16.10.2024 keskiviikko
Eilen myöhällä verenpaine 143/83/52, nyt aamulla 141/77/47. Aiemmin olivat normit kun suoritin pitemmän mittausjakson. Suruko paineisiinkin vaikuttaa?
Heräsin kuuden paikkeilla, maidon puutteessa join mustat kahvit.
Tarvittavat tavarat ovat jo kyydissä likapyykkiä myöten, lastaan vielä halot ja lähen ajeleen. Korvanappeihin laitan kuulumaan Muistojen bulevardin jota riittää Talvivaaran paikkeille saakka.
Eilen saunaa lämmitellessä kuuntelin Cesaria Evoran surullisia fadoja. Marizaakin parin kipaleen verran.
Olisipa itsellä taito laulaa. Tai soittaa. Ihailen ihmisiä joiden ketterissä sormissa painavan haetarinkin kymmenet namikat nuotit kuultaviksi säveliksi muuntavat.
Katselin tässä Erästä haetaria sylissään kannattelevaa naisen kuvaa, ja setä Heimoa jonka soitto-ote on kuvaan ikuistettu. (Itse ottamani vuodelta 2014, Vuolenkoski.)
Minkä minä ottaisin syliini nuin luontevasti? Mikä olisi minua? Kynä joka uppoaisi näkymättömiin kourani sisään. Kirves? Vasara? Lapsia olen liekuttanut kymmeniä vuosia, että kai se lapsi polvella olisi luontevin pideltävä. Tai koivupölökky.
Jos saisinkin kuvaan kanssani tuon ensiksi mainitun haetarinsa kanssa.
Illalla Knissa
Viestien kuvituksena tuli päivällä ultrakuva vauvasta kohdussa. Ovat ne nykyään selkeitä siihen nähden, mitä silloin joskus omista ensimmäisistäni näin.
Ultraäänikuvantamisen historia alkaa 1940-luvulta. 1950-luvulla se on otettu syöpäkasvainten katseluun. "Masuasukkien" katseluun 1970-luvulla. Nyt ne voivat ultrakuvata ihmiskehosta mitä vain. Röngtensäteet ja viipalekuvaukset ne kuitenkin vasta ihmisestä kaiken näkyville heijastelevat. Ja tullissa rekkojen salalokerot.
Sukujemme ketjuihin ovat jälleen lähimmät yrittämässä uutta pidennyslenkkiä niittailla vaikka ne muuten ovat lyhenemään päin. Minusta tulenee sitten isoukki. Merkkaisikohan cv:n hännille tuonkin...
Paulus oli "mötkyillyt" koko päivän yläkerrassa. Käytiin Vinhan kuolemaa ja muistoja läpi, sitten myös Gaiuksen kanssa joka lievässä flunssassa lomaviikkoa viettää. Aikoo perjantaina lähteä Ouluun. Tulee sitten su takaisin Eliaksen kanssa.
Illan päätteeksi jäin odottelemaan erään elokuvan alkamista ja katselin siinä sivussa viikonlopulle Bio Rexin tarjontaa. Olisi yksi lyhytniminen islantilainen "Touch" jonka arvosteluja luin netin tarjonnoista.
17.10.2024 torstai
Vinhan lattiatontilla on tyhjä kohta. Mieli nyyhkää yhä ja rinnassa kiloinen kivi muljuaa kipeästi kun ajatteleekin....
Muistojen virtaa käyn välillä melomassa. Löysin valokuvakansioita ja niissä näen lapsuuteni ihmisiä ja miljöitä. Näinä kaikenlaisten kuolemisten aikoina on odotettavissa vanhimpien kehitysvammaisten veljien poislähdöt. On monenlaista ennakkokompurointia jo ollut. Jarmo Allanillekin puhkesi epilepsia viimeisestä kaatumisesta. Ei enää vessaankaan ehdi ja vaippoja joutuvat vaihtelemaan. Mitenhän ne nämäkin klaarataan taas.
Minä olen se tunteellinen siili joka jää helpoimmin murheenbussin alle. Tai tyrkätään.
Ihmisen olisi hyvä syntyä orpouteen ja yksinäisyyteen niin suruja liki-ihmisten poismenosta ei tarvitsisi kärsiä.
Mutta harva ihminen koko ikäänsä yksinäisenä pysyy. Laumaeläin; kuinka voisikaan?
Aloitin päiväni kahvilla ja uutisten luennalla niin kuin useimmiten. Seuraavaksi lämmitän uunin ja laitan ruokia ennen kuin lähden pihahommiin. Omppupuiden ympärille täytyy istuttaa tolpat valmiiksi ennen kuin routii. Rusakkoverkot saapi pojat ja Puutarhuri laitella.
Siirrettiin Pauluksen kanssa moottorinsa rikkonut EMU tontinsyrjälle pois tieltä. Mitähän mokoman epäonnisen ranskalaisen kanssa tekisi? Jos olisin tuon muovilla kuorrutetun tekniikkalehmän kanssa bragmaattisen tunteeton niin paskat nakkaisin. Sitäpaitsi sehän on Puutarhurin Pösö!
18.10.2024 perjantai
Perkasin tänään vanhat mansikkapenkit pois. Ensi kesänä mansikkamullikon täytyy antaa olla vaan tai laittaa auringonkukalle. Kaurankin voisi kylyvää. Matoja oli kyllä mahottomasti, että ravinteikas maaperä siinä kohtaa on. Haravoin Ristonkin tontilta vaahteranlehtiä katteeksi ja peittelin pressuilla.
Sitten tyhjensin muovimärättämön (kompostorin) peräkärryssä odottavaan isoon siniseen jonka vien Unimäkeen. Koska kaikki ei mahtunut, niin piilotin lehtikompostiin loput.
Jututin alapuolen Harryä ja pohjoisenpuolen Ristoa. Kerroin heille, kuinka Vinha kuoli ja molemmilta aikamiehiltä (65 ja 88) silmät kostuivat. Kadun toisen puolen Anelmankin (92) poskille kyynel vierähti kuultuaan Vinhasta. "Minne minä nyt ne siankorvat..."
Koiran kuolema voi koskettaa vaikka ei omasta lemmikistä olisikaan kyse. Tunteet liikahtelivat tonttien rajoista piittaamatta näitä lävitse käydessä. Minä siinä murheviestein lastatulla veneellä tunsin purjehtivani.
Puutarhuri on ollut jo pitkään kipeänä (kilpirauhanen), mutta silti se koettaa sinnitellä töissä, talossa ja puutarhassa. Liian tunnollinen ihminen. Surua tunnen minä siitäkin kuin se minusta johtuisi.
G lähti Ouluun klo 13.17 junassa.
Nyt illalla tekstinpätkiä pitkästi. Niistä säveltäisi vaikka oopperan. Tahika kirjan. Ei mitään syvällistä proosaa, mutta jos kaivelee ihmisiä niiden takaa, niin johan materiaalia alkaa pursuta.
Nämäkin aiheenjyväset varastettaisiin kylmästi jos joku niistä mainetta, kunniaa ja rahaa arvelisi kuittailevan. Niin kuin juuri lukemani kirjailija Sanora Babbin (1907-2005) muistiinpanot jotka ajautuivat kuuluisan kirjailijan John Steinbeckin käsiin hyödynnettäviksi Vihan hedelmien käsikirjoituksessa.
Ennen nukkumaan laittautumistani ajattelen, kuinka pienestä kaikki alkaa. Norsukin.
Pitkä, monisataasivuinen romaani alkaa sanasta, tai oikeastaan nimensä mukaisesta yhdestä ainoasta alkukirjaimesta.
Suruja aaltoilevaan mielenrantaani ajelehti mielikuvituksen kaarnavenellä ajatus, että voisihan kirjan aloitus olla: "..." En muista että joku olisi jo ehtinyt.
Jos romaanin aloittaisi kolmella pisteellä niin satoja sivuja ja tuhansia pisteitä ja pilkkuja myöhemmin voisi kolmeen pisteeseen myös lopettaa.
Viimeisten pisteiden täytyisi olla kaikentyhjentäviä pisteitä. Ensimmäisten pisteiden arvoituksen saisi selville vasta viimeiset luettuaan.
19.10.2024 lauantai
Puutarhuri lähti klo 06.33 junassa Helsinkiin Tiinan kanssa.
Paulus jäi nukkumaan kun läksin tänne Um. Klo oli kahdeksan kieppeillä. Kävin vielä kaupasta eineksiä kun kaikkia en eilenillalla muistanut. Ostin myös lamppuöljyä saunalyhtyyn ja sormiparistoja.
G kysyi pienenä, että tartteeko iskän sormet virtaa kun sanoin kauppareissulla, että otapa tuosta hyllystä nuita sormiparistoja.
Outoa oli ajella kun ei Vinha läähättänyt takapenkillä. Eikä sitä täälläkään näkynyt. On kovasti onea olo...
Yli neljä tuntia dialogia beigellä alustalla.
Puolenyön kuu korkealla kumottaa. On hieman utuista, mutta valaisee se niin paljon, ettei lamppua tarvitsisi jos vaikka metsäpolkua lähtisi suunnistamaan.
Vinha ei ole enää nurkalla kuutamoa katselemassa. Ei tarvitse kumartua kusella käydessään rapsuttamaan. Haudallaan kynttilä metsänlaidan puskien takaa vain vilkuttaa.
20.10.2024 sunnuntai
Unessa Esko hitsasi saavissa olevaan reikään paikkaa (muoviseen!).
Muistin äkkiä Eskon koirien nimet, Nalli ja Kurttu. Ammuin ne tuonne silloiseen, vielä entisellään olleen, vanhan ja sakean kuusikon tuulenkaadon juurakkoon. Sinne ne myös haudattiin ja kasattiin kivikeko päälle. Niistä ei enään edes luita löytyisi jos hahmottaisi maastosta kohdankaan, sillä metsäkoneet ovat möyrineet maankamaraa mennen tullen jo moneen kertaan.
Kullin ja Nartun teloitukset tapahtuivat syksyllä 1993.
Mistähän ne koirat Eskolle kulkeutuivat? Toiko se ne Viipurista jossa kulki Iiruskan luona? Rumia, tunteettomia, luisia, äkäisiä, mustanisoja ne olivat eivätkä totelleet mitään, ei ketään. Ne mahtuivat juuri ja juuri Eskon Hiacen takaosaan putkenosien ja työkalujen sekaan. Ehkä jokin matto oli romppeiden päällä ja siinä matkasivat. Ei niitä hyväsydäminen Eskokaan kauaa sietänyt, mutta ei kyennyt itsekään lopettamaan. Siksi tehtävä lankeutui minulle, toiselle hentomieliselle murhaajalle.
Tuntui ikävältä laukaista haulikko kaksi kertaa! Oksensin.
Tuossa "Esko&koirat"-unessa minullakin oli häntä, paksu pötikkä niin kuin Rollella ja päässä kymmenen sentin valkea tupsu. Olin alasti tuntemattoman talon saunan eteisessä ja minulla seisoi. Kun katsoin peilistä sivukuvaa itsestäni, olin aikamoinen ilmestys. Kerkesin ajatella ennen heräämistä, että saunasta kun joku (nainen) tulee, se pyörtyy.
Isä teloitti Rollen kun se hyökkäsi ilman mitään aihetta kimppuuni ja puri ranteesta niin, että arpi erottuu vieläkin. Näytin sitä toissapäivänä Paulukselle kun oltiin keittiön pöydän ääressä syömässä. Ja kerroin Rollesta muutenkin. Senkin, miten isä välittömästi hyökkäyksen jälkeen talutti koiran navetan ja aitan taakse tunkion laidalle ja kohta sieltä kuului haulikon laukaus.
Kukaan ei Rollea surrut, ehkä. Ei se meillä kauaa kerennyt ollakaan. Asuttiin silloin jo Siilinjärvellä Säynesuolla. Vuosi oli varmaankin 1974 ja minä vielä kotimajoituksessa.
Rollen jälkeen isällä oli vähän aikaa Abra jonka nimen se otti Tuulen viemää kirjan henkilögalleriasta jota me kaikki lukevaiset tavattiin innolla. Ehkä siksi, kun siitä tuli telkkarissa elokuvakin.
Sitten oli Beni, ruma ja paksu dreeverin ja ajokoiran sekoitus, tyhmä tollikka jota ei kukaan syliinsä halunnut. Isä haki näitä koekappaleita Nilsiän Siikajärven tienhaaran lähellä metsässä sijainneelta koirien keskitysleiriltä jota piti pahanhajuinen, likainen ja ruma äijänkönttyrä. Tuon leirin haju kantautui aina 75-tielle saakka kun kerran pysähdyttiin jostain syystä levikkeelle ohitse ajaessa.
Sitten isä hankki puhdasrotuisen, pienen ja siroluisen ajokoiranartun Hulan joka oli hänellä kuolemaasna saakka. Yksi pakastin oli varmaankin aina jäniksen lihaa täynnä. Eikan kanssa ne niitä innolla jahtasivat. Hulasta kerroinkin jo jokunen päivä sitten, kuinka kävin lopettamassa sen autotallissa vasaralla kun se jo viimeisiään huokui.
Tänään raivasin Unipurolla viimeisenkin sakelikon ja nyt kuusetarrit ym. saavat ihmiskädeltä rauhan moniaiksi vuosiksi. Minusta nähden vaikka ainiaaksi sillä tuskin enää olen elossa, kun sieltä ihmiskunnan moolokinkitoihin mitään voi silputa.
Laskin puulajit joita niillä kapeilla kaistaleilla puron kahta puolen tulevaisuudessakin löytyy: Raitaa, pajua, pihlajaa, tuomia, leppiä, kuusia, lehtikuusia, mäntyjä, katajia.
Kun useammillakin metsissään vallitsisi ihmisten istuttamien, monotoonisten puupeltojen sijaan samanlainen monipuolinen puulajisto kuin Unipuron maaperäsuikaleilla, niin jo tutkimustenkin antamien tulosten valossa se olisi ilmaston ja ympäristön kannalta paras mahdollinen olotila.
21.10.2024 maanantai
On melkein kymmenen astetta lämmintä, tuuli eteläinen, pimeää vielä. Klo on ½ 7.
Ollaan jälleen yhden ihmiskeksinnön, kalenterin, mukaan vuotta vanhempia; Minä ja munat kun muuta en monikkoasetelmana ryöpsähtäneeseen alkukirjoitukseen toiseksi keksi.
Onkohan syntymäni päivänä ollut millainen keli kun sitäkään ei tullut äidiltä tiedusteltua. Tai sitten en vain muista vaikka olisikin. Voisin kuitenkin kuvitella, että jos ei jopa lunta ole maassa ollut niin syksyiset maisemat ovat ainakin olleet kovasti synkkiä, harmaita, ilottomia. Ehkä pilvien pimeydestä hiutisi jäätävää tihkua ja Nurmeksessa joku liukastelisi vihreällä Volgalla Työmiehenkadun jyrkännettä alas junaradan penkkaan.
Nurmes tuli mieleeni siksi, koska pukkauduin maailmaan sen kauppalan synnytyssairaalassa, "valkeissa, korkeissa huoneissa", kuten mustalaiseukko oli äidille ennustanut.
Puhtaiden pyykkien koriin oli kotona piilotettu lahjapaketti jonka avasin tällen aamullen. Kahdet sokerisakset, suklaalevy ja Vinhan valokuvasta muotoiltu onnittelukortti.
Pikkuisenko kuohahti tunnetta pintaan! Vinha voisi yhä edelleen olla viettämässä vanhenemistani. Tuossa tuvan lattialla se silmäisi suuntaani, etteikö sitä mullen mitään namia anneta, wöh!
Soila kävi jo eilen ja toi leipomansa pienen ruisleivän synttäriksi. Oppikohan tekemään leipää minun ansioistani koska kun he olivat pieniä, leivoin vuosikausia leivät, kalakukot, pullat ...
Laitoin pöydälle puurolautasen kera nyt tällen aamulle Soilan tekemän leivän sekä hänen ja äitinsä valokuvan jonka joskus olen leikannut pyöreään muotoon vanhaan, vedettävään herätyskelloon.
Ajelehdin näin tunteitteni merellä päivääni päin sentimentaalisin airojen vedoin ja vähänkö hävettäisi jos tietäisin jonkun kovasydämisen lukevan ja tuhahtelevan.
Mutta näillä kilometreillä varustettuna, maailmalta silmille räjähtelevien raakuuksien heijastusten valossa minulla ei liene punasteltavaa herkimpienkään syövereideni katselijoille kääntelyssä.
Vollaavathan ne julkkiksetkin kummallisesti telkkareiden biisiohjelmissa.
Muistot ovat muistoja, ei niitä pidä vakan alle heittää vaikka kuinka toisivat surujakin mieleen. Kellossa oleva valokuva tuo myös niitä hyvien hetkien kajahduksia kallonpohjaan kaikumaan.
Ihminen on monta eläessään, sanoi ikäiseni toimittaja Markus Kajon "Kettunen".
Nukuin 11 tuntia joka lienee ennätykseni vuosiin. Äskeisessä unessa olin kiipeilemässä pienellä vuorella TH:n kanssa ja hän kompastui juurakkoon mukkelismakkelis. Kun menin auttamaan ylös, ei kipeästi ollut käynyt, mutta hänen kätensä olivat vaihtaneet paikkaa. Vasen oli oikealla ja oikea vasemmalla. Heräsin siihen kun hän yritti ottaa minua kaulasta kiinni, mutta ei oikein tiennyt, kummalle puolle mikäkin käsi pitäisi laittaa...
Vinhan kuolemaa murehtiessani nukkumiset ovat jäääneet vieläkin lyhyemmiksi kuin normaalisti. Kahtena viimeisimpänä iltana tekstinpätkiä tuli kirjoitettua puolilleöin ja sitten jo neljän-viiden aikoihin puuronlaittoon.
Kun tulin eilen metsästä, lämmitin saunan ja kylvin oikein kunnolla.
Katsoin tilastoja pitkästä aikaa. Kivaniemibluesin puolella hämmästyin niiden tuhansissa olevia kävijälukuja eilisellekin. (Tai klikkauslukuja joista ei puoletkaan ole paneutumista teksteihin.)
Joskus aina mietin, kuinka halpa sitä on. Ilmaiseksi tarjoan luettavaa josta kirjailijat ovat joskus koko elantonsa tienanneet.
Jos kaikki nuistakin klikkauksist olisi vaikka 50 senttiä pelkästään eilen tiliä kartuttanut, olisi se tehnyt tähän talousahdinkooni sellaisen avun, etten ikinä olemattomista Unimäen metsistä puuta myymällä saisi.
Me elämme aikaa, jolloin kulttuuri ei saisi maksaa mitään ja siihen on tyydyttävä oiekeidenkin kirjailijoiden joita yhä harvemmassa on. Pian on olemassa vain eliittikirjailijoita, eliittinäyttelijöitä, eliittitutkijoita, eliittielokuvaohjaajia... Kansankirjailijoiden aika on ohi.
Maailman suurin luontokokous alkaa tänään, otsikoi mediat. Kokous on Kolumbian Calissa, tarkennetaan kuvituskuvassa jossa moottoripyöräpolliisi päivystää julisteen edessä.
Luontokokous joka on mahdollisimman kaukana luonnosta on epäuskottava. Ja kun sinne lennetään, ajetaan, matkustetaan mahdollisimman kaukaa ja mahdollisimman runsaasti saastuttavilla kulkupeleillä, niin siinä käärme syö häntäänsä kirjaimellisesti.
Mutta minkäs teet. Tämä häntäänsä ahmiva ihmiskieppi ei pysähdy ennen kuin pakko on. Jos kokousta ei järjestettäisi, järjestäisivät teollisuus- ja muut talousimperialismit (kolonialismisaarekkeet) omansa jossa päätettäisiin rajoituksettomista toimista luontokadon kiihdyttämiseksi.
Kauhun tasapainoa lailla ydinpelotteen eivät rauhankokoustajat saa koskaan aikaiseksi.
Mitä nuo talousimperialistit ja kolonialaistit muka tarvitsisivat pelätä? Jotain kummallisia elokapinallisiako istumassa jossakin oudossa pikkukaupungissa erään siellä vaikuttaneen, historian lehdille muumioidun kenraalin nimeen ristityllä kadunpätkällä? Tai että tukholmalainen pieni ihminen Greta Thunberg kävisi toimeen ja nakkaisi kermakakun talousimperialismin keulakuvan Warren Buffetin naamaan talousforumin julisteeessa?
Ohjaan nyt tämän tunteilla lastatun höyhenveneeni arjen satamaan ja lähden tekemään kouriintuntuvia asioita tuonne syksyiseen ilmanalaan jossa ei koiraystäväni Vinha enää haukuskele, mutta on silti niin läsnä kuin jokin eläin vain eläessäänkään olla voi.
Olkaa kaikki ihmisetkin kuin tunteelliset siilit ja koirat kun taivallatte omaa, ainutlaatuista elämäänne omissa, suomalaisissa syksyissänne. Älkääkä antako vihan mieltänne mustata vaikka susi koiranne söisikin. Sille ei ole järjen sanoittamia perusteita vaikka siltä tuntuisikin sillä me, ihmiset, kykenemme paljon pahempaan ihan omia lajitovereitamme kohtaan: Valistakaapa vaikka silmänne ns. valitun kansan, Israelin toimiin ympäristössään ja omaan ministeriimme Päivi Räsäseen jonka sanojen takana on kaiken sen hirvittävän julmuuden hyväksyminen silmien kostumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti