Äetinkuu

7.11.2025 persantai

Eilisten öisiltä tyynyiltä tuttu ääni kuiskasi korvaani: "Carpe diem". Silmiin sattui kun revin luomia raolleen. Leukaperät olivat jumineet vinoon asentoon kuorsauskiskon takia, ja ylähuuli oli tunnoton. Päätä kivisti, nilkkoihin sattui, olkapäitä juili. Tällaista perkeleen kolotusten luettelointiako koko loppuelämä, kysyin jo unentajunnasta poistumassa olevalta hetkeentarttumiskuiskaajaltakin.

Horatiuksen alkuperäinen sanonta oli "Carpe diem, quam minimum credula postero", mikä tarkoittaa "tartu hetkeen, luota mahdollisimman vähän tulevaan".

Horatiuksellakin huominen on ollut epäluotettavaa tulevaa joten sanomisiinsakin tulee suhtautua kyynisen epäileväisesti. Kuka vain muu aikansa sandaaliheppu on voinut suupielestään moisia mumista ja joku kolmas sen Horatiushaamun harteille vuosituhansiksi sälyttää.

"Vitut minä mikään viisas ole/olenpahan vain ihminen..." Pelle Miljoona, Moottorisaha on kuuma-rallatuksessa. 

Moottoritie se kuuma oli, mutta moottorisaha on hauskempi vaikka sillä ei kovaa ja kauaksi kuusenjuurilta ajellakaan. 

2000 vuoden kuluttua, jos lajiamme enään Maa-planeetalla hortoilee, ei tuokaan rallatus kenenkään lavarepertuaariin kuulu. 

Carpe diem voi kuuluakin sillä kaikenlaiset hetket voivat silloin olla kortilla.

Ennen ajanlaskun alkamista eläneen latinanlorruuttajahoratiuksen (horisijan) hetkeen tarttumisesta olen kuullut niin usein, että tympeäksi se muuttunut on. Tympeys lisääntyy, kun ajattelee hetkiä joihin on tullut tartuttua. Kun noiden hetkien hinnat vielä laskee, niin löytää helposti perusteita katumuksen harjoitukseen.

Lieneekö monikaan huomannut, että Horatiuksen tulkinta myös varoittaa hetkeen tarttumisen hekumanläikähdyksestä: Vakaata tulevaisuuden hyvää hetkeen tarttuminen ei takaa. 

Mutta hetkeen tarttuja harvoin on etukäteen murehtija. 

Jotka murehtivat, eivät tarjolla olevaan hetkeen tartu. Ja koska eivät tartu, hetki haihtuu ja vaihtuu toteutumattomaksi fantasiaksi ja ihminen jatkaa entistä tylsää elämistään jossa riskit kierretään  kaukaa.

Kovin mystinen juttu carpe diem-lorsahdus ei siis ole. Vain satojen vuosien toisto on tehnyt siitä sitkeän meemin ripsauttamaan uusille kuulijoille maustetta modernintylsään arkeen.

8.11.2025 lauantai

Aamun lehteä (HS) ei tarvitse syvemmälle avata kun otsikko älähtää ydinaseiden matopurkin avaamisesta. Klikkiotsikkoa aletaan itse jutussa heti lievennellä, että elkäähän nyt, se on vain löysistä puheista tuttujen  maailmanjohtajien sanailuja. Muuten teksti on aitoa Heikki Aittokoskea. 

Sen enempää veteliin johtajiin kuin heidän puheidensa löysiksi analysointeihin ei kannate kenenkään luottaa.

Mutta: Yksilötason itsemurha-aikomuksistakin merkkejä voi tarkkasilmäinen huomata jo varhain ennen kuin pahin tapahtuu. Samalla lailla lajissamme oleva, kollektiivinen viettikin toimii sillä eihän Venäjän hyökkäys/teurastaja-armeijan joukkoitsemurhia Ukrainan aroilla muuksi voi ymmärtää.

Kun alkaa ahdistaa eikä muuta pakotietä näy, itsemurhaviettien koneisto käynnistyy.

Viime aikoina on toistettu jälleen tutkijoiden suilla maapallon jopa 4,5 asteen keskilämpötilan nousun mahdollisuudesta kriittisen 1,5 ohitse jolloin peli käytännössä on menetetty mm. golfvirtojen häiriintymisen takia ja elämän muuttuvan pohjoisellakin pallonpuoliskolla Siperiaksi. Käytännössä siis miltei mahdottomaksi elää. Tietoinen tai tiedostamaton pakokauhu siitä faktasta diktaattorienkin alitajunnassa alkaa vietellä laajennettuun itsemurhaan vaikka ne muuten faktoihin viimeisinä ovat uskomassa.

Ei kaikkien läntisen maailman johtajienkaan käytös anna aihetta luottaa siihen, että he esimerkkeinä toimisivat katastrofin uhan alla. Panipa USA ilmastotoimien sabotoinninkin käyntiin irtautumalla kaikista kansainvälisistä ilmastosopimuksista. Toksiiniaivoisen johtajansa suulla se vain kuittailee,  "Drill baby, drill!" eikä lähetä edustajiaan Brasilian ilmastokonferenssiinkaan.

11.11.2025 tiistai

Klo on tasan kuusi. Pakkasta 5. Pilvien takana haamotti kuun vajavaa kanttia, satoi sumua kuuraiselle nurmelle asti. Koira haukkui jossain. Aiemmin yöllä kuului kummaa älinää Viäränmäen suunnasta, tai jostain. Kuuloluilleni paikannus ei onnistu edes 100 hehtaarin tarkkuudella vaikka kartta alueesta mielessä olisikin.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi päänkivistys ja vasta eilen maanantaina se mateli niskasta selkärankaa myöten häntäluulle ja puikkasi pois, mutta heikotusolo jäi.

Jo lauantainen ajaminen Kajaaniin koetteli tarkkaavaisuutta ja sitten sunnuntaina tomerana olo isänpäivän kahvitettavana vaikka lapsista vain G ja TM olivat paikalla.

Päänsärkytaipumukset ovat periytyneet vissiin vain minuun. Vituttaa se! Olisi tästä jaettavaa muillekin sillä jakajiakin riittäisi: Kahtapuolen sukupuuni siitosvehkeet ja kohdut kovasti tuottoisina ovat olleet.

Joku aikalainen, ehkä setä Oskari tai isä, muisteli Anun vehnästelleen Marin särkyjenvalittelusta, että se kun  tuolla Marilla on tuo piä. Niiden syitä ei tarvitse kyllä ihmetellä kun savutuvissa ovat elelleet. Oli se Anu murissut sitäkin, kun oli halakorantteelle komennettu, että sekun on Marilla tuo vittu niin on kaet se mäntävä. Olisiko murahdus tarkoittanut, että haaroväli ei kyllä kyrville raotu jos lämmityspuita ei kiukaan alle ala ilimaantua.

Metsämökkien eläjät eivät ole liikoja sievistelleet. Kysyä voi, onko sievistelyt ylipäätään lajimme sivistystä edistäneet: Katsoo netin punalihaisia syövereitä ja maailmanpotsokkaiden skandaalinkäryisten seksi- ja huumeorgiaiden oikeuskäyntejä ja vertaa. Kaikki muu on pelkkää tekohymyin sokeroitua pluffia.

FE oli hommannut divarista vinyylilevyn isänpäiväkortiksi. Levyn sisältö oli harkittu juttu jossa molemmin puolin Pakilan satakieltä. On pojalle Junkkaris-vehnästelyni jääneet muistiin. 

Piti siis kaivaa levysoitin varastosta ja kuunnella. Oli mukava hetki kiikkustuolissa joskin myös kaihon murenia varisi muistojen rintamuksille.

"Hetken/pienen/hetkenpienen elämässä saa kai joskus ehkä antaa..."

Junkkarisen myötä pääsin hetkeksi siihen hetkeen josta perjantaina päänsärkyni ensiauroissa ärtyneenä kirjin.

12.11.2025 keskiviikko

Nukuin 8 tuntia!

Ulkona +5 ja sumusadetta.

Iltasella

Kamilastin päivällä tikkaiden ja työkalujen kanssa Unipurolle ja porasin rautatapille reiän puolestavälistä katkaisemaani puunrunkoon johon nostin hirville toisen nuolukiven. Voisin oikeastaan laittaa niitä ja jotain hirvirehua useampaan kohtaan, mutta ensin pitäisi saada merkkejä siitä, että ne alkavat paikalla käydä. Alkukesästä olivat yhden emän ja kahden vasan jäljet liejussa, mutta vakitallaajia ei ole ollut. Parempi riistakamera olisi sitten saatava myös.

Miksi minä hirviä alkaisin ruokkia? Enhän edes pakastimeeni niitä ole pilkkomassa. Kuviakin hirvistä on netti turvoksissa eikä ne oman kameran kautta nähtynä sen kummemmiksi muutu.

Eläimistö hirvien lähialueelle asettumisen myötä kyllä monipuolistuu. Pikkulintujakin on enämpi hirviseuduilla. Ehkä susia ja karhujakin pääsisi näkemään muutenkin kuin vain jäljistä.

On nuita sarvipäitä näillä saloilla vaikka kuinka, ettei se paljoa faunaan lisäantia tuo jos parit-kolmet riipisivät pusikoita näköetäisyydelläkin.

Sitä saisi jälleen olla kateellisuudesta homeenvärisenä jos verotilastoja rupeaisi plaraamaan. Jo otsikot puistattavat, sillä tilastoista löytää myös toisenlaisen totuuden kun antaa analyyttiselle mielelle vallan. Suomalaisen verotilaston kärjessä olevan tyypin naamakuvin varustettua kehujuttua lukiessani ajattelen, millaisin keinoin Woltin perustaja Miki Kuusikin miljardinsa on hankkinut. Ja millaista jälkeä yhtiö yhä rannuttaa muuallekin, kuin katujen asvaltteihin halpatyöläisten polkiessa alipalkkaisina roskaruokaa laiskoille ihmisille lukittujen ovien takaisiin, sotkuisiin luoliin.

Tuloerojen kasvu on huimaavaa menneisiin vuosikymmeniin verrattuna eikä se milloinkaan mitään hyvää takaa vaikka kuinka rikastujat yrittäisivät selittää, kuinka he luovat/tuovat/tuottavat elämisen mahdollisuuksia myös köyhemmille.

Voisi niin ollakin, mutta miksi tämänkin yhteiskunnan jäsenet yhä vain enemmän ja enemmän velkaantuuvat ja sitä paikkaillaan vain ja ainoastaan ottamalla pois niiltä, joilla ennestäänkin vähän on?

Yhteiskunta kokonaisuudessaankin velkaantuu hirvittävää tahtia ihan samoin kuin sen köyhimmät yksilöt, mutta muutamat ne vain loikkivat hartioilta toisille rahamassiensa kanssa.

Ympäristön ja lajien, eritotenkin ihmismielen entropia syvenee, kuten Eero Silvasti-vainaa lyhyesti sivalsi.

Biljoonikko tai triljoonikko (liekö väliä) Warren Buffetistakin on tuore juttu Hesarissa kun tämä kirjoitti "viimeisen testamentin" muille rikkaille siitä, kuinka heidänkin tulisi rikkauksiensa kanssa toimia.

Toimittaja muotoilee Buffet-kirjoituksensa ingressin näin: "Maailman menestynein sijoittaja Warren Buffet kirjoitti osakkeenomistajille jäähyväiskirjeensä, jossa korostuvat yllättävän pehmeät arvot."

Kirjeen sisältö rivien välit mukaan lukien ei pehmeää älyä hohka vaikka arvoista kulmat olisikin pyöristyneet. Se kehottaaa tylsängraniittisesi, että rikastukaa yhä vain lisää ja jos murenia pöydiltä tippuu niin antaa niiden vieriä köyhien tapeltaviksi, mutta ottakaa siitäkin kunnia itsellenne.

13.11.2025 torstai

Nyt nukuin 9 tuntia!

Vaikuttaako raaka inkivääri ja valkosipuli unen pituuteen? Ne ovat maistuneet aamuisin suussa koska olen sipeltänyt molempia edellispäivän keittoannoksiini ilman kypsennystä.

Ei se voi olla niin. Unilääkkeet ovat erikseen ja kasvisperäiset mausteet vain pienenä lisänä kasviskeitossa. Sen sijaan proteiinilisää olisi ehkä hyvä minunkin saada kun lihaa ei juurikaan lautaselleni eksy.

Lupailevat sääihmiset talven saapumista maahan. Lapissa on lunta tullut jo kymmeniä senttejä, täällä paiskoo vielä vettä niin että lotina katoilta kuuluu. Ja tuulee kylymästi vaikka päivällä mittari näytti kahdeksaa lämpöastetta.

P on sotaharjoituksissa Kuhmossa. Ovat teltassa, mutta makuukset vaihtuvat tiuhaan ja välillä suojautuvat lepoon "kontteihin". Kehotin äskeisessä viestien vaihdossa pukeutumaan lämpimästi vaikka selvää se kai lienee. Ei siitä kyllä kovasti kauaa ole, kun vielä syyskeleihin piti avustaa villaista väliasua hänellekin koulutaipaleelle lähtiessä.

Kuhmon keikan jälkeen Prikaatin väki marssii pariksi viikoksi Rovajärvelle Lapin tuiskuihin ja pakkasiin.

14.11.2025 perjantai

Pikkupakkaseksi äityi kovan tuulen kera. Ruuvasin muutaman pellin pystyyn saunan kuistin tukkeeksi talvea varten. Rumia kötöksiähän ne ovat, mutta hangella hyppiviä jäniksiä tuskin haittaa. Ei tiällä paljon muita seuraavien kuukausien aikana kuljeksi. Ja vaikka kuljeksisikin, niin tuskinpa ympäristövirkailijoille kukaan silmiin sattuvista rosoista menee valittamaan.

Homosapiensit ovat Ukrainan rintamilla tappaneet toistensa kopioita ainakin puoli miljoonaa pipoa ja puolikuolleiksi pirstottuja lienee miljoona, jos ei kaksikin. Näitä lukuja voi verotilastojen rinnalla lukea samasta lehdestä eivätkä kumpienkaan tiedot hyvää orgaanisista aineksista ravintonsa hankkivalle, puista pudonneelle apinaeläimistöllekään pitkässä juoksussa takaa.

Suuri on sekin luulo, että sodalla ja rahalla rauhasta mainitsemattakaan olisi myönteinen vaikutus yhden lajin tulevaisuudelle.

Tässä ilmastollisesti vaarallisessa tilanteessa, jossa Maa-planeetta makaa, rahan ja sotilaallisen voimannäytön saneleman elämän arvokkuus, eikun irvokkuus, tulisi nujertaa ja vain minimaalliset hengissä säilymisen elementit kammeta todeksi. 

Sotien uhriluvut eivät ruokittavien määrän vähenemiseen vaikuta. Mihin sekään vaikuttaa jos hetkessä viisi miljoonaa pommein faunasta poistetaan kun samaan aikaan syntyy kaksi kertaa enämpi ja jo nyt tämä 8,3 miljardia pipoa on elonkehän kantokyvylle liikaa? 

Tutkimuksissa todetut 3 miljardia pipoa Maa-planeetta nykyisellä kulutuksen volyymilla juuri ja juuri kestäisi, mutta sittenkin maapallon sisuksien kaivelu pitäisi minimoida ja ihmisen palata alkujuurilleen tuottamaan itse ruokansa ja huolehtimaan jälkeläislukumäärän tasapainosta ympäröivään resurssitodellisuuteen. 

Voi olla, että seuraavat hengissä sinnittelevät lajimme populaatioiden jäänteet palaavat keräilykulttuuriin jossa haperuvat tavaravuoret ja kaatopaikat takaavat jännittävää aikamatkailua lyhyen jakson kestäneelle Machina callida-aikakaudelle.

Jos ydinkatastrofi pyyhkäisisi Maan elollisista puolet kerralla pois, jäljelle jäävästä puolikkaasta kuolisi säteilyn seurauksena lähivuosikymmenten aikana myös puolet. Kokonaan uuden faunan kehittymiseen menisi miljoonia vuosia, mutta jos tämä yksi homosapiens-laji saisi aivonsa taas kuntoon, meno olisi pian aivan samanlaista kuin nyt.

Emme me opi mistään sillä uudet tulokkaat sukupolvesta toiseen haluavat (tekevät vaikka eivät haluaiasikaan) aina tehdä samat virheet kuin edellisetkin sukupolvet.

Eurooppalaisella "pitkällä" rauhan ajalla on hauras illuusion harso päällänsä: Käytännössä ne ajat ovat jo ohitse. Virhe on siinä, että rauhanilluusiota yritetään tukea sodista tutuilla elementeillä, ruudilla ja raudalla ja muovisekoitteisilla uusilla tappajilla, drooneilla, ja nyt kun ydinlatausten kokeiluistakin jälleen puhutaan, olemme julistaneet sodan huomisemme rauhaa vastaan.

Pienempimuotoinen, mutta ei yhtään tuskattomampi variaatio holokaustistakin tapahtuu edellisen holokaustin kärsijöiden toimesta Gazan kaistaleella, mutta ei sitä ääneen kukaan merkittävä ajattelijakaan uskalla verrokiksi laittaa.

Minä en ole merkittävä niin voin arvella ihan mitä tahansa ääneenkin, mutta silti voi joku kansanmurhia fanittava koettaa ajaa autolla päälleni.

Sama on Tshernobylin, Hiroshiman, Nagasakin jne. kun niitä vertaa maailman "johtajien" puheisiin ydinaseista.

Opimme aina vain kauheampia tapoja tuhota tiellämme olevia asioita, toisia ihmisiä, eläimiä, luonto; kaikkea. 

Avaruuskaan ei sinne tähyäviltä tuhoajilta tule säilymään vaikka emme kummoista mustelmaa galaksien välisiin kosmisiin tuuliin kykenisikään tekemään. Ja vaikka alkaisimme rahdata Kuusta mineraaleja älylaitteisiimme sekin olisi kuin hiiren jykerrystä kuivuneen leivänkyrsän kimpussa. Vain ympäristöjen tuhot olisivat katastrofaalisia.

Erään Yrjö Kallisen meemiksikin monistautunut lause elämmekö unessa? on hyvä kysymys edelleen jos joku heräisi siihen vastausta miettimään.

15.11.2025 lauantai

Havahduin kahdelta outoja ajatellen: Missä isä majaili pari seuraavaa vuotta kun kotiutui sotavammasairaalasta maalis-huhtikuussa 1945? Vieläkö koko seitsenhenkinen perhe on sopinut asumaan "Parkkuunmäen" (Juhanilan kummulla) kivien ja multiaispenkkien päälle veistetyssä kömmänässä? Ukki Adam osti vasta 50-luvun alussa rossipohjaisen, minulle mummolana tutuksi tulleen hirsitalon "Alappolasta" ja silloin Äeti ja isä olivat jo siirtäneet hynttyynsä Unimäkeen alkaen lisääntymissytkyttelynsä.

Nuo vuodet täytyy vielä tarkentaa Heimolta, sanoin unisesti itselleni kun vääntäydyin kahvin keittoon.

On "Äetinkuun" puoliväli ja tänään olisi hänen 103 syntymäpäivä ja se tuo hänenkin sotien jälkeisten olemisensa toistoisen kuvittelun ajatuksiini.

Äet on ollut jollain maatilalla piikana Porvoossa sotien aikana ja palannut sieltä kun aseiden möyke on vaiennut. Jos olisi jäänyt sinne kuten hilkulla oli ollut, ei minua olisi. (Olisi se hyvä, huokaa elämisestä väsynyt, jatkuvien henkisten ja fyysisten kipujen runnoma, mitättömyydentuntoinen minäni.)

Miksi hän palasi?

Muutamista mustavalkoisista valokuvista välittyy nuoria, iloisia ihmisiä heinäpellolla, työntämässä maitokärryjä jollain kärrypolulla. Eräässäkin kuvassa Äet halaa lämpimällä toveruudella toista nuorta naista täyteen hangotun heinäseipään varjossa. 

Porvoon ajoilta on myös parin Kaukasuksen reissun heittäneen SS-miehen "muistoksi Gunillalle" naamakuva signeerauksineen ja joista toisen sain jäljitetyksi siilinjärveläiseksi, myöhemmin kohtalaisesti pärjänneeksi asemamieheksi, Viänänen sukunimeltään. Niistä kirjin jo monia vuosia sitten blogiinikin ja olen unohtanut osittain seuraukset, joita siitä koitui.

Kaupungeissa tungokseen saakka yleinen, mutta täällä koskaan esiintymätön kesykyyhky (pulu) tuli talon harjalle nakottamaan. Hain jyviä kauhaan, ravisuttelin niitä pihamaalle ja pianpa se jalkojeni juureen laskeutui ruokailemeen. Oli sillä nälkä. Puoli tuntia se ahmi jyvää ja siementä kupuunsa ennen kuin asettui lumeen jalkojensa päälle huilaamaan. Toiset puoli tuntia sillä meni ruokailun vaikutuksen kuunteluun ennen kuin hyppäsi siivilleen, nousi melkein kohtisuoraan ylös, otti suuntiman Iisalammeen päin ja häipyi Kaivonkorven ylitse siivet viuhuen.

Ehkä se tuli Kuopiosta kun siellä jalkapallohulikaanit juhlivat torilla voittoaan toisista jalkapallohulikaaneista eikä pulua se innostanut vaikka murusia niidenkin leuoilta torikiveyksille olisi varissut.

T.A soitti Kittilästä. Aika kauan juteltiin kaikenlaista. Siellä on lunta 30 senttiä ja pakkanen kohtalainen.

16.11.2025 sunnuntai

Klo on juuri nyt 07.03. Olen lukenut Hesaria ja muiden kanavien uutisia läppärin näytöltä ½kuudesta alkaen. Luennan alla on Ylen haastattelu Suomessa asuvasta Kozilovista joka kertoo pelänneensä venäläiseksi paljastumistaan kun lukemieni sanojen päälle alkoi ilmaantua läpikuultavan kirkkaita, vinksahtaneita sahanteriä ja pisteitä. Syöksyin ulos autolle hakemaan tuhkakupissa olevasta liuskasta 2 asperiinia jotka panin sulamaan kielelle ja nielaisin. 

Klo on 07.30 kun palasin näytön ääreen. Kirkkaat sahanterät alkavat pyöriä ja laajeta vasemman silmän näkökentän laidoille kuunsirpin muotoon, muuttaen olemustaan kuin pyrkien pois kehästä. Ja kuten ne kohta tekevätkin häipyessään olemattomuuteen. 

Jos asperiini ei ehdi vaikuttaa tässä ajassa, iskee valtava kipu kuin joku junttaisi piikinterävällä hakulla päälaen kalloluusta aivonpuoliskojen väliin... 

...nyt juuri, kun klo on 08.22 kirkas sahanterärengas huljahtelee, soukkenee, laajenee, ellipsoituu ja alkaa hajota pois kuin jäätyneen rapakon vesisateen sulattama ohut riitekiekura jota joku potkaisee.  

Jään odottamaan, iskeekö hakku vai tylsistyttikö asetyylisalisyylihappo sen terän ja pian alkaa vain pienenläntä, jähmeä paripäiväinen jomotus sekä armoton vitutus joka laimenee masennuksentapaiseen ja josta pääsen eroon ehkä viikon loppupuolella.

Nuorempana alkoi naitattamaan migreenin iskiessä ja jos sai kunnolla petissä jykältää, oli paljon helpompi kestää taudin jälkivaikutus. Sekin auttoi, jos kumppani oli hellä ja piti huolen, etten alkanut masennustani hautomaan suuremmaksi kuin se muuten olisi.

Herätessä oli kyllä kalu kovana ja halutti, mutta enpä ajatellut sen kuuluvan migreenin auramerkistöön kun aamupöjötykset ovat urosten elämään kuuluvia "vesiseisokkeja" muutenkin.

Nyt klo on 08.50 eikä vielä ole jomotus alkanut elikä lääkeisku auttoi sen verran. Mutta tasavarmaa on, että lähimmän kahden tunnin aikana migreenin vaikutus alkaa tuntua ja on vain yritettävä selvitä seuraavat vitutuksen päivät joten kuten.

Ehkä minun on parasta lähteä Kajaaniin jossain vaiheessa, mutta ajamaan en tuonne liukkaille, märkälumisille teille tänään lähde. Ehkä vasta huomenna jos lunta ei tule enempää kuin mitä nyt maassa on (2-5 senttiä). Foreca lupaa muutaman millin vesi-räntäsadetta aamupäivälle ja myöhemmin sateetonta, pilvistä olomuotoa joka jatkuu ehkä tiistaihin.

Kummassa sairastan mieluummin, Sivullistenkadun talossa vai Unimäen äkkiä jäähtyvän tuvannurkan sängyssä?

Laitan kaminaan ja hellaan tulet ja jään tänne. Ei minusta autolla ajajaksi nyt ole.

Klo on 09.55. Päätä, käsiä, niskaa, jalkoja puuduttava jomotus on alkanut. Sekä armoton vitutus. Naitattaakin!

Yritän nukkua, mutta ei siitä mitään tule tässä olossa.

Se, vitutuskohan, suomalaista eliittiä edustavan Ben Zyskowiczin migreeniaivoillekin halvauksen äskettäin aiheutti. Rahvaan jellukkana kyselen, että naitattaakohan Beniä erityisesti migreenin iskiessä?

Hän on sen verran hyvin koulittu sivistysporvari, ettei tällaisia typeriä aprikointeja päiväkirjoihinsa merkkaile.

Eivät tainneet Kekkosenkaan päiväkirjoista löytää merkintöjä panohaluistaan vaikka ne varsin julmetunlaisia lienevät olleetkin, mutta Donner ja Saarikoski kyllä kirjivät siitäkin aiheesta kaikenlaisia muistiin. Jälkimmäinen varsinkin.

Viidakkojen puissa paljain persein edelleen kiikkuvien sukulaisapinoiden ei tarvitse: Ne jäivät viidakkoon esittämään livenä elämänsä kaikki vaiheet ja takaisin siihen tapaan on nyt yltyvä himo homosapienseillakin. Mutta koska sekin puoli on valjastettu rahan ansaitsemiseen, ei luonnollisen, iloisen, tajuntaa hämärtävän kiiman toimittaminen enää luonnistu aidosti. Joiltakin tämä välineeellistynyt seksikulttuuri on tylpistänyt halut kokonaan.

Onkohan tutkimuksissa selvitetty, kuinka monella itsemurhaan päätyneellä on migreenitausta?

Mulla ei ole itsenlopettamisaikeita ollut, mutta voisin kuvitella herkimmille niitäkin tuskien pahimmillaan ollessa ilmaantuvan. Välinpitämättömyys siitä, mitä jatkossa tapahtuu, on kyllä usein ollut seuraksena päänsäryissä; "Ihan sama"-olo.

Myös itketysolo on vakio migreenin jälkilämmössä. Silloin aivoissa kulkee jos jonkinlaisia, jo unehtuneita elämäntapahtumia. Joskus järkyttäviäkin. Kuin kiinni naulattu ovi traumaattisten tapahtumien unohduksen huoneeseen raottuisi.

Iltasella saunan jälkeen

Ihmetellyt olen, kun migreeni hellitti ilman vakavia jälkimaininkeja. Ei jomota, ei masenna eikä pahemmin vitutakkaan. On pelkästään voimaton olo. En pitkää lenkkiä jaksanut päivällä nuoskaisessa lumessa tallustella kun läksin haukkaamaan raitista ilmaa. Ruokinnalla kouraisin automaatista siemeniä vilsan kupuraan ja seistä tökötin liikkumatta niin pianpa hömötiaiset hoksasivat ja kävivät rapistelemassa niitä nokkiinsa. Sekin hauska hetki lintujen eväspuuna oli otettava, ettei mieli ala myrskyämään.

Kun kävin lisäämässä kiukaan alle muutaman kerran kalikoita, piti istua saunanjakkaralla katselemassa hetken aikaa tuleen, että jaksoin tupaan takaisin laahustaa.

Sain päivällä sentäs hyvin maustetun seitikeiton aikaiseksi. Tuli vasta nyt illasta nälkä ja söin täyden lautasellisen ja monta leipäpalasta.

Jos jaksan, katson nukahtamialääkkeeksi yhden aloittamani elokuvan ("The untingable").  

Maailman muuta sotaisaa paskaa en jaksa uutisista seurata.

17.11.2025 maanantai

Heräsin ½3 helevetinmoiseen panetuksen tunteeseen, mutta migreeni oli muuten poissa. Ei ole masennuksen oireitakaan ja olo on vallan virkeä. 

Olen vaipunut uneen kesken elokuvan ja telineessä tabletti oli mennyt kiinni kun virta oli loppunut. Silmälasit olin sentäs riisunut sängynvierusjakkaralle ja laittanut villasukat jalkaan vaikka en siitä muista mitään.

Yhden unen muistan: Taivalsin pyöreillä puilla jänkälle päällystettyä kaplastietä kaukana häämöttävää Kittilää kohti. Jätkänkynttilät roihusivat Ounasjoen rannalla ohjaten kulkuani pimeässä. Kun olin pääsemässä perille, rantatöyräällä kiikkuva jääpato alkoi vyöryä kohti. Sen reuna oli kuin eilisen migreenikohtauksen jättimäinen ensiaura; terävä ja vaarallinen.

Tänään päätän pitkän Unimäkijakson alkavan talven ja migreenin jälkituntoihin. Heräillessä verenpaineen alamitta oli 110, siis poikkeava, ja ylä- 117 liki normaali. Pulssi oli 56.

Mitättömyyksien multiaispenkat

28.10.2025 tiistai

Heräillessä suussa muklahteli kysymys, jos on pantu alulle hetekassa, niin samaa vinkuvaa nitkutustako elämä on vain? Hetkeä aiemmin (mistä umpiunessa oleva unennäkijä hetkien kulun tietää?) olin Särestössä. Antulla oli tonttulakki kun piteli hevosta päitsistä ja oli valmiina taluttamaan sen kuljetuskärryyn jonka olin peruuttanut Ounasjoen töyräälle kummalliseen asentoon.

Anttutonttu sanoi, että Velireitari se eli merkityksellisen elämän, mutta minä olin vain kapustanvuolija.

Siemen tähänkin uneen lienee Noora Vaaralan elämäkertakirja Reidarista jota juuri luen. Ja illalla plarattujen kansioiden valokuvat.

Todellisuudessa Anttu on ollut paljon muutakin kuin vain kapustanvuolija, hänestä kerrotaan veljensä elämäkerrassa. 

Antustakin voisi ihan hyvin joku kirjoittaa elämäkerran. Toisen maailmansodan aikainen sotapolkukin lie ollut jonkin mittain kun on ikänsä puolesta kerennyt vaikka sen päästä päähän mutkitella.

Särestöunen jälkeen vaivuin jonkinlaiseen parasomnia-tilaan jonne muistinloukoista ajelehti 90-luvun alkupuoli ja Pirjon kanssa kurvailu syysruskaisessa Lapissa jolloin käytiin myös Särestössä. Itse olin siellä vieraillut jo muutamatkin kerrat Tapion ja jonkun muunkin kanssa sillä tiheimmät Kittiläreissuni alkoivat Reitarin kuolinvuonna 1981, olinhan silloin Roissakin koko kesän. Myöhemmin kun muutin kokonaan Kittilään, pyöräilin Kaukosen ja Sodankylän puoleisille kankaille raivatuilla metsäsautoteillä. Kerrankin kovalla helteellä Kelontekemän "Kääpäseltä" saamieni tomaattien voimalla Kaukosen kautta Kittilään. 

Särestössä oli poni jonka myyntiaikeista Anttu puhui. Kuopioon takaisin tultuamme varasin jo hevoskuljetuskärryn, että ajelen pian takaisin hakemaan sen ponin, mutta Anttu soitti ja perui ponikaupan. Sanoi, että kyllähän se on kova työ pitää hepasta huoli, mutta kun alkoi luopumista miettimään, niin itku siinä tuli ja että kyllä hän sitä vielä jonkin aikaa jaksaa hoitaa.

Vähemmän Anttu ponista olisi ottanut kuin mitä maksoi rantasalmelainen new forest-ponivarsa Pirskatti. Se maksoi 4000 mk.

Kun nyt luen Reitarin elämäkerrasta maininnan Emalieponista ja sille opetetuista kepposista, niin oli vain hyvä, etten heppaa tytöille ratsuksi köijännyt. Olisi Emaliellekkin hirveä ikävä vain tullut.

Ennen Särestöön menoa kerättiin puolukoita ja paistettiin makkaraa jossain männikkökankaalla. Nuotiopaikalle jäi kääntöveitseni. Nuotiokuvassa veitsen ruskea kahva näkyy linttikiven päällä. Kun vuosia myöhemmin muuttaessani kokonaan Kittilään, kävin sitä etsimässä, menin ehkä jollekin toiselle nuotionpohjalle tai joku muu kulkija oli sen huostaansa ottanut. Löytäjä saa sen pitää tietenkin, mutta sillekin esineelle oli oma tarinansa. Nimeni sen terästä kyllä löytyy, ja vuosiluku 1975.

Harmaapiätikka tuli käymään aamun hämärässä ja nyt sille oli siemenrasvaseostakin tarjolla. Muut linnut, närhet etenkin, ovat nokkineet muutamassa päivässä kilon pötikän jo olemattomiin. Pötkön tähepallukka heiluu verkopussissa pajunoksassa kuin Hitlerin yksikiveksiset pallit. (Olipa hullu mielikuva, mutta niin oli umpikahjo pallien omistajakin!)

Kauraa ja auringonkukan siemeniä olen kaatanut automaattiin 20+15+30 kiloa, mutta niin vain pinta säiliön sisällä on jo vajunut senttitolokulla.

Saisi äveriäimmille lintujen ruokinta jäädä, mutta eipä niitä paljon kavereinakaan ole. Rikkaimmat tutut ja sukulaiset kavahtavat meikäläistä sillä juopa välillämme sen kuin kasvaa mitä enemmän ikää tulee. Odottelemme tyynin mielin, köyhinkö potkaisee ensiksi tyhjää vai rikkainko virtuaalisiin rahatulviinsa hukkuu.

Voi olla, että kaikkialle yleistyneestä välinpitämättömyydestäkin yhteydenotot vähenevät. Enhän itsekään toisille köyhille enään viitsi soitella.

Kuitenkin: Empiirisesti arvioituna eriarvoistunut yhteiskunta tuntuu omassa elinpiirissä todelta ilman tutkijoiden ja tilastokäyrien tarkasteluakin.

Iltasella

Läksin aamulla Iisalammeen kun sade lupautui lotisemaan koko päiväksi. Koukkasin E:n kyytiin Lippuniemestä, käytiin  kahvilla ja sitten ajettiin yht'äkkisenä mieleenjuohtumana Kihmulaan tapaamaan J:ia. Siellä haisi vahva kissankusi. Serkulla on aina ollut jokin eläin. Nuorempana koiria, vanhetessaan kissoja. Viimeksi olen käynyt siinä talossa kun J:n isä, U vielä huokui. Elikä varmaankin yli 20 v sitten.

Äskettäin Järvenpäässä kuolleen tätini L:n cp-vammaisena syntynyt jälkeläinen tämä J.

Kauppareissun jälkeen menin äNnnälle; Siellä tuoksui vain mieto parfyymi. Lotisuttelin täyssateessa vasta umpipimeällä takaisin Um. Oli hankala ajaa sillä asvaltin laajat lotmat ja kuopat lainehtivat. Vuan mietoja vesimiärät tiällä ovat Jamaikalla parhaillaan puhaltavaan hirmumyrsky Melissaan verrattuna. Sinne säähenkilöt lupailivat tuulten häränsilmän tuovan saarivaltioihin metrisiä vesipaltteita. 

Melissaan liittymättömästi Vietnamissakin on sataa tihuuttanut 1,7 metrin tulvat kuivan maan elollisten riesaksi. Vesielävät lienevät vain riemuissaan vaikka eivät sitä itse tällä tavalla ymmärtäne. Nälkäisistä krokotiileista yleisvaroitus on Jamaikan ja Kuuba suunnilla annettu.

Huvittaa kun saunaan mennessä äkkäsin, etten olisi tarvinnut sitä lämmittää sillä kovin hikistä työjelyä ei päivä sisältänyt. Mutta hyvä lauteilla oli kölliä kolean ja kostean tuulen pyyhkiessä ulkoisia nurkkapieliä.

29.10.2025 keskiviikko

Pahkeinen kun en kolmea pitempään saanut nukutuksi. Pään ja käsien juilimisen lisäksi oikeaa jalkaa pakotti vallan vietävästi. Liekö tuo ihmekään kun unessakin paukutin kymmenen kilon lekalla vanhaa betonilattiaa murusiksi.

Nyt ei sada enää, mutta tuulee kohtalaisesti. Jos kykenisi hankkimaan pienen tuulivoimalan, niin syyspuhalluksista saisi hyvinkin virtaa akkuihin kun aurinkoa ei näy. Halvimmat pikkumyllyt maksavat muutamia satasia, kalleimpiin saisi menemään kymppitonneja.

Kaatuukohan venäläisen Lukoilin omistama Teboil viimeinkin? Piti siihenkin vuotavaan, öljyiseen reikään tapinvuolija tulla amerikoista kun Euroopan poliitikot senkus nuljuilevat silmiensä edessä olevien pakotekeinojen kanssa raukkamaisesti. 

Alankomaalaisetkin kieltäytyivät panemasta venäläisiltä takavarikoituja miljardeja likoon Ukrainan avuksi, poloiset tulppaaninmukulanperkaleet.

Teboil jos mikä olisi logoineen päivineen pitänyt kärrätä itäisen rajan ylitse välittömästi kun Moskovan Zaatanan sotapaisuvainen alkoi syytää ruutia ja rautaa Ukrainaan. Kun sinipunavalkoiset kyltit betonisine jalustoineen olisi humpsautettu rajan toiselle puolelle olisi vasta sitten puomi nostettu sen suunnan porteille pysyvästi hakasiinsa.

Iltasella

Luulin vielä aamupvllä, etten tänään  paljoakaan jaksa työjellä, mutta niin vain mäni iltapimeälle ulkohommissa. Maiden lapioimisen taidan lopettaa vaiheeseen, jossa ei ole kuin kivisimpien paikkojen kaiveluja. Kun ja jos alan paikalle uutta hirsikömmänää vuolla, viimeistelen loput.

Hitsailin aitan ovelle samankaltaisen lukituspuomin kuin pariovienkin eteen, pienemmistä tarpeista vain. Ladon takaovelle on jo tarpeet ronteloitu myös, mutta sen sijoitan sisäpuolelle. Tonttuovella on pelkkä riippulukkoreikeli ulkopuolella, mutta jahka ennätän, taiteilen linkun siihenkin  sisäpuolelle.

Israel pommitti gazalaislapsia satamäärin kappaleiksi vaikka rauha piti vallita. On mieltä särkevää katsoa uutiskuvissa ihmisiä retuuttamassa lakanakääröjä joihin pommien uhreja on kietaistu. Kostoiskujen suhteen Netanjahu käskyläisineen pitää aikaisemman "tasapainon": Yhden oman sotilaan kuolema merkitsee 100:n gazalaissiviilin silpuksi teilaamista valtavilla pommituksilla.

Mistä ne muuten puhtaan valkoisia lakanoita sinne pommien likaaman ja särkemän kaaoksen keskelle lennättävät?

Unimäen suven aika on ollutkin kohtalaisen pitkä, helmi-maaliskuulta asti ja jotain olen aikaan saanut vaikka oma lihaluurunko on ollut niin saatanan kipeä koko ajan.

30.10.2025 torstai

Kuvassa tyttäreni Treen asuntomme porraskäytävän ovella. Vuosi saattaapi olla 1986. Toinen on neljä, toinen kuusi vuotta. 

Kun katselin enemmältikin kuvia vuosien varrelta, hoksaan, että heille on ostettu samantyyppisiä vaatteita kuin  kaksosia olisivat. Ehkä syynä on ollut jokin tarjous josta on ollut helppo nakata ostoskärryyn samanlaiset. Eipähän ole sitten kinastelleet mitkä kenellekin ovat mieluisampia.

Koetan valokuvistakin etsiä merkityksellisyyttä merkityksettömältä tuntuneeseen elämääni. Olen minä ehkä vuollut muutakin kuin kapustoita joita alemmuudentunteinen Anttutonttu unessa vikuutteli vain vuolleensa.

Päivä meni pimeästä pimeään ulkona. Kävin laanilla nostelemassa kaikki hirret, rangat ja pölökyt koholle ja merkkasin kasat. Saunan edustan siivosin. Meinasin kiukaan kivetkin vaihtaa, mutta en sitten viitsinyt kun alkujaankin hämärän päivän hämäryys alkoi vaihettua umpipimeydeksi.

P on ollut koko viikon Prikaatilla eristyksissä kun iski rotaviurus. On siellä muitakin, mutta epidemiaksi se ei ole yltynyt.

Särestöniemen elämäkerta on varsin hyvää luettavaa. Sivuilla kerrotaan Reidarin luonnonsuojelullisistakin mielipiteistä joista Ounasjoen patoamisuhka karvastelee hänen mieltään eniten. Ounasjoen täyssuojelun toteutumista hän ei ehtinyt sitten nähdäkään kun sydänkohtaus vei mullan alle 1981.

Mitähän Reitari tuumaisi Suurkuusikon kultakaivoksen liemistä joita nytten lirahtele Loukisenjoen suulta Ounakseen? Kiroaisi karvaasti eikä enää suostuisi uimaan lapsuudessaan villinä kuohuvassa virrassa. Jos vielä joku kuiskaisi ääneen, että Loukisen lirahdusten seassa saattaa olle jopa aspestia joka kultakaivoksen alueella on jo mainareita altistanut, kiroasi hän niin, että taulunsa aiheetkin tummuisivat.

Saattaisivat Ounasjoen tuskat ja taiteilijan synkkä vistotus kankaallekin Reitarin siveltimistä räiskyä.

Muuten ei Reitarikaan Pentti Linkolaa peittoa millään tavalla siinä, miten olisi elänyt kuten opetti. Kun taide alkoi tuottaa miljoonia, lenteli mies maailman äärissä, rakensi korpeen honkaiset tilat joissa olivat uima-allasta myöten kaikki sen hetken saatavilla olevat mukavuudet.

Itki kyllä raiskattua Lapin luontoa jonka ronkkelikot alkoivat ateljeensa ikkunaankin näkyä, mutta ei lähtenyt itse mielenosoituksiin Ounasjokisouduillekaan joissa ramppasi koko maan luonnonsuojelijaväki. Adresseihin kuiten nimensä kaarteli, että edes sen verran. Mutta ehkä se, hänen maineensa Kekkosta myöten kuultuna, on merkinnytkin eniten.

Kai se hänen luonnon puolesta protestointinsa on yritettävä nähdä taiteessa jota loi, mutta kovasti itsekeskeistä ainakin osassa niiden sisältö omienkin sanojensa mukaisesti tulkittuina ovat. 

Kirjoittaja, Noora Vaarala kuljettaa näkyvästi koko elämäkerran lävitse homousteemaa joka alkuun jopa ärsytti, mutta kun teksteissä käsitellään muidenkin "queer"-taiteilijoiden kujanjuoksua vallitsevien sukupuolikäsitysten yksiniittisessä maailmassa, niin voi vain todeta, että jo tuli aikakin avata kaappien ovet sepposelleen Reitarinkin osalta.

Kansanedustaja Päivi Räsäsen homoparjaukset, joita parhaillaan käsitellään korkeimmassa oikeudessa asti olisivat surkuhupaisia jos ne eivät, varsinkin Reitarin elämäkertaa lukiessa, olisi oikeastikin jopa kuolleiden sukupuolivähemmistön edustajia törkeästi postuumisti loukkaavia.

Lajimme monitasoinen skitsofrenia on ällistyttävä eikä sitä tuomioilla paranneta. Yksi kertakaikkinen harppaus oikeaan suuntaan olisi, ettei yhteiskunnallisia päätöksiä koskaan raamattujen tulkinnoilla ryyditettäisi. Raamattu (kaikenlaiset raamatut) olisi kirja, jonka siirtäminen tuhannen ja yhden yön satukirjahyllyihin lopullisesti olisi paikallaan.

Kommenttini Päivi Räsäs-oikeusjuttuun Hs 31.10:

Luen parhaillaan kirjailija Noora Vaaralan kirjoittamaa lappilaistaiteilija Reidar Särestöniemen elämäkertaa ja hirvittää, kun yhä vain näitä sateenkaariväen päitä raamatuillaan mätkiviä riittää ihan vallankäytävien ytimissä asti.

Päivi Räsäselle (ja kelle vain) toivon mieliä avaavaksi lukukokemukseksi tätä mainiota elämäkertaa.

Reitarikaan ei aivan kerennyt kaapista homoutensa kanssa ihmisten ilmoille reilusti ilmoittautua kun jo kuoli ja olisi syvästi pahoillaan nyt, kun ollaan melkein päästy näistä takapajuisista, homovastaisista asenteista, joita sanotaan tulkittavan raamatun tekstien mukaisiksi.

Raamattuako Päivi Räsänenkin lääkäriksi opiskellessaan on tärkeimpänä oppikirjanaan pitänyt kun niin ovat lääketieteen vastaisia hänen näkemyksensä ihmislajin sukupuolen määrittymisistä jo kohtuvaiheessa?

31.10.2025 perjantai

Onko merkityksellisyyden listaan kirjattava se, että olen elämässäni ollut myös teattereiden lavoilla? 

Kuvan on joku näpsäissyt Treen ylioppilasteatterin harjoituksista. Näytelmän nimestä en ole varma, mutta jonkun "sormus" se oli. Olisiko ollut Nibelungin? Outoa, että poliisilla on työmiehen haalarit ja lapio kädessä. Eikä paitaa? Kuvassa olevan naisnäyttelijän nimi on unehtunut, mutta PP:n muistan jossakin  muussa näytelmässä olleen jos ei ole tuossakin. P on Ylen toimittajana leipänsä tienannut.

On mulla kuva osasta teatterilaisista kun ollaan porukalla kaljoilla harjoitusten jälkeen.

Naureskelivat näyttelijätoverit tuolloin, kun jonkun seinäalustan vanhojen julisteiden joukossa oli liimattu näytelmän nimi "Valtsu", että jopas olet ennenkin  tiällä ollut.  Sen käsis oli Juicen, mutta minulla ei asian kanssa ollut minkäänlaista tekemistä.

Kuvien plaraamisestakin johtuen yhä vain menneisyyden kamalimmatkin tapahtumat kompastelevat tajunnan kannokoissa.

Viimekin yönä vaeltelin usvaisen eiliseni raiskioilla, josta olen haravoinut sanoja ja lauseita verbaliuteni ladolliset täyteen, mutta eivät kokemusten tuomat mustelmat ole muuta kuin kirjavoituneet.

Muistin eräänkin kirjoitukseni jonka julkaisin "bluesin" puolella 21.11.2012:

https://kivaniemi07.blogspot.com/2012/11/tahan-mina-asetun.html

Miten lienen osannutkin uida Satun nahkoihin niin, että omakin nahka yhä ratkeilee kun siitä lukee?

Tunsin kyllä ihmisen kuten hän tunsi minut. Olimmehan kovin nuorina tavanneet ja tiiviisti yhdessä olleet, että väkisin siinä toistensa mielet oppii tuntemaan.

Tämänkin päivän siis murheiden multakasoja kaivelen.

1.11.2025 lauantai

Olen valokuvien mukaan ollut kertausharjoituksissakin. Kuva Letkunpuiston kupeelta Oulusta. Vuosi 1987 tai -88. Kuljetin Oulu-koulutusjakson jälkeen "tapettavia" Masi Sisun kapelilavalla vielä Kittilän-Sodankylän väliseeen laajaan kairaan tappelemaan kevätthangille ilmasta saapuvaa uhkaa vastaan. Ne olivat ilmasotaharjoitukset tarkoitukseltaankin, mutta silloin ei nykyisistä hirveyksistä (drooneista) ollut hajuakaan.

Lylyn lykintään kun on Lylyn nimipäivä. Kummalle sukupuolelle tuo nimipäivä lie alunalkaen tarkoitettu? Ehkä on oltu kaukaa viisaita ja yritetty kalentereihin saada jo valmiiksi nimiä, joiden kohdalla sukupuolta ei osaa sanoa ennen kuin on sen omistajaa haaroväleistä kopaissut, eikä mahdollisesti sittenkään kun hän voi olla se muunsukupuolinen. Oletetaan enimmäkseen kuitenkin, että se on miehen etunimi kuten Vieno joka voi myös kuulua molemmille sukupuolille.

Mieleen on jäänyt yksi erikoinen Päivänsäde. Hän oli urospuolinen rakennusmies, mutta taisi olla vähemmän nimensä mukainen.

Vieno Kekkonen on setä Heimon ikäinen laulajatar. Vieno Kettunen taas on vain sananmuuntelijalle sopiva nimi.

Lauri Lyly on valtakunnallisesti tunnettu ahmattiyhdistyspomo/demaripoliitikko ja mitä ilmeisemmin urospuolinen munineen päivineen.

Tietolaarista voi poimia lyly-sanan etymologiasta seuraavaa: Vinossa kasvavaan puunvarteen syntyvän puusolukon tyyppi (janahus) ja vanha suksityyppi, liukumasuksi jota pidettiin vasemmassa jalassa. Myös sen niminen kylä löytyy Juupajoelta ja erään sarjakuvan päähenkilönä on Teuvo Lyly.

Mistäs se juupa joe-sanan eteen on nykäisty? Irtaallaan kelluessaan se ei sanone kenellekään mitään, mutta kun muunnellaan "niinpä niin" tai "joopa joo" sanapareja niin löytyyhän sillekin merkityksensä; Juupajuu.

Joku muinainen keräilijäheimolainen lie sattunut Pirkanmaalla (silloin ei vielä ole maakunnille nimettyinä rajoja ollut) tuntemattoman puron mukavan näköiselle töyräälle ja tuumannut perheelleen, että Juupa juu, siinäpä puro veikeästi virtailee. Mahtaa siinä makiaa taimentakin polskia. Pykätäänpäs tähän asento; veistellään tervasta ja laitethan nuotio savuamaan. Tuossa olisi sopivan laakea paikka kodallekin...

Hesarissa Janne Saarikiven topakka kolumni "Saatanan tunarit, huokaisi Urho Kekkonen" merkkaa historian oikealla puolella olemiset harhakuviksi sillä kaikki me jäämme aikanaan sen (historian) jyräämäksi (sen alle) olemmepa millä puolella tahansa ja kävipä ennusteiden kanssa niin tai näin.

Historiakoira nostaa koipeaan historiapuun juurella olipa puussa janahusta tahika ei.

Äkkilähtö Napikselle. 

2.11.2025 sunnuntai

Eilenillalla siis: Puutarhuri soitti, että menee Tiinan kyydissä ja että tulenko minä. Olin juuri kauppaan menossa ja meinasin olla lähtemättä kun ei ollut silitettyjä paitojakaan, mutta kun saunoin ja puhdas paitakin henkarissa roikkui joka ei silitystä kaivannut, hyppäsin Tojonrotteloon ja kurvasin tunnissa ja vartissa Kainuun vaaroille. 

Sen verran tuli tanssittua, että suonevedot iskivät pari tuntia saapumisen (klo 02.15) jälkeen syvässä unessa ollessani. Eivätkä hellittäneet ennen kuin kävin pimeänlenkillä pitkin tietä ensin toiseen suuntaan puoli kilometriä ja sitten toiseen saman verran.

Nukuin sitten melkein kahdeksaan. Viimeisessä unessa TH ja Puutarhuri riitelivät ja minä menin kalliollekukkulalle laulamaan suvivirttä.

Aloin vanhan huussin kengittämisen. Alkoi kallistua aittaan päin niin pahasti, että voisi tulevan talven lumen painosta kellahtaa kokonaan kyljelleen. Niin kävi aikoinaan lapsuutenikin huussille joka oli navetan seinään integroitu tunkion puolelle. Sitten käytiin pitkään "lepän juurella" ennen kuin isä sai uuden huussin aikaiseksi.

On sitä opittu olemaan mehtäläisiä, mutta suolistonkin orgaaninen kierto on ollut paljon luonnollisempaa kuin nykyisten vesivessojen. Elossahan tuoltakin kömmittiin me, isän humalapäissään alulle suikkima Unimäen korpikatras.

3.11.2025 maanantai

Harmaata on ja tasainen viiden asteen lämpö.

Palokärki tuli paukuttamaan jyväsäiliön kylkeä. Kolluutettuaan aikansa sen päätyvaneria, se hoksasi tinttien käyvän pitkällä sivulla siemenen toisensa jälkeen hakemassa, niin sekin koukkasi sinne vaikka ei oikein mahtunutkaan. Sai se varmaankin muutaman jyväsen pitkään nokkansa, muttei osannut peruuttaa kuten käpytikka hakkaamaan siementä rikki sälökolossa, niin kyllästyi ja lähti lentää lumpsuttelemaan muualle.

Eilen 20 senttiä ylemmä ja vaateriin tunkkaamani huussin sokkeliksi kärräsin kiviä monet kotilliset. Kerkeisn aloittaa myös moreenikerroksen kärräämisen, mutta sitten kävi jo käsiin niin vaihdoin kevyempiin hommiin.

Iltapäivällä alkoikin sateenrummutus niin sain luvan lopettaa ulkohommat.

4.11.2025 tiistai

Media kohkaa nytten Sanna Marinin kirjoittamasta kirjasta Toivo on tekoja.  

Kirjan sisällöstä ei voi tietenkään lukematta sanoa mitään, mutta Hesarin Arttu Seppänen on latonut kirjakritiikkinsä sillä syömennousulla, että pannaanpa se kerralla makulatuurikasaan.

Voi olla köykäistä tekstiä kun nuin köykäisen mielipiteen kriitikkokin siitä on aikaan saanut. Kirjan nimi ei säväytä itseänikään, mutta Marinin puolelle asetun silti jo ihan sillä, että misogynistien tulva kirjakritiikin jälkirimpsussa kuohuu lasissa ylitse.

Kun tein ulkona hommiani (paskahuussin kengityshomman viimeistelyä ym.) niin tauoilla kävin kirjoittamassa omiakin mielipiteitäni sillä oikeasti ottaa pattiin tämä keltaisen paskalehdistön tyyli joka mm. halla-aholaisuuden kautta on tavallisiinkin kommentoijiin tarttunut. 

Millaisiahan solvauksia lienevätkään moderaattorin tunkiolle lemppaamien kommenttien pahimmat sontatalikolliset?

Pari näytettä omistani:

1.

Silja Latvala: En ole lukenut Marinin kirjaa, joten en osaa kommentoida sen laatua tai merkityksellisyyttä. On kuitenkin turhauttavaa lukea kuinka mediassa jatketaan Marinin haukkumista ja syyttämistä teoista, joita muutkin (mies)poliitikot ovat vuosien varrella tehneet kohtaamatta vastaavaa kritiikkiä. En muista nähneeni yhtään arvostelua Alexander Stubbin uudesta kirjasta, jossa häntä olisi kohdeltu vain rahanahneena ja turhamaisena. Ei ole Sanna Marinin vika, että ihmiset ovat kiinnostuneita hänestä, enkä näe siinä väärää että hän haluaa kertoa oman tarinansa omin sanoin, varsinkin kun kyseistä tarinaa on käännelty ja väännelty mediassa vuosikaudet.

Olen samaa mieltä Latvalan kanssa. Minulle Marin kelpasi täydellisesti vaikeiden aikojen pääministerin virkaa hoitamaan. Lienee useammalle sekin selvää, että kun paljon tekee niin virheitäkin väistämättä sekaan sattuu.

Yhtä säälimättömän kritiikin paikka olisi oikeastaan näiden arvioitsijoiden ja haukkujien kohdalle (varsinkin ns. keltaisen lehdistön) satutettava sillä ei heistä monikaan ole itse päätynyt urallaan tuollaisiin työkuvioihin koko kansan silmien alle (ja vieläpä nuorena naisena tässä misogynismiin taipuvaisessa maassa), joten mistä lihakset, joilla kaukaa seuraten ja räkyttäen, ilman järkevän analyysin häivääkään haukkua louskutetaan?

Ja tuosta rahan perään juoksemisesta: Eiköhän kohuja ammatikseen kyttäävä media nimenomaan näissä kuvioissa ole se rahastajista pahin.

2.

Muutamat kommentoijat kirjoittavat sokeasta ihailusta Sanna Marinin suhteen, mutta kyllä politiikassa toimivien "mestareiden" ihailut ja ylistykset ovat menneinä lähivuosina pienessä Suomessakin saaneet aivan järkyttävät, hillittömät mitat kun ottaa vertailukohdaksi vaikkapa Jussi Halla-ahon.

Oma ihailuni on pelkkää kunnioitusta ihmistä kohtaan, joka jaksoi niinkin kauan sitä kamalaa nälvintää ja suurennuslasin alla oloa, mutta hoiti yhteiskunnan asioita siitä huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla.

Eikä hän ole mitään scriptan tapaista nälvintä- ja solvausblogia pystyyn pistänyt jossa ilkeilyjen sanansäilällä pieksäisi kostoksi kaikki nuivasti häneen suhtautuneet kansalaiset.

Vistottaa lukea, vaikka meriittilistaan Sanna Marin voisi senkin lisätä, kuinka joidenkin mielestä nimenomaan yksin hänen ja nelivuotisen hallituskautensa syytä talouden alamäki oli ja on yhä se mitä on.

Miten se voinee mahdollista olla kun laajemmassa tarkastelussa olemme seilanneet jos vuosikausia (liki 20 v), puolue toisensa jälkeen hallitusvastuussa ollen, valtavien omien ja kansainvälisten markkinavoimien puristuksessa kaikkine sotineen, bandemioineen ja ilmastonmuutoskatastrofeineen?

Mittasin tänään synnyinmökkini esille kavamieni hirsipirtin multias/kivipenkkien ääret eivätkä ne kummoisia neliöitä 11 henkiselle perheelle ole olleet: vajaat 12 neliötä!

En meinaa uskoa millään mittojani. Miten me olemme voineet siinä mahtua olemaan kasvavan lapsiluvun kanssa? Vuonna 1963 on syntynyt nuorimmainen ja vielä sen jälkeen mylskättiin samoissa tiloissa vuoteen 1968.

5.11.2025 keskiviikko

Kertaan Unimäen kurjan, multiaispenkkisen hirsiasumuksen vähäisesti tietämääni historiaa vielä kerran.

Vuonna 1904 Unimäen korpeen on saapunut joku "Holo-Viikki" joka on aloittanut pohjan kuokkimisen ja sisäänlämpiävän uunikiukaan kasaamisen  sekä seinähirsien kaatelun sen aikaisin työkaluin. Neljän varvin jälkeen vestelijä on luovuttanut. Syytä ei ole tiedossa, olisiko sairastunut tai lähtenyt pontikankeittoon jollekin toiselle lääninkulmalle. 

Hieman myöhemmin Anu (Ananias) ja Mari Kainulainen tyttärineen (mummini Anni, isotätini Olga ja Eeva), ehkä lehmän, tai parin, kanssa ovat kantaneet tuohikonteissaan evästarpeet metsänreunaan ja alkaneet nostaa seuraavia hirsikertuuksia edellisen käväisijän aloittaman kehikon päälle. Kun ovat saaneet ehkä jo sinä suvena mökin tuohikattoa myöten valmiiksi, ovat alkaneet tuohustaa tulia sisäänlämpiävän kiukaan alle. Pottumaallekin on ehkä saatu jo raivattua tilaa sekä navettarakennuksen teon ainakin aluilleen. 

Milloinka lienee ensimmäinen sauna paikalle saatu? Entä se vielä 1950-luvun alussa tuvan edessä ollut aitta, josta Heimosetä muistaa usein mainita? Vissiin halkoliiterikin on jollakin kohtaa sijainnut?

Kun nuo ulkorakennukset ovat alkaneet painahdella vinoon niin isä ei niitä ole ryhtynyt kengittelemään vaan on pätkinyt hirret polttopuiksi. Tunnettua oli, ettei hän halkometsään kirveellä uhkaamallakaan ole lähtnyt, että eipä mitaleita sellaisestakaan huolenpidosta hällen edes postuumisti voi jakaa.

Isä Tauno ja Äet Gunilla ovat siis saaneet perintönä (?) Unimäen pienen metsätilan mökkeineen ja ukki Adam on muurannut poikiensa Taunon, Oskarin ja Heimon avustuksella piipun ja uunin&liemuhellan sisäänlämpiävän kiukaan kohdalle. Kaivelujeni perusteella osittain sen päälle, kun ovat purkaneet ensiksi päälimäisen savukiukaan kivikummun pois.

Isä ja Äet ovat muuttaneet mökkiin ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin v. 1949. He olivat menneet naimisiin juhannuksena 1947 ja asuneet tämän välin "Alappolassa", eli isän kotona, meidän myöhemmässä mummilassa.

Anun ja Marin lopunajan kohtalo ei ole ollut kovin mukava. Heitä on hoidettu vuoroin ukki Aatun ja mummi Annin luona, vuoroin Komppulassa, heidän Eeva tyttären anoppilassa. Eikä se ole tapahtunut mitenkään hyväntahtoisessa hengessä. Jouluksi lahdattaville sioillekin on järjestetty paremmat olot olkipahnoihin, kertoi Heimo setä joka sukujemme ainoana on enää kertomassa sen ajan vanhusten hoidon tilasta.

Kun kysyin Heimolta puhelimessa, miksi ei Anua ja Maria vanhainkodille viety kun metsämökissä kävi elämä mahdottomaksi, niin Heimo kirosi hartaasti ja kertoi: Vanhainkoti oli vain yksi iso tupa, jonne oli sullottu vanhuksista, kehitysvammaisista ja mielipuolista sotainvalideihin asti kaikki avuttomimmat sikin sokin ja elivät siellä suurinpiirtein oman onnensa nojassa. Joku kävi laskiämpärillä keittoa tuomassa, ja ehkä huitaisi vähän havuhoskalla isompia roskia seinän laidoille tai kynnyksen ylitse pihalle. Kerrankin  oli Heimo ollut Aatun kanssa tekemässä jotain remontintapaista siellä, niin työkaluista oli pidettävä kiinni kynsinhampain, sillä joillakin oli halu ottaa niitä astaloikseen. 

-Siinä tuvassa haisi paska ja pelko, ähki muistojaan Heimo.

Kaikuja menneestä on ajostumassa nykyisenkin vanhustenhoidon systeemiin kun seuraa avuttomien siirtelyä kotipakkkakunnan rajoista piittaamatta mistä vain kyljen verran tilaa löytyy -ja mieluummin halavalla!

Marin oli Äet ja Heimo taluttaneet yhden lehmän kera viimeisen kerran Unimäestä pois vuonna 1947 syksyllä Vanhaamaantietä pitkin "Parkkuuseen", eli Juhanilanmäelle Karukkamummon tupaan ja koko matkan Mari oli itkenyt lohduttomasti. "Viiskymmentä vuotta Unj'mäjessä asuttiin ja nytkö se on loppu", oli nyyhkinyt Marjmuori. (40 vuotta olisi ollut lähempänä, mutta näin Heimosetä muisteli Marin itkua.)

Olikohan isoisovanhempieni avioliitto (alkuun "susiparina" vuosikausia) onnellinen? 

Minä luulen, että onnellisuus sananakin on ollut korpieläjien keskuudessa noihin aikoihin tuntematon suure.

Millaista olisi ollut pelkkää auvoista rakkasusuhdetta vaalia sellaisessa tuvassa, joka talvella lämmitettäessä täyttyy puoleen väliin asti kiukaasta purkautuvasta savusta ja sen aikaa on pitänyt lattialla konttaillen lapsiperheen askareetkin hoidella?

Mutta jotain keskinäistä, lujaa sidettä niin paikkaan kuin pariskunnalla toisiinsa siellä on pitänyt olla Marin viimeisiä ikävänitkuja kun ajattelee. "Viisikymmentä vuotta ..."

Mari 16.2.1871-29.11.1950,  Anu 15.3.1871-15.3.1960. Minä yritän kuvitella heidän elämäänsä vaikka mitään mielikuvaa Anunkaan hautajaisista ei ole kun olen ollut vasta 2 vuotias.

Niin häviävät muistot ja muistamiset jo parissa sukupolvessa atomeiksi maita ja mantuja pyyhkivien tuulien mukana.

Juurilla, kirjaimellisesti

17.10.2025 perjantai

Kuvassa etanahaiskiainen. Sille on evoluutio järjestänyt hienon visiirin kärsäisen naamansa suojaksi. Jos tuokin olisi miljoonien vuosien aikana kehittynyt mammutin mittoihin, olisi se huima näky. Toisaalta, on niitä ollutkin; Mesotsooisen aikakauden panssarikatteisen hirmuliskon pikkuruiselta velipuoleltahan tuo näyttää.

Klo on 05. Pakkasta 5. Kuura maassa, auton tuulilasi umpijäässä. Pimeää on, kylän puoleisella taivaalla kelluu pala kuu-ukon kynttä.

Eilenillalla saunaa lämmitellessäni lastasin halkokuorman. Lähden ajelemaan aamupalan jälkeen.

Hesarin kolumnisti Johanna  Vuorelma otsikoi aamun kirjoituksensa näin: "Ilmastonmuutos ja luontokato huolettavat, mutta niihin varaudutaan laiskasti - toisin kuin Venäjän toimiin". 

Seuraavilla sivuilla kerrotaankin Taivalkoskella kouluttautuvista motokuskeista joista yksi sanoo, että aukkohakkiot ovat karmeita katsella, mutta kyllä niihin tottuu. Se on ainoa viittaus mahdollisiin luontohaittoihin joita heidän tulevat ammattinsa edistävät. 

Jos lajimme "huomisen toivoilla" olisi yhteinen näkemys maapallon luonnon riistosta, motokuskin ammatista haaveilevatkin löisivät hanskat tiskiin heti opintojen alussa ja menisivät istumaan väylille, joiden nimistö palvoo lajimme hevostelijoita joiden suurin virhe on ollut olla olemassa.

Muutaman päivän takainen uutinen kertoo, kuinka Hesari vei umpikaupunkilaisnuoren metsään eikä tämä toiste sinne mee! Teini ei ymmärtänyt luonnon päälle yhtään mitään.

Tulevaisuudelle tulevaisuuden itsensä luvalla annetaan siis jo etukäteen lupa murskata jokainen korsi sellukattilaan. Eivät tule aktivistit enää kahlehtimaan itseään puuntaimiin teiden raviojien takana. Koneet saavat myllätä maisemaa niin kuin ne ovat toki myllänneet jo kauan, mutta jatkossa entistä levollisimmin mielin.

Teollisuudelle ovat tärkeitä kaikki hyödylliset idiootit joita koulutuslaitosten liukuhihnoilta valmistuu.

Luonnossa jatkuu yli-ihmiseksi itsensä korottaneen Homo Sapiens-lajin toimeenpanema holokausti jonka perustelut Vuorelma kolumninsa lopussa tiivistää: 

"Mammutteja metsästävillä esivanhemmillamme ei ollut käytössään laajaa tutkimusaineistoa, joka olisi kertonut heille ilmaston lämpenemisen ja tehokkaan metsästyksen aiheuttamista kohtalokkaista vaikutuksista mammutteihin.

Nyt tietoa ympäristöä tuhoavan käyttäytymisemme aiheuttamasta eksistentiaalisesta uhasta kyllä löytyy, mutta jatkamme elämäämme kuin viimeisiä mammutteja jahtaavat edeltäjämme."

(Vuorelma ei holokaustivertausta käytä, se on minun rinnaste metsien etniselle puhdistukselle.)

Eilen aloitin synnyinmökkini multiaisten paikkeilta pintanurmen lapioinnin. Kaksi lahoa, mutta sisemmiltä osiltaan edelleen kovaa koivunkantoa tulee teetättämään töitä, ja tietenkin n. 100 000 kiveä. Pintanurmen ja mullan kärrään toisaalle monttujen täyttömaiksi.

Jos elossa ja tämänkinlaisessa kunnossa olen, aloitan seuraavana keväänä aittarakennuksen vuolennan pölleisä joita Kaivonkorvelle vielä jäi. Kaadan lisää jos eivät riitä. Tai jos luulen jaksavani, niin teen suuremman, vaikka sen alkuperäisen mökin kokoisen (noin 5x6). Kuorin kokonaan uudet hirret ja teen jo olemassa olevista lyhyemmistä (4,5 m) tyttärille rakoliiterit kylälle. 

Pitää kyllä miettiä kahteen kertaan, mitä lihas- ja nivelkipeä ukko vielä jaksaa tehdä. Paljon se kyllä jaksaakin.

Hirsikehikon työnimeksi panen Kuolinmökin. 

Menneen kesän kolmen rakennuksen työnimet olivat Klapihönnä, Rakoliiteri ja tylsänkuuloinen Monitoimitila.

Seitsemän veljestä-romaanin kirjoittaneen Aleksis Kiven muistoksi (10.10.1834-31.12.1872) on Tuusulassa säilytetty hänen kuolinmökkinsä. Mielikuvituksellinen yhteys sinne syntyy niin, että Unimäen tontille siittyi aikanaan, jos ei syntymäviikollaan jo kuollutta poikavauvaa muisteta, seitsemän veljestä jonka joukon jäsen olen. Kohtuullista olisi, että edes yksi seitsemästä rakentaa kuolemaansa ajatellen mökin samalle kummulle.

Voisin minä kuolla tähän nykyiseenkin mökkiini, mutta kun ei tullut rakennettua sitä täsmälleen samoille sijoille alkuperäisen kanssa niin ajatus ei ole niin kiehtova.

Rakentamisen aikaan oli vielä synnyinkummulla hellan ja arinan tasalta linttikivinen uunin alaosa jäljellä. Sen päälle muurasin grillintapaisen jossa paisteltiin eväitämme, mutta jostain syystä tyrkin sitten sen nurin traktorin kauhalla.

Harva kerrostaloon syntynyt ihminen voi mennä kaivelemaan synnyinpaikkaansa vaikka mieli tekisi. Paitsi sotien runtelemissa aavekaupungeissa. Parhaillaan Gazassa. Niistä kaiveluista kiehtovuus on verisenä rättinä Massamurhaaja Netanjahun puvun taskussa.

Jos antautuisin lapselliselle halulle löytää isän lattialankkujen rakoon hävittämän vihkisormuksen, niin nikkaroisin eri silmäkokoisia seuloja ja siilaisin mullikon niiden lävitse lapiollinen lapiolliselta kuin argeologi ikään.

Kun sormuksen häviämistarinan kerroin vanhimmille tyttärille heidän pieninä ollessaan, Sonja olisi halunnut ryhtyä heti kaivuhommiin. Ehkä hän jonkun verran kuokkikin kun minä rakensin nykyistä mökkiä.

Isä ja Äeti olivat siis riidelleet ja sananvaihto oli huipentunut siihen, että Äet oli ottanut seinällä olleen vihkikuvan ja repinyt sen hellansytykkeeksi. Isä oli saippuoinut sormuksen sormestaan ja nakannut sen nurkkaan ärähtäen, että tämäpä oli nyt sitten tässä. Sormus oli vierinyt lattianrakoon eikä sitä, tupamyrskyn laannuttua, tikuilla kaivelemallakaan enää ollut löydetty. Ja huomenna asia oli jo hautautunut muiden murheiden alle.

Iltasella

Tulin aamupvllä Sivullistenkadulle, join kahvit, sanailin Puutarhurin kanssa ja purin halot pressukatokseen. Eipä sinne enää mahdu kuin yksi kuorma. Se pitää sirkkelöidä saunaklapeiksi.

FE&E ja jälkimäisen vanhemmat tulevatkin vasta maanantaina kyläilemään. Ovat menneet perjantaina Vuokattiin.

Tuo "FE" siksi, että Elias vakiinnutti kutsumanimensä Fransiksi jo armeija-aikoina. Minä en sitä opi kyllä, mutta yhdistelmänä kirjaimet erottavat hänet avopuolisostaan jonka etunimi alkaa E:llä.

Oudolta tuntuu kutsua poikansa tyttöystää "avopuolisoksi".

Kun itse ensimmäisen vakituisen naiseni (Satun) kanssa muutin yhteen, olimme vielä monen suussa susipari kun emme heti vihkikaavaan tutustuneet. Emmekä silloinkaan olisi naimisiin menneet, ellei se olisi ollut perheelliselle ehto saada "Masiavustusta" armeijankäynnin ajaksi. Summa oli sentäs 1200 mk:aa kuukaudessa.

Että puoliksi rahan takia sen kahleen lukkopesässä avainta kiinni päin käännettiin.

18.10.2025 lauantai

Hartiasärky kokonaisvaltaista, oli pakko nousta vaikka klo vasta 04.

Satun nimipv. 

Aivojen muistilohkon kuvakalenterissa 12784 päivää sitten torstaina kaksi lettipäistä tyttöä piirtää lattialla kumpikin omaa nimpparikorttia äidilleen. Pian toinen hihkaisee: "Iskä, nyt on valmis, joko lähetään?"

Vierailuaika on illalla klo 17-19 välisenä aikana ja poikkeavaan pyyntöön suhtaudutaan nihkeästi. Tänään suostuivat kun selitin, että tulemme kauempaa ja lasten äidillä on nimipäivä.  

Räntää rätkii, maantiet ovat sohjossa. Päivä ei paljoa valostu. Harjamäen "tuulien talot" kohoavat graniittisen painavina möhkäleinä matalalla roikkuvia pilviä päin. 

Tapaamme erillisessä huoneessa johon ei vierailun aikana muita päästetä. Hoitaja taluttaa Satun ovesta sisään ja asettaa tuolille istumaan. Ranteissa on lepositeiden jäljet, silmien luomet roikkuvat, kuivunutta kuolaa on poskella ja leualla, ja uutta valuu huulten raosta leualle. Vahva hiuspehko on takussa ja ilman tuttua letitystä. Tytöt antavat korttinsa johon äiti ei reagoi. Joku käytävässä huutava potilas paukuttelee seiniin ja kun  tulee kohdalle, jysäyttää potkun vierailuhuoneen oveen. Polvellani istuva nuorempi tytöistä säikähtää ja alkaa nyyhkyttää, vanhemmankin tytön oveen suuntautuneessa katseessa on pelkoa.

"Äiti, missä sinun silmälasit ovat?"

Mitään muuta emme osaa sanoa mykälle ihmiselle lähellämme jonka mieli on jossain kaukana, tai sammunut kokonaan niin, ettei se ymmärrä tilanteesta mitään. Edes nimpparikortit eivät pysy hänen käsissään. Sullon ne sairaalatakin taskuun. Toisen taskun suulta pilkistävät silmälasien sangat. Toinen sanka on vääntynyt ja linssi lonksuu irtonaisen tuntuisena. Panen lasit takaisin taskuun. Puolen tunnin päästä hoitaja kurkkaa ovesta ja kysyy, joko potilaan voi ohjata pois. Sanon hänelle silmälaseista, että jos niiden ruuveja voisi vähän kiristää ja sangan oikaista.

"Eipä potilas niitä tarvitse, laitamme muiden tavaroiden joukkoon talteen."

Ankean sairaalareissun jälkeen käymme Simonsalossa Gunillamummon luona syömässä ja sitten vielä Tyynemummon luona Leppäkaarteessa. Ajelemme Iisalmeen. On ollut syksyisen synkkä päivä.

Moniaita vuodenkiertoja myöhemmin täällä Kajaanissa on pikkupakkaspäivä, mutta edellinen muistuma veti matalalla paistavan auringon eteen mustat verhot.

19.10.2025 sunnuntai

Tulin eilen iltapvllä Unimäkeen takaisin. Kärräsin  jo liiterin edustan kivimonttuun täytettä K.Parviaisen joskus kippaaman hiekkakuorman pohjilta.

Hämärtää. Sauna lämpiää. Lastasin peräkärryyn halot, on viimeinen kuorma Sivullistenkadulle. Alkavat loppua olemiset muutenkin täällä. Lopetan ramppaamisen lumien maahan lankeamiseen. Joskus syksy on venynyt pitkälle marraskuun puolelle, että en vielä laita paikkoja pakettiin.

USA:n Suur Möliskö alkoi nuolla oikein kunnolla Moskovan Zaatanan ahteria! Rupesi jälleen yksipuolisen ärhentelynsä Ukrainan Zelenskyille eikä luvannut enää kunnon aseistusta kuten vielä viikko sitten lirkutteli. Nyt kaikki odottavat syämet kylymänä Moskovan zaatanoiden massiivista alueidenvaltausyrityksiä Donetskissa ja siitä eteen päin.

Moskovan Zaatana vissiin vilautti Möliskölle 80-90-luvulta pornotallenteita joiden pääosassa on Möliskö itse muutaman moskovalaisen FSP:n kustantamien pallinhivelijöiden kanssa. "Nämä kuvat laitan levitykseen, jos et...", uhkasi Zaatana ja Möliskö taipui.

Näin helposti alueiden elintilan laajentamista ja tappamista voidaan mahdollisesti jatkaa eikä maailma mitään mahda.

20.10.2025 maanantai

Heräsin varhain kuten tapanani on. Puuro on kohta hautunut, syön, tiskaan, kerään kamppeeni ja lähden. Koukkaan Soilan pakastimen kautta hakemassa omppumehut ennen kuin siellä lähdetään töihin ja kouluihin.

23.10.2025 torstai

Vaikeita olivat parit päivät kun tiistain vierailuista selvittiin. Saapuivat jälleen päänsäryn airueet ja nutistivat mielen ja miehen matalaksi. Silti piti kaikenlaista teheskellä; En säryissäkään helposti sängynpohjalle osaa jäädä.

Tulin tänne Um ja aloin lapioida multiaispenkkaa kuopalle. Kymmeniä kottikärryllisiä siirsin liiterin edessä oleville monttupaikoille. Turpeet alle ja multaa, moreenia ja silttiä piälle.

Kaivinkoneella muutaman tunnin homma, lihasvoimin päivätolkulla saapi jykerrellä.

Vähän ennen pimeää leikkelin ja hitsailin lukituspuomin Kivakujan parioville.

Vettä tihuuttaa. Käyn saunassa ja alan muate. 

24.10.2025 perjantai

Heräsin ½8.

Päänsärky on poissa, mutta jäsenien ei. 

Hesarissa ilouutinen: Oikeus hylkäsi niskoittelusyytteet Laajasalossa Stansvikin hakkuita vastustaneiden aktivistien osalta. Helsingin liepeillä motojen eteen hakkuita estämään osallistuneiden toiminta kannatti, ainakin tällä kertaa, mutta pitkän Suomimaan tuhannet muut kyseenalaiset hakkuukohteet on raiskattu ja raiskataan hamaan huomiseen koska maaseudulla on jo kauan vallinnut antaa mennä kun on alamäki-tunnelma metsien holokaustiin verrattavan "väestönvaihdon" edessä; Metsää täällä ei nähdä seteleitä antavilta puilta.

Ja sitä paitsi kuusienjuuriltahan ne uusiin koneisiin, autoihin ja kotien "älyllistämisiin" tarvittavat rahat riivitään, vitut muusta.

Maanviljelijätkin, joille itse ammatti ei tuloja tarpeeksi ole koskaan tuottanut, ravauttelee nyt viimeisetkin perintömetsänsä ketoon jos missä vielä joku mäntyhonkapetäjä sattuu humisemaan. Ja vaikka ei humisemiskorkeuteen enää puut koskaan kerkiä kasvamaankaan, kelpaa "metsä" niitettäväksi liemikattiloihin pajupuskista alkaen eivätkä teollisuuden tuhannet välikädet ja jobbarit hinnoista tingi.

Iltasella

Monet tunnit lapioin kivistä Äidnmaata kottikärryyn ja siirsin täyttömaiksi kuoppaiseen liiterin edusmaastoon. 

Porsliininsiruja, nappeja, lasinpalasia, tinaisia voideputkiloiden palasia; Isän partavaahtokin on ollut sellaisessa. Värinsä ja luettavuutensa kymmeniä vuosia säilyttäneessä, joustavassa putkilonpalasessa lukee ruotsiksi rakkräm (partavaahto). 

Sitten yksi pieni, valkoinen lasihelmi katsoo minua valkoisella silmämunallaan mustasta mullasta. Sekin nuljauttaa päällimäiseksi lapsuusajan muiston mieleen. Katkaisin Äetin poissaollessa hänen hopealankaisen helmikaulakorun ja helmet vierivät pitkin poikin tuvan lattiaa. Suurin osa pomppi tietymättömiin lattianrakoihin. Kun Äeti kotiutui, hän oli hirvittävän vihainen, samalla myös äärettömän surullinen sillä eipä mökinakalla paljon mitään koruja ollut. Minä kiistin olevani syyllinen ja vyörytin syyn Kusterin päälle. En muista antoiko Äet hänelle vielä selkäsaunankin, mutta se päivä ja luultavasti seuraavatkin  päivät olivat uhkaavaa murhetta tupa täys.

Vieläköhän Kusteri asian muistaisi? Antaisikohan anteeksi syyttömänä saadun selkäsaunansa vai nykäisisikö turpaan oikein kunnolla? Veljilläni kehitysvammaisilla on yllättävän hyvä muisti jos jotain lapsuuteen liittyvää heiltä kysyy.

25.10.2025 lauantai

Kun olin menossa viiden aikaan ulos, laitoin ensiksi käsivalaisimen valokiilan pyyhkimään ovenraosta pihamaata, niin eiköstä vain kettu juuri silloin ollut menossa rappusten ohitse saunapolun suuntaan. Se kääntyi nopeammin kuin minä silmiäni kykenen muljauttamaan ja oli hetkessä takaisin alas tiellä ja siitä ravin ylitse näkymättömiin.

Märkää ja pimeää kuten lokakuun huomioonottaen kuuluu ollakin.

Unessa yritin päästä varhain aamulla lääkäriin päänsäryn takia, mutta pujotellessani silmiä särkevillä, valoisilla käytävillä tunnista toiseen kiirehti lääkäreitä vastaan ja ohitse, mutta kukaan ei joutanut ennen klo yhtä minua kuuntelemaan. Sitten tulin erään käytävänmutkan takaa luentosalin ovelle ja kun se aukesi, ovensuulla oli sairaanhoitaja Erja valkoisessa hamepuvussaan ja hämmästeli: "Mitä ihmettä, Valtsu! Mitä sinä täällä teet?"

Unessa ilmestynyttä Erjaa olen nähnyt viimeksi vuonnajotain 1983.

E:lla ja minulla oli yhteistä se, että molempien isät kuolivat humalassa, minun tukehtumalla oksennukseensa, Erjalta pirtuun jota sattui kokeneena juojana silti liikaa ottamaan. Tai otti sitten tahallaan niin, ettei siitä enään herännyt.

Minun kirvesmiesisäni kuoli Äetin  ohjaaman Ladan takapenkille lumituiskuisena joulukuun yönä, E:n apteekkari-isä apteekkinsa lattialle yksinään.

Päivä meni jälleen maata kaivellessa. Synnyinmaan juurien kaivelu oli kirjaimellista. Koivunkannoista toinen oli ottanut ison kiven syleilyynsä kasvattaen sen päälle, sivuille ja alle vankat juuret. Kivi oli juurilonkeroiden lujassa puristuksessa loppuun asti. Kaivoin alta maata pois ja lopulta kanto kellahti kiven kanssa nurin ja sain juurilonkerot vesurilla poikki ja syleilyn heltiämään.

Jos kanto olisi elävää materiaalia niin itku olisi päässyt. Mustekala tuli mieleen.

Toista, keskellä muinaista tuvan lattiaa tököttävää kantoa en tällen päivällen loppuun saakka jaksanut kaivella. Se on lahompi ja siitä lähtee lapiolla vuollessa paksuja siivuja irti kuin kinkkua leikkoisi.

Illasta pyöritin generaattoria sen aikaa, että järjestelin saunaa lämmitellessä aittaa ja tarvitsin sinne valoa. Samalla latasin akkuja sillä eipä viime päivinä ole paljoa aurinko paistanut kennoon, eikä muuallekaan.

26.10.2025 sunnuntai

Kellojen siirron aikoihin heräsin. 

Unienpihamailla ei kettuja vilahdellut, mutta leijona oli enkä uskaltanut kuselle mennä. Soitin tulipalopiällikölle, sille entiselle ja jo kuolleelle, eläimestä, mutta se ei uskonut. Sitten soitin tutulle poliisiantikaiselle, häntäkään ei enää ole -ainakaan poliisina-, mutta sekään ei uskonut. Piti tovi kuulostella silmiä aukoessa, että olenko hereillä vai oven raossa ottamassa valokuvia leijonasta tihkusateisessa pimeydessä.

Hesarin tärkein raportti tällen päivällen on tämä: "Eurooppaa uhkaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaiselle reunavaltiolle, kirjoittaa ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski"

Kun luin artikkelin ajatuksella ja visualisoin sen juttuun liitetyillä ammattilaiskuvilla, ymmärsin uutisen ytimen merkityksen pitkälle huomiseen; Puistatti.

Miksi me homosapiensit emme pysyneet viidakoitten puissa mölyämässä lailla sukulaispaviaanien ja bonobojen?

Evoluutiolle on turha olla vihainen, mutta valtavaa kärsimystä meistä vain aiheutuu koko maapallolle. Olletikin kun vaihtoehtona on ollut, miten paljon paremmin evoluution kulku olisi sujunut järkevää suunnittelua sisältäessään. Tai ilman homosapienseja.

Vaikka edes näillä viime hetkillä jolloin ihminen sormeilee jo tietoisestikin sen käänteitä. Sormeilee siis sillä järjellään jonka synonyymina se käyttää äly-sanaa, mutta silti peräsintä niukkenevissa vaihtoehtojen aallokossa se ei osaa edelleenkään käyttää.

Evoluutiohan itse, jos sen olemusta yrittää hahmottaa, on täysin järkeä vailla oleva kokeilujen jatkumo joissa kokeilut ja niiden epäonnistumiset ovat sen konkreettisia ilmenemismuotoja. Se on kuin pörsseihin uitetut, algoritmiset rahavirtojen käyrät, ei niitäkään käsin voi kosketella kuten kolikoita taskussaan.

Jostakin tuntemattomasta syystä järki kehittyi yhden eläinlajin turpeaan kasvuu yltyneitä aivoja rasittamaan, mutta ei se itse ehtinyt sitä haltuunsa ottamaan koska primitiiviset vaistot ovat sittenkin voimakkaammat. Kun katsoo vaikka Heikki Aittokosken laatiman raportin kuvaa alankomaalaisesta mielenosoituksesta jossa viidakon sukulaisiamme muistuttavat naamat huutavat "fuck off! fuck yuo!" turvat ammollaan, ymmärtää, että paluu järkeä tarvitsemattomaan viidakkoon on alkanut.

Tai prosessihan alkoi jo teollistumisen alkuaalloissa. Lajiamme alkoi hirvittää helppous, joka teknistymistä välittömästi seurasi. Toisen maailmansodan tapahtumien kulku kiihdytti sitä ja nyt, kun elämisenhelppous on kasvattanut tämän yhden lajin populaatiot kestämättömään lukumäärään, mikään muu ei ole mahdollista kuin taantuma. Sekä järjen että populaatioiden lukumäärien kasvun.

Primitiivisyys tulee nutistamaan lopunkin järjen kuten valloitussotia käyville diktaattoreille aivottomine robottihybridiarmeijoineen on jo käynyt.

uroavaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimittaja Heikki Aittokoski.kaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavaltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimittaja

Eurooppaa uhkaa vaikea aika, joka olisi erityistä myrkkyä Suomen kaltaisille reunavaltioille, kirjoittaa ulkomaan­toimitt