Sipaisuja syvältä

Mielipidekirjoittajia ei ole joukoiksi asti eivätkä kukkahattutädit ja -sedät taikka muut kylähullut ole järjestäytyneitä.

Olen leikellyt joskus sanomalehdistä kirjoituksia, joissa on kerrottu asioista, joiden tiedän unohtuvan hetikohta kun päivän lehti on kiertoon laitettu. Hätkäyttävimmät talteen laitetuista mielipiteistä tulevat ihmisiltä yhteiskunnan marginaalissa. Monasti ne ovat huutoja syvältä, ahdistavasta pimeydestä. Yksittäiset mielipidekirjoitukset eivät kuitenkaan narskauta valtakoneiston rattaista hampaita lohki, saatika että pysäyttäisivät niiden liikettä. Mahdotontahan se olisikin; kunhan kokonaiskuva säilyy säröttömänä, että juhlapuheissa voi hyvinvointivaltiosta mainita.


Asioita tapahtuu. Maailmamme on jatkuvassa liikkeessä, myllerryksessä, ja jos ei ole, se laitetaan liikkumaan. Liikkeen pyhyyttä ei saa arvostella, se on tabu; sammaloitunut kivi kuuluu vätyksen kiukaaseen; ihminen on ADHD-elukka.

Asovanmerellä on syntymässä maailmanlaajuinen tsunami, mutta vaikka Venäjän ulkoministerillä ja maan kylmäilmeisellä diktaattorilla ei ole rehellisiä konsteja pitää vallankahvasta kiinni,  niin  ei valehteluun perustuva johtajuus ole ihmisen rakentamassa maailmassa mikään uusi asia. Erikoista lienee vain, että kaikki kolme maailmanmahtia kuuluvat nyt samaan valehtelijoiden klubiin yhtä aikaa. Näkyvästi. Pienemmät erdoganit kuolaavat esimerkkiä ottaen perässä. Unkarikin menneiden vuosikymmentensä mielipideilmastoon halajaa ja Puolalla on edelleen vaikeuksia ymmärtää, mitä demokratia tarkoittaa; Stalinin kitkerät röyhtäykset sen rinnuksilla edelleen  höyryävät.

Kiina, Venäjä ja USA ovat siis niitä, jotka tätä avaruudenpalloa toimillaan tai toimimattomuudellaan vaarallisimmin nyt heiluttavat. Ei edes Eurooppa liittolaisineen samaan kykene se kun oksentelee höyhentyynyihinsä jo yhtä, valeaineista rakenneltua prexit-pizzaa vielä huomennakin.

Näkyypähän, millaisiin tuloksiin häpeilemättömiin mittoihin paisunut, valehteluun perustuva johtajuus johtaa. Kiina saattaa kovimpana pokan pitäjänä vetää pisimmän korren, mutta mitähän sekin sillä korrellaan tekee sitten, kun maapallosta puolet on turmeltunut kaikelta elolliselta elinkelvottomaksi? Lavrovin ja Putinin julkisuuden edessä esiintymistä ei voi olla liki ironisesti ihaillen ihmettelemättä; olla nyt täyspäiväisesti töissä valehtelutehtaiden valehtelevina johtajina!

Ymmärtävätköhän maailmanmahdit kilpailevansa vain siitä, kenestä tulee viimeinen maapallon toimija, sen hautausurakoitsija?


Pariisin keltaliivien mellakat: Päiden valokatkaisija on epäkunnossa. Ja kun puuttuu tyystin pimeännäönrohkeus, ei  massojenkaan paine voi vaikuttaa koska suurinta osaa vaivaa päivänvalollakin näön puute ja armoton ajattelunlaiskuus; joukkovoimaa tuhlataan nurinkurisiin syihin. Ranskan keltapaitojen tapaisiin, fyysisiin mittelöihin ollaan siis valmiita jos polttoaineiden hinta nousee tai kun osto(tuhlaus)voima uhkaa heiketä. Juuri ne ihmislajin itselleen "taistelemista" etuisuuksista elintilansa kustannuksella, joiden vuoksi ilmaston suhteen ollaan siinä jamassa, jossa lopulta kaikki hanat menevät kiinni kun niistä ei enää mitään tipu. Sitten se anarkia vasta alkaakin.


Näissä globaaleissa mitoissa kun ajatukset liikkuvat, ovat piskuiseen itseensä liittyvät tapahtumat tuskin mainitsemisen arvoisia. Mutta toisaalta saahan niidenkin parissa mittaamattomat sanojen rinteet aikaiseksi kun alkaa. Oman tontin tapahtumat ovat niin tuttuja, ettei ajatella paljoa tarvitse. Sitäpaitsi joku on aina saanut sanoistani ja kirjoituksistani tikkuja kynsiensä alle ja tullut siitä niin katkeraksi että sellaisesta palautteesta saa kannanottoon itsekin sopivia syttöjä. Tosin vastapainoksi jotkut ovat ilmoittaneet pitävänsä sanojani tyynyinä ja lauseita peittonaankin ja nukkuneet mielenkiintoisia unia nähden.

Mutta: "Vihamiehet ovat luotettavia", lohkaisi Ernokin.

Maailmankokoisten ajatusteni romistelijaksi ilmaantui jälleen joku varjojen katveessa salametsästystä harrastava susivihamies jonka aivoihin ei neljännestotuutta suurempaa asiaa kerrallaan mahdu (ehkä sama tyyppi kuin aiemminkin). Hän kauhistuu yhä vain uudestaan avoimista kannanotoistani luonnon biodiversiteetin puolesta jonka ekolokeroon susikin kuuluu ehdoitta.

Erääseen monista, vuosien takaisesen kirjoitukseeni olen perusteellisesti ja rautalangasta mielipiteeni svengannut joten passaa sitä käännellä ja väännellä lukijankin. Ei siitä pitäisi parantumattomia vammoja jäädä sanoisi Erkkikin. Voi sieltä ajattelemaan laittavaa sanomaa löytyä jos aivoissa vielä sinisellä lenkillä ravituilla soluilla on tilaa liikkua.

Joku pv sitten tein yleisempiä asioita kirjoittaessani merkinnän rikkoontuneesta valokatkaisjasta.

Lehtileikkeitä selatessa sattui käsiini erään kustannusfirman lähettämä palaute, jossa kirjoituskokoelmani hylkäysperusteena oli juuri tuo valokatkaisijan puute kirjoituksissani. Sen mukaan tarinoistani puuttui katharsis; jätän lukijan kylmään ja pimeään porstuaan synkkiä sanojani pureskelemaan. Ehkä palaute olisi pitänyt muotoilla niin kuin se markkinatalouden lasien lävitse nähdään. Kertoa yhtä kylmästi, etteivät tarinani mene kaupaksi, kustantaja ei saa niistä rahaa. Lässytys sattuu enämpi kuin totuus.

Tämän blogin jälkikirjoitukseksi siirtämäni tarina on julkaisukelpoiseksi valittu erääseen EU:n tuella toimitettuun kokoelmaan jossa on muitakin samalla tavalla lukijansa kylmiin porstuoihin jättäviä tarinoita (vituttaa itseäni vain se, että kokoelman toimittajat ovat saaneet palkan työstään, mutta itse kirjoittajat, kaiken perkeleellisen elämänkohtaloiden kokijat eivät senttiäkään!) Aihetta olen kalunnut monissa kirjoituksissani muutenkin, mutta tuntuma edelleen on, ettei "terapia" sen parissa kohdaltani lopu ennen kuin krematorin kautta molekyylini ovat kulkeutuneet.

Ilmaiseksi tarinani täälläkin menevät, mutta menkööt. Hyvän lapsuuden menettämiselle ei muutenkaan hintalappua ole, ei sitä saa uudelleen elettäväkseen. Minkäänlainen kirjoitus ei turvallisuudentunteen kokemuksia korvaa. Ajankultauskaan ei tartu pintaa kiillottamaan.

Elämäkertoja tehtaileville kurjimmatkin ihmiskohtalot voivat olla kultakaivoksia. Ainakin silloin, kun tragedioita voi kaivella legendoiksi kukitetuista; Aleksis Kivestä Eino Leinoon.



FRAGILE X


Jo lapsena minua mäjäytettiin kommunismin mustalla kirjalla päälakeen. Ja heti perään veljieni Fragile X-syndroomalla.

Kodeissa, joissa perseitä pyyhittiin ja kärpäsisä lätkittiin Maaseudun Tulevaisuudella tai Savon Sanomilla, vannottiin Maalaisliiton nimeen. Meillä huussipaperin ja kärpäslätkän virkaa toimitti Kansan Sana.

Syksyllä isä aina lähti. Kääräisi sahan, vasaran ja taittomitan Kansan Sanaan, teki nyyttiin kantolenkin paperinarusta ja nousi Luikkokankaan laidasta Ruposen linja-autoon. Unimäkeen jäi könöttämään lahohelmainen tölli kivikkoisen peltopläntin keskelle.

Naapurit asuivat metsäisten taipaleiden takana, polkujen päissä kiinni kuin vasikat riimuissa: Juhanila, Akula, Lepola, Kiusala, Toimila, Iekkilä. Vukelonmökki, Uotila, Armaala, Villelä, Pohjoismäki, Uappola, Nälkämäki; Heikkiset, Kainulaiset, Heiskaset, Hyvöset, Korhoset, Vartiaiset, Tuoviset.

Minä kaikesta, mitä näin ja kuulin, tein luetteloita suttuisiin paperinpaloihin.

Nimetön, Keyritty, Unilampi.
Pikku-Kervinen, Iso- ja Pieni-Karipuro, Unipuro.
Villelän suolla lirittelevät ojat.
Pitkospuita pitkin liukastelin ja itkin.
Kuusikoita, lepikoita, vatukoita. Hirsien raoissa russakoita.
Soita, kankaita, rinteitä, nyppylöitä ja Juhanilan Vuori.
Hyyhmää, liejua, lehmänpaskaa, lastukoita. Viholaisia, horsmia, ja vittujen kevät näehen kiviraanijoitten kanssa!

Kissaknkelloja, voikukkia, ratamoja. Saraheinää, järvikortetta, rantaheinikkoa ja perkeleen jäkikköä!
Puolukoita, lakkoja, mustikoita.
Variksenmarjoja, karviaisia, viinimarjoja, lillukoita.
Elekeekä penakat mänkö syömään koeranmarjoja, ne oovat myrkyllisiä!

Opettajia, oppilaita.
Syrjäänlyötyjä, lyöjiä.
Kommunisteja, maalaisliittolaisia, sotaraakkeja.
Kommunistin humalapäissään siittämiä oletta koko Unimäen vähäjärkinen kakarakatras!

Olle Lilieroosin mustasankaiset silmälasit. Pulpettien kansiin sälöille hakattu karttakeppi. Karttatelineen kuivien puutankojen kalahtelu. Luokkahuoneen katosta leijahtelevat maalihiukkaset. Pyyhekumin ja Iekkilän Juakon risaisen villapaidan keltaisenmusta navetanhaju.

Kusi housussa.
Esakusteri vääntelemässä itkuista naamaansa pulpetin vieressä.
Mikä on kommunisti?
Mitä on siittäminen?
Humalapäissään minä tiedän. Se on samaa kuin olla ohranjyvä silmässä, niin kuin isällä kun se tulee Helsingistä.

Mustepullo, lyijykynä, kumikenkä, porstua, home.
Jäähile, makkara, kuutamovoi, huussi.
Paskanmarja, kikkeli, hevonvittu, kuukkeli.
Närhinmunat, mummonnauriit, petkele ja kuorimarauta.
Meijän poejat!
Nekö niitä kommunsitin humalapäissään siittämiä ovat?
Jyrki, Jarmo, Esakusteri ja Veijo.

Entä siskot, Hannele ja Kaarina?
Pikkuveljet Eino ja Seppo?
Keltä kysyisi?
Ei meilläpäin keltään mitään kysellä.
Kaarina on kyllä jotenkin keskeltä halki.

Lilierooskyllähaluaisiampuakonepistoolillakaikkikynnettömätaivokääpiöpaukapääjälkeenjääneetvajaamielisetkommunistiryssätniinkuinsielläkannaksellajossainsota-aikaan!

Konepistoolinlippaan näin Vanhan Toimilan lattianpuruissa. Armaalan Terhon Korkeajännityksessä konepistoolilla ammuttiin japseja, mutta keitä ovat ryssät?

Isä on ollut Rukajärvellä ja ampunut vihulaisia. Vihulainen on ampunut takaisin pikakiväärillä. Isän selkärangan vieressä on pitkä arpi. Se on kuin moniairoparinen vene jota yksi uija pakaraluodolle kokkanarusta vetää. Arpi kiilteli sinisenvaaleana isän punaiseksi paahtuneessa, hikisessä selässä kun isä niitti Luikkolahdella sitä perkeleen jäkikköä.

Akulan Ieva, alushousut, vyötäröliivi, siskonvittu, intiaani.
Siankärsä, lehmänturpa, hevosenkavio.
Reki, kelekka, vetohihna, kinnas, rukkanen.

Savottalaiset karauttivat höyryävin hevosin ja naukuvin reenjalaksin Unimäen kovaksi tallotulle pihamaalle.
Isä Helsingissä.
Äiti kirkolla.
Kaarina Villelässä tai jossain.
Me karkuun lumiluoliin saunan taakse josta isot, hielle ja pihkalle haisevat miehet vetävät meitä jaloista pois, kourivat haarovälejä ja rähähtelevät, että poejilta munat salavetaan ja heitetään koerille!

Kirves, puukko, leipäkorvo, hierrin, kapusta, lapio!
Raamattu, Vanha Testamentti, Joosef, Jeesus, Abraham!

Aabraham Tuovinen on minun ukki. Se asui Uappolassa niin kauan kunnes kuoli. Äiti sanoi, että ukilla oli sinistä kuolaa suupielissä ja tyynyllä. Ihan kuin myrkkyä olisi juotettu ja siihen kuollut.

Sotien jälkeen ukki oli sanonut, että niin männöö viimenennii tytär kommunistille ja jäi vuolemaan kapustoita kun isä ja äiti vihittiin.

Hulluja tulee, hulluja menee, hulluilla lujaa menee.
Kommunisti, kehitysvammainen, kristitty, pakana.
Kehitysvammainen kommunisti.
Kehitysvammainen kristitty.
Kehitysvammainen pakana.
Kehitysvammainen kehistysvammainen.

Esakusterilla on isot kivekset, semmoiset kuin Nikinmäen pässillä. Ja niin isot korvat, että niillä voisi leyhytellä kesäkuumalla kasvojaan. Tai lentää jos jaksaisi räpytellä.

Jyrki purrajälttää huultansa kuin mummo naurista ja Veijolta valuu räkää pitkin rinnuksia. Jarmo hymisee itsekseen. Hipeltää yökaudet pitkää, rupista kikkeliään jonka nahanpoimuissa on vaaleaa töhnää kuin lahopuun kuoren alle liiskattujen toukkien jäännöksiä.

Äidille on sanottu, että pojat ovat kehitysvammaisia, tylsämielisiä, vajakkeja. Että jäävät seitsenvuotiaan tasolle.
Toljakkeita, sanovat kyläläiset.

Minua pelottaa.
Pelot asuvat koivujen tuulenpesissä mummolaan vievän polun varrella, Vanhan Toimilan mäessä. Ne suhisevat kuutamossa ja uhkaavat tulla uniin.

Äeti, minulla on vasikka-aejan takana Nallekanto ja mänen sinne piiloon jos minut meinataan viijä Perttulaan.
Ei sinua sinne viijä.
Jyrkin ja Jarmon vei isä syksyllä mennessään. Jyrki piteli kuusenoksasta niin kovasti kiinni, että isän piti puukolla nirhata oksa kahtapuolen nyrkkiä poikki etteivät olisi myöhästyneet Ruposesta. Jyrki vinkui kuin sika jota isä ampui otsaan eikä se heti kuollut. Jarmo meni halkopinon taakse piiloon ja paskansi housuunsa.

Perttulassa Unimäen Taanon poejat kuohitaan, sanoi Akulan Topi ja kähähti nauramaan vinon suunsa pielestä.
Kuohitaan?
Salavetaan munat ja heitetään koerille.

Hämeenlinnassa kuljeksii koiria kaduilla veriset leukapielet irvessä. Kehitysvammaisia poikia ympäri Suomea kuljetetaan väkisin Hämeenlinnan Perttulan Keskuslaitokseen salavattevaksi.

Pystykorva, kulkukoira, ajokoira.
Rakkikoira, villakoira, koeranleoka, Akulan Hupi!

Kuutamoisia sipaisuja

Viimeksi Unimäessä majaillessani laitoin rasvaisen paistinpannun roikkumaan ruokinta-automaatille. Heti sen tikat vainusivat ja tulivat nokkimaan. Pannuun jähmettynyt ihra on sianluista joita uunissa Vinhalle paahdoin. Kun luista on lihanriekaleet ja nivelten rustot puhtaaksi kalutut, halkaisen loppuluuntyngän kirveellä tai rouhin vasaralla kappaleiksi eikä siitä siten paljoa koiran jäljiltä hukkaan jää.

Tälle syksylle tikkoja käy ruokailemassa kaksi eri yksilöä. Näistä toisella on nokan juuressa silmien alla syheröinen, vaalea "kasvain". Se on vanhemmanpuoleinen punaniskakoiras joka päsmäröi  ruokintapaikalla ens´ojossa, mutta vain oman lajinsa parissa. Ei se tinteistä tai närhistä välitä. Se ei ole siis punaniskarasisti, muuten vain luontonsa orja.

Mietin usein, olisiko parempi jättää luonto tulemaan toimeen ilman jyväaterioita vai omaatuntoaanko me vain tyynnyttelemme ruokkimalla omillaankin toimeentulevaa faunan osaa?

Lujassa on Lynxiin vaihdelaatikosta särkeytyneen variaattoriakselin vaihto-osa. Kolarin Kurtakosta se käytettynä viimein löytyi. Melkoisia mutkia moisenkin rautapötkylän takia.


Taho, jonka eräät jäsenet pitkin hampain tunnustan sukulaisiksi, viitsii muistuttaa olemassaolostaan tekstiviestein ja roskalaatikkoon suoraan ohjautuvin kommenttiyrityksin. Kirjoitusten vuorokauden ajat kielivät oireyhtymästä, joka vaivaa somessa hillujia yleensäkin ja joille olen toivonut parhaaksi rangaistukseksi oikein ahdistavia morkkiksia. Jos on siis normaalijärjellä varustettu, niin  tarkasteleepa omia toimiaan ja kärsii nahoissaan. Syyttelevä ja uhkaileva, jopa kiristykseltäkin vaikuttava lähestyminen ei tee minuun lovea ei pahkaa. Terapeuttikin, jonka tarve on ilmeinen, täytyy näiden toimijoiden etsiä ammattilaisten parista.

Jos kaikkea sitä, mitä olen kokenut ja koen parhaillaan (elämää siis), pengon kirjoituksissani niin se on vastuullisuuden sisältävää sananvapauteni lunastamista elinaikanani. Kirjoituksistani ei löydy suurennuslasilla eikä pilkkuja suimimallakaan sellaisia kohtia, jotka käräjätupaan saakka kantaisivat. "Screenshotit" voi siten uhkailijat pitää omana ilonaan. Joka oikeustoimiin aikoo, niin todistelun taakka on mahdottoman raskas ja kallis prosessi ja lopputulos siihen ryhtyvälle ei tule päättymään tyydyttävään lopputulokseen. Perustein, joita viesteissä on hatarin sanankääntein yritetty välittää, eivät viranomaiset lähde väitteitä edes tutkimaan.

Vastuullisen sananvapauden käsityksiini kuuluu myös se, etten julkaise saamiani, törkyä sisältäviä tekstiviestejä ja provosoivia kommenteja koska niiden pohjalta joutuvat niin lähettäjät kuin julkaisijakin hankaluuksiin, tai vähintään joutavaan jatkolänkyttämiseen joka sekään ei johda yhtään mihinkään.

Koska muutama lähettäjä on tunnistettavissakin, joutuisivat he itse mahdollisesti työpaikoillaan tylyihin seuraamuksiin; nuorison parissa työskenteleviltä vaaditaan moitteetonta käytöstä työajankin ulkopuolella ja siihen kuuluu nykyään sekin, kuinka "somessa" käyttäydytään. Uhkaileva käytös ketä tahansa kohtaan johtaa helposti irtisanomisiin, enkä nyt sellaista toivo harkitsemattoman käyttäytymisen seuraukseksi. Toisaalta se voisi oikeinkin olla, jos vaarana on, että mahdollisesti ahdistunut tai muuten nyrjähtänyt luonne on vaaraksi työtehtäviensä hoidossa.

Olen varautunut sellaiseenkin uhkailijoiden ääri-ilmaisuun, että minuun tai läheisiini käydään  myös fyysisesti käsiksi tai omaisuuttani turmellaan. Eli tästä mahdollisuudesta olen tehnyt selvityksen  perusteluineen lähipiirilleni & etc., ja että tutkintalinjat mahdollisista osallisista löytyvät digiarkistoistani, puhelimista ja pilvipalvelimista.

Tässä blogijulkaisussa oleva osio on siis puolestani kuitti ja allekirjoitus itsensä ja aiheen tunnistaville henkilöille ja yhteisöille. En tule enää asiaan täällä palaamaan. Toivottavasti en tarvitse muuallakaan. On muutakin ajateltavaa ja huolehtimista ylitse omankin tarpeen.

Ps. Kirjoittamisesta en tule luopumaan minkäänlaisten uhkailujen edessä niin kauan kuin päänuppi ja sormet toimivat.

Kovien sanojen sipaisuja

Aamu 121/61  💙 47   Ilta 112/56 💙 56

Syntyi sananvaihtoa kovista suomenkielisistä sanoista. "Kone-sanaan suattaa vaekka hammas katketa".

Erään Norsunluurannikolta kotoisin olevan kaverin etunimi oli Kone, mutta se pehmenneltiin välittömästi Masiinaksi;  "korkonimi" passasi mainiosti elämänveljellemme.

Autoillessa kiertyi kaiuttimista kuuluviin tutunoloista klassista. Sitten välähti: Sama slaavilainen sävel kuin Tapio Rautavaaran "Olkoon näin"-kipaleessa! Hieno sanoittakin, mutta kertomus tunki väen vängällä mielensopukoista hyräiltäväksi.

"Kun mielessäni kuljen muiston hämärään/niin toiveistani parhaat rauenneeksi nään/sain nuoruudeltain siivet kerran minäkin/ja pilvilinnat jonne lentäisin/..."

https://www.youtube.com/watch?v=5rF2HbDMayQ&start_radio=1&list=RD5rF2HbDMayQ


Aamu 118/65 💙 48     Ilta 107/55 💙 52

Rakas on myös kova sana. Lässytykseksi joskus yltyvässä, jäisinä kalikoina kimpoilevassa Lontoon murteessa sana hieman pehmenee, mutta saattaa silti kuulostaa Theresa Mayn kissannaukaisulta saarivaltion uksea muiden eeuulaisten nenien edestä kiinni mäiskäistessään.

Runoissa ja aiheeseen hurahtaneissa romaaneissa, elokuvissa ja balladeissa rumankova rakkaus-sana on kiedottu ruusunpunaisiin unelmiin ja näin saatu tuo muuten niin brutaaliin nylkyttämiseen ja lisääntymiseen johdatteleva, biologinen tapahtumaketju  itseltämme salaan.

Rakkaus-valhe on tietenkin ihanin elämänvalheistamme niin kauan kuin sen luoma harhantunne kestää. Ja ainahan sen voi uusata kun edellinen happamoituu.

Ikuista elämää ei evoluutiokokeilut ole mahdollistaneet, mutta rakkaus on ollut oiva häiriötila saada laji runsastumaan aina uusilla jäsenillä likipitäen samanlaisin kiinnikkein ja kaavoin. Isosti ei ole kuitenkaan ymmärryksessä se tosiasia, että ihmisessä olevat molekyylit ovat jo monissa liemissä lionnutta kierrätyshöttöä. Kopiokamaa siis ilman erillistä kloonausprosessia jokaikinen pipon alunen.

7,6 miljardin pipon puolesta huokaisten: "Voihan käpylisäke!"


Aamu 117/66 💙 46       Ilta 101/53 💙 52

Mitä alempi yläpaine sitä tiheämpi syke. Eikä sydän silloinkaan tikuta kuin Singeri, en edes rasituksessa saa syksettä kohomaan yli 90. Kun 15-30 minuuttia kahvinjuonnin jälkeen mittaan, verenpainelukemat voivat olla 99/55💙59, kuten nyt kun mittasin iltapvkahvin jälkeen. Siksi kai pääsen kahvikupillisen nautittuani hyvin uneen.

Jeesusteluakin olen joutunut kuuntelemaan. Tulipa siinä lävitse päänupin tuulettuvana korvana ollessa jälleen kerran mieleen, että joissakin tapauksissa usko on ääneenlausumaton diagnoosi mielensairaudesta. Aprikoin toisen paasatessa, että ilman ammattilaisen laatimaa epikriisiäkin usko on siitä ikävä mielennyrjähdys, että se on myös tarttuvaa, eikä välttämättä edes perimän kautta vaan jo tartunnan saaneen suusta suoraan aivoihin loikkaavaa jos ei varaansa pidä. Varsinkin, jos tartuntapinnat eivät satu olemaan teflonia kuten minulla. Uskoon äkkiä, psyykoosikohtauksen lailla hurahtaneet ovat siis täysin kontrolloimattomasti keskuudessamme vaikka vähintään avohoitopotilaan vertaisina heitä tulisi ymmärtää.

Murrosikä ja erilaiset elämisenkriisit alentavat vastustuskykyä ja silloin uskontulehdus tarttuu herkimmin. Tämän tietävät erilaisissa lahkoissa ja seurakuntien kerhoissa ja rippikoululaisten parissa työskentelevät pappishenkilöt, kerho- ja leiriohjaajat ja muut agitaattorit. Koukuttamistyyli noudattelee huumediilerien kaavaa: pieni annos maistiaiseksi...

Siksi pelkään aina, kun seuraava jälkeläiseni on herkimmässä teini-iässä ja kun en mahda mitään sille, että käyvät tuon täysin turhan keissin lävitse koska lasten äiti kuuluu seurakuntaan. Minulta jumalattomalta, uskontokuntiin kuulumattomalta ei mielipidettä edes kysellä. Outo on tämä demokratiamme kaste- ja rippikouluautomaatti!

Sinua kun tässä kuuntelen, niin kaikesta päätellen uskonviruksen torjuntaan tarvittaisiin ehdottomasti kansallinen rokotusohjelma, sanoin kuuntelun lopuksi ja pääpipinen agiteeraaja jäi raamatunlause suussa poikittain tollottamaan kahvilapöydän ääreen.


Aamu 113/58 💙 48  Ilta 113/54 💙 52

Hyvin pelittää, siis verenkiertojärjestelmäni meinaan.

Pystyisipä aivojensa tilan samankaltaisella tavalla itse mittailemaan. Kun se vielä hunteeraisi näytölle yksilön eettisten arvojen tilan ja määrän suhteessa ymmärrykseen ja myötäsyntyiseen moraalikäsitykseen niin voisi tehdä oikeansuuntaiset korjausliikkeet kotikonstein kuin liiallisen verenpaineen alentamiseksi ikään.

Toisaalta voiko myötäsyntyistä moraalikäsitystä olla olemassakaan? Kaikkihan meille opetetaan jo tänne aiemmin munimaan ja pesiytymään tulleiden toimesta. Parhaillaankin lasten päitä huuhdellaan digiohjelmoiduin etävälinein eikä kukaan osaa arvioida, millaisia ovat tulokset kunhan vastuuvuoro yhteiskuntien toiminnasta heille siirtyy.

Kuusen juurelle syntyneenä omat  aivoni ovat pestyt tuulensuhinalla ja niistä suhinoista lienevät eettismoraaliset ohjeenikin kotoisin. Siksi enimmäkseen vituttaa, että olen näkemässä parhaillaan kytevän harhaoppisen ajanjakson alun joka ei ainakaan sydämensivistystä tule takaamaan. Ja siksikin, että tätä alituista laitteiden kilkatusta tuulensuhinoiden sijaan ylläpitääkseen murjotaan metsät ja maankamara Marsin maisemaksi.

Kuhia Unimäen pihamaalla peratessa katkesi vanhasta veitsestä terä. Ei se varsinainen fileointipuukko ollutkaan, mutta paljon sillä kaikenlaista ruokaan liittyvää on tullut palasteltua. Olisikohan peräti Uappovainaan (äidinisä) puukko? Eli silloin sillä olisi ikää vaikka kuinka paljon. Ukki kuoli 1963.

Vielä yhdet verenpaineenmittajaiset.

Aamu 118/71 💙 42       118/55 💙 56

Sotajermut alkavat käydä vähiin, kerrattiin uutisissa. Ajattelin, että viimeisen "sotiemme veteraanin" huokaistessa laitimaisen kerran on veteraani- ja muiden sotien muistoja vaalivien järjestöjen sekä niistä muistuttavien muistomerkkien ja sankarihautojen alasajon aika. Eikä enää yhtään "tuntematonta" valkokankaalle! Entistenkin itsenäisyyspäivien pakkopullat hevonhelevettiin. Kuivien historiankirjojen katsaukset riittäkööt menneen tiedostamiseksi.

Taitavat kyllä nuo nuorimmat jo yhä vähemmän asialle korvaansa kallistavan ja näin tämän uhoamiskulttuurin genre siivuuntuu luonnollista tietään sille kuuluvan marginaalin osaan. Hornetteja eivät ilmastonmuutosuhatkaan silti taida maanpinnalle tipauttaa vaikka ehdottomasti pitäisi.


Erkki Tuomiojan päiväkirjojen kokoaminen samojen kansien väliin ei ole kyllä lukijaystävällinen teko. Yli 700 sivuinen kirja painaakin 2 kiloa 150 grammaa (mittasin keittiövaa´alla), ja melkoinen mulkeroinen esineenä muutenkin. Eikä painoon vaikuta yhtään, että paikoin teksti on kuivaa kuin palokankaan kanervikko. Olen nyt kuitenkin jo yli puolessavälissä, että eiköhän urakasta selvitä.

On kirjaa paikoin aika huvittavaakin lukea koska on seurannut politiikkaa (kaukaa) koko elämänsä ajan. Kokonaiskuva Tuomiojasta itsestään on jo aiemmistakin kirjoituksistaan muodostunut, ja se elinpiiri missä hän elää, on todellinen kupla jonka sisäpuolella yhteiskunnallinen "totuus" on enemmän tai vähemmän hämärän peitossa toimijoilta itseltään. Siis muiltakin päiväkirjoissa käsitellyiltä "päättäjiltä". He tietävät yhteiskuntaa ohjailevat lainalaisuudet, ja jos eivät mitä tiedä ovat kuiskaajat alati varppeillaan, mutta eivät sitä, kuinka lakien ja määräysten soveltamiset käytäntöön ja tavallisten kansalaisten elämisiin kulloinkin vaikuttavat. Eivätkä aina välitäkään tietää sillä mitäa massasta kunhan päällepäin hyvältä näyttää! Eritotenkin se on tosi, että jokapaikassa päättäjän oma nenä ja vähintään edustamansa puolueen etu menevät aina ohitse yleisen edun. Valintojen kohdalla päättäjän järki toisinaan seisoo kuin portinpielen Toloppamooses.


Tänään lähetin KS:n kirjoituksen katumme varrella aloitetun, Karjalainen Oy:n suojarakenteettoman rakennustyömaan vaikutuksesta kulkemisiin.

Mitattuja sipaisuja

Alkoi verenpaineen kontrollijakso.

Aamu 128/70 💙 45  Ilta: 110/58 💙 50

Lukisiko isänpäivän ratoksi David Reichin päätelmiä siitä, Keitä olemme ja miten olemme tulleet tähän (Terra Cognita 2018), vai kertaisiko Lyytisen (HS) kehoituksesta Pekka Kuusen "monitieteellistä maailmanselitystä" Tämä ihmisen maailma(WSOY 1982)? Vai olla möllöttäisikö vain kuten Lyytisen mielestä tuo Kuusen kirja monessa suomalaiskodissa?

Reichin kirjan yllämainitusta alaotsikosta vaihtaisin kolmen viimeisen sanan järjestystä.

Sain pääsylipun kaupunginteatteriin, siellä menee Reviisori (Tarkastaja tulee!) jonka katsomista olen harkinnut.

Aamu 126/70 💙 52  Ilta 119/65 💙 45

Yuval Noah Harari tuli uniini dystopiakauhan kanssa ammentamaan minulle ja jonossa takanani oleville ihmiskunnan rippeille lusikoitavaksi koko jäljelläolevan maailmankaikkeuden tulevaisuuden. Kauha oli pieni, lusikat vielä pienempiä eikä siinä kauaa mennyt kun tulevaisuuslautaset olivat tyhjiksi nuoleskellut. Hararin ojentama tulevaisuuslautanen alkoi tyhjennettyään venyä kumimaiseksi limaksi ja hävitä jonnekin kauas pimeyteen vieden meidät jonottajat mukanaan yksi kerrallaan.

Aamu 116/63 💙 48  Ilta 110/58 💙 42

Käsissä vajaakuntoinen Canon EOS 400D. Se on ollut pitkään hyllytettynä kun siitä lakkasi automaattinen tarkennus. Löysin vian helposti, mutta korjatessani kömpelöt sormeni tekivät rungon ja objektiivin kontaktipintoihin uuden vian ja se jäi nyt ainakin toistaiseksi korjaamatta.

Onhan nuita kameroita. 10 vuotias Olympuskin toimii kun tilasin siihen uuden akun. Myös Nikon D3100, jonka sain synttäreitteni alla, on hyvä kampe kun nyt kehtaisi enää ottaa niitä kuvia jo niin kirjavaksi kuvitettuun maailmaamme.

Masentaa toisinaan nämä mitättömyydentunteet vaikka nehän ovat vain tuntemuksia. Ei niillä mitään merkitystä ole käytännön sujumisen kanssa. Se sujuu, ja jos ei minulta, niin joltakin muulta elolliselta. Variksiltakin märännösaterioidensa äärellä yhä vain paremmin.

Jos jokaisen päivän onnistumisen tunteet olisivat äärimmäisen kiihottavia, niin se tarkoittaisi vain sitä, että huomenna saman tunteen saavuttamiseksi onnistuminen pitäisi olla kaksinkertainen, että sillä ihmismielelle jotain merkitystä olisi. Tärkeintä ihmispirulle on vain tunne ja sitä passaa miettiä, onko se todella niin tärkeää, että onnistumisten eteen uhrataan koko maapallon elollinen tulevaisuus.


Todellakin: Pekka Kuusi on kirjoittanut jo 1960-luvulla aloittamaansa kirjaan "hararit" ennen kuin ko. tuoreempi ajattelija on edes syntynyt, ja ennen kuin Pentti Linkolan elonkehän huolet alkoivat tihkua kansalaisten tietoisuuteen, ja irvailtavaksi. Tässä voi vain pohtia sitä, miten hitaasti (ajattelevan lajin itsensä olemassaoloonsa verrattuna, ei maailmankaikkeuden ikään) lajimme älyllinen aivojen puolisko järjelliset ajatukset hyväksyy. Ilmaa olevat unet, ennustajat, jumalat ja arkeenkin ulottuva fatalismi pitävät aivojamme yhä pihtiotteissaan vaikka "tuli jo tukkaasi nuolee".

Tällaisia kirjoja kun lukee, omat ajatukset ja päätelmät ovat yhteneväisiä vaikkakaan eivät yhtä selkeässä järjestyksessä. Avuttomuuden tunnekin lisääntyy, sillä toivoa ei niiden jäljiltä kovin paljoa jää. Toisaalta: Eihän yhden piskuisen maapallon kohtalo avaruuden mittaamattomilla markkinoilla mitään meinaa. Kiva että kävit, Tellus ;)

Marraskuisia ampiaisia

Olin näkevinäni kosmologi Kari Enqvistin Lidlin mainoksessa; myipä itsensä halvalla  muuten niin vakuuttava alkuräjähdysajattelija.

 

Radio Yle 1:  Harri Tuomisen maailmanmusiikkiohjelmat ovat mielelle namuja, mutta kuuloelimeni eivät enää pidä Roman Schatzista ja Kalle Haatasenkin kurkkuärinät ovat ruvenneet ärsyttämään. Johanna Korhosta vielä jonkin aikaa voi kuunnella, mutta sitten toivoisi jo tuoreita asioihin ääneen paneutujia. Kunhan eivät vain Sari Valton lajisia monotooneja palkkaisi yhtään ainutta lisää.

 

Televisio: Kolmena-neljänä iltana kuukaudessa sieltä tulee järjellistä katsottavaa. Niille riittää pari kanavaa; turha kampe siis.

 

Syksyn kirjatulvasta olen lipponut luettavaksi muutamat elämäkerrat ja dokumentit. Tilasin juuri lahjakorteilla Tuomiojan Erkin 1998-2000 päiväkirjamerkinnät toverikseen Hakaristin ritarit-tutkimuksen suomalaisen SS-pataljoonan vaiheista/sotarikoksista. Lahjakortteja on jäljellä vielä 150 euron arvosta, että eipä kovin usein ole huomioitu näin runsaalla mahdollisuudella hankkia mieleistään lukemista!

 

Kysyttiin: Blogikirjoittajista/blogeista mitä sanoisit kun itsekin niissä liemissä lillut? Vastasin: Huussissakin voisi käydä ajatustensa kanssa ja penkaista läjiensä alle mahdolliset tulokset vaikka ei niistä edes kompostoitavaa jää!

 

Täällä miljardien viestien virtuaaliunessa, jossa kaikki kilpaa kuorsailemme olemme yksinäisempiä kuin autioiden saarien robinsonit ja perjantait milloinkaan.

 

Kuopiossa katsastuksessa. Liäkärin puolesta voin edelleen ajaa vaikka rekkaa jos sellaista alle tarjotaan. Tein lääkärintarkastuksesta (ikä-sic!) ajokorttia varten hintavertailun. Kajaanissa Terveystalo 110-120€ ja sote 70-90€, Helsingissä Terveyskulma 40€ ja Kuopiossa Puijonlaakson terveysasema 65€.

 

Matkuksen hehtaarihallissa kytröttelevän pikkuliikkeen eräästä alekorista löysin Noah Hararin Huomisen lyhyt historia-teoksen ja muiden kauppojen alekoreista kengät 5€, housut 5€ ja paidan 5€. Kahvit join kauppahallissa ja Prismasta hain murua rinnan alle.

 

Muutaman päivän kuluttua Kuopiossa uudestaan. Käytin mummia silmäleikkauksessa.

 

Oli aikaa molemmilla kerroilla kuljeskella pitkästä aikaa kaupungilla. Nuoruuden aikaista Kuopiota ei enää löydä kuin Kauppahallista hajuineen. Paitsi että onhan senkin kylkeen turskautettu ruma, lasinen ravintolakasvain torille päin. Sokoksen urealle tuoksahtava kongikin on mennyttä maailmaa. Nyt siellä haisevat kukat ja parfyymit, kaakaot, lattet ja muu lattea interiööri. On Kuopiossa vielä joku puutalokortteli säästynyt, ja kirkot ja kaupungintalot töröttävät ikuisuutta odotellen paikoillaan, mutta kaupungin henki on vaihtunut totaalisesti toisenlaisille keuhkoille sopivammaksi. Eihän kuopiolainen muutos maailmanhistoriassa, (tässäkään lajimme lyhyessä) mikään merkillisyys ole, mutta nimenomaan lajimme aiheuttamassa nopeudessa järisyttävän tuhoava, kaiken alleen asvaltoimisen himossa ja maankamaran kuokkimisen totaalisuudessa peruuttamaton.

 

Näin unta, että V (kehitysvammainen veljeni) oli vielä pieni, jalaton rempula niin kuin pitkälle lapsuuttaan olikin, mutta minä jo tämän ikäinen kuin nyt olen. Itse esiinnyin unessa "vammaiskuiskaajana" joka supatteli veljensä korvaan käsittämättömällä kielellä rauhoittavia sanoja, ja pian alati kinaista limaa erittävä, sonnalle haiseva, pahasti rääkyvä V rauhoittui ja alkoi nauraa ihmeellisen valoisasti. Äitikin siihen tuli käsiään navettatakin helmaan pyyhkien kyselemään, että mikä se Veijolle nyt tuli. Harmittelin, miksi onnellinen uni loppui kesken. Mutta loppuiko sittenkään? Mitä muuta siinä olisi voinut olla, kuin että onneton tuli onnelliseksi?

 

Marraskuu on jo pitkällä, mutta ampianen luistelee ikkunan sisäpinnalla!

 

Tänään sain ystävältäni Maaret Kallion "Inhimillisiä kohtaamisia"-teoksen. Se oli hyvin henkilökohtaiseksi mietitty lahja joka liikutti mieltä lämpimästi niin kuin merinovillaiset sukat jotka sain pari viikkoa aiemmin. Hesarissa sattui olemaan myös Kallion kolumni joka oli koottu lukijoiden palauteposteista. Niissä kerrotaan, miltä tuntuu kun isä ei ole paikalla, hän on kehno siihen toimeen tai isää ei ole lainkaan.

 

Isä-instituutio on muutenkin Suomi-seinälle päivityksen alaisena. Sillä tehdään politiikkaa (isäinpäivä liputuspäiväksi-virallistamisehdotus) ja myydään kirjoja, kortteja, villahousuja, partavesiä, viskejä ja kukkia. Haastatellaan Jari Sinkkosta, Jari Sarasvuota ja umpinuutunutta, 80-luvun radikaalifilosofi Esa Saarista. Ehkä joku arkinen, täysin tuntematon isäkin pääsee sanansa sanomaan muutaman paikallislehden sivuilla.

 

Kirjallisuuden myyntiluvuista voi päätellä kansakunnan päidensisällön köyhyydentilastakin jotain. Kirjailija Hotakainen kirjoitti moottori"urheiluun"osallistuneesta räikköstyypistä elämäkerran ja se kimposi heti myyntilistojen kärkeen! Tällaisen "tieto"kirjallisuuden lukijalajinko oletetaan kykenevän elonkehässä aiheuttamiensa virheiden pikaiseen korjaamiseen, kun se urakka täytyisi nimenomaan aloittaa kilparatojen ja polttomottorivehkeiden purkamisella...

 

 

Tyttäreltä sain synttärilahjaksi "Isä, kerro minulle"-kirjan, jonka sivut minun itseni pitäisi täyttää. Saattaa olla vaikein tehtävä elämässä vaikka mitään muuta en ole niin hartaudella yrittänyt, kuin kirjoittaa elämänpätkääni auki. Mikään naivinkaunis ei elämäntarinani olekaan, eikä onnistumisista siinä leuhkita. Loppua kohti vähän paranee, mutta merkit ovat ilmassa, ettei hautajaisteni kynnykselläkään minua tulla onnenkruunulla koristelemaan eikä kaulaani voittajan seppeltä pujoteta.

Kaamosaaton sipaisut

Leijuskelen Kainuun ja Savon väliä. Joskus ajelutan itseäni hieman kauempanakin.

 

Tippuu minulta harvakseltaan sipaisuja vihkoihinkin. En päivää niitä enää, en merkkaa sijaintia. Tahroja paperilla vain. 

 

Tästä Syrjähdänkin muistamaan: "Vain tahroja paperilla/älä siis suutu/ei niistä asiat/miksikään muutu/ei se/että meillä oli retkemme/eikä se/että meillä oli hetkemme..." Tästä laulusta kimpoilee mieleeni Tampere, Lahti, Hollola ja rannoille suuntautuneet telttaretket. Yöllinen hiki kuivahtanut suolarannuiksi hellyyden aristamille ihoille, eikä muuta juotavaa kuin leväisenä lilluva järven vesi.

Unimäessä näen erisävyisiä unia kuin muualla. Viime yön huumorikuvajaiset mammuteista Jörnin paimentamana. Aiempi, vielä muistettavana uni kuutamossa kimmeltävästä meren aallokosta. Halusin uida, mutta rantaan oli liian pitkä matka vuorelta, josta merta katselin. Ja äsken, kun nukahdin tuvan sohvalle päiväunille, tuli Anu-vainaa rihlakko kainalossa pyytämään minua mukaansa metsälle.

Unimäen unissani on enimmäkseen vapaus läsnä, ei ahdista. Paidan kauluskaan ei kiristä. Lahkeessa joskus pöjöttää jos on siihen viittaavaa unta nähnyt. "Lahkeessa?" Alastihan minä nukun. Se lahje kuuluu siis unien maailmaan kuten kullin "pöjötyskin".


Amerikoiden nykyisestä presidentistä ei pidä edes nimeä enää lausua. Mies päänsä sisältöineen on nähty ja kelvottomaksi todettu. Ne politiikan ja markkinoiden toimijat, kaikentavaran-rahan-jobbarit, jotka tällaisesta mädästä vipuvarresta hyötyvät, heidät korttojen kynsissä kappaleiksi täytyisi repiä (voi kun joku kykenisikin!).

Iljake Janitskin ja tosentti Johannyt Bäckman saivat mukavasti tuomioita vihapuhekampanjoistaan. Olisi oikeusistuin voinut yksintein kahdella kertoa tuomiot ja molemmille ehdottomina. Julkiseen jalkapuuhun lukitseminenkaan ei pahitteeksi olisi moisillekin eläjille.

Tuomioiden syistä tulee mieleen omieni mielipiteiden perään kajahteleva "viha"posti. Kommenttien sisällöt eivät kummoisia älynväläyksiä ole, kielellisestikin surkeita esityksiä. Niistäkin lauseiden kykkösistä kyllä ymmärtää, millaisin sivistykseneväin jotkut elämänsä lävitse kahlailee. Sääli.


Teemu Keskisarjan Aleksis Kivestä laatima Elämänkertomus" (Saapasnahkatorni, Siltala 2018) ei sävyltään vastannut etukäteismarkkinoinnin antamaa kuvaa. Sain kirjan synttärilahjaksi naapurin Anelmalta. Eikä Aleksis Stenvall ladon seinistä kierrätykseen hauleja kaivellut vaan sen aikaisten suustaladattavien piilukkojen pyöreitä kuulia.

Hankin itselleni Matti Salmisen kirjoittaman Erno Paasilinna-muisteluksen. Oli siinä joitain kohtia, jolloin hiljaa taputin karvaisia käsiäni, mutta ei mikään erinomaisuus siksikään, kun jo EP itse eläessään kirjoitti jykevästi Tähän astiset elämäni kirjaimet. Luultavasti se olisi riittänyt.


Aamulla jossittelua raa´alla ajatuksella: Entä jos Mannerheim olisi varustanut itsensä vyötäröpommilla ja painaissut laukaisinta junavaunussa jonne kestit järjestettiin hänen 75-vuotis synttäreillään 4.6.1942 joihin osallistui myös Adolf Hitler?  Tämä ajatus tuli mieleeni, kun kuuntelin radiosta ohjelmaa, jossa mainittiin samoihin aikoihin natsien kostoksi tuhoama Lidicken kylä asukkaineen syystä että kun eräät rohkeat miehet nitistivät SS-Grubbenfuher Heydrichin Prahassa hieman aiemmin.

Voisiko sotakenraali koskaan toimia vastuullisemmin kuin siten, että uhraisi myös itsensä kun tilaisuus ja ilmiselvä tarve asialle olisi? Ja varsinkin, kun sillä olisi miljoonien tuhoamisen estävä seuraus kuten Hitlerin räjäyttämisessä olisi ollut. Jos tieto tästä salamurhahankkeesta olisi vielä etukäteen "vuodettu" Stalinille, olisimmeko säästyneet sodan lopussa alueluovutuksiltakin...


Laittelen ruokia. Lämmitän uunia, takkaa. Pojat tulevat kohta koulusta.

Luen lehtiä. Akkuteollisuus rynnii kaivostoimintaan täysillä: linkolat, lankiset, hyvöset 15 000 tiedemiehen mukana huuhdotaan lokavesiin joita johdetaan luonnonvaraisiin vesialtaisiin ympäri tämän pienen planeetan. Paikallislehdissä hehkuvat otsikot onnesta paksuina kuin viagralla siveltyinä. Ympäristötuhoista keskustelu on tyyten unohtunut.



Sain upouuden moottorisahan synttärilahjaksi. Pölökkyän täällä Unimäessä kesällä kokoamiani pöllejä uunipuiksi. Jonkin verran tuli myös hella- ja saunapilkkeitä tähepätkistä jotka pieksin kirveellä palasiksi ja kärräsin liiteriin. Pölkyistä tein melkoiset pinot ulkosalle ja peittelin pellinpalasilla jäätäviltä sateilta suojaan. Ovat helpompia ottaa kirveen käsitelyyn sitten kevväämällä jos en aiemmin sille hommalle piäse.

Sitten päivän rehkimisestä väsyneenä näin jälleen eläviä unia. Yksi oli hauskanpuoleinen saunauni, toisessa unenkuvajaisessa ryömin kanervikossa konttailevan isän perässä koiran haukkua kohti. Ukkometso istui kuusen oksalla ja kohta isä ähkäisi yhdessä pyssyn pukahduksen kanssa. Isä piereskeli ja haisi piipputupakalle niin kuin niin monissa unissa ennenkin ja unen lopussa ne hajut sekoittuivat ruudin tuoksuun.

Todellisuudessakin olen isän perässä ryöminyt lapsena Hakin haukkua kohti ja haistellut samoja hajuja joita unessakin nenään tunki.


Nyt lajimme tuhoavan vaikutuksen vuoksi on meneillään olevassa kuudennessa sukupuuttoaallossa 60% selkärankaisista hävinnyt elonkirjosta, ja tahti on yhä kiihtyvä. Mitenpä valtaosa ihmisistä tähän uutiseen suhtautuu? Olkapäitään kohauttelee vain.

Tulemme siis ansaitsemaan omankin lajin häviämisen. Surkeaa siinä on se, että samalla tuhoamme miljoonien muiden lajien tulevaisuuden. Jäljiltämme jää avaruuden radoille pelkkä loppuun kaluttu, ydintuholla viimeistelty maapallon ranka.


Kun luin tänään Edward Westermarckista laadittua, tuoretta tutkimusta (Niin Timosaari, Gaudeamus 2018) aloin ajatella ajattelua. Ei siitä mitään järkevää tulosta irronnut. Aivot solmussa nukahdin päivätorkuille ja kun heräsin, luulin olevani Inarissa. Olin jopa kuulevinani joikaamista, mutta se olikin G joka oli tullut koulusta ja vihelteli läksyjä tehdessään. Paistoin munakkaan meille molemmille. Itselleni ruskistin kevyesti lisukkeeksi sipulia ja tomaatteja jotka maustoin yrteillä.


Moottorikelkasta lakkasivat keväällä vaihteet toimimasta. Toin koko rakkineen peräkärryssä Kniin. Tänään aukaisin laatikon kannen, mutta enpä minä paljoa sen päälle ymmärtänyt -vielä. Yhdessä isommassa hammasrattaassa olin havaitsevinani kulumaa, mutta muuten olivat lohkeamia vailla. Kai se koko rojuloota pitää ottaa irti ja palasiksi hajoittaa. Ei kyllä kiinnostaisi, mutta kun siellä metässä olisi niitä tuulenkaatoja jotka jo pätkin ja kasasin odottamaan talvista kyytiä rantteelle. Olisi melko monta pitkiksi jättämääni tukkirunkoakin joista voisi vestää jonkun rakennusaihionkin...


Olen lukenut jo moneen kertaan Perjantain, tuon Michel Tournierin jo 60-luvulla kirjoittaman autionsaaren tarinan, mutta aina se yhtä mukavasti sävähdyttää. Se on niitä kertomuksia joita ei aika syö eikä lukemiskerrat tukahduta. Oikeastaan päädyin lukemaan tätä kirjaa jälleen, kun Hesarista leikkaamani muistokirjoitus leijaili hyllyä siivotessa lattialle: Tournier kuoli toissavuonna 91 vuotiaana.

Tulee siis se mainio kaamosaika jolloin lukemiseni kiihtyy taas mahdottomiin mittoihin.

Syksyisiä sipaisuja

Tämä havainto riittäköön syyskuulle: Täyspimeys on tullut takaisin tälle valopäillä valaistulle avaruudenkappaleelle. Muuta ne väittävät tiedon valtaväylien auraajat, oman älynsä digisillä täyspitkillä sokaistut, bioliemiin marinoidut.



On jo lokakuu ja minusta näkee sen. Niin, täytänhän jälleen pyöreitä vuosiakin enkä epäile, etteikö ikä jo alkaisi näkyä; solukko aloittanut kiihtyvän ruumiin kuolettamisen.

Jaksettava on silti kuin kaksikymppinen olisin.

Kirjoittaminen on jäänyt vähille. Jonkun ajatusviivan vihkoon ja se siitä lystistä. Joku lukija on kysynyt uusien tekstien perään, jotkut niistäkin, jotka vasta äskettäin ovat alkuperäiseen Kivaniemeen eksyneet, löytäneet tarinani ja pyöräilykertomukseni, mutta eivätpä kirjailevat ihmistyypit ennenkään ole käskystä lumetta anojille reseptoineet.

Verta tekstikin kaipaa, ei pelkkää säilöntäainetta tai pakkasenjähmeyttä estävää glykolia; muistinpakastimet on täytettävä elämällä, että olisi jotain sulateltavaakin; on elettävä elämää josta on jotain sanottavaa.

Murheellisia asiotakin on tapahtunut: Esko kävi elokuussa asentamassa lämpöpatterit, sanoi lähtiessään, että nämä olivat sitten elämäni viimeiset, meni kotiinsa Suonejoelle ja heitti henkensä. Hautajaiset Eskon 70-vuotis päivänä olivat syvän haikeat, äärettömän surulliset. Enkä ole vieläkään 30-vuotisen ystävyyden katkeamisesta toipunut.

Oli myös hautajaiset Hesassa. Sedän loppuun kuihtuneen vaimon (84) tomuinen maja piilotettiin Honkanummeen elokuussa. Taisin siinä haudalla ajatella hautausmaan lähellä olevaa Pavin tanssilavaa ja miten sielläkin on joskus lyyleille kyytiä annettu, ja heiltä sitä saatu, ja että elämässä ei pidä mitään rikoksetonta tekoaan kovasti katuman. Niin lyhyt se on vaikka sata vuotta kestäisi. Sehän on vain ihmisen keksintö; aika ja sen laskeminen.

Häitäkin jossain juhlittiin.

Sairastelua on riittänyt, ei mulla, mutta jollakin tässä lähellä. Ei ole sekään mukavaa seurattavaa. Sen olen elämässä oppinut, ettei toisten sairauksista kirjallisia selvityksiä juurta jaksain pidä tehdä.

Satoa olen kerännyt säilöön: mansikoita, mustikoita, puolukoita ja karpaloita. Lanttu- ja porkkanapakasteita valmistin viimeisimmäksi. Yksi porkkanapenkki on vieläkin maassa kun on ollut niin lämmintä. Kuivan kesän vaatimaton perunasato on keretty syödä niin Unimäestä kuin täältä Knista suoraan pellosta.


Päivän nimi: Teknologiauskonnon lähetyssaarnaaja Linda Liukas. Siinä ihminen, joka on pesetyttänyt aivonsa digisillä suitsukkeilla. Ja seuraajansa pyörtyilevät kuin lahkolaisten kokouksissa tapana on.

Muitakin uusia uskontoja syövytetään kiihtyvällä kaupalla ihmislajin tajuntaan. On atomisähköuskonto, aurinko- ja tuulivoimauskonto, bioliemiuskonto ja akkuautouskonto. Ukkoylijumalaksi on viimeinkin päässyt tuhat vuotta paikkaa vartonut Markkinavoimajumala.

Ah Jeesukseen ja ilmastokaupassa kättä päälle!