Iltasella myöhällä
Tilasin tabletille Mihail Šiškinin uusimman "Viha ja kauneus"-esseekokoelman. Sen ensilehdet lupaavat, että sisältö on kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta.
Ensimmäisen lyhyen esseen otsikko on klassinen kysymys "Mihin tarvitaan kirjallisuutta?"
Jatkokysymyksiäkin seuraa:
"Mikä on vialla maailmassa, joka on luotu kyrillisin kirjaimin?"
"Mihin tarvitaan kirjallisuutta, jos se ei pelastanut Gulagilta eikä raukkamaiselta sodalta Ukrainaa vastaan?"
Elikä miltei samat aprikoinnit eri kohtein kuin mitä itse esitin kun Moskovan Zaatana määräsi örkki/zombiarmeijansa hyökkäämään Kiovaan 24.2.2022.
Sinä päivänä syöksin suutuspäissäni vaatimattoman kirjastoni hyllyt matalaksi, pakkasin kaikki pumaskat pahvilaatikoihin ja teippasin kannet lujasti kiinni. En sentäs jäteasemalle niitä kärrännyt vaikka sekin oli rattiin hyppäämisen päässä toteutuksesta.
Tuolla ne kirjalaatikot yläkerran alkovissa yhä ovat. Olen yhä sydämistynyt kun ainoan uskoni, joka liittyi kirjallisuuteen, menetin.
Olen kuitenkin sen verran leppynyt ja ajatellut, että jos saisin Unimäen pirtin remontoitua, tekisin sinne joitakin kelopuisia hyllyjä joihinka parhaimpia kirjoja (kuka sanoo mitkä ovat parhaita?) vaikkapa vain koristeeksi asetteleisin.
Mihail Šiškinin kysyvät lauseet Vihan ja kauneuden alussa huutavat oikeasti vastauksia. Toivottavasti niitä seuraavilta riveiltä löytyy, että jaksan sitten itsekin kirjoittaa vaikka mitään, piru vie! en koskaan tälläkään tolskaamisella eläessäni saavuttaisi.
No niin. Mihailin ensimmäisen esseen lopussa seisovat mm. nämä lauseet:
"Mutta kaikki sodat loppuvat ennemmin tai myöhemmin. Ja silloin tulevat kulttuuri ja kirjallisuus tarpeeseen. Ennemmin tai myöhemmin tämän kuilun ylitse on rakennettava silta. ... .... .... Ja ensimmäisenä sitä siltaa tulee rakentamaan kulttuuriväki, kirjailijat, taiteilijat, muusikot."
15.12.2024 sunnuntai
Uni:
Isän kanssa istuin olohuoneen kuluneella, ruskealla nahkasohvalla Simonsalossa. Telkkarista tuli uutiset. Länsisaksan liittokanslerit Willy Brandt ja Helmuth Kohl vilahtelivat haastatteluissa. Isä sanoi, että johan nuo on nähty ja kävi potkaisemassa telkkaria kylkeen jolloin kanava vaihtui ja Spede Pasasen naama täytti koko ruudun. Sitten oltiinkin kävelemässä illan viimeisestä Ruposesta Kyntöläisen pysäkille jääneinä Pohjoismäkeen. Oli täysi kuu, lumi narskui, isä tuprutteli piippua ja sen väkevätuoksuinen savu levisi koko auratun tien leveydelle. Isä käveli niin lujaa, että minun piti hölkätä puolijuoksua perässä. Rappurinteessä en enää jaksanut vaan jäin istumaan lumipenkalle. Isän selkä häipyi ylämäen hämäryyteen. Kuunvalossa kuuset loivat pitkiä varjoja hangelle, minua pelotti, mutta ei se, että jäin yksin vaan ajatus, että jos isä kaatuu loppumatkalla hankeen suulleen ja tukehtuu siihen enkä ehdi kääntämään.
Se suloisesta unesta jonka aioin nähdä ja muistaa. Ehkä tuo jollain tavalla kuitenkin oli suloinen uni sillä nyt olen muistellut sitä oikeaa tapahtumaa kauan sitten (ehkä viimeisenä talvena Pohjoismäessä 1973) kun olin isän kanssa jostain syystä jäänyt kirkolle ja odotimme Kellariravintolassa viimeisen Ruposen lähtöä. Isä ehti ottaa vodkaa puolukkamehulla kaksi grogia ja kun bussi, siis siihen aikaan Ruposen linja-auto, lähti ja jäätiin pois Kyntöläisen tienhaarassa, käveltiin reippaasti kuunvalossa kotiin ne kolme-neljä kilometriä, ja minusta se oli mukava ilta.
Mutta mitä varten me oltiin siellä kirkolla? Miksi me sinne olimme jääneet, mistä sinne tulleet? Isällä oli edellinen Fiat 600 vaihtunut Fiat 850een jolla hän yleensä ajoi kaikki asiointi- ja työmatkansa...
Saisihan tuo muistikeskus toimia täydellisemminkin. Nyt sitten kolitsen muistilaatikoistani ties kuinka pitkään sen päivän tapahtumia joidenka seurauksena oltiin siellä kylällä vielä illallakin.
Viime yönä sama kuu, kuin 50 vuotta sitten paistoi täydeltä ympyrältään ja ajattelin nukkumaan ruvetessa jälleen kerran, kuinka kuutamoiset yöt menevät hukkaan kaupunkioloissa.
Miten mukavaa olisi olla Unimäessä ja käydä pikku lenkillä pitkin Vanhaa Maantietä.... ja kuvitella vaikka isä siihen rinnalle kiirehtimään, taikka Vinha... Olisi käyty Kyntöläisellä saakka tarkistamassa postin heittolaatikon alaosasta vieläkö siinä lukee Purola. Tullessa olisi tallusteltu Pohjoismäkeen ja sieltä polkua myöten metsän halki takaisin Unimäkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti