Kysyt multa, miks oot sä onneton ...

...vastaan sulle: Vinha poissa on.

15.10.2024 tiistai

Minä kirjoitan tänään sinulle siellä, joka olit laittanut sydämen kuvan viestisi huutomerkiksi keskiyön paikkeilla. Minä nukuin jo silloin nähden varmaankin jotain murheen maustamaa unta. Kaikki tämä on avointa dataa myös teille, joilla sydämessä sykähti kun surullisen kuolinuutisen eilen blogissani videon kera näytin.

Kirjoitan, koska se on minua. 

Kirjoittamalla ja lukemalla olen pahemmistakin elämäni vastamäistä selvinnyt. 

Mihinkään suurisuisiin lauseisiin eivät evääni riitä vaikka kuolema taustalla aiheena onkin. 

Kuolema on normaali asia, mutta aina kipeä silloin kun se lähelle osuu ja suru sen myötä kampeaa kaveriksi. 

Kirjoitan tänne,  millainen päivä tänään täällä on ollut. Myös siitä, miltä suru tuntuu laajemminkin tässä kuoleman laaksossa joksi planeettaamme tieten tahtoen jälleen uurretaan vähän siellä, ja vähän täällä. Paljon tuolla ja vielä enemmän tuolla. Liian vähän ei missään.

Kuolemia on  kaikenlaisia. Luonnollisia ja ei niin luonnollisia. Ero sotatantereiden kuolemien ja rauhatonttien menehtymisien välillä ovat valtavia. Paitsi jos rauhankin tonteilla kuoleman kulkuja avitellaan haulikoilla.

Eroa on myös sillä, kuoleeko jokin eläin vain  ihminen. Jälkimmäinen kuolemien erot on ottanut vallakseen määritellä.

Ihminen on määrännyt niinkin, että eläin on tapettava jos se kärsii, mutta ihminen kitukoon loppuunsa saakka vaikka se vuosia kestäisi, ja vaikka kituja itse haluaisi jo poistujan maljan nauttia.

Koiran kuolema on nyt läheisin asia minulle hetken verran. Kuolihan minulta kahdeksan vuotta vierellä kulkenut kaveri, ystävä; silmiin rävähtämättä katsonut, vilpitön elävä.

Koirani, jonka nimi oli Vinha koska se oli pienenä niin vinhan oloinen, kuoli luonnolllisen kuoleman koska en halua medikalisoida tuota kaikelle elolliselle aikanaan vääjäämätöntä tapahtumaa.

Vinhan kuolema olisi ollut luonnollinen vaikka sen näissä ympäröivissä selluliemimetsissä vapaana jolkotteleva susi olisi vainajoittanut.

En olisi suttakaan osannut ruveta vihaamaan, mutta suru olisi ollut yhtä tummanpuhuva tunne sydämessäni kuin nytkin, kun ystäväni kuolemanhetken ylitse sain sen turkkia viimeisen kerran silitellen saatella.

Vihan  tunne kuoleman äärellä olisi pahin tunne. Viha lietsoo vain vihaa. Sen tuloksia näemme päivittäin medioissa joita jokainen seuraa.

Jos susi syö lemmikin ja ihminen alkaa sutta sen takia vihata haluten murhata sen, se on kosto. 

Mutta kysyä täytyy, kehen kosto lopulta kohdistuu kun vastapuolilla ovat luonteensa mukaan toimiva, satojen tuhansien, miljoonien vuosien koulima luontokappale ja siihen verraten  vain lyhyen aikaa maapallolla evoluution mutatoitavana ollut, sattumien summana ajatteluun aivot saanut, mutta harhaisten väittämiensä mukaan niitä käyttämään jo oppinut homo sapiens-laji.

Käytetäänhän me sujuvasti aivojamme, mutta ei läheskään aina niin johdonmukaisesti kuin näytämme kuvittelevamme.

Kyllä minäkin vihata osaan! Selkein kohde on ollut viime aikoina Moskovan Zaatana, se Kremlin paholainen jonka nimeä en tohdi, en halua lausua. 

Luultavasti voisin tappaakin sen vaikka vasaralla jos se telineitten alta kävelisi ja minä siellä ylhäällä olisin paneeleita seinään naulaamassa. Ihan tuosta noin vain. Luulisin. Tämä on vain tunne jota ei voi kotona testata.

Nyt on siis ensimmäinen koiraton aamu yli kahdeksaan vuoteen. En sitä herätessä muistanut ja kerkesin ajatella, että jäikö Vinha ulos yöksi vai sisällekö kutsuin.

Pitkälläni ollen hyräilin vielä Tapio Rautavaaraa kun polle poissa on. (Vanha riimu 1954)

Vahvasti on laulun sanoittajakin pollensa kuoleman kokenut. Tuska lie ollut syvä kun heppansa vanhaa riimua tallin naulassa on ropeloinut ja sitä muistellut. Ehkä suomalaiset sanat alkuperäiseen lauluun kääntänyt Kullervokin on pollensa kuoleman kokija, niin vakuuttavat ovat sanat sen.

Liekariimuissa on ihan omat äänensä. Ehkäpä vielä niin, että jokaisella pollella omassaan omanlaisensa. Ääneen voi vaikuttaa se, miten lenkit on taottu, prässätty tai muotoiltu. Jotkut niistä olivat soikeita renkaita, jotkut melkein pyöreitä, ja kuluivatkin ne käytössä eri tavalla. 

Minä muistan vain lehmien liekariimut ja heti paukahtaa muistinluussa Pikku Mantelin nurmeen painetusta rautatapista päitsiin  sidotun riimun kiviin rolahteleva, jo kulahtanut ääni. Nurmen kahahduksetkin voin mielessäni kuvitella. Ja sen, onko lehmä kalunnut nurmen lyhyeksi vai pitkänkin korren ylitse riimu laahaa.

Pollen omistaja olisi sen yksilöidyn riimunkin äänestä tuntenut.

Niin kuin minä tunsin Vinhan sen lattialla rapsuttelusta pihalla juokseviin tassutuksiin ja erilaisiin haukuntaääniin asti.

Vinha sai olla Unimäessä aina ilman pantaa, ilman narua. Joskus laitoin flexiiin kiinni kun autoon täytyi saada koska se ei sen kyydistä oppinut elämänsä aikana pitämään.

Nousin valoja laittamatta sängynlaidalle istumaan ja musertava murhe vyörähti ylitseni: Poissa Vinha on.

Eilen en kyennyt syömään koko päivänä. Vain kahvia muutamat kupilliset. Äsken nousi pala kurkkuun kun kaadoin reilun desin kauraryynejä, lusikallisen auringonkukan siemeniä ja puoli teelusikallista suolaa termokseen ja kuumaa vettä päälle, kiersin kannen kiinni ja jätin hautumaan: Kykenenköhän tuon syömään kun en tarvitse enää Vinhallekaan pihamaan metalliseen kuppiin lihaa ja "ratusia" lähteä viemään. Eikä Vinha enää koskaan jaa kanssani viiden munan munakasta josta puolikkaan sille jäähdyttelin. Siitä se tykkäsi. Sellainen oli sen viimeinen ateria muutama päivä sitten, jonka se kykeni syömään.

Eilen illalla jo pimeän laskeutuessa vanhimmat tyttäret porukoineen toivat Vinhan haudalle koristeasetelmia ja kynttilöitä. Vieläkin kynttilöiden tuike Kaivonkorvelta aamun pimeyteen elävänoloisia valopisteinä väikkyy. Ajattelen väistämättä, miten maakerrosten välissä Vinha on lopullisesti siinä, elävänäkin tyypillisessä asennossa johon sen jo kuolonkankeutta odottamaan kottikärryn kuuppaan asettelin. Siellä se viimeisen makuuksensa, poikieni nallemakuupussin ja maakerrosten alla uinuu unta jota ei ole ja josta ei enää herätä.

Vain ihminen, minä, sen voi uneksi lohduksensa kuvitella. Mutta se on hyvä kuvitelma, en ruksaa sitä ajatusta mitättömäksi. Se tuo lohtua vanhankin, jo monenlaisten tunteiden kuluttamien mielenriimun lenkkeihin.

Yöllä oli jokin uni, jossa putoili pommeja taistelukentäksi raunioituneeseen ihmiskylään. Lapsia räjähteli kappaleiksi ja yksi aasi meni verimössöksi droonin pudotettua pommin sen setolkkavyöhön (onkohan Gazan aaseilla semmoiset?) Kärsimysjuonteiset äidin kasvot (samat jotka näin uutisissa itkemässä lastensa menetystä) kysyi minulta, miksi sinä yhtä koiraa murehdit, katso tätä, ja sitten hän levitteli käsiään ympäröivää pommitusten tuhoja esitellen.

Niin, miksi surra näin kovasti eläintä kun ihmisiä noin hirvein, raukkamaisin toimin räjäytellään kappaleiksi. Ja aaseja!

Aina minulla on ollut tapana nostaa murheideni rinnalle verrokiksi milloin minkinlaisia maailman murheita jotka tuntuvat, ja oikeastikin ovat suurempia kuin omani.

Kun ensimmäinen vaimoni, Satu, sairastui lopullisesti skitsofreniaan, oli silloin menossa Balkanin sota ja samanlaisia kauhukuvia pommituksista ja joukkoteloituksien jäljistä levisi televisioiden välityksellä kaikkien nähtäville. 

Minulla ja tyttärillämme ,jotka olivat silloin vielä pieniä, oli kauhea suru käsillä kun seurattiin maamon mielen hajoamista tuhansiksi, käsittämättömiksi palasiksi. Palasiksi, joista ei ehjää äitiä nerokkaatkaan ihmismielen korjaajat lääkkeineen enää kokoon voineet kursia.

Äiti oli poistettava elämänveneestämme. Hänet oli puoli väkisin tyrkättävä "laidan ylitse" muuten olisimme kenties tuhoutuneet kaikki.

Skitsofrenia on sellainen pommi, joka kun perheen veneeseen paukahtaa, tuhoaa kaiken.

Niin kuin silloin Naton pommit Sarajevolaisten perheiden koteja.

Niin minä, tuonkin surun raastaessa lasten ja itseni mieliä, otin Euroopassa riehuvat sodat surumme verrokiksi. Siihen mittatikkuun, joka meillä kaikilla mielessämme on jos sen vain olemme huomanneet.

Kun on mihin  vertaa, niin silloin surussaan ei ehkä kaiva sitä kuulua napaansa sen kauemmin kuin on tarpeen. Tai kaivaa juuri sen ajan kuin on tarpeen. Ihan miten päin vain haluaa ajatella.

Joskus tuo oma napa on kyllä tosi syvä. Minulla riittää edellämainituistakin ajoista yhä nöyhtää kaiveltavaksi.

Konteksti tuossakin unen äidin kysymyksessä koirani kuolemaan on valtava, raju. Pakko kuitenkin itkeä itkunsa pienenkin murheen tullessa kylään niin ehkä ymmärtää sitten niitä isompiakin.

Vaihtaisinko tämän murheeni palestiinalaisäidin pommin verimössöksi räjäyttämien lasten äärellä murehtimiseen? Vaihtaisiko palestiinalaisäiti omansa minun murheeseeni?

Absurdeja, ehkä jopa korneja kysymyksiä. Niitä kannattaa silti aina kysyä kenen tahansa itseltään vaikka eläisikin elämäänsä turvassa (ainakin toistaiseksi) pommien putoamiselta.

Murheet on käsiteltävä, itkettävä, puhuttava, muuten ei ymmärrä niitä suuriakaan murheita jotka miljoonien elonpäiviä koristelevat. Valmistautua omallekin kohdalle niiden tulemiseen pitäisi osata lailla pahan päivän varmuusruokavarastojen.

Jos oletkin pommeilta turvassa, murheitta et elämässä selviä. Ja jos sen murheen, josta normaalein itkuin ja puhumalla eteen päin selviät, mitätöit ja unohdat, saattaa se nousta jossain vaiheessa suuremmaksi kuin se olisi ollut.

Umpihiljaisia, murheensa padonneita on tämäkin maa täynnä.

Lähitunteina, vuorokausina ja viikkoina, kuukausina jopa vuosina, ehkä koko loppuelämäni ajan tulen huomaamaan ajattelevani eri asioiden yhteydessä Vinha-koiraa. Ja kaiken kruununa kaipauksen auraa joka pantana päätäni kiertää ja sydäntäni itkettää.

Niin kuin huomaan ajattelevani tässäkin yhteydessä nuoruuden rakastettuani josta tuli ensimmäisten lasteni äiti ja joka niin kavalan sairauden omaksi joutui. Ja miten se menetys näkyy  vanhimmissa lapsissani vaikka he eivät sitä esille enää tuokaan.

Sain eilenillalla sanotuksi vanhimmalle, että kun ruuhkavuotenne ovat ohitse, lapset maailmalle lähteneet, käsittelemättömät lapsuuden traumat saattavat vyörähtää rajustikin selattavaksenne.

Vinha rapsuttelee esiin vaikka sitä ei enää ole: Flora-rasia, joka toisena levitemerkkinä "Alentajan" lisäksi puuronsilmärasvanani on tyhjeni ja tyhjentyneen rasian annoin aina Vinhalle nuoltavaksi. Samoin piimäpurkitkin jotka avasin kylkisaumoista veitsellä levälleen nuoltavaksi. En tiedä, ovatko ne hyväksi koiraeläimen vatsan toiminnalle, mutta ei se niistä ainakaan ripulia saanut.

Nyt, kun klon viisarisaappaat lompsahtelivat aamukahdeksan ylitse, puen ja lähden Unipurolle raivaamaan jäljellä olevaa, sakeinta kohtaa sen kuvion eteläpäässä oikealla puolen puroa täältä katsoen.

Ehkä painava tunne rinnassani hetkeksi kevenee enkä niin kovasti ajattelisi sitäkään palestiinalaisäitiä joka eilisissä pommituksissa lapsensa menetti. Tai niitä kymmeniä ja satoja muita saman kohtalon kärsineitä äitejä ja isiä. Se äärimmäinen tuska, jonka uutiskuvat välittävät, on miltei kestämätöntä katsottavaa ihmiselle, joka ei kaikista maailman kauheuksista huolimatta ole murheiden edessäkään turtunut.

Illemmalla

Kävin päivällä juomassa kaksi kupillista kahvia ja menin jatkamaan raivausurakkaani. Päivän urakoinnista huolimatta sinne jäi vielä ala, jossa menee ainakin kolme-neljä tankillista, mutta se jää nyt myöhemmäksi sillä lähden Sivukadulle huomenna.

Tulin pois neljän maissa, raapaisin saunalle tulet ja sitten kokeilin, kykenenkö syömään lohikeittoa jota jääkaapissa kattilassa vielä on. Lautaselliseni kiltisti pistelin, mutta jokin pala kurkussa yhä kaivelee eikä ruokailu ainakaan nautinto ollut.

Kun kävelin pitemmän lenkin kautta pois metsästä ja lopun matkaa tietä pitkin, ajattelin Vinhaa kuinka se alkoi vusahdella jo, kun olin vaikka sadan-kahdensadan metrin päässä tulossa ja nyt sitä vusahtelua en enää milloinkaan saa kuulla.

Vinhan flexi jonka lukossa panta lenkistään kiinni on ja eräs lyhyempikin ketju roikkuivat yhä oven vieressä ulkoseinän naulassa. Otin ne sisälle ja roplasin käsissäni niitä. Monet kerrat ne tuli kaupungissa Vinhan kaulaan kytkettyä kun kävelylle lähdettiin vaikka minä en niistä kaupunkikävelyistä koskaan pitänytkään.

Saunoessa pesin Vinhan vesioksennuksisia makuualustoja ja yhden maton. Panin yöksi likoamaan senkin mustan alusen jonka päällä se viimeiset henkäyksensä vetäisi. Kaiken tämän vaimeiden nyyhkäysten kera.

Nyt on jo iltauutisten aika. En halua katsoa niitä. Siellä voivat jälleen esitellä sotatantereiden äitin, isien ja lasten hätää ja kauheita, vain ihmisen "liian suuriksi kasvaneiden aivojen" (Kurt Vonnegut, Galabagos) avulla kehittelemien väkivaltakoneistojen verisiä saavutuksia; ruumiita ruumiiden perään; apokalyptisiä näkyjä kaupungeista ...

Enemmistö maailman ihmisistä on sotaa kaipaamattomia lajitovereita, mutta se yksi sotahullu, mammonaa, valtaa ja elintilaa kahmiva prosentti pilaa aina kaiken.

Ulkona paistaa pian täyteyteensä jälleen turpoava keltainen kuu. Vinha tuolla nurkalla ei ole enää sitä näkemässä niin kuin vielä oli edellisen kierron aikana kun sitä ulkona käydessäni kävin rapsuttelemassa. 

Niin nopeasti kaikki ohitse on.

Vinhan kuolema

11.10.2024 perjantai

Medioissa uutisoidaan tänään: Nobelin rauhan­palkinnon saa japanilainen ydin­aseita vastustava Nihon Hidankyō -järjestö. Heillä työnsä ja haaveensa ydin on, ettei 80-vuotta sitten  tapahtuneet Hiroshiman ja Nagasakin atomipommituhot maailmassa unhoittuisi eivätkä koskaan toistuisi.

Millaisiahan ajatuskuvioita Nobel komitealla lie harkintansa takana ollutkaan kun kirjallisuudenkin Nobel meni Aasiaan (Etelä-Korea, Han Gang) jossa sen naapuri, "Moskovan suuri ystävä" ja diktatuurikopio Pohjoisempi Korea väittää olevansa jo, ainakin melkein, ydinasevaltio?

Siivosin sisällä kun sataa vettä eikä metsurihommiin viitsi lähteä. Kun sade iltapäivällä väheni tihkuksi kävin pitkän lenkin Karisuolle. Siellä oli majava rakentanut uuden patopesän keskelle lettoa vesipeltoa eikä lähemmäs ollut menemistä. Liekö tuo latuskahäntä veijari padonnut Karipuron jostakin alempaa kun vettä näytti niin laajalti aukealle nousseen.

Olisi niillä siellä majavien paratiisi jos saisivat tappajilta rauhan.

Vinha taisi sairastua uudestaan, ei syö, latkii vettä ja kuseksii vain. Sisälle ei halua vaikka ulkona kastuu.

Päätä särkee vanhimman S:n lasten kompastelut ensikynnyksillänsä maailman suuntaan. Vinhan sairastelu siihen päälle, tai alle.

12.10.2024 lauantai

Havahduin äsken siihen, että joku alkoi kammeta vierestäni ylös. Tunne oli unennäön loppuja joten jäin hetkeksi horrostamaan, että jatkuuko tarina vielä. Ei jatkunut. Klo on viittä vaille 6.

Lämmin aamu eilisen tapaan (+10). Ei sada enää, tähdet tuikkivat eli pilvetkin ovat yöllä väistyneet. Klo nyt ½6. 

Kannoin Vinhan joskus aamuyön puolella sisälle. Tuossa se matollansa kuorsaili ja läähätti aamuun. Nyt en sitten meinannut ulos sitä saada vaikka märkä hätä sillä oli kun meni heti kyykistelemään. Ruoka ei edelleenkään sille maita. Kuono ei ole kuuma enää.

Vinha on nyt pikkuisen päälle kahdeksan, että pennuttamattomalle narttukoiralle se on jo ikä, jossa loppu voi tulla tuosta vain. En tosin tiedä, onko tällaisista tilastoja tehty, mutta elämän varrella on tullut vastaavia tapauksia nähtyä. Se minun 90-luvun pystykorvanarttukin alkoi näivettyä juuri tuon ikäisenä kun se ei suostunut tulemaan koiraäidiksi vaikka sulhasehdokkaita käytin useamman kiiman aikana. Se kieräytti aina hännän takapuolensa yli jalkoväliin ja näytti uroksille hampaitaan jos yrittivät. 

Isä oli äskettäin kuollut kun hänen viimeiseksi jäänyt koiransa, pieni ja luiseva ajokoiranarttu alkoi loppusaltaan samalla tavalla sairastella, jätti syömiset eikä tainnut juodakaan mitään. Äiti ja Eikka, joka oli vielä kotona, olivat laittaneet sille petin autotalliin jossa se lopunhetkiään riutui. Äiti sitten soitti minulle, että voisinko käydä lopettamassa Hulan että jos se miten kärsii. Kävin sitten vasaran kanssa kylässä.

Yhdelle lähisukulaisen saksanpaimenkoiralle kävi suurinpiirtein samoin ja minä jouduin jälleen pyöveliksi. Sillä kertaa aseen kanssa. Juurusveden rannalle sen koiran kymmenvuotinen elämä päättyi.

Tyttären kaksi huskya alkoivat muutama vuosi sitten myös edellämainitunlaiset kitumisensa. Toisen lopetin minä ja toisen MA. Tuolla ne kuusentaimikossa parin sadan metrin päässä kivillä vuoratussa haudassa  molemmat ovat jo melkoisen lahonneita entisiä eläviä.

Eilinen päänsärky meni keskiyötä kohden mentäessä ohitse. Luulin, että olen valveilla, mutta nyt mietin, olivatko ne tunnit unta vain kun siinä koko ajan vuoropuhelua tapahtui.

Sain eilen Sonjan porukoilta lohta ainakin kilon. Keitinpä siis voimakkain maustein maustetun lohikeiton ja loput paistoin pannulla. Niitä jäi vielä iltapalaleivänkin päälle nostella.

Tänään on paistanut välillä aurinko, välillä ropsautellut vesikuuroja, kuten juuri nyt, kun meinasin lähteä lisäämään kalikoita saunan kiukaan pesään.

Pyrstötähtikin olisi uutisten mukaan ollut nähtävissä nyt illasta. Ehkä se jossain näkyykin sillä ei pilvet koko taivasta peitä täälläkään. Muuten viisveisaan niiden perään, onhan ne jo tarkkaan tutkittu, mistä kyse on. Kuu on sen verran suurentunut jälleen, että eteläisen puoliset taivaanrannan pilvenriekaleet heijastelivat keltaista väriä.

Muumi ja pyrstötähti oli pikkuisena poikana pelottavaa luettavaa.

Vinha vaipuu välillä syvään unen, tai ehkä jopa tajuttomaksi. Ei se valita, ei vingu ei sätkähtele, makaa pitkin pituuttaan minne sen vain asettaa jos ei itse jaksa siirtyillä.

13.10.2024 sunnuntai

Klo vieri juuri puolenyön ylitse. Piti nousta lattiaa luutuamaan.

Vinha nimittäin ruilautteli oksennuksen makuualustalleen ja lattiallekin vähän. Vein lyhyen maton saunalle korvoon likoamaan. Oli se jo muutenkin pesun tarpeessa. Koira halusi ulos ja sinne se jäikin. Onkohan aamulla missä kunnossa, elossakaan...

Sumuinen aamu, kello eilisen tapaan vaille kuusi kun heräsin unesta, jossa Eräksen kanssa istutettiiin metrin korkuisia, sinikukkaisia ukonhattuja keskelle Villelän polkua, Unipuron ylityskohdalle.

Ukonhattu on kaunis kukka, mutta sen koko suku on tappavan myrkyllinen. Jos haluaisin niitä pihaani, Näläkämäen kuusikossa olisi esiintymä josta voisi alkujuuriston hakea. Taisi olla kukassa se pitkää vartta kasvava puska kun ne viimeksi näin. 

Unen ukonhattujen tarkoitus oli eutanasiavalmistelut Vinhalle. Miten sitten olisin myrkyt kukista uuttanut, niin eipä sitä unen kemistit selittäneet.

Eilen tunnustelin koiran kaulaa kun se kakostelee ja hengitys vinkuu, niin huomasin että ruokatorven ympärille on kasvanut suuri, löllöinen kasvain. Olisiko jokin ärhäkkä syöpä?

Johonkinhan täällä on kaikkien kuoltava, koirienkin.

Entisaikaan metsästäjillä oli kunnia-asia jahtikaverille viimeisen palveluksen tekeminen vaikka se on yksi niistä rankimmista asioista joita raavaatkin urokset kavahtavat.

Ehkä ukonhattu-unikin oli valmistautumista siihen, mutta sen enempää en koirani vaivoja lähde medikalisoimaan. Luonnollinen kuolema olipa syy mikä tahansa.

Aamukäynnillä ulkona pyysin nätisti Vinhaa tulemaan sisälle ja niinhän se vain tuli vaikka kovin oli varovainen, huojahteleva sen askel. Ja nuo pienet ovenedusrappuset olivat ylen vaikeita sille nousta.

Se kärsii vaieten tai sitten siihen ai koske lainkaan. Eilen se horjuskeli syömässä ruohoa jota se sitten limaisena sotkuna oksensi keskelle tietä. Eli yritti itsehoitoa vaivoihinsa niin kuin ennenkin, mutta ei se taida nyt auttaa.

"Koiran kuolema" on yksi Timo K. Mukan novelli. Pitäisi sekin lukea lohdutuksekseen. Tai kirjoittaa oma.

Öisestä unesta johtuen kävin lapion ja sankon kanssa Näläkömäessä. Löysin menneen kesän laitumille jo kukintansa karistelleen ukonhattujen ryppään. Sen vieressä huomasin kyläkellukkaryhmän myös. Kaivoin molempien juurista sankoon sopivan määrän ja tultuani pihaan menin Kaivonkorvelle lapioineni.

Aloitin Vinhalle haudan kaivuun Ison Kuusen juurille. Hautakiveksi katsoin jo kaivon luona olevan isohko kivenlintin. Siihen voin talttailla ainakin nimen jos en synnyin- ja kuolinvuosiakin (2016-2024).

Suruntunteita lamaannuttaaksni kävin raivaamassa Unipuron tämän puolen vesakot loppuun, jatkan sitten toista puolen vaikka huomenna.

Mieli on kertakaikkisesti maassa nyt.

14.10.2024 maanantai

Heräsin vesikupin emaliseen kolkkeeseen kun Vinha nuoli sen tyhjennyttä kupua kiuaskaminan edessä olevaa tiilirivistöä vasten. Sitten se yökkäsi ja kun nousin katsomaan, lattia lainehti vetistä limaa hervottomana makaavan koiran ympärillä. Klo oli 03.09.

Otin Vinhan syliini ja kannoin ulos sinne levittämäni mustan kynnysmaton päälle. Ajattelin illalla jo valmiiksi asian, sillä tiesimme molemmat kuoleman saapuvan Unimäen pihamaalle tänä yönä rankkurin haavi luisissa kourissaan. 

Kävin sisällä laittamassa lämpimämpää vaatekerrastoa päälle (olin alasti) ja tulin takaisin hervottomana makaavan koiraystäväni luo. Juttelin sille ja silitin ja silitin ja itkin ja itkin. Sitten keksin ruveta hyräilemään ehkä tilanteeseen sopimatonta lastenlaulua keijusta ja menninkäisestä. Kun olin hyräillyt sen loppuun, otin hieman rennomman rallin laulaa osaamattomille äänihuulilleni. Vinha nosti päätään kuin olisi halunnut sanoa, että elä ennee. 

Laitoin kännykkään videokuvaamisen päälle, valon ja älytehosteen ja kuvasin Vinhan viimeiset hetket talteen. Ilman itkuun purskahtamista se ei tapahtunut. Klo oli tuolloin 04.11 ja se hänen kuolemansa hetkeksi tässä kirjattakoon.

Olisipa nyt joku täällä kertautuu mielessä sillä nämä hetket ovat raskaita yksin kantaa.

Pojat tulevat itkemään kamalasti myös kunhan videon katsovat, mutta ehkä se antaa ymmärrystä lainalaisuuksista joihin kuolema kuuluu elämän väistämättömänä osana. Ehkä helpottaa sekin, kun nyt videolta näkevät, että rauhallinen ja kivuton oli lähtö koiraystävällämme.

Hyvästi Vinha! Mukavia olivat vuodet jotka yhdessä vietettiin. Syksyiset marjareissut niistä parhaina mielessä nyt. Itkuani en pidättele. Tänne korpeen sopii vaikka suruani ääneen huutaisin.

(Video piti lyhentää alkupuolelta bloggerin julkaisuasetuksien mukaisiksi.)

Tuuli ei tarvitse ystävää

6.10.2024 sunnuntai

Unessa kirjoitin runoja ja piirtelin vänkylöitä savolaisukkeleita vastamaalattuihin cybroc-levyihin. Työmaan pomo tuli karjumaan telineiden juurelle. Nakkasin valkokypärää nenään kumikengällä. Se rupesi itkemään, mutten säälinyt vaan runttasin vasaralla niskaan ettei jäisi kitumaan kun lähden Ruotsiin.

Enpä muista, että olisin unissa itse ollut väkivaltainen. Pikemminkin alistuvainen aina vain. Paitsiettä sotapainajaisissa ainakin ampumaan olen ryhtynyt.

Ehkä näitä olivat sanat joita piirrosten lomaan nakkelin:

halla sumuttaa nurmea kuuraan

alla

liero lämmössä mullan

 höyryinsä saunassa

 talveksi petiänsä petaa

Poetiikka ei taida kuulua unenminänikään vahvuuksiin.

Edellisessä julkipanossani mainitsin Susanna Haaviston laulaneen Huomenna sinä tulet. Myöhemmin päässä sykähti, että ehkä se uneni juttu olikin Samuel Beckettin Huomenna HÄN tulee-näytelmä.

"Julkipano", hmh. 

Mm. virastojen rakennusvalvontatoimistoissa julkaisevat asiakirjoja (rakennuslupia) ihan viikoittain termillä Julkipano.

Ylen sivuilta tavasin artikkelin äskettäin Manhattanilla 89 vuotiaana kuolleesta suomalaissyntyisestä Iria (Irja) Leinosta. Hän ei ollut poistunut ateljeestaan vuosikymmeniin muuta kuin kauppa-asioille ja tarvikehankintoja tehdäkseen. Maalannut hän oli koko ajan. Nyt tauluja on ateljeesta löytynyt tuhannen sivellysnäytteen verran. Keramiikkaa myös.

Koska taiteilija on kuollut, niin pianpa hänen töistä paukutetaan huutokaupoissa miljoonien dollareiden hintoja ja jobbarit meklareineen rikastuvat sormia napsauttaen.

Irialtakin taiteentekeminen olisi ehkä loppunut jos jo ensimmäisistä tauluistaan olisi miljoonia kuittaillut. Tai sitten ei.

Taiteilijan jälkiä nuuskimaan ovat lähteneet myös audiovisuaalisten kuvien työstäjät ja dokumentaristit. Heidän jakomieliset roolinsa paljastuvat näistä sanoista::

"– Meille kiehtovaa myös elokuvan kannalta on se, kuka päättää, kenestä saa tulla taiteilija. Kuinka taiteelle luodaan arvo, ..."

Vettä satanut. Kävin silti nyt ennen hämärän laskeutumista puolentoista tankillisen verran karsinta-raivaushommissa Unipurolla. Läksin pois kun vesi alkoi valua selästä persieen aina kumikenkiin saakka.

HT soitti saunan lämpiämistä odotellessani. Itse yritin soittaa Tapiolle Kittilään, mutta puhelu katkesi ennen sanankaan sanomista enkä sitten viitsinyt koettaa uudestaan.

Mukavalta tuntui mennä saunaan kun kylmäkin hyrräytteli. Pesin korvossa muutamia vaatekertoja ja laitoin saunan naruille kuivumaan. Saunan kuumuudessa tuoksui Äidin pyykkipäivälle. (Taas Äiti ja pyykkiä....)

Eilen rakentelemani keitto on hyvää. Silppusin sekaan monen juureksen lisäksi tavallista kaalia ja vihreitä papuja. Valkosipuliakin laitoin enämpi kuin moni kokki hirviäisi. Kevyesti öljyssä ruskistettua, yrteillä maustettua kanaa jälleen proteiiniksi. (Ja taas keittoruokaa!)

Keittoja rakennellessa toistan mielessäni erään elokuvan ihmissyöntiä harrastavan "seuran" reseptiä. Niissäkin käytettiin runsaasti sipuleita ja juureksia sekä vahvoja mausteliemiä, ja että keittoon pantava liha on suolalla marinoitava ihan ensiksi. (Ja taas muistelen iäneen samaa elokuvaa!)

Eliaksen kanssa puhelimessa. Hän on lähdössä opiskelijatovereiden (5) kanssa Helsinkiin FinnBuild-messuille. Osallistuvat yliopistojen väliseen siltasuunnittelukilpailuun. Ovat saaneet matkakustannukset sponsoreilta.

Aloitan brittiläisen "Perikuninkaallinen skandaali"-sarjan katsomisen. Klo on 19.30.

En voinutkaan vielä aloittaa kun JN soitti Ylitorniolta.

Luinkin sitten Yleltä:

"Nämä kohdat Raamatusta paljastavat, miksi joukko suomalaisia kristittyjä poliitikkoja tukee Israelia niin kiivaasti"

Ja ingressi:

"Joukko hallituspuolueiden poliitikkoja haastaa Suomen ulkopolitiikan linjaa. Osa herätyskristityistä pitää Israelin suhteen ohjenuorana muun muassa Mooseksen kirjaa."

Jutusta käy ilmi kuinka uskonnollinen fundamentalismi suomalaistakin yhteiskuntaa kalvaa sisältä&ulkoa. Vaarallistakin se on jos hengellinen puusilmäisyys saa vankemman sijan valtaa käyttävien mielissä, puolueorganisaatioissa ja poliittisissa propagandakoneistoissa.

Päiviräsästen ja villeltavioiden yms. koekiekot pitää ampua yksi toisensa jälkeen raakasti alas ja tutkia niiden sisukset tarkoin kuin tutkivat parhaillaan Ukrainaan alasammutun, Venäläisen erikoiskokoisen- ja tekniikkasisältöisen droonin jäänteitä. (Ja taas päiviräsäsiä ja villetavioita!)

Ylen artikkeli aloitti ihan hyvällä analyysillä. Nyt vain faktatiedon rummuttamista lisää valepropagandan kukistamiseksi.

Turha lienee kuitenkin toivoa valheen kuolemaa.

7.10.2024 maanantai

Hellassa paksavat näreiset pilkkeet ja vesi kiehuu.

Heräsin jo ennen neljää mukavan unen näkemiseen enkä halunnut unehdukseen sitä painaa. Sen loppu häämötti jo siellä rannassa jonne unenkumppanin kanssa seuraavaksi kumisaappaissamme lampsittiin (Minulla ne olivat palkeenkielillä ja villasukat märät.)

Makustelen tässä unennäkyä kahvikupillisen ensipuraisun kanssa ja ajattelen, että jos uniaan saisi tallennettua katselulaitteelle katseltavaksi, niin sellaisen tekniikan edistymistä minäkin kannattaisin.

Mutta unihan on parhaimmillaan pelkkä tunne ja tuskin sellaisen kopiointi uskottavasti koskaan toteutuu.

Jäävätköhän ne ihmiset mitenkä paljosta paitsi jotka eivät herättyään uniensa sisältöjä kykene muistelemaan?

Itselleni sellainen tila olisi ikävä kokemus. Se olisi sama kuin pitäisi lähteä hommiinsa kahvitta ja puurotta.

Mikä puuROTTA, kysyy lapsenmielensä säilyttänyt.

Satulla oli aikoinaan hoidossa pikku Taina joka ihmetteli viikonpäiviä luetellessaan, että miksi hänen nimensä on kaikissa muissa päivissä, mutta ei keskiviikossa? Lakkaako hän olemasta aina keskellä viikkoa?

Satu-nimen voi muuten taivuttaa oikein myös d:n kera: Satun, Sadun. 

Satua taivuttelin fyysisestikin kaikin tavoin niiden neljäntoista vuoden yhdessäelomme aikoina, mutta viimein sitten ikävistä ikävin sairaus otti hänet taivuteltavakseen eikä minkään sortin lääkärit eivätkä unehdukseen turruttavat lääkkeet mitään sille mahtaneet.

Monia asioita tunkee mieleen unista ja sanojen siemenistä joita herättyään mielensä kynnökseen sylkee kuin nauriin siemeniä kaskeen.

Unesta tulivat mieleen tainat, tainoista viikonpäivät ja Tainasta haetari ja haetarista Giulietta jota Satukin soitti niin, että eräänkin asumamme kerrostalo-osakkeen rappunaapuri Mr. Joki ainakin hermostui. 

Sitten Satusta mieleen ujuuu ihmistä väkisin mutkille paukauttelevat elämän kolhut ja mielisairaalat ja mielen tuskat....

Matti Pulkkisen "Ja pesäpuu itki"-teoksen tarina tunkee nyt mieleen, ja Keneyn "Yksi lensi yli käenpesän". Mistähän laatikosta ne kirjat löytäisin jos kotio mentyä alkaisin penkoa?

Tämänkaltaisissa mielentiloissa niitä joskus luin, mutta tuskin enää samaa vaikutusta ne aiheuttaisivat.

Luettelo mieleen nyt tunkevista muistoista ja asioista olisi loputon jos sen alkaisi allekkain näkyviin kirjimään. Muistojen multaukset menevät helposti uusiksi kun menneitä mieleen lapioituu ja yksityiskohtia kierähtää auki kipeimpien päivien kohdilta. Estimiä ei näille vyörähtelyille mieleen nouse.

Siksi kai edes unet pientä lohtua tuovat. Miksei myös onnellisista hetkistä otetut valokuvatkin.

Iltasella

Aamun mukavien unien muisteluiden kääntyminen vähemmän mukavien asioiden jankkaamiseksi ei kuitenkaan häirinnyt sitä, että loppusaltaan metsässä vietetty valoisan aika terapoi tunnepuolen joltisenkin kohdilleen. 

Sain raivattua Unipuron vartta jo toiseltakin puolelta pitkän matkaa. Ehkä huomenna saan aikomani puolen tehtyä ja jää sitten vain etelän puolen sakelikko. Pitää siellä ainakin lehtikuusille käydä vapauttamassa tilaa kasvaa. Nyt niiden siellä täällä hentoina huojahtelevat puiset varret ovat sen verran jo korkealle leppien, raitapajujen, pihlajoiden, kuusien, petäjien ja koivujen puristuksissa kasvaneet, että lähtisivät varsin oksattomina patvimaan tyville paksuutta.

Noiden lehtikuusien taimet ostin Vuokatin (tai Sotkamon) taimitarhalta 2005 tai 2006 kun Kaken kanssa poikettiin Katinkullan työmaalta lähdettyämme sinne ja sattui olemaan 300 kipaleen erä polkuhintaan (100€) poistolaarissa. Ei niistä neljänneskään ole elämään tointunut eikä kasvuvauhti selvinneilläkään päätä huimaavaa ole ollut. Mutta ovatpahan omanlaisinaan väriläikkinä syksyisessä metsässä kellastuvine neulasineen.

Soitin päivällä KGroupille ja sieltä tulee ostomies torstaina tarjoukselleen pohjaa katselemaan. Iisalmen IPOn äijää ei ole kuulunut, ei näkynyt.

Metsälehti hehkuttaa, etteivät myyjän markkinat puukaupoissa vieläkään ohitse ole. Mäntytukista tarjotaan edelleen kohteesta riippuen jopa yli 80€ motilta.

Kun ajattelenkin vähäisiä petäjiköitäni ympärillä olevien, selluliemiksi jo alunpitäenkin tuomittujen, tuhansien hehtaarien kokoisten puupeltojen puristuksessa niin mieli itkee jo valmiiksi mahdollista puukaupan toteutumista ja jälkiä joita tunteettomat koneet tunteettomine kuljettajineen tilalle pitkäksi aikaa aiheuttavat.

Mutta pankkiryöstökään ei tänä päivänä onnistu enkä krypto- tai muitakan valuuttahuijauksia osaa tehtailla. Saatika että rakennella ohjelmia joilla yksityisiltä, varattomilta eläkeläisiltä veisi viimeisetkin sentit niin kuin rikollisliigat ja yksittäiset nettihuijarit laittavat algoritmit alati sytkyttelemään.

Oikeaan olkapiähän ja käsivarteen pakottaa aikalailla vietävästi.

8.10.2024 tiistai

Huussissa istuessani ajattelin Letus Einaria ja hänen savolaismurteisia kielikuviaan joita Väinö Mentu kävi hänenkin luonaan muistivihkoihinsa tallentelemassa. Letus olisi luokiteltu, ja luokiteltiinkin ainakin armeijan matrikkeleihin jo aikanaan lievästi kehitysvammaiseksi ja veljensä Veikko jollain muulla silloiseen kielenkäyttöön vakiintuneella, kehitysvammaisuutta tehostavalla etumerkillä. Ehkä tylsämielisyys-termillä niin kuin "meijän poijat" Kuopion Alavan Lastenlinnan diagnoosilehdelle.

Mutta niinpä vain nekin eripariset vanhatpojat metsämökkiänsä kahdeksankymppisiksi asuttivat. Taisi se Letus kuolla viinaan hieman nuorempana. Veikko oli absolutisti.

Syksy puottelee jo koivuista lehtiä ja huussinkuusessa olleen oravanpesän ovat tintit hyönteisiä etsiesssään hajotelleet takaisin metän roskaksi. Niitä ajelehtii huussipolulla ja seassa näkyy olevan eristevillasta paperisilppuun kaikenlaista törkyä. Letus sanoisi niitä pärtöksi. Hiilenhäkää se murahteli hääryksi.

Hesarissa, josta nyt siis voin lukea vain alkukohahdukset, suomalaisprofessori piästelee ilmoille "hätähuudon": "Atte Korhola perehtyi kristilliseen oikeistoon ja löysi ryhmän, joka haluaa kristittyjen haltuun kaiken: hallinnon, perhe-elämän, liike-elämän, taiteen, koulutuksen, median ja uskonnon."

Korhola tarkoittaa hätähuudollaan amerikkalaista yhteiskuntaa, mutta kyllä hänen profetiansa kuvaa suomalaistenkin politiikan pariin änkeytyneiden uskonsotureiden suuntautuneisuutta jota kuvaa vahvistaa perussuomalaisten irtiotot jopa hallituksesta käsin. Jälkimäisiä ei haittaa edes ateistimestarinsa puhemiehen paikalla valjuilu sen enempää kuin kyynikko Purran näennäinen hammastenkiristely. Persujen puolueohjelman pienellä präntättyyn osioonhan on lueteltukin politiikan rajojen venyttely millaisin keinoin tahansa kunhan se vain hyödyntää niitä itseään.

Iltasella myöhällä huiluavat värittömänhailakat revontulet Pohjoisesta Etelään.

Puutarhuri on aikasten kipeänä jälleen. Komensin poikia ripustelemaan pyykkejä ja laittelemaan ruokia ja tiskaamaan ja ... .

Minun pitäisi varmaankin olla Sivukadulla hoitelemassa kotia, mutta vielä on täällä hommia vaikka Villelän polusta Pohjoisen rajalle kuusikkorintuuksen sainkin tänään hoideltua. Unipuron kahta puolen olisi loputkin, mutta huomattavasti sakeampaan kasvanutta. Suoraa, ohutta, pitkää koivunrotkulaa on tiuhoin välein kohtalaisesti.

Hirvi oli kulkenut edellisyönä savotallani, mutta ei ollut omppukasalla eikä nuolukivellä käynyt. Ehkä se vain pakeni jotain.

Sahailen sinne tänne uusille nuolukiville sopivia pitkiä kantoja valmiiksi jos tulisi hankittua niiden nokkaan suolatopat sittä kun siltä tuntuu, tai muistan. Tai sattuu rahaa olemaan. 5-6 €uroo maksavat per pala.

Tapio soitti Seutulasta. Oli ollut Englannin Walesissa "Marttojen maratonilla" S:nsä kanssa. Siksi se puhelu ei onnistunut edellisiltana kun Lontoon pulut istuivat satelliitin ohjaimissa.

Olkapäät ovat tajuttoman kipiät sahan heiluttelusta.

Pitäsiköhän Vinhallekin hankkia kuorsauskiskot.

9.10.2024 keskiviikko

Nukuin kuuteen. Pakkasta muutama aste. Laitoin hellan ja kiuaskaminan pesään tulet ja pian tupaan levisi miellyttävän lempeää lämmintä. Vinha oli koko yön ulkona ja vähän kuono nullollaan kun sisälle tuli. Kun se tuohon matolle kierähti, alkoi välitön kuorsaus. 

Onkohan koirien unen määrällä mitään rajaa?

Hesarin tilaukseni siis loppui, joten joudun tyytymään sen otsikoihin ja muutamiin ei tilaajille-avautuviin yleisjuttuihin. Harmittaa se, sillä nytkin siellä olisi pari kiinnostavaa artikkelia aivoille aamiaiseksi.

Ylenuutisten sivuilta saa kyllä ainakin kauheisiin sotiin liittyvää materiaalia mielensä pahoittamiseksi ihan kylliksi.

Tänään alkoivat luvatut kovat tuulet. Nyt jo illan hämärtyessä ei vielä sada joten ulkona riehuvien ilmavoimien lujaa puhakkaa on mukava kokea. Vinhakin siitä tykkää ja joku muukin siellä jossain minun laillani. Kunhan eivät vain pellit katolta puhurien matkaan irti kiskoudu. Huussinkuusetkin uhkaavasti taipuilevat vaikka ovat niin paksuja.

Floridassa tuulenpyörteiltä meni jo toistamiseen jengat ja meriltä vyöryy vesimassat maalle murskaten ja rikkoen kaiken eteensä sattuvan. Miljoonat lajimme edustajat pakenevat ja ne, jotka köyhyyden tai muun esteen takia eivät mierontielle voi lähteä voivat luottaa vain tuuriinsa joka ei paljoa luonnonvoimien pauhatessa turvaa anna. Rikkaillakaan yhteiskunnilla ei ole järjestelmää joka imuroisi kaikki tuhon tieltä turvaan.

Mielessä soi tuulella ei ole ystävää-laulu, mutta ei tuuli ystävää tarvitsekaan. Ihminen kyllä, niin tuulta kuin ystävänkin.

10.10.2024 torstai

Paulus Aleksiksen nimipäivä. 

Miten itkisikään herkkä Aleks Stenval (Kivi) merkkipäivänään globaalisti vaarallisimpiin kuuluvaa tietoa joka tänään, kaiken elokehässä ihmisen toimista ennestään kertovien menetysuutisten lisäksi, kertoo selkärankaisten  sukupuuton edenneen 73 prosenttiin, joidenkin jopa yli 80 prosentin. Ja kun päälle vyöryvät maailmanlopun kuvat perättäisistä, hurrikaanipyörteillä maustetuista Floridan vetisistä hirmumyrskyistä ja pommein toteutettavista ihmisinfran räjäyttelyistä siellä sun täällä ja niistä kaameimmin elävin kuvin Lähi Idässä ja Ukrainassa.

Keitele Groupin metsäasiantuntija kävi. Hän ainakin paneutui asiaansa ja jos ei eurojen määrissä eri firmojen välillä ole eroa, harkitsen kauppoja hänen edustamansa firman kanssa. Hän ei ainakaan aukkohakkuuta edes ehdotellut vaan kävi lävitse tarkoin perusteluin, millainen hakkuutapa paras oli. Ja se, mitä perustellen ehdotti, oli järkeenkäypää ja teki olonikin paremmaksi sillä maisema ei niin tehden täysin tuhoudu edes väliaikaisesti vaan metsä kasvaa mosaiikkimaisesti edelleen. Ainut on tietenkin koneiden raskaat jäljet jotka painavat sammalikkovarvikot paikkapaikoin muralle. Tosin talvihakkuna ei ihan niin pahasti kuin  sulan maan aikaan.

Maanantaina käy vielä minulle ennestään tuntemattoman Harvestan asiamies ja sitten tarjouksia vertailtavaksi lieneekin ihan nokko.

Pari ikävää uutista tälle päivälle, mutta ovat lähi-ihmisiä koskevia arkoja aiheita, etten niitä "julkipane". Mieltäni ne kuiten sälöille lyövät kuin myrsky pahimmoilleen taipuvaa puuvanhusta. Katkeaa ei katkea...

Pohjoismäessä, Äetini syntysijoilla on ukin 1800-luvulta alunpitäen kasvamaan juurrutettu humala löytänyt paikkansa pihamaalle kasvaneen vesakon suurimmasta pajuraidasta. Ennen se kasvoi tuvan oven kahtapuolen. 7.10. lisäämässäni valokuvassa se vielä siinä on. Täytyy käydä, jos muistaa, keväällä juurta tonkaisemassa ja siirtää sen geeniperimää tänne ja Sivukadulle. On varmaankin sitä humalaa, jota aikoinaan ovat sahdinpanemiseen käyttäneet.

Matin ja Satun ymmärrys

28.9.2024 lauantai

Havahduin vähän väliä  veden kohinaan katolla. Avotaivaan alle jäänyt sankko oli puolillaan, että siitäkin voi vesimiäriä piätellä.

HS:n nettiuutisten tuorein artikkeli karjahtaa "Elokapinan veri-isku saattoi sittenkin osua oikeaan: Suomi aikoo kasvattaa turvetuotantoaan"

Otsikossa on virhe. "Veri-isku"  oli ruotsalaisen aktivistiryhmän Återställ våtmarkerin masinoima johon ne saivat apua suomalaiselta Elokapinalta. 

Uutisointi asiasta on ollut sekavaa. Siihen päälle mystinen Kansan Syvät Rivit murjaisi nettiin, kuin tökerön vitsin, ääntenkeruun Elokapinaliikkeen lakkauttamisesta.

Elokapina-järjestön lakkautus tuohtuneiden ääniä keräämällä ei onnistu, laista ei sitä tukevia pykäliä löydy.

Eduskuntatalon suunnittelijan lapsenlapsenlapsi, Terike Haapoja asettui kapinallisten puolelle:

"”On selvää, että aktivistien tarkoitus ei ole ilkivalta tai tuhoaminen, muutoin he olisivat valinneet aivan eri keinot"

Väreillä oli iso merkitys Ukrainan Maidan-kapinallisilla. Seuraukset olivat rajut.

Valkovenäjällä pantiin värivallankumoukselliset kaltereiden taa tai ajettiin maanpakoon koska mustavalkoinen Moskova käski.

Moniväristen sateenkaarilippujen alla ihmisoikeuksien puolesta marssivia toivotetaan myös Suomessa helevettiin. Kristikansan käsikirjan mukaan homot hirteen, tulkitsee julkisissa kommenteissaan kokoomukselainen kirkkovaltuutettu Antti Pekolakin Porista.

Värit, ne ovat vihonviimeinen asia joita mustakantista, pienipränttistä raamattua lapsesta saakka lukea tihrunneet päivi räsäset kaipaavat. Pimeyden suunnasta  maailman värispektriin katsominen tekee oikeasti kipeää.

Ainoa osapuilleen onnistunut "värikäs" vallankumous taitaa olla Portugalin Neilikkavallankumous 1974. Kaikki muut värisymbolein aikeitaan kertoneet on rusikoitu joukkohautoihin.

Suomenkin sisällissodassa kaksi väriä kertoi osallisten puolet. Köyhälistöllä se oli jo valmiiksi verenpunainen, mutta niin vain vahvemman valkoiseenkin punaista rantua tarttui eivätkä sitä enää unohdusten lipeävedetkään hohtavaksi liottele.

Kyseenalaisen värikkäitä vallankumouksellisia löytyy historiasta henkilöinäkin. Ei tarvitse kuin ajatella Che Guevaran sirppi/vasara logoa niin on peitettävä silmänsä monelta verenpunaiselta tosiasialta.

Kun sateet hellittivät harvensin tienvarren ruusupuskan. Illan kallistuessa jo hämärään päin tein yli kolme tuntisen metsälenkin. Sen varrelle sattui Onnin, Erkan ja Annin (vainajoituneita jo aikoja sitten) mökki joka pöjötti orpona punaisena keskellä aukioiksi riivityillä kivikkopeltopohjillaan. Viimeksi siitä kulkiessani kuusikko oli kasvanut jo melkoisiin mittoihin, mutta ei se kyllä vielä aukkohakkuuiässä ollut. Ketä lie nykyiset metsämökin omistajat, mutta kovasti käytetty ei ole polku tupasen ovelta lankuin peitetylle lähteenkorvalle.

Saunaa lämmitellessä tekaisin omppupuolukkavispipuuron.

Unen eteiseen otan Hannah Arendtin "kolmen pointin" opinkappaleet.

Antisemitismi

Imperialismi

Totalitarismi.

Vastausten etsijää ei muu auta uutisten pommittaessa sotaisilla otsikoillaan.

Israelin teurastuskone on tappanut Hizbollahin "korkeimman", elossa pysytelleen partaukon esikuntineen 20 metriä syvään, rautabetonilla vuorattuun kellariin. Siinä sivussa meni pirstaksi tuhatkunta libanonilaista siviiliä ja miljardien arvosta asuininfraa. Saastemyrkkyjäkin tuprahti aiheuttamaan ilmastoyskää täällä Pohjolassakin. 

Israel uhkaa jatkaa terroristeiksi rekisteröimiensä täystuhoon tähtääviä tuhotöitään malliin Gaza niin kauan, kunnes siviilejä ja terroristeja erottelematon oma terrorikampanjansa on kliimaksinsa saavuttanut.

Kun tulossa oleva Iranin ja Israelin pommien kopittelu alkaa, on se jotain  niin hirveää jälleen kerran, ettei ajatella uskalla.

Kymmenen käskyn viides ei edes kaikuna pomminen jytkeessä erotu vaikka juutalaisiinkin päihin on taottu selityksineen: "Älä tapa. Tämä ei tarkoita vain jonkun tappamisen kieltämistä vaan myös kieltoa vahingoittaa toista henkilöä fyysisesti."

Siellä kääntävät poskensa lyönneille kaikki muut, mutta ei syvästi hartaat netanjahut joilla on vahvin sotanyrkki läimiä vaikka kaikki muut hengiltä.

Minun mielipiteeni takana ei ole antisemitismi eikä mikään muukaan ismi vaan vain se, minkä silmilläni näen ja korvillani kuulen: Ihmiskeksintöjen aiheuttamat, kaiken tuhoavat rouhaisut maapallon kyljillä.

Israelin toimilla ei enää ole mitään tekemistä juutalaisuuden kanssa. Vain ja ainoastaan sotahulluuden ruokkiminen Netanjahun voimantunteisessa komennossa.

29.9.2024 sunnuntai

pakkasaamuun herää maailman tämä kantti

kuunkynsi oranssisen kehränsä sisällä, 

ja kuura maassa

Nuista toisteisista asioista niin monet runot on ihminen harmaata maailmaansa värittämään väkertänyt.

Unessa eräs T keitti muuripadassa lakanoita ja pannulappuja. Mulskutti niitä tulisesti kuohuvassa lipeävedessä äitini pyykkipulikalla. Menin sanomaan kuumissaan huhkivalle pyykkärille, että palauttaa sitten pulikan, se on menossa Mökin Akan Museoon.

Iltasella myöhällä

Yritin katsoa elokuvia, mutta ei ne nyt huvita vaikka epäilyttäviksi laatudraamoiksi kriitikot ovat niitä tähdittäneet. Luen mieluummin.

Kävin ulkona, tuuleksii. Pohjoisen suunnalla Otavan kuvioissa meni juuri satelliitti. Jos joku tuttu siellä jossakin olisi ollut myös ulkona ja vilkaissut seitsemän veljeksen tähtiin, olisiko hän lähettänyt mulle terveisiä?

Entä olisiko hän pohtinut liikkuvasta pisteestä samaa kuin minä: Vakoilu- vai jokin tavanomaisempi sääsatelliittiko se siellä pujottelee.

Ainakaan sitä katselija ei olisi osannut ajatella kuinka minä joskus haetarin mittaisena pojannaskalina nimesin Otavan tähdet veljessarjamme mukaan. Järjestyksestä ei ole muistikuvia, mutta ehkä se oli sirpin kahvasta nuorimmasta alkaen: Eino Kaleva, Seppo Matti, Veijo Sakari, Valto-Ensio, Esa Kustaa, Jarmo Allan, Jyrki Johannes.

Minnehän tähtien väleihin Paula Hannelen ja Tarja Kaarinan lienen tägännyt? Tai jo vauvana kuolleen Jorma Olavin? Entä Äet Gunillan ja Isä Taunon?

Turva koira ja Miiru kissa lienevät huilanneet revontulisissa tuulissa ja Pikku Mantelin utareita on Sirius-lypsyjakkaralla istuen joku nyhtänyt niin, että maitopisaroista on uusia reikiä taivaan tummaan sineen syöpynyt.

Ja sitten laulettiin: Tähtiä kuin Otavassa/poikia on Unimäessä...

30.9.2024 maanantai

Nukuin hyvin eikä edelleenkään piätä pakota. Ulkona pilkkosenpimeää ja taivaalla samat tähdet kuin maate pannessanikin, paitsiettä eri asennoissa maahan nähden. Otavan tähtirykelmä oli siirtynyt Inhan Idän ylle, ja tietenkin valtavasta planeettojen ja tähtien arsenaalista on tämänkin yön aikana suistunut miljoonia mustiin aukkoihin tai muuten vain tussahtanut "pimeiksi" kun viimeiset lähtijät ovat avaruuksien ovienpielistä katkaisijan ales napsauttaneet.

Aloitamme  siis jälleen ihmiskeksinnön, kalenterin, ilmoittaman uuden viikon. 

Kun tätä tapahtuu koko ajan ja sanomme tai kirjoitamme "uuden", niin pitäisi olla vastaus valmiina kysymykseen: Minkä uuden?

Pelkästään Suomessa kalenterin tälle sivulle lankeaa 5,3 miljoonaa heräämistä vauvoineen, vanhuksineen ja jos jokainen eläisi 90 vuotiaaksi olisi jokaiselle ikiomat 22 770 heräämistä elikä yhteenlaskien niin paljon, etten tähän edes yritä sitä lukemaa ruksia.

Yleisilmeeltään ihmisten aamutoimet ovat rutiinia ainakin kaupunkikeskittymissä. Lehdistä luetaan otsikot, nettiä selataan siitä mihin se illalla jäi ja sitten kiiruusti lapsia pukemaan, hoputtamaan, karjumaan ja vittuuntumaan jo valmiiksi kun töihinkin pitää kiiruhtaa.

On tietenkin monenlaisia muitakin heräämisiä. Raukeita onnentunteita lämpimissä vuoteissa kun minnekään ei kiiruusta ole, myös kipujen vaivaamien, unettomien ihmisten ja työttömien ankarien huolien täyttämää ahdistusta aamusta toiseen. Mielen hajoamisia, vanhuuden suomaa unohdusten yskää ja kun joku ei enää herääkään tätä päivää katselemaan laskeutuu hänen elon tontille rauha joka ei enään rikkoonnu minkäänlaisesta jyrähdyksestä.

Herääjä-kanssaihmisten aamuja pitäisi jokaisen osata välillä pysähtyä mielikuvittelemaan niin ehkä omatkin heräämisensä asettuisivat arjen kontekstiin iisimmin.

Kun kuuntelen podcastin jossa kerrotaan rikkaista ihmisistä jotka tekevät kaikkensa elääkseen vähintään 120 vuotiaaksi, mietin, saako siitä jotain sellaista potkua tavanomaisiin arkirutiineihin, ettei tylsisty sitäkin tavoitetta odotellessa.

Nykyinen keski-ikä 60 vuodenkiertoa tympäännyttää monen mielen. Varsinkin, jos jo kaiken sen, mitä lajimme aivot keksii eläessään irti repiä, on tavoittanut eikä mitään mieltä herkistävää enää onnistu edes ostamalla hankkimaan. Viagrakaan ei vanhenevien miehien mieliä herkistä vaikka mitä valehtelisivat. Kovettaa kyllä ulokkeen jota survoa kumppanin suuntaan vanhalta muistilta, mutta kyllä tajunnan räjäyttävien orgasmien juna jo tiehensä on porhaltanut.

Vanhainkodit ja sairaaloiden vuodeosastot ovat elämään tympääntyneitä ihmisiä pömpöllään, mutta ei sitä kattavaksi faktaksi saa yleistää. ET-lehdenkin kuoro lässyttää, että jokainen sisäänvedetty ja ulospuhallettu, kymmenien vuosien elämäntunkkaisuudelle haiskahtava henkäys on arvokas. Sitä ei saa edes itse haluta lopettaa.

Eräässä toisessa dokumentissa kerrotaan niin ikään yltähypäten rikkaista, elämäänsä tyytymättömistä jepeistä, jotka valmistelevat kuolemansa hetken tapahtumat niin, että viimeisen henkäyksen hetkellä paikalle syöksyy erikoisoperaatio-osasto pakkasnesteineen ja typpialtaineen ja syväjäädyttää etukäteen maksut suorittaneen ruhon odottelemaan eläväksi puhaltelua.

Mitä jos nekin miljardit laittaisivat elonkehän moninaisen elämän turvaamiseen, ympäristönsuojeluun; luonnon monimuotoisuuden vaalimiseen. Eikö siitä yksikään miljardööri samanlaisia itsetyytyväisyyden sykähdyksiä mieleensä voisi saada joita pelkälle itselleen ikuisuutta haaveiluissaan kenties saa?

Tiedän, ettei köyhien auttaminenkaan rikkauksilla itsensä turruttaneiden mieliä hyväile. Paitsi jos se poikii lisää euroja tileille.

Näitä itsekkyyden ääripäitä, tulevaisuuteen kuollein silmin typessä tuijottajia on maailman pakastesiperioissa jo ties kuinka paljon. Niitä on glygolisoitu sammioihinsa jo parin-kolmenkymmenen vuoden ajan.

Riittäisi kuitenkin, että vesuroisivat uudelleensyntymää haluavilta pienen palan kylkiluuta kloonaustarpeiksi ja pakastaisivat sen. Veisi vähemmän tilaa eikä haisisikaan kovin pahasti kun pakastimet ja typpisäiliöt alkavat säröillä ja valua tyhjiksi syystä tahi toisesta.

Tänään lähden Unimäestä ainakin pariksi päiväksi Kniin hoitelemaan pieniä asioitani. Jos ei lunta ja pakkasta ala maisemiin vyöryttelemään, palaan vielä vähäksi aikaa raivailemaan Unipuron kuvion vaikka ei se mikään välttämättömyys olekaan.

Jos puukaupoista jotain tulee, on senkin vuoksi täällä pistäydyttävä ja samalla rahdattava polttopuita Sivukadulle kärryllinen kerrallaan.

1.10.2024 tiistai

Unimäkipyykit kuivahtelivat raikkaiksi Sivukadun ulkonaruilla lokakuisen tuulen ja matalalla kurkottelevan auringon avittelemana. 

Euromasterilta Tojotanrotteloon halvimmat nastat: 350€.

Puutarhurin EMUlle tilasin jälleen hinauksen ja nyt se on Ässillä tarkastettavana. 

Kaikenlaisia paskoja ne ranskalaisinsinöörit ovat autoista kehitelleet. Kun Puutarhuri pari vuotta sitten tuon ruskean muovi-peltisekoitusläjän osti, oli sillä ajettu 80tuhatta ja nyt kaksikymmentätuhatta myöhemmin se on ainakin viisi kertaa pitänyt hinauttaa korjaamolle sähkövikojen takia! Eikä ole edes sähköauto, saatana.

2.10.2024 keskiviikko

Jos olisin kuvataiteilija ottaisin joka ikinen päivä heti aamusta pelit ja pensselit, maalit ja paletit ryhmyisiin kouriini alkaen roiskia värejä kankaille eikä kukaan siitä vittuilisi sen enempää kuin mitä nyt jokunen kriitikontapainen yrittäessään löytää maalauksista niiden "sielua". 

Tosin minusta olisi sukeutunut korkeintaan keskinkertainen pilapiirtelijä jos sitäkään. Ehkä lipittelisin halpoja viinejä jossain sotkuisessa kellariloukossa värikynineni ja itkisin kurjaa kohtaloani kun kukaan ei viivani merkitystä ole ymmärtänyt.

EMUn moottori tihkuttaa öljyä palotilaan ja tulupat karstaantuu, siinä tämän kertainen vika. Se on jo sen laatuinen ongelma, että tuosta pösökistä pitäisi päästä nopeasti eroon!

Onnellisia autottomuuteen tottuneet, keskellä Helsinkiä asuvat.

3.10.2024 torstai

Jokin erikoinen unen ajatus herätti keskiyöllä, mutta koska en heti kirjinyt sitä muistiin, se haihtui.

Aamukahvi ja puuro maistuu erilaiselle kaupungissa kuin Unimäessä vaikka sama on suu jolla niistä nautin.

Pikkuasiat alkavat olla hoidellut. Lähden kohta takaisin Um. 

Vinha on ollut kipeänä monta päivää. Kiimaverenvuoto on ollut hälyttävän runsasta, kuono kuuma ja kuiva, ei syö, mutta juo vettä jatkuvasti. Jonkun asteinen kohtutulehdus jos netistä luettuihin oireiden kuvauksiin on uskominen.

Sanoin jo pojille, että hyvästelkäähän Vinha jos se ei enää kotio palajakkaan.

4.10.2024 perjantai

Mökissä oli holotna eilen kun tulin. Äkkiä tupa lämpeni, mutta koska kamiinan ympärillä ei ole kuin harva tiilisuojaus, ei ole "akkua" johon lämpö varautuisi. Yö meni mukavasti viileässä nukkuessa.

Iltasella

Aamulla purin vanhaa hellaa sen verran, että sain sisäpuolen valuosat irti ja pois. Kaksi tiiltä piti murtaa kappaleiksi jotta pääsin puhdistamaan röörinsuun siihen kasautuneesta sisäosien murskasta ja tuhkasta jota oli varmaankin puolen metrin torni savukanavassa.

Sitten kävin nokista nenääni tuulettamassa Unipuron varren kuusikossa. Karsin alaoksia yhden Stihlin tankillisen verran. 

Syötyäni jatkoin hellan kimpussa. Liimasin tulenkestävällä uudet tiilet aamulla särkemieni paikalle ja kasasin luukkua ja rinkejä myöten hellan valmiiksi. Etupeltiä en laittanut, sillä se oli kovasti ruosteen syömä ja vääntyillyt. Pitää sijalle keksiä sitten jotain, mutta nyt tärkeintä on, että hella pelittää jos vaikka kaasu kesken ruokien laiton loppuu. Ja antaahan se lisälämpöä kamiinan toverina. Sytytin tulet ja hyvin veti. 

Vinha virkistyi. Söi jo halulla kuppinsa tyhjäski, lipaisi palanpainikkeksi vettä ja pyysi päästä sisälle. Laitoin sille matonkujun oven eteen ja siihen se kierähti kun rapsutin kutiavaa kohtaa etukäpälän juuresta. Katsoi minua ruskeilla silmillään ja ikään kuin sanoi, että eiköhän sitä tästä taas...

Saunon ja alan katsoa dokumenttia Hannah Arendtista. Nukahdan tietysti kesken katsomisen, mutta mitteepä tuo haetannee.

Vinha kuorsaa jo.

5.10.2024 lauantai

Huomenna sinä tulet, sanottiin unessa josta juuri heräsin. Sen niminen elokuva, kirja tai laulu on olemassa. Tarkistanpa... Se onkin Susanna Haaviston laulu. Ihan mukava.

Mutta ei unessani laulusta kyse ollut vaan jonkin tai jonkun odottamisesta. Paikkakunta oli unessa tärkeä ... muistelee ... Se oli Ivalo tai Inari. Johtuikohan se siitä, kun Ivalolaislähtöinen PP kävi torstaina kahvilla Sivukadulla? Ei se kyllä Pertti siinä unessa esiintynyt.

Ketä tai mitä odotin, sitä en kuolemaksenikaan enää muista enkä nyt ala arvailemaan kun se ei omin avuin unehduksen verhon takaa esiin heilahda.

Vinha taisi selvitä. Kuono on jälleen viileä ja kostea ja tuolla se ulkoa jo haukkuu kun joku ajoi pyörällä ohitse. Onpa hyvä. Pitää antaa sille erästä kestolihanamia jota olen aika kauan  jääkaapissa säilyttänyt. Viimeinen käyttöpäivä on vasta 6/25.

Heti aamusta keittelin jälleen kattilallisen juures-kasviskeittoa jota höystin kevyesti paistetulla kanasilpulla jonka maustoin jo eilen illalla marinoitumaan. Se Kaivonkorven luonnonminttu antaa yllättävän hyvän säväyksen keittoihinkin. Mitenhän se lohifileessä käyttäytyisi?

Kirjoitin aamuisin ajatuksin kommentin Yle-uutisten Matti Vanhasen ja Satu Hassin haastatteluun:

Satu ja Matti eivät oikeastaan sanoneet asiaan yhtään mitään sellaista, jota ei olisi jo sanottu. Jos Matinkin sanomisten perusteena on väittää, että ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tehdään jo nyt paljon työtä ja tätä eivät mm. elokapinalliset muka ymmärrä, hän on väärässä. Kun ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi tehdään työtä kaivamalla maaperästä aina vain uusia ja uusia mineraaleja että saataisiin tuulivoimalametsät ja aurinkopaneelikatteet peittämään mahdollisimman laajasti asumaamme planeettaa, niin jo siinä tehdään äärimmäisen suuri virhe samoin kuin sähköautojen ja älylaitteiden kanssa tehdään vain siksi, ettei turha ihmisliike missään nimessä vain lakkaisi. Täytyisi kaikkien jo tunnustaa, että ainoa nopeasti auttava asia olisi, että ihmiskunta pysähtyisi tykkänään tuumaamaan muutamaksi kymmeneksi vuodeksi seuraavaa siirtoaan elikkä elämään aloillaan mahdollisimman vähin kulutustarvikkein sekä säätelemään syntyvyyttä tavoitteena vähintään sen puolittaminen tiettyyn vuosikymmeneen mennessä. Edellisen haluaisin kuulla jonkun poliitikon suusta joskus vaikka totuus on, että myöhässä tämän asian edessä jo ollaan.

Ennen kuin lähden itse tuhoamaan ilmastoa moottorisahani käryillä, tarkistan nämä päiväkirjamerkintäni virheiden varalta. 

Hieno olisi päivän paisteinen ilma pikkupakkasineen jos kaikenlaiset huolten varjot eivät taivaiden rantoja varjostaisi. Ja kun kaikki pommikoneet lakkaisivat nousemasta kiitoteiltään tappaviin toimiinsa.

"Missä olemme kun ajattelemme?" Hannah Arendt