilmärasvanani on tyhjeni ja tyhjentyneen rasian annoin aina Vinhalle nuoltavaksi. Samoin piimäpurkitkin jotka avasin kylkisaumoista veitsellä levälleen nuoltavaksi. En tiedä, ovatko ne hyväksi koiraeläimen vatsan toiminnalle, mutta ei se niistä ainakaan ripulia saanut.
Nyt, kun klon viisarisaappaat lompsahtelivat aamukahdeksan ylitse, puen ja lähden Unipurolle raivaamaan jäljellä olevaa, sakeinta kohtaa sen kuvion eteläpäässä oikealla puolen puroa täältä katsoen.
Ehkä painava tunne rinnassani hetkeksi kevenee enkä niin kovasti ajattelisi sitäkään palestiinalaisäitiä joka eilisissä pommituksissa lapsensa menetti. Tai niitä kymmeniä ja satoja muita saman kohtalon kärsineitä äitejä ja isiä. Se äärimmäinen tuska, jonka uutiskuvat välittävät, on miltei kestämätöntä katsottavaa ihmiselle, joka ei kaikista maailman kauheuksista huolimatta ole murheiden edessäkään turtunut.
Illemmalla
Kävin päivällä juomassa kaksi kupillista kahvia ja menin jatkamaan raivausurakkaani. Päivän urakoinnista huolimatta sinne jäi vielä ala, jossa menee ainakin kolme-neljä tankillista, mutta se jää nyt myöhemmäksi sillä lähden Sivukadulle huomenna.
Tulin pois neljän maissa, raapaisin saunalle tulet ja sitten kokeilin, kykenenkö syömään lohikeittoa jota jääkaapissa kattilassa vielä on. Lautaselliseni kiltisti pistelin, mutta jokin pala kurkussa yhä kaivelee eikä ruokailu ainakaan nautinto ollut.
Kun kävelin pitemmän lenkin kautta pois metsästä ja lopun matkaa tietä pitkin, ajattelin Vinhaa kuinka se alkoi vusahdella jo, kun olin vaikka sadan-kahdensadan metrin päässä tulossa ja nyt sitä vusahtelua en enää milloinkaan saa kuulla.
Vinhan flexi jonka lukossa panta lenkistään kiinni on ja eräs lyhyempikin ketju roikkuivat yhä oven vieressä ulkoseinän naulassa. Otin ne sisälle ja roplasin käsissäni niitä. Monet kerrat ne tuli kaupungissa Vinhan kaulaan kytkettyä kun kävelylle lähdettiin vaikka minä en niistä kaupunkikävelyistä koskaan pitänytkään.
Saunoessa pesin Vinhan vesioksennuksisia makuualustoja ja yhden maton. Panin yöksi likoamaan senkin mustan alusen jonka päällä se viimeiset henkäyksensä vetäisi. Kaiken tämän vaimeiden nyyhkäysten kera.
Nyt on jo iltauutisten aika. En halua katsoa niitä. Siellä voivat jälleen esitellä sotatantereiden äitin, isien ja lasten hätää ja kauheita, vain ihmisen "liian suuriksi kasvaneiden aivojen" (Kurt Vonnegut, Galabagos) avulla kehittelemien väkivaltakoneistojen verisiä saavutuksia; ruumiita ruumiiden perään; apokalyptisiä näkyjä kaupungeista ...
Enemmistö maailman ihmisistä on sotaa kaipaamattomia lajitovereita, mutta se yksi sotahullu, mammonaa, valtaa ja elintilaa kahmiva prosentti pilaa aina kaiken.
Ulkona paistaa pian täyteyteensä jälleen turpoava keltainen kuu. Vinha tuolla nurkalla ei ole enää sitä näkemässä niin kuin vielä oli edellisen kierron aikana kun sitä ulkona käydessäni kävin rapsuttelemassa.
Niin nopeasti kaikki ohitse on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti