Haarautuvien mielien majatalo

2.10.2024 tiistai

"Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus", tämän J.W.Vainion lyriikanpätkän kertaamiseen heräsin. Ja siihen, kun vieressäni patja painui lommolle unessa olleen henkilön noustessa sängynreunalle istumaan, silittämään poskesta ja haipumaan pois.

Eilen, syntymäpäivänäni, aloitin "vahingossa" kirjoittaa pitempää proosaa. Ainakin näin alussa tuntuu, ettei tämä sanajuna ihan lyhyt ole.

Ympäristöministeri Kai Mykkänen myi kakkasen ja lähtee Espoon kaupunginjohtajaksi. Jostakin syystä voin sanoa suht vilpittömästi, että sympaattinen tyyppi vaikka kokoomukselainen onkin. 

Näin älyvallankumouksen meneilläolleen saisivat kehitellä ultraäänen kaltaisen laitteen jolla poliitikkojen henkisen minän saisi läpivalaisuun. Sekä sen, millaisia vallankammareiden hirviöitä ne kohduissaan kasvattelevat.

23.10.2024 keskiviikko

Klo on 2. Nukahdin Solzhenizyn-dokumentin keskelle varmaankin ennen yhtätoista. Viestissä kysymys, joko uni kutsuu. Siihen luonnollisesti jäi vastaus antamatta.

Ulkona on kesäisen lämmintä,  eilen yli +10 nyt +8.

Jääkaapin kaasu on riittänyt jo 55 päivälle elikä on erittäin epätasaista niiden täytöt kun alkaa yli kahdenkymmenen päivän heittoja olla.

Jatkan tässä "Norsun" kasvattamista jahka kahvia saan kitusiini.

24.10.2024 torstai

Yritin vastustaa, mutta kyllä kaukaisetkin muistot satuttavat. 

25-26.10.2024

Myöh.huomautus: Näiden ja muutamien aiemmin kirjoitettujen päivien ja tekstien ylitse puhalsivat unohduksen tuulet eikä niitä enään ole. 

"Niin se käy" (Kurt Vonnegut)

27.10.2024 sunnuntai

Yöllä oli kuurassa maa, nyt aamulla jälleen märkää ja sumuista. 

Pitkä on syksy. Hain lautaselleni edelleen vihreää pukkaavaa, tuoretta ruohosipulia. Mansikkapenkin päästä löytyi persiljaakin. Toissapäivänä kun tulin metsästä pois, oli kanttarellisammalikkoon työntynyt uusia keltaisia melkoiset rykelmät.

Eilen en paljoa ruokkinut norsuani, mutta tänä aamuna heräsin jo viideltä ja aloin aamiaisen jälkeen takoa läppärin kirjaimia. Äsken rakentelin kylmäsavulohikeiton hautumaan hellalle. Täällä tuoksuu ihan sille. Siis kylmäsavulohelle, ei sormelle.

Kävi pikkumoka. Kun seilaan läppärin näytöllä ja välillä tabletilla, niin olin vahingossa jättänyt muokkausasennon eilisjulkaisuuni ja lukijoillekin näkyvissä ollut teksti solmiintui oudoksi jutuksi joten otin ja poistin.

Näitä mokiaan ei kannate jäädä murehtimaan, eikä isosti uudelleeen muistelemaan. Uusia sanoja on lauseiden kehdot täynnä, senkus kaivelet.

Otsikko oli sen verran mainio, etten poista sitä.  Otsikkohan tuli siitä, että kirjoitin "asuttavani haarautuvien mielien majataloa" ja se pitää paikkansa ainakin tunteiden osalta vaikka eivät pelkät mielet mihinkään näkyvään käsittä kykenekään.

Nerokkuudella varustetutkin ihmismielet ovat kuin joillekin jumalat taivaissa: Jos ne eivät sotilaitaan asein (tai päiviräsäsillä) varustele ei niistä vaaraa ole.

Illasta aloitti tuulenmyräkän ja vettä ropisuttaa kunnolla. Paulus tulee huomenna, on yötä. Laitellaan täällä mitä laiteltavaa löytyy, vaihetaan talavet Tojotanrotteloon ja ajellaan tiistaina Sivukadulle.

Dialogimme jatkuu ja siitä olen hyvilläni.

28.10.2024 maanantai

Viideltä ylös. Löin viimeisimmässä unessa pääni auki olevan keittiönoven kulmaan. Keittiö ei ollut oma, eikä kaapin ovikaan. Piähänhän tuo koski vielä kahvia juodessakin.

Sataa yhä vettä, tuuleekin, mutta vähenevästi. Hornetin perkele jyrähti matalalla pimeissä pilvissä ylitse!

Luin geenitutkimuksista, ja raskauden keskeytyksistä ennen vuotta 2000. Imukaavintaa virallisilta sivuilta, sukkapuikoista ja noituuksista harhaisimmilta aikakausilta. 

Onhan näitä kirjallisista kertomuksista tullut eteen ennenkin, ettei mikään tuntematonta aihealue ole. Kärsimyskertomukset varsinkin ovat jääneet mieleen kellumaan pitkiksi ajoiksi.

Koetan kaivaa herätystä aiheen äärelle, joka itseänikin henkilöhistorian imperfektissä (perfektiksi muuttumassa?) muistuttaa.

Mies ei vanhetessaankaan kykene asettumaan edes sen naisen asemaan jonka eitoivottuun tilaan on saattanut. Siinäkin tapauksessa vain aavistuksen verran kun/jos, hänet haastetaan "kantamaan vastuunsa", ts. tekemään oman osuutensa asiassa. Eikä siinä vastuu kauaa paina kun homma ohitse on vaikka mukaan tapahtumaan hetkeksi menisikin. 

Vereslihalle raapiutunut kohtu, keho ja mieli jäävät totaalisesti tuntemattomaksi kokemukseksi raskauteen kykenemättömältä sukupuolelta.

Evoluutiolla ei ole vastuuta, voisi puolustusta lipevästi yrittää, mutta silloin ei ole edes lukenut aiheesta, eikä ainakaan sisäistänyt lukemaansa. Ja vaikka olisikin, eri kehojen ja mielien tunnemuuri  jää poikkeuksetta ylittämättömäksi.

Tuon aivojen muuraaman muurin "neuroverkosto" on yhtä tunteeton, korkea, paksu ja läpinäkymätön kuin Israelin Netanjahulla joka käskyttää armeijaansa naisten ja lasten pommittamiseen yhä uudelleen ja uudelleen.

Entä 16 vuotias pojankloppi jolla erilaisten naisten kanssa harrastettuja, toinen toisistaan poikkeavia seksikokemuksia, saatikka pitempiä muitakaan naissuhteita ei mielenmuistista eikä muistiinpanoistakaan löydy?

Voiko tällaisen poikasen syyllistää loppuiäkseen jos hänen soheltamisensa kiimanhuuruisissa kesäöissä johtaa raskauteen, ja jopa aborttiin tai vauvan adoptioon?

Mihin moodiin tämän nyt aikuispäässäni ja sydämeni tuntemusten lokeroissa asettelen, kun asia nuoruuden sänkipeltojen, heinäseipäiden ja niityllä makaavien lehmäinröyhtäysten mukana silmiä kirvelemään höyrystyy?

Nykyään voi tiedonhaun helppouden avulla päästä herkimpiäkin tapahtumia ja niiden seurauksia opiskelemaan, mutta ei neljä-viiskymmentä vuotta sitten kun kirjastohyllyjen välissäkin vilkuili ympärilleen terveyteen liittyvien opusrivistöjen äärellä.

Syyllisyydentunne käveli tupaani kun Vinhan (koiran!) kuolema repi jotain hyvin herkkää muistojeni untuvapallosta auki.

Näitä minä, scandalum persona nyt sitten jatustelen koko nousevan talven kirjoituskammioissani.

Eilenillalla aloitin Leonard Cohenin tarinaan rakennellun tv-sarjan. Alkuun tökki kun Mariannen mies, norjalainen kirjailija Axel Jensen esiintyi kovasti vastenmielisenä ilmestyksenä, mutta kaippa se ek:n tekijöillä on ollut tarkoituskin.

Elokuvan runkona on klassinen kaava luovien ihmisten, kirjailijoiden, ahdistuksen täyteisistä vaelluksista viinin, huumeiden, poikkinaintien ja muun sekoiluntäyteisen harhailun maailmoissa. Lapset jaloissa sitten pyörivät ja selviävät jos selviävät.

"Leonard Cohenin masennus" -kirjoitin siitä vuosia sitten muutamat, köykäiset rivini enkä tänäkään päivänä ole toista mieltä.

https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Leonard+Cohenin+masennus

P tuli iltapäivällä. Kohenneltiin Vinhan hautaa, raivattiin polku auki ja valaistiin nyt illan tummetessa sen hautakumpu useammalla liekillä. Nyt sieltä jälleen valot vilkuttavat ohitse loikkiville jäniksillekin parin vuorokauden ajan.

On saunottu, syöty. Ei ole poikasistani yksikään ollut pitkään aikaan täällä Unimäessä ja nyt tuntuu oudolta kun P sohvalle tuossa petiä laittaa.

Monta tarinaa tämänkin tontin yli 100-vuotiseen (1904) historiaan mahtuu. Tämä meidän on yksi niistä. Rivien välit ovat toisina vuosina harvat, toisina niin tiiviit, ettei hiusta väliin mahdu.

Kun Cohen-tarina on viinitellyt ja huumeillut ja nainut Hydran saarella Kreikassa 1950-luvun lopulla, on täällä kaikelta ja kaikilta näkymättömissä isäni ja äitini alkutaipaleellaan kohti tuskien taivaltaan puutteen, kylmyyden, mutta ehkä välillä myös rakkauden keskellä. Ja sen saatanan alkoholin joka isäni sukupolvelle merkitsi kaikki vahvimmat tisletuotokset jotta unohduksen mereen sotien kokemuksista ja lapsuuksien köyhyyksitä huomisenkin unta näkemään voisi loikata.

Näistäkin on lauluja laulajat laulaneet. Runoilijat runoilleet. Veikko Lavin Limperin Hilma tulee muistinhyllyltä mieleen kuin se siinä olisi odottanut havahtumistani. Ja mikseipä vaikka Irwinin Ryysyranta. Mutta eivätpä nämä laulut globaaleille estradeille lipunostajia tuhansin määrin kerrallaan ole keränneet vaikka sama kaiku on ahdistusten kenkiin pukeutuneiden askeleet.

Veikko Lavi versus Leonard Cohen -mitä eroa heidän ja laulujen/kertomustensa välillä olisi? Ei mitään. Ehkä vähemmän kannabista ja LSD:tä ensiksi mainitulla, mutta sitäkin enemmän koskenkorvaa ja pontikkaa. Päitä huumaavat kemialliset vaikutukset aivan samat. Ja päälle lopullisen rappion pelko. Krapulaista narunjatkeeksi houkutteleva mielenmaailman oveton ahdistus.