26 pv maanantai
Ripeksii märkää, jokunen lumenhiutalekin kun kylmäsi illaksi. Kirjoittanut koko pvn. Reisiä pakottaa, ja sitten maate ruvetessa jalkoteriin saakka juilii.
Kävin kirjastossa. Luin SK:n, Kaltion ja Karjalan Heimon. Jostain syystä en muista nyt yhtäkään lukemaani juttua.
Joutenolon painikkeeksi pakolliset sohvallamakoilut ja piereskelyt, kattoon syljeskelyt ja joutavien unelmoinnit valtakunnan konsultti Juhana Suurperseen kansalaisten olohuoneisiin yltävän katseen alla.
Elias kyseli nytten illasta, että ainako sinä kirjoitat? Siltäkö se tuntuu, kysyin takaisin. Niin.
MOT:n ohjelmassa teurastajat teurastivat teurastamoissa teuraita. Menipä viimeinenkin mieltymys raavaiden lihaan. Vuosikymmeniä on jo etonut kaikenlaisten lihapakettien "suoja"kaasuista availut. Jauheliha, kun sitä paistaa, haisee joskus aika epäilyttävälle. Jospa selitys tuli nyt MOT:n dokumentista: Teurastettavien eläinten pelko on säilöytynyt pakettiin mukaan.
Kun isä (myöhemmin myös minä) kajautti kirveenhamaralla tai lekan nakalla sarvienväliseen niskakuoppaan putosi suurikokoinenkin mullikka vaimeasti mörähtäen ensin polvilleen ja vaipui kuin hidastetussa filmissä sitten kyljelleen. Heti välittömästi nopea viilto kaulanahkaan, lähelle rinnan "kupua" vasemmalle puolelle. Seuraavaksi kirurgintarkasti terävä puukko nykäisi suuret kaulavaltimot poikki ja heti alkoi veri syöksyä kauhaan ja kauhasta sankoon leppäkepin vispaajalle eikä eläin mihinkään enää reagoinut. Jonkun verran koparat vispasivat, mutta ei se vaihe montaa minuuttia kestänyt. Tuomien välissä oli keinun pyöreä pinniparru ja siinä se teuras kohta kinkkapuun varassa nahkottavana ja paloiteltavana heilahteli. Koko hommaan kului isältä äidin ja meidän veljesten avustamana ehkä tunti.
27 pv tiistai
Pikkupakkanen. Täysikuu. Kylmästi puhaltelee Pohjoinen. Haravoin viimeiset vaahteranlehdet pottupellon katteeksi ja levitin päälle pressun. Asettelin tiilenkappaleita painoksi. Lehtikertuusta tuli 10-20 senttiä koko alalle. Kaikki ne siitä pikkuhiljaa matojen matkaan häviävät. Toisinaan olen ajatellut, että jospa siinä on käymisen vuoksi leutona, runsaslumisena talvena niin sulaa, että madot tekevät hajotustyötään talvellakin vuorotta. Viime syksyiset lehdet olivat hävinneet melkein kaikki jo siinä vaiheessa, kun tökin keväällä potut multaan. Pottupellon kohdalla maankohoaminen on viime vuosina ollut huomattavaa. Madotkin ovat puolimetrisiä, sanoin Kimmon Kaesalle (11 v) kun se onkimatoja etsiskeli.
Avitin naapurin Ristoa talvirenkaiden vaihdossa. 3 puhelua oli tullut sillä aikaa kun olin ulkona. Yksi tuntemattomasta nrosta.
Lämmitin uunia ja takkaa. Nyt iltasella saunan.
Pauluksen kanssa oli neuvotteluja muutamien äksyilyjuttujen kanssa. Siinä pian itki yks jos toinenkin, mutta ilman suuttumusta nukkumaan lopulta pääsivät. Puutarhurista en osaa sanoa, enkä itsestäni. Rintakehä on alituisessa puristuksessa kaikenlaisten huolien kanssa. Eniten talous-.
Luin "Mäyhän" loppuun. Piti senkin sisällön vaikutuksia itseensä tutkia. Toisaalta ymmärrän, siis näin "postuumisti", Marko Tapion persoonan ongelmat ja alkoholin aiheuttaman mielisairauden puhkeamisen, mutta kysymys jää elämään, että tarvitsiko Arktisen hysterian onnistuminen juuri tuollaisen elämänkohtalon vai olisivatko ne syntyneet vähemmässäkin tuskanpuristuksessa?
Vaimo siinä on kyllä tiukille joutunut ja miettinyt ehkä jälkeen päin, että olisi saanut juuri tämä nuoruudenihastus jäädä väliin. Mutta kukas sitten olisi kirjoittanut "Mäyhän" joka näyttäytyy nyt yhtä tärkeänä kirjana kuin Marko Tapionkin romaanit? Onhan siinä kosolti ajankuvaakin ylös kirjattuna luonnollisessa muodossa. Armi Ratiakin kankaineen.
Anne Fried pohtii Marko Tapion kirjallista elämää esseessään "Joosef-saarna". Se on ainoa aiemmin ko. kirjailijasta ulkopuolisen ihmisen tekemä kuvaus jonka olen lukenut. Pitää lukea se uudestaan niin saan nyt sillekin ehkä uuden tarkastelukulman.
Elämä on pirullinen peli. Varsinkin jos sitä joutuu elämään. Kaikkihan eivät. Varsinkaan muutamat ennakoijat ja varuillaan olijat; omien etujensa ajajiksi jo varhain ryhtyjät. Veikko Huovisen hamsterit.
28 pv keskiviikko
Aloitin Yrjö Jylhän elämäkerran. Luin Uma Abun Alienia ensin alle telineiksi.
Panu Rajala ja Vesa Karonen ovat tämän YJ:n ek:n murjaisseet tilaustyönä maailman pällisteltaväksi. Rajalasta en pidä ihmisenä, en kirjailijana, mutta annan periksi tällä kertaa, että saan lukea Kiirastulen kirjoittajasta jotain. En voisi kuvitella itseäni Rajalan kirjoittamaa Katri-Helena-elämäkertaa tavaamassa niin ällöttävästi sen kirjan mainosbuumi jonkun menneen joulun alla kaupoissa kilkatteli.
Kirjoitin tänäänkin useita tunteja. Lähinnä nyt illasta ennen puolta yötä (klo nyt 23.45). Tuntuu turhalta työltä. Rahaa se ei ainakaan kerrytä. Perustukset, runko ja katto, eli siis säänsuojaan ensin ja sitten sisustustöihin ja jälkiputsaukseen. Siinä kirjoittamisprosessien selkeä kaava. Valvontakin saisi pelata, mutta ei taida tämä työmaa sellaista tarvita. Pitäisi olla joku "lähimuusa", mutta eipä niitä sitten Eino Leinon tai Ilmari Kiannon... En minä tekeleitäni keskeneräisinä kenelläkään luetuttaisi kuitenkaan. Sytytän virtuaalitakkaan tulet jos sanallisen taloni nurkat eivät vatupassiin suosiolla ojennu.
Päivällä tyhjensin vihreän märätyskompostin alaosasäiliön seuraavaan, perinteisempään käsittelyvaiheeseensa. Purin peräkärrystä halot. Innostuin vielä hajottamaan tramboliinin osiksi. Varastoin sen talveksi kasvihuoneeseen. Poikien piti se Puutarhurin kanssa vkonlopun aikana jo purkaa, mutta niinpä vain oli jäänyt; "... kyllä se iskä hoitaa."
Kännykkälasku (16,90) oli jäänyt maksamatta ja tuli karhu. Kun sen maksoin, jäi tilille senttejä vain.
Vanhempainyhdistyksen kokous klo 17.30. Äitejä vain paikalla, paitsi minä. Käsiteltiin raha-asioita sielläkin. Päätettiin järjestää koululle Välineruljanssi 18.11. illalla. Siellä saavat oppilaat vaihtaa, liisata tai myydä pieniksi käyneitä luistimia ym. kamppeitaan. Paitsi ei vaatteita kun se menisi sitten liian suureksi touhuksi. Yhdistys kartuttaa kassaa pitämällä kahviota.
Teurastamot ovat nyt helisemässä maanantaisen MOT:n ohjelman takia. Ihan hyvä se.
29 pv torstai
Pakkasen puolella. Yöllä satanut jäätävästi; puiden oksilla ja pyörien sarvissa jäätyneitä kyyneleitä miljoonittain kiiltelemässä.
Lämmittelen uunia ja takkaa jälleen. Tyhjentelin tuhkat ensin ja kävin ripottelemassa marjapensaiden ja omenpuiden juurille. Vein yhden sankollisen myös tuijarivistön virkistykseksi. Puutarhuri oli sitä mieltä, että se on väärä lannoite, mutta kyllä oppaissa ja ennen kaikkea perinnetietona minulla on, että eräille puutarhakasveille tuhka on sopiva lannoite. Mutta paljoa sitä ei passaa pöläytellä vuodessa, eikä eräille kukille tai potulle. Olkikuivikkeista lehmänpaskaa kun jostain saisi, niin sillä peruna kasvaisi. Keväällä särkikaloja kun pyytää ja panee potun kanssa samaan vakoon, niin sato on kirkaskylkistä. Hevosenlanta on niin voimakasta, että se täytyy kompostoida ensin, samoin ihmisen kykki.
panen näitä minulle itsestäänselvyyksiä muistiin, että jos pojat muutaman vuosikymmenen kuluttua näitä lukevat, osaavat palata järkeville juurille lannoitusten suhteen. Jos enää potunviljelyä EU sallii.
Keitin sankollisen omenoita hilloksi ja tein yhden omena-mantsikkapiirakan. Uunipuuronkin haudutin.
Taidan ottaa kesäteloilla olleen leipäkorvon ja sipeltää juuren muhimaan. Laittaisikohan ison vai pienen korvon? Juurta on pakastimessa viime talvelta. Syksyn ensimmäinen leipäannos yleensä epäonnistuu perinteiseen tapaansa. Vasta kolmannella juuri pääsee parempaan vaiheeseen ja alkaa toimia kunnolla. Pakastaminen kai tuhoaa siitä jotain olennaista. Jos juuren jättää kesäksi korvoon, tai sen reunoihin, niin siihen ilmestyy heti jauhotoukkia ja muita önkiäisiä. Pitäisi olla vakuumipaketti sillekin. Äidillä leivänteko ei tainnut monasti epäonnistunut se kun pyöritti sitä ruljanssia kesät talvet.
Kun nyt äiti taas hyppäsi näillekin riveille niin kirjoitanpahan niin kuin asia on: Leipoessani äiti on ikään kuin läsnä. Ei suinkaan siellä mykän hautakummun äärellä vaikka kuinka sinne kukkia kantaisin.
Persupolojen edustajat Putkonen ja Terho olivat eilenillalla Ajankohtaisen kakkosen jauhinkivien välissä. Aika synkäksi meni ohjelma. Jankkaamiseksikin, mutta siihen olivat kyllä kaikki tasapuolisesti syyllisiä. En pitänyt lainkaan siitä "Faktantarkastajien" päätoimittajasta. Jotenkin luihu tyyppi vaikka journalismia pyhästi puolustikin. Asiallisin oli se politiikantutkija. Matti Putkonen ja Sampo Terho olivat jo asennoitumisellaan alakynnessä altavastaajina.
Yrjö Jylhän ek:n lukeminen edistyy ripeästi vaikka on tuhti kirja. Sivujen paksuus hämää luulemaan sitä laaejmmaksikin teokseksi. Kirjoittajat ovat kyllä ammattilaisia, mutta siinäpä se juju onkin, ettei kirjan ääressä sillä tavalla viihdy sen tyylistä nauttien kuin jos säröjä olisi. Pitkä, hyvin referoitu luento se on. Jylhästä piirtyy joka tapauksessa parempi kuva tämän jälkeen minunkin päähäni. Soinislaisia oli sillä ollut komennettavana Taipaleenjoen lohkolla talvisodassa; viime kesänä pyöräilin Eliaksen kanssa senkin pienen kylän lävitse ja käytiin siinä kirkkomaallakin ja panin merkille sankarihaudatkin. Saattaisi olla pari kuvaakin sieltä. Kirkkorakennus oli valkea ja sen nurkalla oli vaivaisnainen.
30 pv perjantai
Aamusta jo aloin uuninlämmitykseen. Sitten sekoitin hyvin kuplineeseen juuriliemeen (iso korvo) jauhoja ja jätin vielä muutamaksi tunniksi muhimaan ennen kuin lisäsin loput jauhot ja alustin. Kohotin hyvin ennen leipomista. Odotellessa kuorin perunoita altaallisen ja huitaisin vasemmalla kädellä pakasteturskakeiton. Siinä samalla pilkoin pottujen lisäksi lanttua, naurista, porkkanaa, kaalia ja sipuleita uunivuokaan johon lisukkeeksi ruskistin kevyesti kananlihasiivuja rasiallisen. Maustoin kaikenlaisilla mausteilla ja ruokakermalla. Kun olin iltapäivään mennessä leiponut leivät ja paistanut ne, panin vuoan uuniin. Siinä on ruoka huomiseksi. Seitikeitto meni tuoreen leivän kanssa tänään melkein kaikki. Keskikokoisia leivänkakkaroita tuli 12 kpl.
Riitelin Puutarhurin kanssa vähän. Se ei ollut huomaavinaankaan, että oli taas ukko leiponut ja laittanut ruokaa, siivonnut tiskialtaat ja pesettänyt koneella tiskit. Sen kyllä, että on jauhoja ja leivänmurusia lattialla ja puidenroskia takan edessä. Siitä se sitten sai aiheen alkaa paukkeensa. Ja minähän satuin tietenkin olemaan pitkälläni lukemassa kun se tuli töistä. Mitenhän päin sitä olisi, että kelpaisi? Vaikka en minä kyllä sitä varten leivo ja laita, että jollekin kelpaisin. Tai ehkä siksikin.
Päiväni päättyi ikäviin tunteisiin ja nyt täällä kammiossani sitä jälleen yksikseni suren. Uuninkuve hohkaa lämpöä tupaan ja sitä riittää muihinkin huoneisiin, mutta ihmisen kylki, jonka viereen pitäisi minunkin normin mukaan köllähtää tyytyväisenä päivän töihinsä hohkaa kylmänä, tunteettomana.
Kymmeniä vuosia ovat tehneet töitä tasa-arvoisen yhteiskunnan ja sen jäsenten, miesten ja naisten keskinäisten asemien parantamiseksi ja tässäkö tulos? Puhua siitä ei ainakaan kärsi. Tai muuten kärsii kärsä.
Ei asia tietenkään näin yksinkertainen ole tässäkään tapauksessa. Tajuan sen. Mutta ne suuret haaveet ja teotkin joita tasa-arvon eteen Minna Canthista alkaen on tehty, eivät koskaan faktoja ja yksityisten arkea takuuvarmasti voi olla. Aina joku joutuu alistumaan, tai lähtemään. Väärin se tietskin on, että minä ilmaisullisena ihmisenä kirjoitan läheisistäni suhteellisen rumasti. Jos edes kirjoittaisin, mitä esimerkiksi Puutarhuri minusta lohkoo, niin arvosteluun tulisi myös se näkökulma ja minunkin perkeleellisyys paljastuisi. En kuvittelekaan, että olisin helppo ihminen, mies.
Mutta pahaa mieltäni tyynnyttääkseni ja lähtemishaluilta terää tylsyttääkseni yleistän rankasti nyt: Minä alan saada kainuulaisuudesta tarpeeksi. En sopeudu tähän mykkyyteen, huumorintajuttomuuteen ja yksisilmäisyyteen joka näillä aukeiksi hakatuilla raiskioilla huokuu. Halkopinon suoruus, hajuton tiskirätti ja roskaton, muille näkyvän sisääntuloväylän lattia ovat tärkeämpiä kuin lämpö ja hellyys, toisesta välittäminen. Halailut. Ristikot ja sudokutkin yksityisissä suhteissa vaikka toisen ohimot kuinka huutaisivat kosketusta. Ja sudet pitää ehdottomasti kaikki tappaa eikä hirvilläkään mitään virkaa ole kun ne syövät männyntaimista latvat!
Ruotsinkielisillä alueilla kuulema nämäkin asiat ovat paremmin. Muutan Inkooseen saatana! Sinne olen kerran ollut rakentamassa huvilan perustuksia ja vesikattoa. Mutta en pidä merenrantamaisemista, sen muistan siitä kokemuksesta. Ja muutamasta muusta Turkuun ja Uuteenkaupunkiin tehdyistä keikoista. Sekä eräästä moottorivenematkasta Sipulisaarille Porvoon edustalla. Eivätkä Itämeri-risteilyt koskaan ole ihastuksen huokaisuja suustani ilmoille saaneet. Helsingin rannat herättävät levottomuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti