Merkintöjä

17.12.2016 Lauantai

G:lla joulupukkiturnaus pallohallilla. Tuli aamulla kiirus kun ei kelloja soimaan ollut viritelty, mut kerkeshän tuo.

Tyhjentelin Tojotanrottelon takaosan työkaluista ja rojuista, kytkin peräkärryn koukkuun ja nytkäytin Lynxin lumipenkan päältä kyytiin. Sidoin tukevasti. Ajelin sitten Unimäkeen. Nälkämäen tienhaaraan saakka olivat metsäyhtiön toimesta auranneet lumet syrjään, lopun matkaa pöläytin Lynxillä. Vein tinttien ruokinta-automaattiin säkillisen jyviä ja ajelin metsään ajouria polttopuukasojen luokse. Kaikkia en kerennyt sillä alkoi hämärtää ja tuntui, että jos jään suota ylittäessä kiinni, niin en jaksa lapioida ummenajokkia enää irti. Lumi höttöä, maa roudaton ja Pahanunensuota halkova Unipuro lirisee kuin keväällä.

Olin Knissa takaisin viiden maissa. Heti piti G viedä kaverinsa synttäreille kun tuli pelaamasta. Olivat voittaneet yhtä vaille kaikki turnaukset. Päivän urakka.

Nyt illasta katselin satojen gigatavujen muistilaatikkoon säilöttyjä valokuvia. Viimeisimmätkin 20 vuotta ovat huomaamatta täyttyneet elämänmaulla. Mausteitakaan ei ole puuttunut, pippuria ehkä olisi voinut olla vähemmän. Mutta olisiko näin, jos olisin yksin dallaillut? Jos siemenjohtimet olisi katki nipsaistu kuten joskus ajattelin?

Kittilää mietin loppusijoituspaikkanani sinne muuttaessani, mutta nyt vuosien kuluttua tajuan, miten helppoa sieltäkin oli lähteä. Ei kuitenkaan yhtään sen helpompaa kuin monesta muusta paikasta jossa olen majaillut. Elävä ihminen on altis juurtumaan toisiin ihmisiin, vaikka ei aina vieraisiin multiin. Kittiläänkin jäi monet hyvät kaverit joiden seuraa joskus kaipaan. Kajaanista poismuuttoa en pidä enää mahdollisena vaikka ikinään en tänne tule juurtumaan. Paitsi kompostoitua mullaksi jonkin muun elollisen juurtumiselle. Tai tuulen viemäksi tuhkalannoitteeksi.

Vaikeimmaksi kaikista lähdöistä lienee kuitenkin ensimmäinen ajolähtö 1968 kun olin yhdeksän vanha ja toinen viisi vuotta myöhemmin.

Jos lapsena rauhanaikaiset kotiseuduilta pois köijäämiset tuntuvat vielä kymmenien vuosien kuluttuakin psyykeä vaivaavilta tapahtumilta niin mitä tuntevatkaan Syyrian sotasukupolven lapset tulevaisuudessa, jos se heille edes elämisen arvoisena koskaan valkenee? Kuvat sieltä ovat jälleen olleet raastavan lohduttomia, uniin vaikuttavia.

Luulevatko ne Pääperkeleet, että siviilejä pommittamalla äärijärjestöt saadaan juurittua maailmasta pois? Onko sellaisesta historialla esimerkkejä antaa?

Kun vähän pintaa raaputtaa, niin sata vuotta sitten omiemmekin kesken suoritetut väkivallan teot pulpahtavat katkeruutena pintaan. Ei tarvita kuin muutama halla-aho kynsimään niin kaduilla jo marssitaan astalot paljastettuina. Pahinta se, kun marssijoilla ei edes ole käsitystä siitä, miksi marssivat.

18.12.2016 Sunnuntai

I tekstitteli fb:ssa, että tarvitsee suomenkielessä apua; vuodenvaihteessa opiskelunsa lopputyön deadline. Lupasin.

Menin Unimäkeen aamupvllä. Vinhan otin mukaan. Se oksensi heti alustalleen ja kuolasi kauheasti koko matkan ajan. Myös tullessa sama. Perillä se kyllä tykkäsi puhtaan lumen äärettömyydestä.

Mennessä Heikinsuon pitkän suoran toisessa päässä Rautavaaran Erän metsästäjiä passissa yleisellä tiellä. Yksi ukko oli kiikarikivääri tanassa kallionkielekkeen päällä tienlaidassa ja yksi nousi notkelmaa keskellä tietä haulikko kainalossa minua vastaan ja samalla iso saksanpaimenkoira uppuroi penkalta tielle. Oli lähellä, etten ajanut kaksikon päälle. Tiekin liukas kuin papin mulukku. Muutamia ukkoja oli levikkeellä autojensa luona. Mitä riistaa ne olivat hakemassa? Ei ainakaan hirvimetsällä haulikko ole luvallinen eikä se, että yleisen maantien raviin asetetetaan passipaikat. Entä se saksanpaimenkoira? Susien peräänkö se on koulutettu?

Ajoin Lynxillä kauempana olevien pinojen luokse ajouran, mutta sitten kone saakeli hyytyi jälleen. Tulin metsästä pehmeällä ajouralla uppuroiden pois ja panin saunaan tulet. Otin palasta, syötin Vinhan, join kahvit. Alkoi sitten jo pimeyttä lykätä maisemaan. Lisäsin isompia halkoja saunanpesään ja läksin Lynxin luo. Kertavetäisyllä se lähti käyntiin ja ajoin mokomankin riesan pihaan. Enkä kalikkaakkaan kerennyt käyntini aikana rekeen lastata kun valoisan aika oli ohitse. Kylpy oli kuitenkin erinomainen ja tulomatka meni vuodelta 1973 olevan kuunnelman seurassa.

Luin nyt iltamyöhällä Erkki Tuomiojan päiväkirjoja jossa olen menossa 1995 loppupuolella. Sivulla 207 tökkäsi silmään merkintä Sunnuntailta 17 joulukuuta: "Matti Wuori, pitkään kulttuuritiedottajien suosikki, on saanut tuta harvinaista kritiikkiä. Ensin Putte Wilhelmsson Hesarissa, sitten Jyrki Lehtola eilen IS:ssa ja nyt Mattiesko Hytönen taas Hesarissa ottavat hänet uusimpine kirjoineen vähemmän ystävälliseen käsittelyyn. Sanoisin, että syystäkin, vaikka arvostan Wuorta kuitenkin eri tavalla kuin Esa Saarista."

Olipa perustelematon kannanotto kriitikoiden kritiikkiin tuo "sanoisin että syystäkin".

Matti Wuorelta ilmestyi vuonna 1995 Faustin uni joka mielestäni oli, ja on yhä, erinomaisen monitasoisesti mieltä ja mieliä ärsyttävä kritiikki siitä touhusta jota ihmislaji täällä harrastaa. Mikähän siinä kirjassa itse Tuomiojaa otti pattiin, tai mikä meni politiikan älyköltä hilseen ylitse? Olisi selittänyt. Kaltaisensa kevyet heitot tuolta tasolta vaativat sen. Ja varsinkin kun kyse on Matti Wuoren ajatuksista.

Mainittujen kriitikoiden tekstit olisi kyllä nyt hyvä lukea minunkin kun en muista niitä. Hesarista olen varmaan ne aikoinaan lukenut koska lehti tuli tuolloinkin säännöllisesti laatikkooni, mutta enpä kyllä muista sisällöstä otettakaan. Eivätkä ole leikkeenä Faustin unenkaan välissä jonka asian juuri hyllystäni tarkistin.