18.4.2022 muanantae
05.45
Iltayöstä kuu oli ruosteenpunainen ja todellinen vaikka tiedejutussa sanotaan, että se on vain illuusio. Juuri nyt aurinko on noussut samalla taivaansyrjällä kuin iltainen kuu ja kurkkii jo talousmetsien latvojen tasalta Unimäkeenkin. Pilviä kertyy sitä peittelemään, ehkä sataakin pian kuten sääkarttakin ennustaa.
Arkkipiispa Leo (=Makkonen Pielaveeltä) kertoo huastattelussa, että on tuntenut moskovalaisen vastinparinsa Kirilin kymmeniä vuosia eikä siksi ihmettele Moskovan Saatanan tunkeutumista väkivalloin Ukrainaan. Mitä se asiassa auttaa kun Leo itsekin edelleen vain rukoilee olemattomilta henkiolennoilta rauhaa ja anteeksiantoa Homo sapiensin julmuuksien edessä? Tarttuisi kättäpidempään; ei auta poskien kiäntelyt Saatanan kanssa painiessa.
Moskovan Kirilille sen sijaan ainakin Saatana on lihaa ja verta jonka edessä kannattaa kullitetuin polvisuojin, hiippa julmaa propagandaa höyryten kumarrella.
Vaikeaa käsittää ihmisaivojen asettumista sellaiseen kulmaan, että pinnalla kelluu jokin kaikkivoipa, jumalaksi kutsuttu omituisuus, joka ei kuitenkaan kasvojaan milloinkaan valista niiden puoleen joilla todellinen hätä on. Vai onko näissäkään tuhansissa sodan runtelemien lasten kuvissa nähty vilaustakaan ihanasta enkelistä joka kotio turvaan vie?
Saatanaa ei tarvitse edes rukoilla. Se saapuu Moskovasta suuren lihamyllynsä kanssa ja jauhaa sinut aivan anelematta kivisine taloinesi ja kadunpätkinesi atomeiksi ja lupaa, ettei lopeta ennen kuin kaikki kotimaasi jäsenet ovat samassa tilassa sen sotilassaappaitten anturoiden alla. Eikä se mitään huuhaata jatkoonkan lupaa. Silkkaa totuutta valloittajan vainojen jatkumisesta hamaan tulevaisuuteen. Sitä se sankkenevien ruutipilvien keskeltä paasaa ja sanomansa varmasti pitää!
17.46
Olin Knissa puoli viiden maissa. Isommat pojat kuntosalilla, G kaupungilla ja Puutarhuri edelleen koronan jälkitaudissa kotosalla. Testeissä korona ei ole kellään kahteen viikkoon näkynyt, mutta sairastetun taudin jotkin jälkiseuraukset tuntuvat. Minullakin lievinä yskänpuuskina ja kurkun karheutena.
20.23
Tyhjensin kamerasta ne muutamat valokuvat, jotka Um ollessa otin. Nykyään valokuvaan tosi vähän, en näe siinä enää mitään mieltä. Vaikka toisaalta, jos Moskovan Saatana Ukrainan teurastusten jälkeen kääntelehtii pommeineen tähän suuntaan, olisipahan entisestä järjestyksen valtiosta eheiden paikkojen valokuvia edes katsella. Jos katselijaksi enää kuvaajastakaan on.
Kuinkahan lie internetin pilivipalavelut valokuvista pinkeinä Ukrainankin rauhanoloista?
Niitä murskatun maan kansalaiset tulevat vielä kymmeniä-satoja vuosia eteenkin päin murheissaan katselemaan. Jos maailma yleensäkään pystyssä pysyy näiden Moskovan Saatana-tapaisten tyrannien jäljiltä.
Nykyinen Moskovan Saatana käänsi ilmastonmuutoksen torjunnankin sellaiselle kanavalle, että se vain jouduttaa kaiken loppua ilman pommituksiakin!
22.24
Valokuvasin aitasta löytyneitä tavaroita. Siellä oli sekin nuotiokahvipannu johon olin joskus tökännyt missäliepaikassa-säilyneen, ensimmäisen avioliittoni hääseremoniassa käytetyn morsiuskimpun. Eipä siitä ollut jäljellä kuin hempeää nauhaa pätkä ja ruusujen ontoiksi kuivahtaneet varrentyngät.
Morsiuskimpun hauras muisto vei mietteet kuitenkin reilun 44 vuoden päähän (1.8.1978), ja kun vielä käsiin sattui silloisen morsiamen ja vanhimpien tyttärieni äidin1980-luvun loppupuolella kirjoittama jutusteluvihkonen ja vanhaan herätyskelloon leikelty valokuva tyttärestä äitinsä halauksessa, oli surunsekaisessa haikeudessa pitelemistä hetken verran.
Ei sitä enää murheellisiinkaan muistoihin kovin syvälle tuiskahda ja surustakin on "terä poissa" jo, mutta avuttomuus tapahtumien sattumanvaraisuuden edessä ahdistaa aina. Tajuan, kuinka vähän sitä ihminen kykenee ohjailemaan elämää silloin, kun jokin, tarpeeksi vakava seikka alkaa pieleen mennä. Toisinaan pienempienkin pieleenmenemisten kanssa on joskus täysi työ selvitä.
Elämää ohjailevat tapahtumat yleensäkin ovat kuin sodat, joita ihmisyhteisöt toisilleen järjestelevät; ei niitä voi hallita. Sotiin syylliset luulevat kyllä osaavansa hallita sodan kulkua vaikka kuinka suurellisesti ne aloittaisivat. Niin kuin Moskovan Saatana Ukrainassa.
Ja jotkut kultalusikka suussa syntyneet kertovat satuja omanonnensasepistä eivätkä koskaan tajua, että sellainen elämänlusikoitava on vain harvoille sattuvaa auvoa.
S, tuo 44 vuoden takainen morsian oli siis kirjoittanut 1988 tai -89 sairautensa aiheuttamista kohtauksista vihkoonsa.
Keskellä kohtaustakin S on ihmetellyt kirjoittamalla muutaman sivun päässä, että mitä hän nyt onkaan tekemässä, ja kun oli lukenut kirjoittamisistaan kirjoittaen lukemisestaan koko ajan lisää, kirjoitti ne samat asiat uudestaan, mutta pilkuntarkkaan tarkentaen. Ihmetteli siinä myös, että miksi kädessä on palorakkuloita joiden kipu alkaa tuntua yhä vain hirveämmältä ja laittaa kätensä kylmään veteen jota laskee sankoon. Sitten vasta huomaaa, että hellanlevy hohkaa kuumana ja että kahvia oli keitetty ja kaadeltu pitkin pöytiä; "Minäkö tämän sotkun tein?", kyselee. "Tytötkin nukkuvat vielä, olipa hyvä, että kohtaus meni ohitse, olisi pian ollut mökki tulessa!"
Ja pian S menee jälleen kohtaukseen jossa on "ihanaa olla, kunpa vain ei koskaan päättyisi eivätkä kivut ja pelot tulisi takaisin enää milloinkaan...". Käsi kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa...
Nämä "automaattikirjoitukset" minä muistan hyvin. Niitä jatkui kauan; vihko ja kynä piti olla aina saapuvilla.
Reilun vuoden päästä tämä sama kirjoittava ihminen oli siinä kunnossa, että mielisairaalat tulivat siitä lähtien tutuksi.
En rupea kuitenkaan aikomuksestani poiketen siteeraamaan toisen kirjoituksia tämän enempää, sillä ovathan ne kovasti henkilökohtaisia.
Kellon valokuvakin on 1980-luvun loppupuolelta, vähän ennen kuin siinä olevan äidin mieli järkkyi koskaan enää kuntoon saattamattomaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti