Unimäki. Tulin iltapäivällä ja aloitin pottupellon ylöskaivun, kirjaimellisesti.
Nyt on elokuun lopun yö. Lempeän leppeä vaikka satoi vettäkin. Äsken kun menin ilkosillani ulos, repesi taivas pumpuliseksi kuin hyyhmäinen järvenselkä jossa pikavene porhaltaa. Halkeaman suipossa päässä mollotti viittä vaille täysi kuu. Kun istahdin aitan rappusille haistelemaan tätä äkkinäistä ilmiötä, alkoivat lepakot pärähdellä nenäni edessä kuin nekin olisivat heränneet asialle katonrajojen koloistaan. Olisikohan pihapiirin runsastunut lepakkomäärä johtuvainen läheisen vanhan metsän raa´asta silpomisesta, raiskaamisesta ja murhaamisesta jossa niillä kolonsa ovat sijainneet lahokuorten alla ja vanhoissa tikkojen ja palokärkien nakuttelemissa onkaloissa?
Heräsin uneen jossa vein tanssiin naista, jonka ympärille käteni ylettyivät kaksi kertaa. Sen jälkeen mietin, että minusta olisi pitänyt tulla jotain muuta kuin mitä minusta tuli. Niin, mitä minusta siis tuli? En ole vielä valmis, mutta niinhän se tulee olemaan, että kuten kaikista muistakin, minusta tulee kuollut.
Ajattelija ja kirjailija minä ainakin olen vaikka se kuinka suurelliselta tuntuisi kun sen itse totean. Mutta en kai toteamuksellani keneltäkään mitään tärkeää vie?
Ajatteluni sen enempää kuin kirjoittelemisenikaan ei tuota mitään joten ei se siis riistäkään keneltäkään. Ei ajatusteni esittely kummoistakaan koloa edes lukijoitteni mieleen tee. Ainakaan sellaista, etteikö se nopeasti korjaantuisi. Nuorempana ajattelin, että olen julistaja, oikeassaolija niin kuin muutkin julistajat ja opettajat. Luovuin sellaisesta, koska huomasin, mihin julistajien julistukset ovat maailmaa tähänkin saakka johdatelleet. Ja edelleen johdattavat. Hitler, Stalin, Mao, Pol Pot, Basar al-Assad, George Bush, Putin, Ramzan Kadyrov..., kaikki ne ovat suu vaahdossa julistaneet, ja yhä julistavat ihmisiä kidutukseen ja kuolemaan.
Enkä minä sitä paitsi koskaan kykene omaksumaan hyvässäkään tarkoituksessa julistaneiden tietomäärää. Kaikki, mitä kirjoitan ja sanon on vain oletusta. Kaiken toteuttamani eteen ja jälkeen täytyy "ehkä" tahi "jos" lisätä. Jotain minuudelle ja muistille tärkeää tuhoutui lapsuuden jalkoihin. Sen haamu toisinaan vain aivojeni kankaalle heijastuu. Entä, jos se joku päivä selkenee todeksi? Herään tästä pitkästä unesta kuin "Heräämisiä" elokuvan Leonard Lowen? Lapsuudenkokemusten aiheuttama posttraumaattinen tila, voiko se kestää vuosikymmeniä? Entä voiko se laueta? Millainen vyöry siitä syntyy? Kestänkö sen? Kestävätkö ihmiset ympärilläni?
Sanomisentarpeeni on suuri, mutta ovi niiden uloskäymiseksi liian pieni. Se tunne ahdistaa toisinaan järjettömästi.
Autokolarin jälkeen 1992 minulla todettiin kolarista aiheutunut posttraumaattinen ongelma. Joka kerta kun kirurgialla korjattiin jotain kehon osaa, nukutuksesta herätessäni luulin olleeni jälleen kolarissa ja käyneeni kuoleman tuolla puolella. Pelkäsin tulevaa heräämistä hirveästi jo, kun anestesialääkäri veti vihreät suojakäsineet käsiinsä ja sanoi, no niin, laitetaanpas mies nukuksiin.
29 pv lauantai
Korjasin rikkoontuneen seulan, eli vaihdoin siihen uuden katiskaverkon. Lapioin neliön kerrallaan multaa moreeniin saakka seulaverkon lävitse, keräsin juolavehnän, ohdakkeiden ja muiden rikkaruohojen juuristoja kärrylaatikkoon, hyvännäköisiksi turvonneet, kirkaskuoriset potut sankkoihin. Kohtalainen homma sekin. Voisi pöljäksi itsensä tuntea kun se tämäkin maa-ala on seulomatta sata vuotta pottumaaksi kelvannut. Mutta oliko ennen niin pitkäjuurisia ohdakkeita ja muita kasvimaahan kuulumattomia rikkakasveja kuin nyt? Jos ei Roundubia halua käyttää niin manuaalinen työvaihe on ainut keino kunnollisen tuloksen saavuttamiseksi. Onhan niitä toki koneitakin maailma väärällään seulontahommaan, mutta milläpä kustannat. Ja sitä paitsi luulen, että perunoihin pesivät sepäntoukatkin, eli juurimadot tällä tavalla vähenevät koska mullasta poistuu kaikki se aines, pienet potutkin, joissa se talvehtii. Kiviä, vaikka niitä on kannettu raunioihin vuosikymmeniä, kertyy jokaisen neliön alalta edelleen iso sankollinen.
Pari sikaa jos kesän ajaksi pottupellolle aitaisi, niin eipä olisi minkäänlaisia juuria seuraavana kesänä haittana. Mutta kuka ne siat sitten söisi?
Ruuaksi paistettua kananlihasuikaletta ja keitinpottuja varsineen silputun sipulin, voin ja ruisleivän kera. Juomiseksi pakastimesta lähtiessä kylmälaukkuun ottamaani koivunmahlaa.
Aamupäivällä kävi äidinpuolen sukulaisia, Tuovisia autolastillinen. Keijo jo 86 v. jota poikansa ajeluttivat katselemassa ehkä viimeisen kerran kotiseutuja; niin oli kuolema jo harittavan ja tyhjän katseen merkinnyt. Nuorempi pojista on asunut Turussa kauan ja vanhin Kuopiossa. Heistä tuli jälleen mieleeni niiden isoisä, Erkka, jonka kalmon löysimme pienen etsimisen jälkeen lankomiehen kanssa Näläkölammin suolta syksyllä 1975.
Lämmitin Hujjauksen. Kylyvin. Kuuntelen hajamielisenä radiota. En kovasti pidä Entisten nuorten sävellahja-ohjelmasta koska en tunnista sieltä omaa 1970-80 lukuani lainkaan. Enkö sitten kuunnellut niitä, mitä radioon nyt valitsevat? Terveisetkin aivan outoja joita siellä toisilleen lähetelevät levytoiveiden kera. Nuoruuteni oli luultavasti niin työteliästä aikaa, etten joutanut kuin lauantai-iltana humpalle lähtemään.
Luen aina vain vanhoja Suomen Kuvalehtiä. Talous ja markan asema Euroopan yhdistymisen myllerryksessä on pääasiassa. Onko edes sananvalinnat muuttuneet 20 vuoden aikana, vai vain rahan nimi? Ja rahastajien. Ympäristö toki huolettaa joissakin kirjoituksissa, mutta enimmäkseen sekin talouden ja ihmisen lompakkoon vaikuttavana seikkana. Talouskasvua pitää lisätä vaikka vuonna 1997 se on jo sellaisessa nousukiidossa, ettei koskaan ennen.
Minä muistan tuon vuoden jolloin koin yhden pienen, elämäni varrelle sattuneen harvinaisen onnenpotkun: Voitin kirjoituskilpailun jonka päävoitto oli 5000 markkaa. Suorastaan huima summa silloinkin vallinneeseen omaan taloustilanteeseeni. Kun kävin tyttärieni kanssa shekin Helsingissä lunastamassa, käytiin Stockmannilta mekkoja, housuja, alusvaatteita ja kenkiä ostamassa. Olivat jotkut hullujen päivät siellä menossa joka oli sopiva teema, sillä kirjoituskilpailun voittaneen tekstini aihe oli ihmisen mielenterveys, sen särkymisen aiheuttanut ahdinko. Ensimmäisen vaimoni henkinen kuolema, tyttärieni äidin muuttuminen kuin kokonaan toiseksi persoonaksi. Suru, ikävä, valtavat itkujen vuot, pimeät yöt ja päivät ilman auringonnousua. Samankaltaista tukahduttavaa pimeyttä, jota miljoonat lapsiperheet kokevat aina vain maailman yhä raaistuvilla sotatantereilla.
Palkinnonluovutustilaisuudessa Turkka Mali lauloi Vysotskia ja sen jälkeen tarjosivat aterian kalliissa rantaravintolassa jollaiseen en koskaan olisi raskinut lapsiani viedä. Minun annokseni oli härkää punaviinikastikkeessa, tytötkin saivat valita listalta mitä halusivat. Ja jäätelöt tähtisadetikun kanssa jälkiruuaksi oli jotain hienoa. Turkka kitaroitsi tilaisuuden päätteeksi laulun jonka sanat muistan koska niinä pimeyden vuosina kuuntelin paljon Vysotskia.
Yö laskeutuu, huomaatko? Tuolla palaa purppurarovio. Tuuli vastainen, nyyhkytys sen, polku kuoppainen kuin pelto savinen. Sanoja vieraita minulle puhutaan, sinne huhujen kotiin käyn mä kuolemaan. Ruoho keltaista on, kaikki palaa, mua ei näy, kaiken peittävä on pimeys ... ...
30 pv sunnuntai
Unimäessä edelleen. Aurinkoa, mutta tuuli kylmän puolella. Mäkäräisiä nousee mullasta kinttuja kalttaamaan.
Puutarhuri täyttää vuosia. Hankin perjantaina leipomosta valmiskakun ja kynäilin poikien kanssa laatikon kanteen onnittelukirjoitukset ja -piirrokset. Piilotettiin pikkuyllätys toisen pään eteisjääkaappiin. Oli se Elias herännyt keittelemään kahvit aamulla kuten puhe oli. Vähän kuin äitienpäivä kun sunnuntaiksi sattui.
Soila toi Eveliinan ja Aapon kun itse menivät marja- ja sienimetsään. Haki äsken kun klo alkaa lähennellä viittä iltapäivällä. Savustin lohen ja keitin perunoita ulkotulilla. Syötiin ulkona vaneripöydän päällä. Aapolle ei potut kelvanneet, mutta Eve söi molempia, ja raakaa sipuliakin pisteli menemään. Sitten ne keräsivät heinäsirkkoja ja sisiliskoja kourakuppeihinsa, kävivät välillä ojassa mutapainimassa; molemmat täytyi huuhtaista, olivat niin liejussa, ja vaatteet kans. Kiukaan alle piti laittaa tulet vedenlämmitystä varten. Niinpä sitten heidän lähdettyään kävin itsekin kylpemässä. Kohta lähden ajeleen Kainuun suuntaan vaikka ei huvittaisi lainkaan.
Tämäkin aurinkoinen pv kulahti multaa lapioidessa. Se on aika mitätön matka minkä ihminen lapion kanssa päivässä etenee maata möyhiessään. Olisi se vain mukavaa tuokin homma jos voisi viikoksi jäädä. Varsinkin, jos ilmat näin hyvinä pysyisivät.
Kni iltamyöhällä.
Katsoin Sillan 7. ja 8. jaksot. Nyt kerronta lepäsi hieman tukevammilla raiteilla, mutta "Lauran" kohdalla homma ontuu pahemman kerran. Ikään kuin koko kohtaustyyppi olisi ängetty väliin ihan vain täytteeksi. "Saga" näyttelee kyllä lajinsa ihmistyypin osan melkein kympin arvoisesti.
Kirjoitin vastakommentin "Tapsalle" Kemppisen blogikirjoitukseen jossa maahanmuutosta on viime aikojen ikävimmät sananvaihdot olleet. Mutta mitäpä tuosta kun se ei erotu siitäkään suosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti