24.11.2024 sunnuntai
Aamuyön uniennäön jälkeinen ensiajatus: Voisin muuttaa Sivukadulta pois. Tämä on lasteni ja heidän äitinsä koti, mutta ei minun sydämeni koti. (Unessa oli myös tandem. Kuvan löysin Tukholmareissukansiosta -mitenhän muistinkin tuon?)
Ensimmäinen muutto tapahtui v.1968 lapsuuden kodista. Sen jälkeen on tullut asuttua ainakin neljässätoista eri osoitteessa. Lyhytaikaisia kortteereja joihin ei ole kirjojen siirtoa kuulunut on siihen päälle joitakin.
Minne nuista entisistä osoitteista muuttaisin mieluiten?
En tiedä...tai tiedänpäs: En yhteenkään. Tuskinpa niissä yhdessäkään hyvillään oltaisiin.
Taitaa olla aikasten lahossa kunnossa se mökki siellä Juurusveden rannalla Siilinlahden suulla? Lie vaikka purettu pois.
Mattilantalo on ainakin tuhottu ja paikalla on nykyaikainen talo kaikilla mausteilla.
Eräs seurojentalo jossa asuttiin talonmiehen asunnossa, on kyllä pystyssä, mutta en suinsurminkaan enää kuontuisi niihin nurkkiin eväitä tekemään ja aamupuuroja keittelemään.
Vettasen talo Kittilän Alkon takana.., se se vasta murju oli, mutta muutama aika se sielläkin vierähti.
Hormakumpua muistelen savusaunan lämmöllä...
Ne asunnot ja kämpät, joita en ole vielä kypsynyt muistelemaan, sivuutan tälläkin erää: Joistakin osoitteista tulee ikäviä muistoja mieleen; hauras mieleni ei niitä nyt jaksa.
Mitähän muuta muistelisin? (Kääntää hän talikolla muistojen tönkyrää aivojen takimmaisessa nurkassa.)
Synnyintonttini olen unohtanut loppusijoituspaikkanani kun ne tulevan kaivoksen myrkkyjä vastustuksesta huolimatta alkavat siellä räjäytellä. Tuhkani kyllä voi kuusienjuurille tuprautella sitten kun aika on.
Jos mammonaa olisi, ostaisin ehkä tontin jostain Hankasalmen korkeudelta keskisuomesta ja rakentaisin sinne omannäköiseni pienen talon. Paikka voisi olla jonkin kirkasvetisen lammen läheisyydessä, etelään antavassa mäntyvaltaisessa kalliorinteessä jonne perustukset pitäisi louhia kallioon.
Mielikuvieni mukaisella tontilla sijaitseva talo jäi muistiin kun satuin kerran semmoiselle eksymään. Kävin tekemässä sinne ulkorakennuksen jonka pohja oli jo valmiina. Mökin jo rakentanut ja lopputyönään ulkorakennuksen teon aloittanut iäkäs timpuri oli kuollut sydänkohtaukseen sokkelin harkkomuurauksia tehdessään. Viimeistä nurkkakiveä se oli ollut nostamassa paikalleen kun kuolema pyyhkäisi elämän katki.
Kauempaa reissannut timpuri oli viettänyt viikot asuntoautossa ja sittemmin valmistumassa olevassa päärakennuksessa joten vasta lauantaina olivat alkaneet ihmetellä kun ei reissumiestä kuulu kotio ja soittaneet rakennuttajalle. Se oli sitten mennyt mökille katsomaan ja löytänyt timpurin nukkuneena ikiuneen työnsä ääreen saappaat jalassa, sokkeliharkko sylissä.
Omistajaisäntää en ennestään tuntenut, mutta hänen siskonsa minusta oli vihjaissut ja siten se pikkuhomma sattui mullen. Viisi pitkää päivää seinähirsien päällekäin latomisessa ja katon teossa sekä viimeistelyissä yksin tehden muistaakseni meni. Sisälle tuli lankkulattia ja katteeksi umpipontin päälle rullalta pintakermi, eikä läpivientejä ollut ja reunapellitkin olivat valmiiksi pokattuina lautataapelin päällä. Yksi ikkuna länteen päin ja eteläpäädyssä metrinen, sisäpuolelta vanerilla vahvistettu ovi että sopii kottikärryllä pilkkeitä sisälle kärräämään ilman rystysten verille menoa; tämä oli isokokoiselta isännältä erikseen painotettava seikka. Eikä sen emäntäkään S-kokoa ollut parista muksusta puhumattakaan.
Luen tässä tärkeimmät (kuka muka niiden tärkeydet sanelee, minäkö?) Hesarin uutiset kokonaan. Muunmuassa nämä: Kaitanokkakuovi on kuollut sukupuuttoon ja Moskovan Zaatana uhittelee hypersoonisilla ja ballistisilla ohjuksilla. Jopa ydinkärjillä niissä.
Ilmastokokous öljyä miljoonia barreleita päivittäin tuottavassa Azerbaidzanin Bakussa päättynee katastrofiin; mitään ei aikaan siellä saatu. Rahaa kyllä satoja miljardeja siirtyy yksiltä tileiltä toisille sen varjolla jatkossakin, mutta raha ei ilmastokehityksen suuntaa tule muuttamaan vaan vain se, ettei rahaa käytettäisi yhtään mihinkään.
Nykyisenkaltaisen kulutuksen loppu, se olisi ainoa ja nopein keino ja se tulisi aloittaa minusta. Jokaikisen pikkutappisen tulisi se näin sanoa itselleen ja aloittaa muutostyö omalla tontillaan. Hui ja hai, ei onnistu.
Intiassa polttoroviolle jo aseteltu vainaja oli "herännyt" eloon ja viety sairaalaan.
Prismasta uusi 5denkympin skanneri/kopiokone (Canon). Pähkäilin noiden kirjoitusteni kanssa ja paras ottaa vanha konsti käyttöön, että saan jatketuksi. Kopioin jo eniten mieltä askarruttavan osion (107 s) paperille ja alan nyt lyijykynähommat marginaaleihin ja rivien väleihin.
So Long Marianne-sarjan viides lätsäyttää (notkauttaa) katselukokemuksen perustasoakin alemma. Ohjaajalle ja käsikirjoittajalle näyttäisi kiire tulleen, tai toteuttamisideat kävivät vähiin. Tai budjetti kusi. Aikajanatkin heittävät.
Mariannen poikakaan ei kerkiä kasvaa juuri lainkaan vaikka isäpuoli Leonard käy välillä kuubalaisessa vankilassa kasvattamassa risuisen parran. Ihme pätkä siitä oli sarjan tämän palan alkuun tehtailtu.
Voi niitä onnettomia kun pilaavat minun (ja monen muun) naiivit katselijaodotukset.
25.11.2024 maanantai
Näin unta Imatralaisesta 49 vuoden takaa! Voe saatana, kirosin kun heräsin: Olipa eläviä ihmisiä unessa.
Sitä se teettää kun vanhoja alkaa kaivelemaan.
Yöllä lie jo alkanut päätä särkeä niin en ollut varma, onko jopa migreeniä. Tuo unikin säikäytti elävyydellään. Otin lasten flunssalääketabletin sillä buranan ajattelukin yökötytti.
Sydänsurut saattavat olla nuorena kovasti aidontuntuisia, ja ovatkin, mutta pitääköhän sieltä saakka surumuistojen tunkea reviirille edelleenkin? Niiden entisten ja ehkä vielä tuoreempienkin...
Kohta en tiijä, mitä tehä kun unetkin narraavat tuskailemaan olemattomia. Odotusta Pariisissa on ihan hyvä laulu, mutta oikealle odottamisellekin täytyy jokin ratkaisu olla. Ulkokehällähän tässä ollaan, että mitäpä tuosta.
Voimaton olo tuli tuosta unesta kun kaikki sitten alkaa kiertää mielessä...
Lupasin G:lle, että voipi mennä autolla koululle kokeisiin kunhan viepi muovit ym kierrätykseen. Kun äsken katsoin eteiseen, niin siellä ne säkit ja yksi täysinäinen pahvilaatikko muuta rojua olivat unehtuneet(?) kyydistä poes!
Mutta nyt paenun takasin petiin ja unehan mikkelittäret sun muut tyttäret jos eivät sitten aamupäiväuniinkin häpyjään tunge.
Kuuntelenpa sen Pariisijutun pitkästä aikaa jos vaikka nukahtaisin siihen. Susanna Haavistolta se aikoinaan kuunneltavana oli, mutta taidan laittaa Tapani Pertun tähän marraskuiseen, märkään päivään.
https://www.youtube.com/watch?v=VuEuLakEcZU&ab_channel=TapaniPerttu-Topic
Unet jäivät uniksi, en muista yhtään ja nyt on mieli sees. Päänsärkykin on poissa. Kävin kolailemassa auran jäljet ja vähän pihaakin, mutta näyttää sulavan kaekki poes.
Sulaakohan Unimäen polultakin? Voisin loppuviikosta sitten mennä ja koettaa olla yötä.
Keskiviikkoiltana olisi se kaivosinfo, mutta jostakin syystä osallistumisen ajatus ei houkuta.
Ruksailin monisteita jo moniaita. Kirjoitin myös uutta. Vaikiaa on.
Lehdessä oli juttu finlandialla palkitusta nuorten kirjailijasta jolle oli tullut tekstinteossa täysstoppi. Ammattilaiselle tilanne saattaa olla kamala jos leipä siitä kiinni on. Oli se pikkuhiljaa alkanut jälleen naputella, mutta nuorenahan sitä säikähtää helposti, että tässäkö tämä nyt sitten on.
Menee nyt hänkin vain kokemaan maailmaa sieltä kirjoituskammiostaan ja alkaa sitten muutaman vuoden jälkeen uudestaan. Minulla ei sellaista marginaalia elämässä eteenpäin ajatellen enään ole.
Rahtikone tyrskähtännä muahan Vilnassa. Kuski kuollut, loput kolme loukkaantuneet. Alle jäänyt talo paloi kuten konekin.
Nyt tutkivat viisaat, olisiko Moskova syyllinen kuten Itämeren kaapelivaurioonkin, ehkä.
Äsken toivotettiin hyvät yöt niin, että vagushermoa alkoi kutittaa. Minä en vielä ala korsata. Kirjoitan ainakin puolilleöin. Jos saisin valmiiksi nuo korjatut sivut.
Jos ihminen jotain kovasti ja oikeasti haluaa se etsii keinot toteuttaa toiveensa, sanoivat vanhat näin ennen. Mutta ei se niin käy läheskään aina.
Kirjoittaminen on elämäntoiveitteni kompastuskivi. Luultavasti kompastun jälleen ja sitten kaikki on ohitse.
Nuorenpana ei se mikään ihme ole ollutkaan, on ollut elämääkin elettävänä. Mutta jos "pitää elää sellainen elämä josta tulee kirjailija", niin eikös olisi jo sen aika?
Joku muukin tämän hetken toive olisi tärkeä, mutta joudunkohan hautaamaan sen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti