3.7.2022 sunnuntai
05.55
Ilveksellä eilenillalla iski tajuntaan kesken poskitangon karu ajatus pommista perhejuhlien keskelle Ukrainassa.
Siinäkin juhlassa oli kenties iloittu vain carbe diem-hetkestä, lapsen syntymästä, parinvalinnan onnesta, iän tuomista kymmenvuosista.., ja äkkiä, yhdessä hirvittävässä räjähdyksessä, sekunnissa, kaikki iloitsijat taloineen tavaroineen riekaleina ympäriinsä liekkeihin leimahtavassa, roju- ja murskeläjäksi muuttuneessa, eilisen idyllissä.
Mikä oikeus minullakaan on iloita tangosta, humpasta, foxista: tanssinliikkeen, daamin läheisyyden, sävelien ja laulujen reisilihaksia helliväin askelkuvioiden sujuvuuden luomasta euforiasta?
Voi sinua tuntematon daami ja sinun kauneutesi siinä lähelläni ja sinun rintojesi hellä painallus minun rintaani vasten!
Se sujuva tangonkulku ja hetki siinä lähelläsi synnyttivät vain syyllisen olon kun samaan aikaan sotien julmat, tunteettomat kourat maailman pakaroita keneltäkään lupia kyselemättä kourivat!
Minun piti lähteä pois vaikka klo oli vasta pikkuista vaille 23.
Kävin Isossa Valkeisessa huuhtoutumassa, vaihdoin hikiset humpallusvaatteet kuiviin ja raskaita ajatellen ajoin kappaleen matkan kauneinta Suomea enkä heti unta saanut, mutta ei huvittanut mitään muistiin kirjoittaakaan.
En kykene unohtamaan tavallisten ukrainalaissiviilien joutumista Moskovan Saatanan hirvittävän, suunnitellusti toimivan teurastuskoneiston uhreiksi. Tai jos hetkeksi, tunniksi, tai päiväksi unohdankin, pasahtaa jostain jokin sotaa sivuava ajatuksensäie ja kamppaa aivoni raiteiltaan.
Ja hyvin harvan, jos kenenkään, kevyen tanssiharrastuksen pariin arkeaan "unohtamaan" paenneen kanssa näitä tajuamisen hetkiäsi voit ruveta jakamaan. On itse paettava toiseen suuntaan. Sinne (tänne) jossa kaameatkin ajatuksensa saa panna pölkylle pienittäväksi.
Ei elämässäni ole muutenkan ketään, jonka kanssa painavimpia ajatuksiani jakaisin. Puutarhuri ei halua näitä kuulla, eikä jaksakaan. Hänellä on jokainen päivä pinnistys, että jaksaa työnsä hoitaa. Eikä hän ole muutenkaan pohtivaa tai keskustelevaa ihmistyyppiä jota en nyt moitteeksi tähän kirjaa. Ymmärrän taustat. Hän saa olla sitä mitä on. ...ja ihan kuin minulla olisi valtuudet luonnettaan muuksi muuttaa vaikka ei saisikaan olla...
Tuttu tanssitettava sanoi Maaningalla, kun sotaisista ajatuksista muutama sana vaihdettiin, että hän suojelee itseään kieltäytymällä ajattelemasta meneillään olevaa teurastussotaa ja sen seurauksia. Tämä malli on psykologiasta tuttua ken psykologiaa lukenut on. Hyväksyttäväksikin sitä sanotaan, mutta onko kokeiltukaan toista mallia?
Jos kaikki ajattelisivat jo ennakkoon kauheinpia mahdollisia asioita mitä sota tuo aina tullessaan, eikö se palvelisi ennalta ehkäisevästi koska massat (;sinä,minä,me,he,te) ovat niitä, jotka tyrannienkin konsultoimat sodat mahdollistavat?
Minä en siis kykene kuin muutamaksi toviksi kerrallaan unohtamaan Venäjän aloittamaa Suurta Isänmaallista Teurastussotaa vaikka tiedän, että pian ilmastonmuutoksen tuomat kauhut peittävät Maa-planeetan kaikki mantereet erottelematta tätä valtavaa biomassaa ajatteleviin, ajattelemattomiin tai muuten tunteviin.
Kun ilmastoromahduksen nivelessä yhteiskunnat yksi toisensa jälkeen alkavat taantua ja romahdella nekin, niin siinä vaiheessa ihmislajia voidaan kutsua samoin termein kuten minä kutsun Moskovan Saatanaa Moskovan Saatanaksi.
Me olemme kaikki niitä saatanoita, jotka oman, tulevan hätämmekin käsikirjoitusta kirjoitamme ja olemme olleet kirjoittamassa.
Minäkin olen vain yksi pieni Saatana jota tuo viherpeippoparvi ikkunani alla nurmella vihaisi jo ennalta jos sillä siihen kyvyt olisivat.
Heidänhän elämät lajina tulevat tuhoutumaan kuten kaikkien nokkivaisten, liskojen, käärmeiden, häntäeläinten, vesistöjen väen...
Saara Suvanto lauloi ennen nuorna menehtymistään: "Hei isä!/ne tahtoo minutkin/ilmaan räjäyttää/kaikki kissat ja koirat ja linnutkin/ihan kaikki ne hävittää/kuuntele lasten ääntä/vielä kun aikaa on/anna jo kiireen olla/kulkija rauhaton/hälinässä ääni hukkuu/viattoman lapsosen/..." Nämä Saaran laulunsanat tulivat tässä mieleeni, en tiedä, menikö miten lähelle oikein. En tarkista juutuubista.
Näin tuli taas käännettyä ajatukset ihmislajin aiheuttamista paikallisista kärsimyssodista saman lajin aiheuttamiin valtavimpiin katastrofeihin kuin kiepsautan nurin kourakupin, josta siemeniä linnuilleni saatan joskus nurmelle kumota.
Sodat ovat olleet samalla harjoituksia katastrofeja varten, mutta nyt niistä enää ei ole hyötyä, koska tuon suuren, huomenna jo koittavan viimeisen katastrofin pysäyttämistoimet jäätyivät tämän yhden, järkyttävän Teurastussodan vuoksi.
Viimeisin Pariisin ilmastokokouksen tulos nollaantui 24.2.2022.
Ne, joiden olisi pitänyt kätellä Moskovan Saatanaa myrkkypiikki kämmeneen piilotettuna jo 25 vuotta sitten ovat tilanteeseen yhtä suuria syyllisiä. Enkä antaisi armoa Halosellekaan kun se ei samalla, kun oikoi Moskovan Saatanan kravattia, tökännyt myrkytetyllä krvattineulalla tätä olemattomilla rintalihaksilla uhoilevaa Saatanaa nänniin välittämättä siitä, että olisi itsekin samaan myrkkyyn menehtynyt.
Oikeasti rohkeita ihmisiä ei ole olemassa. On vain massana panssareiden takana vyöryviä tappajakyborgeja tai toistensa leveiden, ihraisten selkien takana suojassa näitä kritisoivia, omia genitaalejaan kourakupeissa suojelevia "oikeassaolijoita".
Näiden välissä kuollaan, haavoitutaan, murskaudutaan atomeiksi ja lyyhistytään kaikenkattavaan elämisenhaluttomuuteen jossa elämisellä ei todellakan ole mitään väliä.
Ja aina ensimmäisinä atomeiksi jauhautuvat äidit, lapset, vanhukset ja ne, jotka ovat muuten kykenemättömiä puolustamaan itseään.
Näen silmissäni ja tunnen häntäluussani ne kauhut, joita kehitysvammaiset, mielisairaat ja sänkyihinsä sidotut jalattomat kokevat kun seinät alkavat ympäriltä kaatua pommien kylväessä kauhua ja kuolemaa...
09.23
Laitoin nimismiehen tyttären Tarjan (Närhi) kevyenmusiikin jokasunnuntaisen iskelmäradion soimaan. Jenkantahdit jymähtelevät rumpukalvoissani ja lattia notkuu mielessäni kuin se Maaningan Kasinolla on notkunut niin kauan kuin muistan.
Ja samalla kaikki omatkin kokemukset, murheitten alhot, ilojen harjat kääntelevät muistintalikkoa kuin Puutarhuri perennatönkyräänsä. Tai kuin itse pottupeltoa multaisin; muistojen arat lehdet piiloon edes hetkeksi.
Tiedän nyt taas, että eilisillasta mieleen tunkeneet sodan ja sen tilanteen, missä se tuli, järkyttävä ristiriitaisuus suistaisi minut pahoihin vaikeuksiin oman pääni sisällä jos en sitä jälleen kerran saa jotenkin sanoiksi pukea. Sanoiksi pukisi puhumallakin, mutta kun ei ole ketään, jonka kanssa puhuisi. Kirjoittaminen on ainoa liäke tähän vaivaan.
Nuo Tarjan valitsemat laulutkaan eivät tietenkään auta, lisäävät vain kaukaisten muistojen hyökyjen tsunameja jotka elämienmeriltä muista ihmisistä autioille rannoilleni nyt kierivät, vyöryvät, rysähtelevät.
Juuri laulaa elämänmurheidensa, kuviteltujen tai todellisten, murtamana nuorena kuollut Somerjoki suonkulkijasta joka murheensa "laulaa suohon"...
Voi ne hetkeksi sinne laulaakin, mutta ne ovat kuin niihin upotetut suoruumiit, Tollundin mies, jonka joku sattumansanteri aikanaan aina kaivaa esiin ihmeteltäväksi.
Vuosi 1976 ja siitä se kai alkoi tämä minun "Odysseiani" niin, että jotkut kevyimmät kuin raskaimmatkin ajatukseni ja pohdintani joskus liittyvät tanssilavojen tunnnelmiin.
Olen toisinaan murheellinen siksikin, kun ymmärrän laajasti, kuinka ihan tämä arkisista arkisin elämä kaikkialla miljardeja ihmisiä koskien, jo itsessään synnyttää näitä läkähdyttäviä surujen muistoja ilmankin, että niitä muutamat ihmissaatanat alkavat pommein joukkoihimme syökseä.
Ja mikä eri lajien kirjo kaikessa rauhassa mökinikkunani takana nurmella nytkin leiriytyy: Tikka syöttää lastaan raitapajun kyljellä, närhit nurmella. Siinä ovat lähellä kyyhkyt, vihervarpuset ja mustatrastaat. Oravakin tuli ja kiipesi ruokinta-automaatille kokeilemaan, löytyisikö kourusta tikkojen kaivelemia, kenties Ukrainan mustanmullan aroilla kasvatettuja auringonkukan siemeniä... ja nyt juoma-astian lähelle ja reunoille lennähti käpylinnun perhe! Tästä olisi varmaan joku lintuharrastajakin innoissaan. Että käpylintukin, tuo kuusikoiden kaunistus!
Miten hienoa olisi olla ceeveessään lintututkija!
Miksi mikään ammatinvalintani ei osoittanut sitä polkua minulle jo silloin, kun muutaman vuoden ikäisenä tästä ikkunasta nyt näkyvän maailmanpalan suunnassa kasvoi kuusikkoa ja sen suojissa oli nallekantoja ja niissä tikkojen kaivelemia koloja, ja joihin keräsin pehmeää sammalta, marjoja ja hyönteisiä ja kuvittelin, kuinka lintujen suloiset pikkulapset tulevat koloihin nukkumaan... ja nyt juuri laulaa Hector (Nostalgia I). "...missä on polkuni, missä on tie jonka reunalta mustikat hain..."
Voi saatananperkele maskuliiniton Moskovan Saatana mitä sinä meille muille karvattomille apinoille rupesit tekemään!
Ja sama tuomionpasuunan pitää soida kaikille niille "tavallinen tallaaja"- kilven alle suojautuville, jotka nämä maailmanlopun kuvat silmiemme eteen vyörytettäviksi mahdollistavat jälleen!
Kukaan ei ole syytön. Missään.
Kaikkien Venäjän kaupunkien kaduilla tallaa kymmenienmiljoonien pikkusaatanoiden joukot joita syyttävän sormen täytyy armotta osoittaa!
Ette voi väittää, ettette ole tienneet millaisen Saatanan te pesäänne likaamaan jälleen päästitte.
"Tavalliset" saksalaisetkin toistelivat tietämättömyyttään natsiensa teoista, mutta kyllä ne väitteet on jälkeenkäsin totuudenpeittoina palasiksi reviskelty.
22.34
Alkoiko tämä louhimista kaipaava "oloni" kuitenkin jo to-iltana "maailmanmatkaajan" jutuista? Vai kajusiko takaraivossa ke-iltana muistojen sytykkeiden kyty kun törmäsin Niemenharjulla lapsuuden naapuriin ja silloiseen "parhaasen" kaveriin Urpoon?
Tulihan minulle niin elävästi mielen sekin kerta, kun sateen ropistessa pärekattoon makailimme U:n kotitalon vintillä juttelemassa. Muistinpa vain senkin, kun jompi kumpi aloitti lapsen kotiseuturakkautta uhoavan suunvuoronsa, että "minä en ainakaan koskaan muuta tiältä minnekään, en ainakaan Helsinkiin!"
Ja sinne U ainakin muutti heti lukion käytyään, minä olin muuttanut jo sitä ennen "vain" Siilinjärvelle.
Mutta näiden kymmenien vuosien aikana miten kauaksi ollaankaan liu'uttu toistemme maailmoista; miten erilaiseksi meidät on elämiset kehineetkään. Toinen voi vaikka leuhkia keräämillään omaisuuksilla, toinen elää käestäsuuhun jotenkuten ja velkaisena hautaansa tulee kaatumaan.
Eikä sitä entistä pikkupoikaa ei ole kummassakaan hitusen vertaa enää. Tai voisi sitä löytyäkin hippunen jonkun toisen lapsuuden aikaisen kaverin kohdattuaan, mutta ei U:n ja minun kohdalla.
Miten olisi, jos tapaisin U:n siskon, Sinikan jonka kanssa meillä oli myös omituiset leikkimme piilosineen, akuankkojen lukemisineen ja polkupyörillä metsäpolkuja pitkin ajeluineen. Sinikkaakaan en ole sitten vuoden 1980 nähnyt. Muistan viimeisen tapaamisemme siksi, kun Satu odotti meidän ensimmäistämme ja kävelimme vielä olemassaolevia metsäpolkuja pitkin Sinikan kotimökille jossa hän ehkä viimeistä kesäänsä ennen muuttoaan pääkaupunkiseudulle eleli. Nuorin heidän veljistään taisi olla vielä elossa, vai oliko jo ampunut itsensä, en muista. Pitäisi käydä hautakivestä katsomassa. Oli joka tapauksessa vain 17 kun liipaisi pienoiskiväärillä päänsä lävitse. (Pikaisen laskutoimittuksen tehtyäni P on ampunut vuonna 1980 itsensä; syntynyt 1963.)
Edellisessä on asia joka tuli jutunaiheeksi (lapsuuden ihastukset) Kajasteellakin kun juttelin erään kivan tanssitettavan kanssa. Hassu sattuma sekin tähän kaikkeen ympättynä. Tai sitten tämä kaikki on nyt vyyhteä jota koetan punoa kerälle, tai kerältä auki. Virkata siitä sanat pannulappuun jolla aivojani kiäntelen.
Nyt rupean koisaamaan kuin munakoiso Hakaniemen kauppahallissa.
Klo on 00.28
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti