Leikin kirjailijaa: Blagioin Dostojevskiä "nuotin vierestä". Uskottelin alastomalle, afrikkalaiselle seuralaiselleni (olin alasti itsekin), että osaan Dostojevskini ulkoa kuin kumikengissä hautuneet varpaani. Ei hän asiasta mitään mieltä ollut. Tuntematon tapaus hänelle se.
Alkoi tykkien jyly. Sanoin, että painutaan maan alle. Tiedän turvallisen paikan.
Nyhtäisin hirsirakennuksen nurkkipäästä lapion olalleni. Rauniolla lojuvan kolmioteräisen kuokan tyrkkäsin hiljaisen seuralaiseni kainaloon (hänen nänninsä olivat kuin rännälissä paahdetut kahvinpavut, mutta en alkanut imeskellä). Maan alle oli pitkä matka. Piti kiertää Sallan ja Kittilän kautta, tulla Rovaniemelle josta sinkaista Orivedelle ja tehdä mutka Tampereelle. (Kävimmeköhän jossain välissä Oulussakin?)
Seuraavaksi hujahdimme Kuopioon. Torikahvilassa lohkoimme puluille isoja munkinpalasia. Lihava mies köntysti ruttuilemaan rasistisesti seuralaiselleni. Sanoin ruttuilijalle, että Luluun et koske ja löin sitä lapiolla ja mies poksahti hajalle. Lapion terään tarttuivat poikkinaiset repunviilekkeet. Pulut nokkivat torikiveysten väleihin rapisseet äijämuruset kupuihinsa. Puluja oli satapäinen parvi.
Kirjoitin mustaan vihkooni: Minä haihdun Luluni kanssa pois tästä kuvasta, te kaikki muut saatte jäädä sinne missä kukin olette. Sinäkin pomarkkulainen metallinpaljastelijapiipittelijä kivikautisten aarteittesi kanssa. Soitit minulle viime viikolla, niin siksi tiedän sinusta, mutta paljon vähemmän kuin sinä minusta.
Tai jos totuus onkin, että olen koko kirjoittajan elämäni valehdellut järjestelmällisesti. Elämäni on pelkää kirjoitusta. Olen vain tarinoinut ja satuillut, napsinut kertomuksia unistani ja tuulten pyörteistä kuin Tanskalainen satusetä Andersen tai Röllipeikko Tuppurainen Turusta: Sitä lukemattomilla riveillä harhailevaa minää arkisine mitättömyksineni ei ole olemassakaan.
Huokaisen: Eipä siinä mitään maailma menetä; Vain yksi haihtuva hologrammi kuvitellun elämän taululla.
Tarinoita kannattaa silti lukea. (Tämä lause tuli Donnerin äänellä ylämme olevasta mustasta pilvestä.)
Jatketaan siis tätäkin joka oikeasti on silkkaa unta eikä lihaksi muutu. (Lulu on olemassa, mutta en tiedä missä nykyisin. Toivottavasti ei ole tarvinnut ajelehtia takaisin Kongoon, että on hengissä säilynyt.)
Otimme asemalta taksin. Suurikokoinen kuljettaja mahtui juuri ja juuri rattinsa taakse. Hänellä oli paksuntakkuiset, vaaleat hiukset ja tuuman kerros meikkiä naamassa. Se katsoi navigaattorista matkamme mitan ja pyysi maksun etukäteen. (Onpas pitkät ja punaiset kynnet hänellä, kuiskasin Lulun korvaan. -Ihanat, vastasi Lulu.)
Kauhoin takakonttiin kuusi lapiollista satasen seteleitä kaupungintalon nurkalta (niitä oli valunut rännien syöksytorvista) ja sitten lähdettiin niin että renkaat vinkuivat.
Sadankymmenen kilometrin päässä nousimme kyydistä pois ja taksi haihtui sinisenä kitkuna ilmaan.
Haen aitasta kaksi reppua jotka ovat täynnä muonaa ja lähdemme jatkamaan jalan minulle tuttua rajapolkua pitkin kohti kumparetta joka näkyy pian puiden lomasta.
Lulua harmittaa, mutta ei se sano mikä. Minä arvaan kuitenkin ja käännyn hakemaan meille molemmille villasukat ja kumisaappaat (olemmehan edelleen alasti ja takana on jo melkoinen matka) polunvarren punaisesta tuvasta jossa häärää luvuton määrä pakolaisia kaikilta maailman kulmilta eikä yhdelläkään ole vaateriepuakaan yllänsä (mutta ei se haittaa, sanoo sänkyyn hihnoitettu vanha mustalainen).
Kun muutaman tunnin päästä tulemme kumpareiden luokse, alamme kaivaa ja kuokkia. Jaloissamme litkaa märkä savi, päästäiset ja tuhatjalkaiset livistelevät kuusenjuurissa joita roikkuu seinustan maapenkoissa kuin valkoisia paksuja ja pitkulaisia, mustakyntisiä varpaita.
Jos kutittaisin niitä, rupeaisiko metsänreunan kuuset nauramaan, hersytttelin Lululle, mutta en saanut häntä edes hymyilemään. Posken hymykuoppa kyllä syvenivät ja luomet värähtelivät.
Aina hiljainen Lulu sanoi samettisella äänellä: Täällä tuoksuu multa. Minä: Ei tuoksu sulta, kun multa. Lulu: No niinhän minä sanoin, että multa. Voi voi kulta, kyllä täällä nyt tuoksuu sulta.
Teimme kuoppaan linttikivisen katon (mitenhän ne pysyivätkään ilmassa?) ja muurasimme kiviä seinillekin. Painelimme linttejä saveen kävelypoluiksi pitkille, maanalaisille käytäville jotka jatkuivat ties minne.
(Oli kuuma, hiki valui. Konttaillessa polvien nahka alkoi pykiä.)
Kun olimme uurastaneet yhtä soittoa viikon tai kaksi, Lulu sanoi, että eiköhän lopeteta ja laiteta nukkumaan. Hän oli tehnyt käytävän mutkaan leveän vuoteen, kerännyt pehmikkeiksi tuoreita lepän ja koivun lehtiä, sammalta ja kuivia heiniä.
Tuoksui kesä kun solmiuduimme toisiimme kiinni ja nukahdimme. Viimeisessä uneni uuteen uneen vaipumisvälähdyksessä istui tummia lintuja langalla.
(Jos joku selityksiä tässä maailmassa enää kaipaa, niin selitys tällaiselle postaukselle kirjoittamattoman tauon jälkeen on se, että sairastuin vakavasti. En henkeä uhkaavaan sairauteen, mutta lääkkeet, joita nyt joudun syömään sankollisia, tekevät unistani kummallista valveen rajamailla hoippumista. Kuvajaiset, joita koen olisivat Dostojevskiä parhaimmillaan jos olisi kykyä kirjallisesti se ilmaista.)
(Ehkä minä pääsen kirurgin käsittelyyn ja ehkä säilyn hengissä.)
(Määtiijä, sanoisi Äeti.)
(Ps. Jatkan tähän malliin huomenna.)
(Ehkä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti