6.12.2025 lauantai
Riivaajat kalusivat alaruumistani, kävely kävi aina vain vaikeammaksi. Sääressä tuntui kuin säröille menneen luun piikit painuisivat pohkeen lihakseen. (Ei sääriluissa oikeasti vaurioita ollut.) Viimein löysin itseni paikasta, jossa kivut jykerretiin pois terävillä veitsillä. Luita ja kudoksia erilleen toisistaan repien, pieniä ja vähemmän pieniä kuiluja elävään lihaan viiltelyt helpotuksen tuskiini toivat. Eivät ne yhtä suurta kirkkovenettä nahkaani halkaisseet kuin isälleni kuulan kulkeman jälkeen elämänsä ajaksi jäi, mutta syvälle ne valkeat hahmot ympärilläni sanoivat menevänsä. Verisen polun sinne etuäteen monitoreista näyttivät.
Luin sitten heräämön katossa leyhyävän kirjan sivulta, että "mummoni ei toki ollut ainoana sitä mieltä, että kirjallisuus on joutavaa puuhaa" ja että "kirjallisuus on luuseri". Pian itse Mihailin partakarvojen reunustama suu puhui halteksilevyruudussa kuinka suurimpienkaan kirjailijoiden kirjat eivät ole kyenneet lopettamaan sotia. Ja että tappaminen senkus jatkuu.
Estivätkö Tsehov, Tolstoi, Dostojevski tai Turgenev torjumaan maata joutumasta Gulagiksi?, kirjailija murisee.
(Mitenkä tuo sisäkatossa puhuva pää on tullutkaan samoihin johtopäätöksiin kuin minä Moskovan Zaatanan hyökättyä Kiovaan! Paketoinhan minäkin kirjahyllyni sadat ja tuhannet, sadattuhannet, miljoonat sanat laatikoihin enkä tiedä, tuleeko eloni aikana enää sellaista hetkeä, jossa pommit eivät riekaleiksi ihmisiä ja eläimiä revi eikä infra soraläjiksi niiden moukaroinnisa muutu, ja että kirjani jälleen hyllyistä löytyisivät. Ja vieläpä niin, että uusia tilkkeeksi tulisin hankkimaan. Kirjoitin pitkäksi venyvän käteni kourassa olevalla keltaisella kynällä Mihailin viereen kattoon: Minun lyijytön tuskani lähti puukolla kovertelemalla, mutta miljoonien ihmisten tuska vain lisääntyy tykkien jylyn alla.)
Vonnegutin tuhkaläjäkin älähtää heräämön verhoin varjostetusta nurkasta, että kuinka turha kirja Teurastamo vitoseni on ollut kun Eurooppaa eilisten teurastusten laannuttua jälleen teurastamoksi muutellaan. Ukrainan kaupungit, metsät, joet, järvet, kylät ja arot aina Krimiltä Dresdenin portille ovat yhtä suurta teurastamoa ja kuinka kertomukseni numeroitu lahtauspaikka haipuu historian soraläjien alle ihmismuisteista pois.
Ehkä minä älähtelen ja ääntelen kun joku, joka nykii johtoja kylkieni ja käsivarsieni ja otsani neppareista irti, alkaa puhella rauhoittelevasti. Hänen punaiset hiuksensa tursuavat maskin ja harsohatun väleistä. Silmälasien takaa tuikkivat tiukat silmien ilmeet. Sänkyäni aletaan kiidättää valkeaseinäisiä, valoisia käytäviä pitkin ja humpsautetaan käytävän päästä aukeavaan kuiluun jonka jyrkkenevää, liukasta vinyylilattiaa pitkin rullaan yksikseni hetken ja valokuvaovi kun edessä aukeaa, päädyn eilisteni kaltaisiin uniini.
Pottukuoppa on valmis. Ei tarvitse alkaa enää lapioimaan, minulle sanotaan. Näen kylttejä käytävien suilla. Rekvisiitta on 80-luvulta. Tupakansavun sisässä tarjoilijat kantavat kaljaa pöytiin. Näen SD:n istuvan tutun pubin pöydässä. Hän pongahtaa ylös ja leijailee luokseni, istuu polvelleni ja suutelee suulle vaikka huhuilen Lulua. Siitä on niin vähän aikaa kun se läksi jonnekin. Minun on vain mentävä, se sanoi. Ei kertonut, minne. Olisi soitettava Jonathanille, se tietäisi, mutta nyt ollaan 1980-luvulla eikä kenelläkään ole älypuhelimia. Ei siitä ole kuin 35 vuotta kun SD:n kanssa suudeltiin ja ihan samlta maistuu; tupakalta ja kaljalta. Alan kaataa lapinkultaa naamaani ja jälleen alkaa tajuntaa hämärtää enkä muuta toivo, kuin että nukahtaisin pitkään, syvään uneen SD:n tissien väliin.
Vaikka rimpuilen vastaan ja pitelen SD:n farkkutakista kiinni, minut nyhdetään pois kuilujen syvyydestä potilashuoneeseen jossa hoitajat kyselevä vointia ja hääräilevät ympärilläni. Sanon rintakivusta ja että ahdistaa henkeä. Ne ottavat EKG:n ja imevät varta kyynrätaipeesta (tai niin ainakin luulen, tai tämä kaikki on vain unta; yhdellä hoitajalla on kyllä kantava ääni tai sitten hän sanoo jotain suoraan korvaani). Lääkäri tulee paikalle, katsoo paperiliuskaa ja koneen ruutua. Sanoo lähimmälle sinitakkiselle, vironaksentilla puhuneelle henkilölle, ettei poikkeavaa näy, on vain ohitse valuvia (valuvia?, koetan kysyä) narteksliiniharhoja. Laita rauhoittava liuos potilaan suuhun ja käske huljuttaa ennen kuin nielaisee.
Nielaisun jälkeen uivat joutsenet mustassa virrassa luokseni rantaan ja tulee mukava olo vaikka kusen housuuni. (Tai sekin on vain unta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti