Unimäkeen saavuin illankuhjassa. Vihreä on vallannut maiseman läpeensä. Ja vihreät-puolue Tampereen jossa kokoustavat ja äänestävä Touko Laakson puheenjohtajakseen. Emma Karilta puuttuu vielä terävyys esiintymisessä eikä muita varteenotettavia sillä puolueella ehdokkaaksi sattunut nousemaan. Jos olisin itse puolueen jäsen ja kelvollinen äänestämään, niin vaikeaa olisi ollut päättää, kumpaa kannatan.
Poliitikot ja poliittiset puolueet yhtenä ammottavana kitana ovat viime aikoina kuolanneet yksilön vapaudesta, vapaasta ihmisestä jonka mieli on kytketty länsimaista demokratiaa kunnioittavaan säätyyn. Tätä käsitettä ja sen käytännön toteutumista on syytä miettiä tarkemmin. Juuri tälle kesäiselle aamuyölle sopiva aihe muutenkin kun käetkään eivät lakkaa edes hetkeksi kukkumasta eivätkä etsimästä uudelle sukupolvelle sijaiskotia.
Tiivistän: Demokraattinen(kin) yhteiskunta on ihmismielten suuri avovankila jossa saa vapaasti kuvitella olevansa vapaa. Mielikuvitus onkin ainoa keino säilyttää illuusio kahleettomuudestaan.
Edelleen Kyyhky Unikkoa kaipaa. Yön autereessa kulkevat vihjeelliset viestit. Ennakoivat jotain kaunista tapahtuvaksi. Kesänkeijut kuiskivat luottavaisiin mieliin, että niinhän siinä tulee käymään, että kesäsi tulee olemaan iloa täysi.
Onnea sekin, että omenapuut ensimmäisen kerran Unimäen historiassa kunnolla kukkivat. Nuo paljon kärsineet, jänisten, myyrien ja hirvien pieninä pahoinpitelemät, sitkeät puut. Nyt niitäkin on joku hyväillyt, ajatellut kauniita, kääntänyt avainta elämän lukossa.
Pomppii. Ajatus. Tahi tuhat kai niitä on. Yksikin riittäisi, mutta kun on otettava ne tuhat muutakin huomioon. Onneksi on iso pää ja sen sisällä tilaa; ei ainakaan järki mielikuvituksen ratsuille siellä esteitä rakentele.
Kansallispuistossa, Tiilikkajärven rannalla.
Iltayöltä aamupuolelle maastoon sopimattomilla kengillä kivikkoisia polkuja, pitkospuita, rämeiden reunoja ja lampien rantoja kulkemista. Polkujen varsilla tuoksullaan pökerryttävää suopursua, maariankämmekkää, suokukkaa, raatetta ja pitkin avointa, matalaa aapaa lakankukkaa ja tupasvillan nukkaa valkoisenaan. Jykevinä kilpikaarnaiset ikihongat yötä kuvittavat ja käkkäräiset katajat aina vain luokille itseään vääntävät kuin joku heidät siihen työhön iäksi komentanut olisi. Ja kuinka kaikelle närevanhukset naavaisia partojaan tutisuttavat. Tälle tallustajalle varsinkin.
Pienen retken lopuksi vielä kesäyöhön kaartuvilla kaarisilloilla huulten pehmeitä hyrähdyksiä kuin pyiden pyrähdyksiä, hiljaista olemista, tyvenessä kalojen lompsetta. Kysyy ihminen itseltään: Kipinöikö siellä elämän rei´ittämässä sydämessä vielä? Ja kun avaa silmänsä, näkee hän monien sokeiden vuosien jälkeen metsässä myös puita.
Unimäessä illalla.
Tänä aamuna klo 5 herätti tuulen äkäinen puistatus teltan suojakankaaseen, ja saapui sateen tuoksu. Kuudelta kovempi puistatus ja ½7 oli jo uskottava, että äkkiä kamppeet kasaan. Sade kerkesi päälle saaveineen, mutta niin vain kevein, litisevin kengin riensi kesäyön rokottama, keveätuntoinen ihminen tienvarteen.
Kohta tuhannennen kerran Unimäen ukset kiinni. Kerrankin mieli keveänä ja ajatukset avoimina. On oikein pöljä, lapsellinen olo. On löytynyt jotain hyvää, jota kannattaa vaalia, pitää sitä omana, muilta piilotettuna aarteenaan ne hetket, joita vain harvoin tämä kaiken nuusaksi kuluttava elämä antaa.
Vaikka niin tekisi mieli huutaa kuin kaikki menneet tuskansakin maailmalle tämä hyväkin näkyväksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti