Sotapäiväkirja 146

18.7.2022 maanantai

03.39

Havahduin jo klo 02.30 tunteeseen, että nyt haluan nousta ylös vaikka ei  minnekään lähtöjä olekaan.

Miellyttävä oli kyllä uni jota hetkeä aiemmin sain katsella. Sen olisin suonut jatkuvan kuin Timo K. Mukan "Annan sinun lukea tämänkin"- kirjan tunnelman.  Luin unessa tuota kirjaa ääneen ihmiselle (jollekin lapsistani, ehkä) joka siinä lähellä oli. Unen muovaama tarina oli kyllä aivan erilainen kuin alkuperäinen. Kuin olisin itse sitä tarinaa ollut kirjoittamassa. Ehkä olinkin. Unissa kaikki on mahdollista.

Keitin kahvit, laitoin puuron termokseen hautumaan ja editoin eiliset jotka olivat vielä julkaisematta. Virheitä jäi vieläkin, mutta ei vakavia.

Sen huomasin, etten sodasta ollut eilen juuri maininnut. Sitä painavampana se lyhyt välikappale esiintyy sillä raskas sota-aihe ei ole yksinään rivillä.

Pari viikkoa sitten tekemäni raakaversio ihan maksua vastaan on sekin roskineen, imuroimattomana odottamassa. Valokuvatkin siihen pitää lonia. Deadline olisi elokuun alussa. Se homma sitten Knissa käydessä.

06.23

Voihan nenä! Porkkanapenkissä taivaanjäärän perhe! Ne lähtivät litomaan kun menin varomattomasti kasvimualle hakemaan tilliä ja ruohosipulia leivän piälle. Kurppia en ole tällen aamullen nähnyt. Kyyhkyjä ja muita lintuja kyllä.

HS:n pienemmässä piäkirjoituksessa seisoo, että Venäjän sotarikokset on tutkittava, mikä on selvääkin selvempi asia. Mutta kun koko sen aloittama sota Ukrainan maaperällä vuodesta 2014 lähtien on yhtä sotarikosten jatkumoa, niin eikö valtion tuomitseminen suoralta käsin ilman tutkimuksia olisi ensisijainen tehtävä? 

Ihan kuin emme uskoisi tutkimattakin, minkä näemme.

Aloittamaansa sotaa tuomitaan joka päivä ja monin aukeilevin suin kaikkialla maailmassa, mutta siihen syyllistä ehdotetaan nimettäväksi vasta sitten, kun teurastaminen joskus päättyy.

24.2.2022 aloitettu Venäjän Suuri Isänmaallinen Teurastussota on tuomittava aivan kokonaisenaan sotarikokseksi. Sen on tehtävä kipeää Siperiaa myöten koko Venäjän kansaan. Ihan kuten saksalaiset ovat saaneet kärsiä tänne saakka enämpi ja  vähempi natsiensa aiheuttamista rikoksista.

Uutisissa kerrotaan myös, että venäjältä ovat ostosmatkalaiset alkaneet rynniä Suomen prismoihin ja muihin kauppakeskittymiin.

Eikö markinoitamme todellakaan hävetä ottaa vastaan sitä rikollisen veristä rahaa jota venäläiset niiden kassoihin jälleen alkavat repuissaan rahdata?

16.23

Melkoisen yllätyksen koin kun läksin muka kanttarellipaikat katsomaan valmiiksi ja että kuopaisen samalla reissulla mustikkamaitotarpeet, mutta meninkin vielä Ruatosuolle katsomaan, että jos sen reunamilta saisin suuni makiaksi lakoista. Niitä olikin suon keskellä vaikka kuinka paljon!

Se oli yllätys siksi, koska näiden vuosikymmenien aikana, joina olen lapsuuteni hyvämarjaisella suolla silloin tällöin vieraillut, ei sen ojituksen jälkeiseen olomuotoon ole ainakaan käyntieni kesinä lakat kuuluneet.

Poimin niin paljon kuin kypsiä löysin. Menen sinne uudestaan kunhan niitä kultaantuu lisää. Huomenna täytyy ympäristön muutkin suoläimäreet käydä katsastamassa. Varsinkin Pikku Kervisen suo.

Sonjan porukat ovat rahdanneet omilta suunniltaan jo myyntiinkin tuota keltaista kultaa ja paljon kuulema löytyy.

Mustikkaa tulee myös rajattomasti, mutta ei ole vielä poimittavissa kun raakoja seassa paljon.

Kanttarellitkin, joita katsastamaan läksin, pilkistivät ruohon ja sammaleen seasta monestakin paikkaa. En keränyt edes yhtä syöntikertaa varten kun olivat niin pieniä vielä.

Taidan laittaa rahoiksi minäkin luonnontuotteilla tänä syyskesänä.  Tattikankaita kun löytäisi läheltä niin niillä parhaimman tuloksen tekisi.

23.18

Tuli miellyttävää, sähköistä postia. Vastata siihen oli haastava tehtävä, mutta selvisin kuitenkin.

Tälle päivälle nuita pieniä yllätyksiä kertyikin ja kruunuksi taivaanjääräperhe ruokailemaan nurmelle. En koskaan ole niitäkään poikasina nähnyt ja lienevät pätevillekin luontoihmisille vaativia kohteita päästä tarkkailemaan koko pesuetta.

Nukkumaan ruvetessa luen vielä Hararia, mutta ajattelen ensin Pentti Saarikoskea jolla oli samantuntuinen runokokoelma kuin aamulla muistelemani, Mukalta postuumisti toimitetut kirjoitelmat.

Piti vähän miettiä... Sen nimi oli "En soisi sen päättyvän".

Tuo Saarikosken aika oli vielä sellainen, jolloin kaihoisuus (ja törkyisyys) oli suuremmillekin runoilijoille sallittua. Ja he osasivat sen musteeseen sopivasti sekoittaa (selvimpinä hetkinään).