Korpimurha

Kuva Wikibedia. Kalervo Palsa, "Vapautuminen"

21.8.2022 sunnuntai

07.38

Knissa vielä.

Unessa olin muuttanut takaisin Kittilään ja "niitin" jäkälävaltaista mäntykangasta koska olin luvannut keitellä Salmelan Ennille siitä erikoisenmakuista mehua jos hän puolestaan näyttää minulle sen napatanssinumeronsa.

Jäkälämehua! Varmaan se erikoista olisikin.

Koska olen rajoitusten maailmassa kasvanut, niin suhtautumistapa jopa omiin uniin on kaksijakoinen; hävetäkö ja kieltää ne vai olla ylpeä, että voi kokea elämää myös täysin aineettomin uhrauksin, kuin filmejä katsoen, omien aivojen tuotoksina, ilman pääsymaksua katsomoon.

Kaikki ihmiset näkevät unia, tämä on paikkansa pitävä vanha, tutkittu tieto. Kaikki eivät kuitenkaan muista niitä. Jotkut muistavat vain hetken verran heti herättyään, muutamat, kuten minä, kertomustenkimaroina mistä tahansa surrealistisesta tapahtumasta.

Niin kuin eilisaamuinen runkkausuneni: se ei voi olla totta nykyhetkessä koska olin siinä 12 vuotias poika jolle unen tapahtuma oli kuitenkin joskus ollut totta.

Oliko se sitten uni laisinkaan vai aivojen "muistitikulle" tallentunut dokumentti joskus tapahtuneesta? Jos se oli valemuisto, niin kuinka sellainen voi syntyä jos sille ei edes vastaavaa kertomusta ole olemassa?

Eletyn elämän rikastuttaman mielikuvituksen tuottamasta valemuistostakin voi siis olla kyse.

Kun kirjoitin unen näkyville, huomasin siinä ristiriidan (vastakohdat) unen tunnelman ja aikajanan suhteen.

Unessa olin arka keskenkasvuinen, kehonsa kehitykseen kuuluvien, varhaisten hormonaalisten tapahtumien myllertämä, kaikkea uutta ihmettelevä pikkupoika vetelemässä pikkuisella kätösellään pikkuisesta pippelistään elämänsä ensimmäistä siemensyöksyä mustan savusaunan lauteilla, mutta herätessä moneen "vääräänkin vuonoon" (Kari Tapiota) uinut kalu olikin jo vuosikymmenten ja kokemusten, vasaroinnin ja muiden kovien töiden kovettamassa, pykineessä kourassa ja ensimmäinen ajatus oli että kusettaa!

Oli hetkensadasosista kiinni, että sain taustalle jo häipymässä olevan "unilapsen" tuntemuksineen kiinni ja unen kokonaisuudessaan muistintaululle välkkymään.

Jos olisin Vincent van Goghin kaltainen, ristiriitojen repimä taiteilija (ristiriitojen repimä kyllä olen, mutta selvinnyt jo pahimmista), olisin sutaissut kiireellä luonnoksen jossa olisi muuten pelkkää mustaa, mutta sen keskellä valkoinen hahmo alastomasta poikasesta kuten unessa sen näin; pelkkää usvaista mustaa ja alaston minäni siinä keskellä lapsuuden kotimiljööseen kuuluneessa, tärkeässä rakennuksessa jossa peseytymisen ohella on ihmiselämiä laitettu alulle, synnytetty, ja jopa vainajia siellä valmisteltu viimeistä matkaa varten kuljetettavaksi hevosreessä kirkonkylän hautausmaalle.

Tapaturmaisesti kuolleen äitini velikin (1918-1919) on valmisteltu juuri niillä lauteilla kirkolle kuskaamista varten. 

"Kuskaamista"? 

Lienee Uappo asetellut pienen poikasensa vain tuohikonttiin, kontin selkäänsä ja lampsinut polkuja pitkin kirkolle jalan. Tuskin siihen hevosta ja kärryä on lähdetty lainaamaan.

(Jälkeen päin ajateltuna tarina, jota enoni kuolemasta on kerrottu, on epäuskottava. Ei 7:n kuinen lapsi pysty hellanringiltä kahvipannua vetäisemään päällensä mitenkään.)

21.22

En tiedä kulttuurihistorioista tarpeeksi voidakseni vakavissani aprikoida, että olisivatko romantiikanajan (alk.1790) maalaustaiteen surrealistit olleet taitavimpia uniensa ja painajaistensa tulkinnoissa, mutta saahan sitä leikillään pähkäillä mitä huvittaa. 

Myöhempien aikojen huutokauppakeisareiden jalustoille nostaman Bablo Picasson monet maalaukset eivät oikeastaan voi muuta olla kuin unien "tulkintaa" viivoilla ja väreillä, ja miljardeja dollareita kuolemansa jälkeen tileillä liikuttelevan Frida Kahlonkin tuskaiset maalaukset kertovat mitä kauheimmista painajaisista joita ihminen voi kokea. Frida tosin koki niitä ihan valveillaollenkin, mutta hyväksikäyttäjäthän eivät sellaisista välitä.

Vasta kuolemansa jälkeen kohtalaiseen kulttimaineeseen nousseen, kittiläläisen Kalervo Palsan teos kyrpäänsä hirttäytyneestä miehestä vertautuu mielessäni Rene Magritten nenään jonka taiteilija tunki piirroksessaan piippuun jota poltti. 

Näiden molempien taiteilijoiden kuvajaisten täytyy olla ainakin osittain juohtumia painajaisista joita he ovat nähneet ja herättyään kimmonneet luonnostelemaan niitä suttulehtiöihinsä. Palsan tapauksessa vaikka mökkinsä seiniä peittäviin, likaisiin pinkopahveihin ja tasaisiin pintoihin ihan missä vaan jos paperia tai levynpalasia ei saatavilla ollut.

Magrittesta en tosin osaa sanoa juuta en jaata, tulipahan vain mieleen se nenä piipussa jonka voisi kuvitella unissa nähtyihin näkyihin liittyväksi.

Palsan muistiinmerkinnöistä (Maj-Lis Pitkäsen toimittamat päiväkirjat) saa murheellisen kuvan hänen painajaismaisesta elämästään jossa arki, yöt unineen, usva, tähtitaivas, lumi ja pakkanen, tentturemmit, jätkät ja huorat ja pontikanhuuruiset krapulat saavat hengenhädässään teutaroivan herkän ihmisen tarttumaan pensseliin ja yrittämään edes sen avulla saada jotain järkeä järjettömään elämään jonne itse asiaan vaikuttamatta on syntynyt.

Ja mikä kurja kuolema "elämännarun" päässä lopulta odottikaan!

23.09

Kun tuolla aiemmin tulin maininneeksi äidin vauvana kuolleen veljen Kyösti Gunnarin ja epäilyni hänen kuolintapansa uskottavuudesta, muistin aiemminkin ihmetelleeni asiaa, mutta jättänyt sen pohtimatta tarkemmin.

Aikalaislähteitä ei enää ole elossa joten mielikuvitus laukatkoon hieman otsikolla: Entäs jos Abraham isä on päästellyt hengen lapsestaan tarkoituksella? 

Meillähän on todettu suvussa Fragile-X-syndrooman aiheuttamaa kehitysvammaisuutta jonka esiintyvyys on mahdollinen vain pojilla. 

Äidillä ei muita veljiä ole ollut, vain neljä siskoa. Äiti on jäänyt nuorimmaiseksi koska Tyyne Elisabeth on kuollut hänen ollessa 7 kk.

Myöhempien perinnöllisyystutkimusten mukaan hauraan kromosomin perisyyt juontuvat Abrahamin vaimon, siis mummini Tyyne Elisabeth Ahonen-sukuun (1892-1923).

Jos Kyösti Gunnarissa on alkanut näkyä jo vauvana kehityshäiriöitä eikä Abraham ole edes ajatusta vammaisesta lapsesta hyväksynyt?

Elikä siis jos Abraham oikeasti otti ja tappoi tuon kuolaa valuttavan, kehityksessä aloilleen jysähtäneen poikalapsen ja lavasti murhan tapaturmaksi?

Tiedän ukkini olleen jyrkän, sairaalloisen fundamentalistinen luonteeltaan. Hän on kyennyt myöhemmin ajamaan, raamattunsa jakeisiin vedoten, 16 vuotiaan Mirjaminkin mierontielle kun tämä oli tullut raskaaksi jonkun Pappilanmäellä asuneen ukkomiehen toimesta. 

Abraham ei ollut kysellyt sen koommin kotoa maantielle ajamansa tyttären perään eikä hänen käyttäytymisensä äitiäni, nuorinta tytärtäänkään kohtaan ole ollut yhtään sen armollisempaa kun tämä meni miehelään eitoivotun häiskän (isäni) kanssa.

Eikä minulla, vaikka olen ollut jo viiden vanha ukin kuollessa, ole minkäänmoista mielikuvaa metsäkylän perillä asuneesta ukistani. 

Alanpa nukkumaan tämän dekkariksi kehittyvän sukusaagani kanssa. Jospa se unessa etenee.