Zotapäiväkirja 155

27.7.2022 keskiviikko

07.33

Ei sada, pilivessä kuitenkin, lämmintä 17°.

Unet rivakkaa liikettä sinne ja tänne.  Viimeisimmässä dekkarimainen juonenkulku. Tarvinneeko ihminen oikeasti telkkaria, jos osaa unia katsella?

Uutinen väittää, että suomalaiset ovat enämpi huolissaan energian hinnannoususta ja Venäjän väkivaltaisesta invaasiosta Ukrainaan kuin ilmastonmuutoksesta.

Totta se on. Ehdottomasti minunkin olisi pitänyt jo 45 vuotta sitten ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa otsikolla Ilmastokriisi, tai jollain yhtä vahvalla merkityksellä ladatulla muulla nimityksellä.

Badding lauloi Hymyile Miss Universum-kipaleessa "Maailma hukkuu paskaan/me vain luemme lehtiä/pitäis jossain laulaa rastaan/jos se meinaa ehtiä". Tuon laulun hukkumiseen liittyvä lause olisi ollut siihen ajankohtaan erittäin sopiva päiväkirjani otsikko jo Lievestuoreen lipeälammen aiheuttaman pienen "herätyksen" suhteen.

Mutta Lievestuoreen myrkyistäkin Vexi Salmi pani Irwininsä laulamaan aivan asian vierestä, hupia tuottamaan. Ja pian tömähti Harrisburgissa, Tsernobylissä, Kysytymissä, Fukushimassa eikä niistä enää edes kunnon lauluja aikaan ole saatu. Mitä nyt Eput rallattelivat atomin halkaisemisen vaarattomuudesta suomalaisille.

Ja lauloihan se Kirka pojan ja tytön nahkaa kirvelevästä uimareissusta varrelle virran:  "...syy tehdas on/ei mikään muu/varrella virran...", mutta alkoiko mitään vaikuttavaa kansanliikettä siitäkään sen enempää kuin Koijärvikeissistä vaikka todenperäisestä asiasta laulussa kyse olikin? 

Poliittisesti vihreitä kyllä syntyi kuin sieniä sateella ja kun ne pääsivät edustamaan kansaa, vaihtoivat nekin polkupyörät ja kävelimensä polttomoottorikäyttöisiin  menopeleihin. Ministereinä takapenkkien kyyditkin ovat kelvanneet.

Entä Pentti Linkola? 

Miten ison työn hän tekikään puolustaessaan kaikin käytettävin keinoin luontoa ja erityisesti sen pienimpiä jäseniä pikkulintuja ja niiden elinpiirejä, mutta niin vain ovat tunteettomien koneiden telaketjut murskanneet jokaikisen hänen saavutuksensa idunkin. 

Muutamat hehtaarit Linkolan  suojelumetsiä eivät totuutta luonnontilan tulevaisuudettomuuden synkästä mustuudesta valkoiseksi enää pese.

Olisiko siis kukaanmissään jonkun VEK:n luonnon puolesta pitämän päiväkirjan sivuja käyttänyt edes perseiden pyyhkimiseen? Ei siitä urakoinnista sen enempää olisi ollut maailmantilaan muutoksia tekevää vaikutusta, kuin tästä Zotapäiväkirjastakaan Moskovan Zaatanan teurastustouhuihin Ukrainassa.

Jos minulta, mihinkään koskaan millään tavalla vaikuttamaan kykenemättömältä kysyttäisiin vakavissaan nopeita keinoja elonkehän ongelmiin, niin minulla olisi tarjota pelastusrenkaaksi tai hirttoköydeksi pelkkää synkkää toivottomuutta. 

Voisin kysyä takaisin, oletteko lukeneet 15 tuhannen ilmastonnja ympäristön tilasta perillä olevilta tiedemiehiltä yhtään artikkelia jossa toivoa kovinkaan rutkasti jaeltaisiin? 

Emerituskosmologi Esko Valtaojaa kyllä kuunnellaan, mutta hän onkin pseudotieteellä ratsastava helppoheikki jonka ulosanti on kuin Rukkas Antilla Kuopion Tammimarkkinoilla: Kun pinossa on kymmenen rukkasparia pannaan piälle vielä yhdet Ydintalven varalle pihanperän huussiinkin.

Kylymä mielipiteeni siis on, että Yoval Hararin ennustama, pikkuista evoluution viimeistelyä vailla oleva Homo deus ei enää ehdi ei kykene edellisen Homo sapiensin aiheuttamaa tuhon suuntaa muuttamaan. Mutta sehän käy mm. edellä mainitulle kosmologi evp:lle. Hän kun on sitä mieltä, ja Maa-planeetale tarkoitettujen selfhelp kirjoihinsakin niitä syövyttänyt, että Telluksen rajat ovat liian ahtaat tälle ahneelle lajillemme; muutetaan vaikka avaruudessa ohitse kiitävälle meteoriitille perustamaan ihmiskunnan rippeille siirtokuntia jos Mars-planeetalle ei ehditä.

Edellä hohkava toivottomuuden tunnelma olisi ollut tuon, nyt kuvitteelliseksi jääneen, 45 vuotta pitämäni  yhden aihepiirin ja otsikon alla liikuskelleen päiväkirjan viivan alle joka tapauksessa nyt kirjattavissa.

Päiväkirjaa toki olen pitänyt parikymppisestä asti, mutta niillä ei ole yhtään minkäänlaista merkitystä globaalissa suurkuvassa. Ja varsinkaan tässä esittämieni vakavaakin vakavampien aiheiden kyljessä. Ne ovat vain pienen ihmisen pieniä piipityksiä elämän vastamäissä. Kuten piipityksiksi nämäkin jäävät; ketään ne eivät hytkäytä muuttamaan piiruakaan käyttäytymistään elämässä. 

Eikä tarvitsekaan. 

Kannattaa vetää vain unelmien untuvatäkkiä päitten ylitse tiiviimmin sähköllä toimivissa tempureissa ihan jokaikisen. Mitään emme ehdi enää tekemään. Kulutuksenrajat on jo moneen kertaan ylitetty.

Ympäristöherätys kohdallani on kuitenkin tapahtunut jo hyvin varhain vaikka en ruvennutkaan sen eteen mitään tekemään.

Sain ensimmäisen "sydänkohtaukseni" ympäristön järkyttävien muutosten vuoksi n. 45 vuotta sitten. Tai oikeastaan voin tarkentaa ajankohdan täsmällisemminkin vuosilukuun 1976 tai 1977 kun istuin Sadun kanssa Mossessa silmänkantamattoman aukkohakkuun laidalle vievän metsäautotien syrjässä enkä tunnistanut maisemasta enää yhtään mitään kiinnekohtaa. Lapsuuteni miljoonat kuuset, petäjät, koivut, haavat, katajat, kusiaispesät, polut ja lehmihaat oli yhtä'äkkiä silputtu pois!

En voinut selittää tyttöystävälleni vakuuttavasti, mistä johtuivat armottomalla paineella poskille tunkevien kyynelten perussyyt. Ei sellaisille tunteille silloin sanoja ollut.

Myöhemmin olen sitten ymmärtänyt monen ikäiseni itsemurhatkin lapsuuden maisemanmuutosten aiheuttamiksi, nopeasti sisältä syöksyvän käsittämättömän tunteen, psykoosinkaltaisen olotilan liikkeelle sysäämiksi, peruuttamattomiksi teoiksi.

Moniko helsinkiläinen, siellä ikänsä asunut ja eräänkin suuren tammen(?) ohitse vuosikymmenet kulkenut ihminen on eräänä aamuna järkyttynyt sydänjuuriaan myöten kun tammi onkin kaadettu ja kantokin jyrsitty pois?

Muistan sen kaupunkilaisten mieliä järkyttänen jutun Hesarista lukeneeni, mutta eipä ole kukaan tullut tekemään reportaasia niiden miljoonien puunkantojen äärelle, jotka ovat tärkeitä olleet silloisille kuusenjuurille syntyneille.

Itsemurhien syitäkään ei ole kukaan tutkija älynnyt tältä tasolta ruveta ajattelemaan. Ympäristönmuutos, mikä itsemurhan syy se muka olisi!?

Ilmastoahdistuksestakin puhutaan nykyisin kuin se olisi trendikkäällä, maksullisella psykoterapialla hoideltavissa oleva asia.

Mutta minäpä uskon, että rakkaiden puiden ja maisemien joukkoteurastus ja sen silmitön, totaalisennopea tuho on ollut monelle raskain syy lähteä iäksi litomaan elämästä. 

Ymmärrän eukalyptysplantaasien äärelle kokoontuvien alkuperäiskansojenkin syvääkin syvemmät ahdingontunteet. 

Niihin maailmankolkkiin nämä samat markkinatalouden tunteettomat psykopaatit, jotka pääomansa vuosikymmenten kotimaan kamaran raiskauksista käärineinä, lihavina rahasta niin etteivät paskalle taivu, rantautuivat mm. Brasiliaan selluliemitehtaitaan rakentamaan. 

Mutta ensin heidänkin täytyi alkuperäisasukkaiden majat ja vaatimattomat viljelykset laittaa sileäksi...

Zip' ja Zap'! niin kuin Moskovan Zaatanan ohjukset Mariuopolissa!

Huomenna torstaina onkin radiossa Virtasen taloushistoria-sarjassa "Stora Enso Suomessa 150 vuotta -lautaa ja muovin korvaajia" vuoro. Kuunnella pitää ja jännittää, kuinka siloiteltu historiankuvaus siitä viestintäjohtaja Satu Härkösen muotoilemana eetteriin leijuukaan. (Yle 1 klo 10.00)

22.23

Talousraiskioilla ja vainioilla koko pv. Mustikkaa iltapäivälle saakka ja ruokailemassa pikaisesti käynnin jälkeen kanttarelleja.

Ajatellut olen niinkin kaukaisia asioita kuin intiaaneja ja muita alkuperäiskansoja. Isossa kuvassa tiedän niistä jotain ja siihen tietenkin ajatuksetkin perustuvat. Ei kuitenkaan mihinkään sellaiseen tietoon, jossa detaljitkin hallussa olisivat.

Tunteen tasolla ymmärrän silti paljon menneisyydenkin haamuja. 

Ymmärrän, miltä tuntuu kun pyhäksi luulemallasi sukusi ja heimosi historialla joku pyyhkii takamuksensa ja laittaa suurella volyymilla toteutettavat unohtamiskampanjat käyntiin sinulta mitään kyselemättä. Toimiaan vähänkään selittelemättä. Kuviteltujen vahvimman oikeuksin, koneiden, rahan ja lahjusten panostuksilla. Myös kiväärin kuulilla ja -perillä.

Nyt illasta kävin jälleen niitä polkujen ja tantereiden pohjia kulkemassa, joista paljaiden lapsenjalkojeni pohjiin tämänkin ihmiselämän merkittävimmät historiankirjoitukset ovat kirjoitetut.

 Halasin Villelänrinteen petäjävanhusta johon Esa Kusteri löi takaraivonsa laskiessaan takaperin kelkalla sitä päin ja ajattelin pinnistäen, että mitä kaikkea pystyn muistamaan ensimmäisestä 14 vuodestani jotka näillä kunnailla, silloisissa suurkuusikoissa ja muissa oikeissa metsissä, poluilla ja laitumilla, järvillä ja soilla sain kokea.

Muistin tavattoman paljon sekä yksityiskohtia että isonkin kehän sisällä ollutta elämää, ihmiset varmaankin kaikki ja valtavat määrät kotieläimiä, yksilöitä niistäkin hyvin monia.

Ahomansikoita vanhan pellonpohjan latamilla suuhuni napsiessani muistin sen jäljittelemättömän maun joka jo mummolan laitumien laidoilta makunystyröihin iäksi tarttui.

Näiden mietteiden kohdalla tulivat sitten intiaanit ja alkuperäiskansojen uskomukset mietittäväksi. 

Sarjakuvien intiaanien puhekupliin oli laitettu repliikeiksi uskomuksia esi-isistä ja niiden hengistä, ja kuinka niitä on kunnioitettava ja että ne ovat aina läsnä teitpä mitä tahansa. Nuo suulliset perinteet ja intiaanien uskomukset olivat/ovat osaltaan tottakin, mutta aikanaan valkoihoisten harhaisten kertomusten tehosteiksi varastettuina niihin tulee ikävä särö.

Minulle tuli tunne kanttarelliesiintymien ääreen kumartuesani Vanhan Toimilan multiaiskummun ja Siljan kiviaidan vieressä, kuinka isä, äiti, mummit ja ukit ja kaikki muut jo vainajoituneet lapsuuden "lähi-ihmiset" tulivat katsomaan, kun minä vuosikymmenten poissaolon jälkeen siellä pitkän heinikon seassa jälleen konttailin.

En usko siis henkimaailman olemassaoloon, mutta sen tiedän yleiseen elämänkokemukseen viitaten, että tuollaisen psykedeelisen tunteen kyllä saa aikaan ihan omissa aivoissaan muistojen avulla. Ei siihen tenutyyppyjä tarvita.

Se on niin voimakas tunne, että selkäpiissä kulkee kylmiä väristyksiä kun tuntuu, että äiti ihan oikeasti istuu koivunkannon nenässä ja katsoo kun nyppään kanttarellin maasta, sipaisen roskia sen hatulta ja nipsaisen kääntöveitsellä jalasta multaisen juurinipukan pois ja nakkaan sienen sankoon joka jo puolillaan, ja yhä vain lisää sieniä sisuksiinsa vaatii.

Äiti ja isä ovat tässä nytkin läsnä kun Unimäen melkein pimeässä pirtissä ajattelen heitä ja yritän kirjoittaa näitä mystiikkaan päin taivuksissa olevia mietelmiäni päästäni pois. Puoliakaan en näkyviin saa tulemaan, mutta ehkä ne tuolla rivienväleissä...

Kaikki tämä on siis vain omien aivojeni muistikeskuksen tuottamaa dataa. Sen muistan itselleni sanoa etten pöljäilemään harhojen kanssa ala.

Jos tämä pirtti olisi alkuperäinen, se, jossa minäkin kymmenvuotiaaksi asti elin, olisi tunteidenskaala ehkä paljon ravisuttavampi.

Sanat eivät silti riitä tuomaan esille mitä haluaisin. Ei kaikelle sanoja edes ole.