Unessa kuljimme hyytelökuutioina toistemme ylitse, alitse, lävitse kuin jossain scifi-elokuvassa.
Yksi kysymys tuli mukana hereiläolijoiden maailmaan: "Miksi kirjoitat niin pessimistisesti vaikka mitä myönteistä elämässäsi tapahtuisi?" Tokaisin: Jonkun täytyy.
Entä jos nousisin optimistijollaan ja seilaisin sillä pari päivää jättäen pessimismileivät leipomatta?
Vaan minnekäs pääsi käännät uutisilta jotka herättävät ristiriitaisia tunnelmia ajattelevan aivoissa? Niin kuin tänäinenkin Hesarin juttu Suomussalmen raakkutuhonnan jälkipyykistä jonka likavedessä lilluu ritse aakkujoen ylitse ajelija.
Otsikko on jo kuin Nürnbergin käräjäsalista pääsyyllisten puolustuspuheenvuoroista poimittu: "Aliurakoitsija: Toimin ylempien ohjeiden mukaan"
Muutama aste pakkasta eikä lunta enää maassa juuri lainkaan. Ruskea rusakko ja tuttu kolmikäpäläinen, talvipukuinen jänes olivat yhtäaikaa pressukatoksen vieressä kaivelemassa jäistä nurmea aamiaisekseen.
Ostin lahjakortilla Suomalaisesta Timo K. Mukan uuden elämäkerran E-kirjana: "Miltä männystä tuntuu olla mänty" (Sini Silver 2024) Aloitin lukemisenkin jo.
Aamuun herääjälle kulkeutui yön kuvajaisista yksi kohtaus kesken olevasta, avaamista odottavasta kirjoittamisprosessista. Jotain mukkamaisen uneliasta, surullista elämänsumua ajelehti päänsärynpunaisessa viirussa sinisenharmaan keskellä.
-Pellon Oraakkeli! kähisi ilkeä noita unentäkin alta. Tarkoitti tietenkin Mukka-vainaata vaikka "oraakkeli" tuntuukin aika oudolta hänen yhteydessään, mutta kukapas unihenkilöiden sanomisille mitään mahtaa.
Vaan mitäpä nuista; aineettomia, luuttomia, lihattomia, psykologisin termein palasiksi pantavia kohtauksia kaikki.
Unet ovat ihmisaivojen epätoivoisia selitysyrityksiä olemassaolon syille ja merkityksille. Joskus osuu, useimmiten korkeintaan ehkä.
Klo alkaa olla 7. Kahvit olen juonut, puuro on hautunut. Kahdeksalta tulee TM ja sitten lähdemme katsomaan vauvaa R.vaaralle. Ehkä käymme Unimäessäkin jos tieltä on lumi sulanut, tai aurattu.
Iltasella
Vauva on nähty ja sylissäkin osasin pitää. Mukavaltahan se tuntui. Nimijäiset ovat maaliskuussa. Soilan luona ei käyty kun siellä mykoplasmaa pärskiivät.
Käytiin Unimäessä. Näläkömäen tienhaarasta piti loppumatka kävellä. Lunta ei ollut paljoa, mutta ei TM:n Avensis olisi siinä perille kahlannut. Nuoremmat tekaisivat lumiakan portaiden viereen mökkivahdiksi. Minä kaivoin aitasta lyhdyn akalle käteen ja laitoin tuijun palamaan. Vietiin Vinhan haudallekin iso kynttilä.
Luen Pirkko Saision kirjailijan vuodenvaihteen esseen "Kuolleet sielut" (kirjoittaja ei usko sielujen olemassaoloon, en minäkään). Se alkaa näin:
"Kirjailija rakentaa sanoista talon, sanat ovat kirjailijan ainoa omaisuus. Kun talo on valmis, kirjailija jättää sen ja jatkaa matkaansa, yleensä tyytymättömänä itseensä. Pettyneenä. Melkein aina. Sanat ovat pettäneet kirjailijan. Talosta tuli erilainen, pienempi ja ahtaampi, hatarampi kuin oli tarkoitus. Silti kirjailija ei lannistu vaan jatkaa, yrittää tehdä mahdottomasta mahdollista, rakentaa näkyvästä näkyvää. ..."
Esseen loppupuolella Saisio lykkää valtionvarainministeri Riikka Purran sisuksiensa pakastimesta valitseman "Empatia ei kuulu politiikkaan"-jääpurasluun takaisin lausujansa kurkkuun; Sulatelkoot sanomisiaan persujen kylmäkkö!
Lukeekohan Purra Saision kirjoituksia? Sama se sille, ei se hätkähdä vaikka lukisikin koska kykeni puolueensa hallituskaudenkin empatian kieltävällä lauseella aloittamaan.
Osaa ne naisetkin julmuuden kielen. Miehiltä ne alttiimmat kai sen ovat oppineet. Jussin "kasvatti" se poliitikko Riikka onkin, mutta lie ollut jo syntyissään otollinen luonne.
30.12.2024 maanantai
Sini Silverin Mukka-kirja ei hassumpi ole. Käy monipolvisemmin kuin Paasilinnan Erno kohteensa elettyyn elämään kiinni. Erno oli ytimennävertäjä, Sini alkoi jälttää nilaa jo kaarnan alta. Mukava tuota on lukea, ja varsinkin kun tietää ripenen itsekin lappilaisista ympyröistä.
Iisalmen Sanomissa oli 90-luvulla toimittajana Mukan kummityttö S ja tutustuin häneen himpun verran (en kuitenkaan "sillai" vaan ihan vain sillai). Joku kesä S teki minusta jutunkin siihen lehteen.
Lueskelin käsikirjoitustani. Muutaman sanan korjasin. Käytin yhtä kappaletta chatGPT:n tutkailtavana ja sehän paiskasi arvoituksellisella kritiikillä. Ei tyrmännyt, kehui kieltä rikkaaksi, mutta kompleksiseksi lukijan kannalta.
Minun pitäisi kyetä karsimaan häiriötekijät minimiin jos aion jatkaa kirjoittamisyritelmääni. Mistä aloitan?
Pirkko Saisio muistutti kirjoituksessaan Leo Tolstoin pakenemisesta 82-vuotiaana "...joka viimeisenä tekonaan jätti kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, koko entisen elämänsä, mutta voimat eivät enää riittäneet lyhyttä junamatkaa pitemmälle."
Minnekähän saakka minun voimani riittäisivät jos nyt lähtisin?
Rahat loppuisivat ennemmin, sillä ilman rahaa ei tämän maailman raitilla kulje kukaan yhtään mihinkään.
Hemingway kirjoitti merellisiä kertomuksia, Høeg Lumen tajusta, Jo Nesbø lumesta ja jäästä muuten vain, eikä tuo valkeankylmä aine Timo Kustaallekaan tuntematon proosakaltio ollut josta ammensi. Lumen pelko oli yksi hänen novellikokoelmistaan.
Kesken lukemiseni olevassa, melko tuoreessa kirjassa Älä jätä hyvästejä, eteläkorealainen kirjallisuuden nobelisti Han Kang kuvailee hyytävällä tavalla lumen valkoista voimaa myös. Pelkäsin jo, että ei se elävänä lunta ja kylmää vastaan taistelustaan selviä.... Ja kuinka monet "kirjailijoiden kuolleet sielut" ovat Dostojevskin lisäksi Siperian tuiskuista ja armottomista pakkasista kirjoittaneetkaan pakkotyöleirikokemuksineen...
Itse muistan lapsuudestani parhaiten lumen, sen kylmänkovuuden, toisaalta unettavan pehmeyden, toisaalta tukehduttavan upottavuuden. Aurattuja teitä vaellettiin vasta kun olimme umpihankien maasta pois lähdetty. Lapsena oli aina kylmä. Nenä vuoti, korviin ja hampaisiin koski...
Lumen taju, muisto lumesta, kyllä ne minussakin asuvat hautaani saakka. Saappat jalassa jos kaadun, ruumiin pesijät kopistelevat ensitöiksensä lumet kenkieni sisäpuoleltakin ja laittavat lumikokkareiset villasukat naruille kuivumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti