Kivestää

8.10.2025 keskiviikko

Olipa hauska uni pitkästä aikaa vaikka reunoiltaan ahdistikin: Pikkuinen Elisabeth oli mummini Elisabeth joka istui Pohjoisukin tuvassa mustassa keinutuolissa.

Kirjoitapa tuokin uni niin, että sen näkemättäkin ymmärtäisi.

Edellisessä postauksessani kävin ties kuinka monennetta kertaa elämäntarinani sitä jaksoa lävitse, joka pahin  kaikista on ollut.

Niin tehdään  ammattilaisen antamassa psykoterapiassakin. Toistetaan, toistetaan; Aletaan aina alusta. Eteneminen on vaivalloista, parantuminen mahdotonta. Ainakin täydellisesti. Epikrisiin kuitataan: Eipä elämästä muutenkaan elävänä selvitä. 

Jos joku viitsii kirjoituksiini rivi riviltä perehtyä, häntä varmaan tympäisee.

Mutta näin elämänsä loppusuoralla sille on se ja sama. Olen pian 20 vuotta jyystänyt blogeissani pienen maailmani parkettia eikä se sen kiiltävämmäksi ole tullut. 20 vuotta jos elämäni vielä jatkuu, niin lopun ovi on ihan tuossa kynnyksen takana.

"Me elämme kuolemme, lastuja vuolemme..."

Joitakin ihmistyyppejä kannattelee ainoastaan toistuvat terapiaistunnot. Pakko-oireiselle niistä tulee vain yksi päivän tavoista: Solmio suorassa, kengät kiiltää, auto pesty, tietokone päivitetty, mutta kaappia elä vieras avaa.

Seurasin joitakin psyykeä rassaavia aktioita Satun sairastuessa, mutta koska terapeutti, joskus vasta harjoitteluvaiheessa oleva opiskelija, vaihtui aina toiseksi, niin alustahan se oli aloitettava. Ja vaikka ei olisi vaihtunutkaan.

Eräs psykologiharjoittelija oli kuin automaatti jolle olisi voinut viedä portinpielen pylvään jututettavaksi ja tulos olisi ollut sama. Paitsi se viimeinen istunto Kempeleessä.

Kirjoitin siitä neljäkymmenviisiminuuttisesta novellin "Terapiakorvo". Se julkaistiin jossain EU:n mielenterveysprojektissa josta siitäkin havaintoni oli, että ihan sama minne nekin projektimiljoonat kaadettiin; mitään vaikutusta mihinkään se ei tehnyt.

Miten voisikaan: Meitä on 8,3 miljardia homosapiensia maapallolla eikä meistä yksikään tekoälysovellustenkaan avulla tunnu pärjäävän ilman terapiaa.

Tarina löytyy täältä: https://kivaniemi07.blogspot.com/search?q=Terapiakorvo

Terapiaistunnot olivat tuskallista seurattavaa siksikin, koska potilaan kohdalla olisi terapeutin pitänyt osata tai saada perehtyä potilaan epikriiseihin myös terveydenhuollon fyysiseltä puolelta joista olisi käynyt selville, että kyseessä on moniaivovammainen potilas, ei yksistään henkisen puolen psykoosiromahdus. 

Jokaisen terapiaistunnon jälkeen potilas oli entistä huonommassa kunnossa mielensä kanssa ja grandmalit olivat aina vain hirvittävämpiä.

Kirjailijasta (jolle "mammuttikirjailija" Jörnd Donner hävisi sivumäärissä) Kalle Päätalosta elämäkerran kirjoittanut Ritva Ylönen tuli siihen tulokseen, että Kalle kosti elämässä kokemansa vääryydet kirjoissaan, siis ampui kynällä yhteiskunnan potsokkaita ja hänelle vittuilleita "parempia" ihmisiä postuumisti joukkohautaan.

Itse luin Pääatalon vuosittain ilmestyneet kirjat aina vuoteen 1982, elikä jouluun kun oma isäni kuoli. Mammuttimaisissa kirjoissaan Päätalo koetti olla itse itsensä terapeutti, oman keittiönsä psykologi joka kyllä takuuvarmasti tiesi, mistä puhui koska olihan kyse omasta itsestä ja muistettavista tapahtumista jotka mieltä olivat aikanaan nurjauttaneet. Iijoki-sarjassa on yli 17 000 sivua ja jos se lohkottaisiin terapiaistuntojen neljäkymmenviisiminuuttisiksi toistoineen, niin ei olisi Kallen eikä terapeuttien iät yhteensäkään riittäneet koko elämän lävitse käymiseen toistoista puhumattakaan.

Pohjalta ponnistaen -romaanissa Kallen mielisairaalajaksoon juontavat tapahtumat itsemurhayrityksineen ovat murheellista luettavaa.

Halvaksi kävi yhteiskunnalle Kallen mielen koossa pitäminen; Hän teki sen itse, ja maksoi samalla yhteiskunnalle häpeäksi koetut lapsuuden kunnanjauhonsa miljoonaan kertaan takaisin.

Mutta minne Kallenkin veromiljoonat lopulta huljahtivat? Eivät ainakaan heikompiosaisista huolehtimiseen.

Muistelen lonkalta: 50-100 sivua 550 sivuisen Mustan lumen talvea riitti kerta-annokseksi; Lukemisen ohessa ehdin mutustella kymmenen senttiä korkean lettupinon.

Kirjoittamallakaan ei vapaaksi Kalle koskaan henkisesti päässyt, mutta pääseekö sellainenkaan, joka ostaa rahalla vuosien, jopa vuosikymmenten terapiaistunnot?

Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön tai syvään skitsofreniaan ei minkäänlainen keskusteluapu auta kuin hetkellisiksi kainalosauvoiksi. Loppuelämän kestävä täsmälääkitys on tehokkaampi apu, mutta juuri siksi on perusteltua sanoa, että mieleltään sairastunut ei koskaan enää täysterveiden kirjoihin palaa.

Näin lopullista diagnoosia ei tietenkään saa mielenterveysalan ammattilainen sanoa. Minun sanomisillani ei ole väliä. En ole auktoriteetti kenellekään. Lääkintöhallitukselle vähiten.

Keittiössäni psykologisoin ainostaan keitoksiani.

Näytä minulle tässä medikalisoidussa maailmassa täysin terve ihminen niin minä näytän sulle närhin munat (ensi kesänä).

Eräs jänisjahdissa ollut vihreä pieni mies pistäytyi pakettiautollaan pihaan. Asianaan oli tarjota mulle käytettyjä ulko-ovia "senkus haet"-hinnalla. Aikansa siinä juteltiin ja käytiin pihapiirin rakennukset tarkastelemassa, ja kun hän oli lähtenyt, ajattelin, että mikäpä se siinä, oviahan minä tarvitsen ja kun olin ruokaillut, kytkin peräkärryn Tojonrottelon perään ja kurvasin hakemaan. Nyt on kolme ryhtinsä säilyttänyttä ovea ladossa ja ainakin yksi niistä soveltuu viimeksi tekemääni hirsihönnään sitten aikanaan, jos sen saan tarkoitukseensa siirrettyä. Näille sulille se tuskin tapahtuu, mutta jos elossaolon kesiä vielä edessä on, niin ehkä sitten joskus...

9.10.2025 torstai

Kirjailija ja teatteriohjaaja Elina Kilkku on saanut Koneensäätiöltä 57 000 euron apurahan mahdollisimman huonon romaanin kirjoittamiseen.

Antakaa mulle se raha, minulla on täydellisen huono romaani jo valmiina ja kaikkien luettavissa täällä virtuaalimeren pahasti limoittuneessa verkossa. Aloittaa voi Kivaniemi blues-blogista ja jatkaa lukemista täällä Kivaniemi 2:n puolella niin kauan kuin kirjoittajassa huokua piisaa. Ja, ikävä kyllä, vielä kuolemanikin jälkeen jos aurinkomyrsky tai Maa-planeetan älyiltään aneemiset, mutta hirviöiden mentaliteetin omaavat diktaattorit eivät muutamalla salkunnapin painalluksella sammuta avaruuksien perukassa sijaitsevaa tähteämme.

Tulvipa pitkästä aikaa aurinkoakin avaruudessa ajelehtivien pilvilauttojen väleistä ja nytten iltasella näki melkein pelkän kuun valossa saunoa.

Päivällä sain äherrettyä kulkupeliini uuden vetoakselin nivelen suojakumin. Se edellinen "uusi" oli liian väljä lutrake eikä pysynyt paikoillaan mitenkään. Lie ehtinyt nivel itsekin jo vaurioitua kun sieltä naputus kuului.

Lähi-Itään runnoivat sitten rauhan. Israel mätkii pommeja vielä gazalaisavuttomien niskaan, mutta on luvannut lopettaa kunhan aikaraja käsillä on.

Hirvittävää oli teurastus ja infran särkemistahti, että jospa väkivaltaiset mielet ovat vähän aikaa tyytyväisiä ja aseteollisuuden lobbareilla ja kauppasaksoilla menee hetken aikaa laskea biljoonissa liituavien rahavirtojensa katteet.

Odotettavissa kuitenkin on, että verellä kyllästetystä Lähi-Idän hiekasta alkavat versoa uudet väkivallan sukupolvet...

Loppuun uupuneet kuritetut eivät rauhasta osaa iloita, vain siitä, että edes hetkeksi tappaminen ja särkeminen loppuu. 

Kirjallisuuden Nobel meni Unkariin ja huomenna pullistelevat suonet Rauhannobelin saajan arvonan tuloksesta. Jos USA:n Suur Möliskö sen saa, on se historian valossa tarkasteltuna rienausta koko palkinnon ideallakin mitattuna. Olkoonkin, että on sitä mitallia ripoteltu ennenkin hulluille maailman arkkitapeille.

10.10.2025 perjantai

Aurinkoa hajaantuvien pilvien raoista. Kajaaniin meno. Halkoja kärryssä.

Vetoakselin suojakumi pysyy paikoillaan. Naputus olikin metallisen nippusiteen lukkokohta jonka hännän olin kääntänyt edellisessä sen päälle ja sattui alapallonivelen mutteriin pyöriessään.

P tuli viikon lomalle. Hänelläkin  on "hengailukaveri" jonne se pitkin syksyä on liuennut kotona syömässä ja suihkussa käytyään. Tyttö on Keravalta Kniin muuttanut koiraihminen. Sanoin P:lle että mukava juttu.

G:n toinen syksyn kirjoitusaine matikan ohella oli mennyt lävitse kyllin hyvin arvosanoin. Sillä on asiakkaita parturintuolilla riittänyt. Kun kysyin, kerkeääkö kuormanpurkuun, vastaus tuli samalla hetkellä oventäydeltä sisään lappavien asiakkaiden muodossa. Siispä menin ja lastasin halot pinoon itse. Puutarhuri tuli kaveriksi kun puolet oli vielä jäljellä.

Muutenhan nämä ovat vallan kevyitä urakoita, mutta nämä ainaiset kivut...

Rauhannobel meni Maria Corina Machaolle Venezuelaan, ja se hyvä!  Saska Saarikoski kolumnoi aiheesta otsikolla "Nobel-palkinto lähetti viestin demokratian puolesta" 

Meneekö Nobel-viesti sitten perille, niin demokratian ytimennäivertäjien vastapäisiä viestejä kun katselee ja kuuntelee, niin epäilys siitä, että he edes noteeraisivat sellaisen palkinnon olemassaolon ja sen perusteet, kertoo aivan toista.

Äärioikeisto etenee määrätietoisesti hipsutellen valtaan Euroopassakin. Anne Fried, Hannah Arendt ja sadat muut asioita kokeneet ovat tästä hivuttamistaktiikasta kirjoittaneet pitkin Natsien jälkeistä aikaa, mutta kuunteleeko (lukea kohta harva osaa) kukaan?

11.10.2025 lauantai

Kaupasta elintarvikkeita ja takaisin tänne Um. Tuulee lujaa. Halkopinojen katteet huishittoon lennelleet!

Tullessa kävin katsomassa erään kanttarellipaikan, mutta ei sinne ollut kuin yksi ilmestynyt. Nostin sen leppään oraville. Syönevätkö nuo, sitä en tiedä, mutta olen nähnyt, kun orava kantaa sienen puuhun ja varastoi sen talvea varten oksanhaarukkaan. Silloin se oli suppilovahvero, että vähiten myrkyllisiä ne oravatkin osaavat kerätä.

Eräältä vanhalta hiekkamontulta keräsin seulanperiä (kiviä) kärryyn. Saunan puoleiselta sivulta puuttuu sokkelinjuuresta pätkän verran koristekivetystä eikä kummassakaan päädyssä ole ollenkaan. Ei ne tärkeitä juttuja ole, mutta kunhan aina vähän jotain. Voisi se Äet sanoa, että "eikööntätuota Unj'mäjessä kiviä oes ihan omastahi takkoo..."

Piätä särkee. Otin asperiinin. Kiuas lämpiää sekä tuvassa että saunalla. Hellaakin lämmitän. Häkävaroitin alkoi paapattaa kun panin pellit kiinni. Hiillos oli kyllä ihan musta, mutta tuo kiuskamina on siitä erikoinen, että sen tuhkat pitäisi joka lämmityskerta kolata sankoon ja viedä pihalle. Jääköhän jonnekin torvenmutkaan häkäpatja leijumaan? Mystinen juttu.

12.10.2025 sunnuntai

Unessa kirjoitin tarinaa jonka päähenkilön nimi oli Outi Outolehto. Yritin kirjoittaa kuvausta Outin seksielämästä. Sijoitin kuivan ja ilmeettömän repliikin hänen sanomakseen: Makaan miesten alla kuin lahna, en oikeasti välitä seksistä.

Lahna-aihe ui uneen Neil Hardwickin elämätarinasta jonka sain loppuun luetuksi melkoisen nopeasti (167 sivu siinä vain olikin). Tarinassa Neilin vaimo itsensä luonnehdinnan mukaan oli se "lahna". Seksiaktit olivat hänestä yhdentekeviä vaikka niitä piti vieraiden miesten kanssa harrastaa säännöllisesti. "Kikottikohan" yhtään edes aviomiehensä alla niin siitä Neil ei mainitse mitään.

Minusta lahna kyseisen toiminnon kohdalla on enämpi kuin pikkuisen huono vertaus. Ei se edes muita kaloja limaisempikaan ole, ja sitä paitsi jos vertaus on tarkoitettu haluttomuuden ilmaisuun, niin eihän pillu haluttomalla kunnolla edes kostu, saatika että limaisena kullin sytkyttelyissä roiskuaisi.

Lahoksi leppäpölökyksikin olen kuullut miehen alla seksiaktin aikana liikkumattomana makaavaa naista nimitettävän. Nimitys oli ennen me-too aikaa, mutta ei ala-arvoiset puheet minnekään ole edelleenkään kadonneet. Maastoutuneet vain.

Jos kaloihin perehtymättömällä Neilin vaimolla olikin erikoisia persoonakohtaisia omituisuuksia juontuen nekin ehkä lapsuudesta ja nuoruudesta, niin Hardwickillä traumat vasta vaikeita ovat olleetkin. Yksi siskoista oli joutunut 11 vuotiaana setänsä raiskaamaksi useampaankin kertaan ja toisesta siskosta kehittyi alkoholisti. Isä oli pirttihirmuäidin tossun alla. Sisäoppilaitos "pelasti" lahjakkaan (ÄO 147) Neilin ja kun hän ajelehti Suomeen, ei paluuta enää ollut. Traumoista mies ei ole koskaan eroon ole päässyt, ja mitenkäpä niistä. Tämä loppukaarteen elämäkertomuskaan ei mitään enään pelasta.

"Pelastus" pitäisi ihmisen kohdalla tapahtua jo silloin, kun  mitään ei ole vielä tapahtunut. Coitus int olisi useammalle meistä se paras pelastus ollut. Jäisivät nämäkin jankkilautaselliset paistamatta.

(Jankki=vanhoista leivänkannikoista valmistettu leipäressu)

Yksinkertainen resepti mielenterveystyöhön, eikö?

Taustaltaan surumielinen elokuva Auringonlasku Areenalla. Elokuva välitti viestin, ettei miljardiomaisuudetkaan pelasta kun tarpeeksi vakava sairaus iskee. Lohdutti hieman se pitkäksi  venähtänyt rantaloma joka antoi ihan muuta, kuin mitä rahalla päähenkilökään olisi saanut.

13.10.2025 maanantai

Aamua ilahduttaa harmaapiätikan esiintyminen lintujen ruokinnalla. Arka on. Se vissiin huomasi minut ikkunan raossa ja pakeni. Muutaman hähmäisen kuvan siitä kuiten sain.

Meni tunteja ladonoven nikkaroinnissa. Vettä tihuutti koko päivän.

Saamelaisten (lappalaisten) kodassa takaovi on posio, näin kertoi Tampere-aikainen, lappilaislähtöinen kaverini Jukka Posio. Missähän sekin miehulainen lienee? Treelta ei löydy enää yhtään sen nimistä, Roista yksi. Olisiko muuttanut sinne? Ei tule soiteltua ja kysyttyä. Ei ole alkuperäistä numeroakaan tallella enään. Jos 40-vuoden jälkeen tallella olisikin... Soiteltiin me kyllä vielä Kittiläjaksollani muutamia kertoja.

Tänään pitäisi tämänkin läppärin tietoturva jotenkin uusia kun herkesivät päivittämästä. Uutisten mukaan jopa miljoonia vanhoja tietokoneita kärrätään romulaan. Luin jo Linuxin kevyemmästä versiosta, että sen saiai tähän asennettua, mutta tarvitsee muistitikun eikä sitä nytten käsillä ole. Windows 11 ei vissiin voi asentaa kun kapasitetti ei auta? Tyhjensin kyllä kaikki valokuvat ym. kortille, että jos ...

Minun tietoni ovat sellaisia, että jos rosvot kultaa niillä aikovat vuolla, pyydän päästä osalliseksi sellaiseen ihmeeseen.

14.10.2025 tiistai

Koko harmaa päivä ulkona, paitsiettä kävin aamupvllä kylältä generaattoriin bensaa ja leipomolla&ruokakaupassa. Kahviossa meni Puavon kanssa jutellessa ainakin tunti.

Ulkorakennuksen pariovien eteen sattuneen kuution kokoisen kiven ympäriltä lapioin maita ja pienempiä kiviä jotta saisin möhkäleen kallistumaan litteämmälle puolelleen maan sisään ja pois haitolta. Kohtalainen urakkahan tuo on, mutta onhan ne viisaammat itsejäänkin maailmojen patsaiksi veistelleet. Tai pikemminkin veistättäneet kun itestä ei ole siihen toimeen ollut.

Kun tuon kiviveistoksen aikomaani kulmaan saan makuulleen, peitän sen ja kukaan ei koskaan enään muista, että semmoinenkin  on pihassa terävää hammastaan näyttänyt. Muuten nuista möhkäleistä ei pulaa yhden hautaamisen jälkeen tule tontilla olemaan.

Tekisi mieleni rälläköidä vaikka päivämäärä kiveen.

Metsässä käyskennellessäni tässä joku pv sitten sattui eteeni pitkä kivihammas joka tökötti taimikossa kuin taivaalta pudonneena. Luultavasti se on noussut metsäkoneen telan alla pystyyn ja painahtanut asentoonsa sitä kenenkään sen kummemmin asettelematta. Jos jaksaisi kopata sen syliinsä, toisin pihaan toteemiksi, mutta painaa varmaankin niin paljon, ettei änähdäkään jos yritän.

Kivet ovat mielenkiintoisia johtuen erityisesti siitä, että lapsuuteni meni kiviraunioilla leikkien.

Tuon ison kiven juurelta kaivautui esiin myös se vanha raunio, johon oli paiskottu lasiesineitä, pulloja enimmäkseen, niin juuttaasti, että kilinä vain kuului lapiossa. Muna-Olli tyrkki raunion matalammaksi pyynnöstäni kun oli kaivamassa koneella mökkini perustuksia vuonna 1986. Nurmen alla ne eri kokoiset kivet edelleen horrostavat ja vain raunion laitaa lapiollani tarvitsin kolistella.

Kivien väleistä luiskahti näkyville lasipullonpohjien lisäksi yksi ovenlukko ja moponmoottorin hammastanko. Separaattorissa ei muistaakseni sen mallisia hammastankoja ollut vaikka varma en ole. 

Tuon samaisen kiviraunion kupeella juoksin räkätinpoikasen perässä penskana ja astuin pullon pohjan terävään piikkiin niin, että vasempaan jalkapohjaan ratkesi syvä ja ammottava haava. Isä sattui olemaan kotona ja kiskaisi lasipiikin pois, mutta minnekään ensiapuun minua ei töytyytetty vaan pantiin vain jotain verenvuotoa tukkimaan ja eikun pihalle siitä rääkymään! No, ehkä ei niin kovakouraisesti kuitenkaan. Äiti varmaankin hoivasi.

Koskee vieläkin kun ajattelen. Joskus tuntuu kuin sinne olisi jäänyt pieni lasinsiru joka painaa edelleen.

15.10.2025 keskiviikko

Nukuin yllättävän hyvin puoli seitsemään. Lapiohomma taritsi unilääkkeen. Sitä jäi vielä tällekin päivälle.

Iltasella

Meni pimeälle saakka ulkohommat. Välillä kävin metsässä muutaman kilometrin lenkin ja söin erään suon laidan mättäistä sankollisen täysin kypsiä puolukoita. Ihan mahaa kivisti, mutta marjamassat kyllä nopeasti sulavat. Tein keittoa jälleen kattilallisen ja hyvää tuli.

Se kivimöhkäle makaa nyt kyljellään kaivamassani montussa kuten suunnittelin. Melkein vyörähti jalkani päälle kun viimeisen lapiollisen ja pienen kiven kaivelin sen alta pois.

Kivistä maata kaivaessani mieleen kolisteli teatteriohjaaja Jouko Turkka pihakivineen. Luin jutun, joka oli tehty hänen dementoitumisensa alkuvaiheen vyöryessä päälle (2016). Haastattelussa hän loikki kotitalonsa tontilta kaivelemiensa kivien seassa. Tupaankin oli niitä raijannut ja antanut niille kaikille nimet, ja hahmot. Näki kivissä ohjaamiaan näyttelijöitä, olleita ja kuviteltuja. Haastattelu oli hänen vielä silloin kaivamattoman hautansa päällä tanssimista. Rivien väleistä löysin myönteisenä Vonnegutin "näin se käy!"-totuuden.

Kolmiosaisen sarjan "Maxinen valhe" viimeisenkin osan katsoin. Kaikki ei oikein natsannut sarjassa, mutta paremman puutteessa katsoihan tuon.

FE soitti aamulla. Tulevat syyslomalle Oulusta ehkä jo perjantaina. 

Luen nyt Noora Vaaralan kirjoittamaa Särestöniemen Reidarin elämäkertaa ja nukahdan siihen. Ehkä näen Lapin ruskasta unta, tai Reidarin ilveksistä.

Molempiin sukupuoliin jo nuorena ihastusta tuntenut Vaarala kertoo haastatteluissa, kuinka vielä 1990-luvun lopulla ja 2000 alussa Kittilässä vaihdettiin tien toiselle puolelle jos tiedossa oleva homo tai lesbo vastaan käveli. 

Siinä mielessä hänen elämäkertakohteensa on ollut ymmärrettävä valinta, mutta olikohan tuo vastaantulijavertaus ihan niin? Alkoiko vapaus homoille edelleen vasta Leville mentäessä, Immeljärven ja Kumputunturin kohdalla ja sellin ovi loksahti takana kiinni viimeistään Pöntsössä, Raekallion ateljeen paikeilla?

Itse en sitä puolta joutanut ajattelemaan kun olin koko ajan töissä Levillä ja vain öitsin kylällä. Pahasti ne työkaverit, olivatpa Lapista tai mistä tahansa lähtöisin, vitsailivat sukupuolisillakin eroilla. Joillekin ne olivat vain ne kaksi ja muusta turvat tukkoon.

Hullun Poron keittiömestari Jorkos oli homo ja kotoisin Nilsiästä. Onkohan elossa vielä, ja missä päin ikääntymistään kiihdyttelee? Viimeksi näin Siilinjärven torilla kauppaamassa puutarhatuotteita jonain kesäisenä päivän 2000-luvun alussa. 80-luvulla istuttiin Levihotellilla baarissa (minä kylläkin liitusin tanssilattialla) ja hän sulautui kängiimme oikein hyvin. Miksipä ei kun savolaisia oli.

Elämänmehut

27.9.2025 lauantai

Ajelin halako- ja puolukkakuorman kanssa eilenillalla tänne Sivullistenkadulle. 

Sumusankka on pukenut kaupungin harmaaseen, pilkahduksia pimeässä näkyy vain kun tarkasti katsoo. Katuvalot lie säästösyistä sammuksissa aamuöin. Nousin viideltä huonosti nukuttujen tuntien jälkeen. Yöllä alkoi myös päänsärky jota unessa yritin kipuhupun rei'istä hakata ankkapäisillä puunuijilla pois.

Viime päivien kohtaamisia ja muistojen aiheuttamia mielentyrskyjä:

Hannu V. kävi eilen. Juotiin kahvit ja juteltiin. H on kesällä täyttänyt 70 v. Lähtöisin yhtä köyhistä oloista kuin silloisen lapsuusympäristön useimmilla perheillä, mutta kohtalaisen hyvin hän elämänsä on pedannut, kuten 2 veljeään ja sisko Sinikka. Muttaettä ilman mieliä mustaavia murheitta olisivat hekin muuten selvinneet, ellei nuorin veli olisi loksauttanut päähänsä reikää pienoiskiväärillä 17-vuotiaana 1.7.1979. Satuin hänen ja vanhempiensa haudalle viimeksi hautuumaalla käydessäni. Haudalle oli aseteltu kauniisti kukkivia, valkoisia krysanteemeja koko kiven leveydeltä. 

Kun kuulin P:n itsemurhasta, olin armeijasta lomalla; Merkintä tapahtumasta sattui käsiini eräästä taskukalenterista. Pekkaa näin edellisenä vuonna Uniaholla kun olin isän ja muutaman velipojan kaverina kaatamassa sahapuita isän rakennustarpeita varten. P hipsi silloin vielä maastosta erottuvaa Villelän polkua pitkin käyrävartinen piippu hampaissaan jotain vain metsässä toimittaakseen.

Turhaan koetan muistella, mitä Pekka viimeisessä tapaamisessamme sanoi. Suupielessä käryävää piippua saatoin ihmetellä. Ehkä isä vehnästeli hänelle jotain. Sen muistan, että moottorisahassani (saksalainen Dolmar) oli loppuunajettu ketju eikä minulla ollut kuulosuojaimia puhumattakaan kypärästä.

Hannu virnisteli iäneen täältä perjantaina lähtiessään, että "Pijähän ihtesi miehenä". Virnistelin takaisin, etteihän sitä tiijä, vaikka vanahoilla päivillään muunsukupuoliseksi muututaan. Sitten hän leikisti työnnälti pullealla nyrkillään sydänalaani, kallisteli tekopolvinivelillään pihatietä ales tien varteen, nousi mustaan Pösöönsä, peruutti ja käänsi keulan Kyntöläisen suuntaan häviten pian näkyvistä.

Kun ikäihmisestä on kyse, niin lie paikallaan dokumentoida käynti ja lähtö koska aina voi olla niin, että se oli viimeinen. Aarne, edellä mainittujen isä, kävi Unimäessä viimeisen kerran 90-luvulla mopolla. Silloinen naisystäväni oli hänen kalastajakaverinsa tytär ja Vukelo (kutsumanimi) kysäisi karjalaiseen (syntyisin Antreasta) tapaansa "Hyvinkö Armi kikottaa?"

Kikottaa=vastaa työntöihin naidessa

Muutama päivä sitten kävin leipomolla ja sinne kokoontuivat hautajaiskahville Poikelan poejat Matti vaimoineen, Markku ja Timo. Olivat vieneet veljensä Jorman tuhkauurnan hautuumaalle. Laittoivatkohan äiti-Irman viereen vai tuhkalle tarkoitetulle alalleko sinne hautuumaan perille ripottelivat? Edellisen kerran olivat olleet samalla asialla ikäiseni, mieleltään ehkä jo 80-luvun puolella sairastuneen Jukan tuhkien kanssa. Meni ainakin tunti siinä heidän kanssaan poristessa. 

Jukkaa näin ehkä kesällä 1996 kun menin kävellen kylälle ja hän nousi asvaltille kotipolultaan samaan suuntaan kävelemään. Oli viimeisimmät ajat ollut suljetulla (Kellokoski?) josta oli päässyt  lomalle. Kertoi hän, ettei ole rapoista elämä enää, ei pysy humeeti kasassa kuin vähän aikaa kerrallaan ja sekin tukkoisessa lääkepilvessä. Mentiin Tiilikkaan kaljoille, mutta läksin aika pian pois, kun harhat alkoivat ottaa kaverista vallan eikä juttelusta mitään tullut. Mitenkä, ja minne, lie sieltä pois sitten kulkeutunutkaan, mutta nyt, liki 30 vuotta myöhemmin hänestä vasta uudelleen kuulin.

Nyt tuhkana tuuleen ripoteltua Jormaa puhutin Kajasteella 2000-luvun puolella josta hän tuli kyydissäni pois. Oli tasaisessa humalassa silloinkin, mutta kaikenlaista poristiin... 

Näitä poikeloita Keyritynrannan kotiin syntyi aikanaan 8 veljestä. Isä Velu lähti jossakin vaiheessa Pohjoiseen josta hänen sukunsa kotoisin oli eikä takaisin palannut. Äidin osaksi jäi luotsata loputkin vilkkaat pojat aikuisuuksiensa kynnyksille. Yksi heistä ei kestänyt nuoruuden hormonien jykällystä aivoissa vaan ampui itsensä kotipolkunsa(?) varteen jonain päivänä 60-luvun lopulla. Tai 70-luvun alussa.

Hän oli Risto nimeltään. Näin hänet usein metsäkaistaleiden takana olevan naapurin, Armaalan Taiston kanssa. Molemmilla oli "biitlestukat" joiden alta juuri ja juuri näkyivät silmät ja tummat kulmakarvat. Tai ainakin Taistolla oli. 

Risto ampui sitten itsensä ja pian Taisto lähti merille eikä sieltä kovin montaa lomamatkaa kotiseudulleen ehtinyt tehdä kun jollakin matkalla kaukomaille huuhtoutui reelingiltä mereen ja jäi sille tielle.

Taistolla oli kaksi nuorempaa veljeä joista toinen elää vielä ja on muuttanut Marjansa kanssa eläkepäivikseen tänne synnyinseudulleen Nummelasta. Nuoriman veljeksen kohtaloksi koitui alkomahooli ja hän kuoli Iisalmessa  asuessaan joko lääkkeiden ja viinan yhteisvaikutukseen vahingossa tai tahallaan. Ihan kuten Iisalmessa asunut Pauli, Oskari-sedän poika.

Edellisten tapaamisten takia aivojani mylläävät nyt mennyt elämä ihmisineen, tapahtumineen ja lisää mielenpinnalle nousee kellumaan kuin uppotukkeja Ounasjoessa jossa kerran semmoiseen törmättiin veneellä ja oltiin lähellä humpsahtaa virtaan. 

Mitenhän monta itsensä ampunutta tai hirttänyttä tai muuten tomin käsin itsensä telonutta ja myrkyttänyttä mielenpinnalle nousisikaan jos kaikki heidän haamunsa laskisin muistin portista elämän ja kuoleman näyttämölle astelemaan...

Koska faktoja ei lopultakaan tiedä, vaarana tällaisissa muisteluksissa on "väärin tietäminen", joten anteeksi virheet, jos joku paremmin asioista perillä oleva sattuu mietteitäni tavaamaan. Oikaiskaa.

Itsekin olen hilkkua vaille itsemurhan tehnyt, että jotain niistä aivoissa tapahtuvista kierteistä olen tietävinäni koska asiaa olen harkinnut. Oikeastaan ei se ole "harkintaa" vaan kuin tulviva likaviemäri joka pään ylitse kuohahtaa ja jos silloin on välineet käsissä, se on menoa. Ehkä itsemurhan hetkellä neljän promillen humalassa olijalle kaikki on yksinkertaisen yhdentekevää.

Itsemurha on salamana päähän iskevä hetken psykoosi tai sitten pitkään jatkuneen debression lopputulema kun pimeydessä ei valonpilkahdusta huomisen ovella näy.

Uskoontuleminen on kuvailujan mukaan samansuuntainen mäjäys, mutta jos sen kuohahduksen saa kokija hallintaansa, hän selviää elolle. Tapahumasta aivoihin ratkennut jälki saattaan kuitenkin jatkaa kasvuaan muuttuen vankkumattomaksi uskonarpikudokseksi johonkin jota todellisuudessa ei ole, mutta se voi siten toimia tukirankana elämässä. (Kunhan ei saarnaajaksi ala...)

Minulle "valonpilkahdus" oli aikomuksen hetkellä pienet tyttäreni jotka olivat juuri nukahtaneet itkua ja murhetta täynnä olleen  automatkan jälkeen lattiapatjalle kun olimme vieneet äidin mielisairaalaan. Oli jo aamunhetki siinä ja nouseva aurinko paistoi ikkunaverhojen raosta tyttärien vaaleille hiuksille. Katselin heitä itku kurkussa, ääneenkin nyyhkien. Istahdin sängynlaidalle ja pakotin itseni ajattelemaan. Ase nojasi eteisen oveen ladattuna jo. Nousin kohta, otin lippaan pois ja painoin sen syvälle vaatekaapin perille ja aseen henkareissa roikkuvien kylpytakkien taakse ja kaivauduin tyttärien viereen odottamaan oloa helpottavaa unta.

Kammottavalta tuntuu ajatella noita hetkiä vielä 35 vuoden jälkeenkin.

Ammattilaisen antamaa henkistä apua elikä terapiaa en ole minä eivätkä tyttäreni saaneet, että se tästä hyvinvointivaltiosta, jossa kaikkien vaalien alla poliitikot yksi toisensa jälkeen lupaavat, että "ketään ei jätetä". Minut ja tyttäreni jätettiin, eikä ketään kiinnostanut, miten jaksamme vaikka silloinkin kirjoitin kokemuksistani vaikka minne. Olihan niitä ammattilaistapaamisia mieleltään sairastuneen osalta vaikka kuinka monia, mutta ei niissäkään koko perhettä huomioon otettu.

Ja sama kaiku on askelten kun seuraa ääriolikeistohallituksemme leikkaustahtia. Terveydenhuollosta (erityisesti mielenterveyden-) leikataan suurimmilla saksilla oikein isoja lohkoja niin, ettei entisestä järjestelmästä ole pian rankaakaan jäljellä. Satsataan vain sotimisjärjestelmään, jolla on valmiudet tuottaa maailmaan lisää terveydenhuollon asiakkaita, mutta milläs huollat heitäkään kun valmiiksi saatu sotejärjestelmä on romutettu?

Hieman voin virnistellä, että helpotusta tuli vasta sitten, kun edellisten tapahtumien jälkeen melko pian ajoin pahan autokolarin ja kaikki nollaantui jälleen, mutta silloin en kertaakaan enää itseni lopettamista harkinnut. Oikeastaan maailman näkeminen kirkastui, sillä kuolema kätteli kolarin satttuessa ihan koko ruumista. Fyysisiä kipuja kannan hautaan saakka, mutta mielenmustelmien kanssa olen sinut (tai; ehkä).

Synkistä ajatuksista tähän aamuun: Kunhan valostuu, lastaan halot katokseen vaikka oikeastaan pitäisi komentaa pojat se tekemään, mutta tuskin onnistuisi kun tulivat vasta kyliltä kun minä nousin kahvin keittoon. P:kin on vkonloppulomalla.

Entisaikaan komento olisi ollut kovempi, mutta koska komentaminenkin käypi komentelijan hermoille niin olen lopettanut. Ja mitä edellisiin eilisteni miettimisiini tulee, niin ehkä entisenmallinen ankara komento on ollut joillekin pojille liikaa...

Puutarhurikin on päivätöistään niin väsy, ettei se muuta kuin kireällä piukkuvaa pinnaansa höllentääkseen kutoo, kutoo, ompelee, ompelee, tekee ristikoita tai lukee. Jos on hyvä ilma, se kitkee perennan alati uusituvaa vuohenputkijuurakkoa josta se taitaa jopa nauttia. Kasvihuoneellakin se viihtyy ja tänä vuonna tomaatteja ja kurkkuja taisikin tulla ihan syödä asti. Yrtitkin kukoistivat. Ja kun katsoo perennaa, niin kyllä sen kukkaloisto kertoo, etten turhaan Puutarhuriksi häntä kutsu. 

Hän sanoo käsiaskareiden helpottavan päässä pyörivien työasioiden lemppaamista ulkokehälle. Sen on todettu tutkimuksissakin auttavan. Olisivatpa entisaikojen äidit ja vaimot saaneet samalla tavalla ajatella ja tehdä, jotka hellan ja nyrkin välissä vuosikymmenet kotiasioita toimittivat.

Mutta ehkä minunkin kuuluisi saada joskus sanoa, että jäseniä särkee, voisiko joku muu nyt tehdä nämä hommat. Purkaa vaikka tuon saatanan halakokuorman!

Tänne Unimäkeen tultuani kirjoitin kommentin uutiseen, joka kertoo Suomen olevan hajoamispisteessä. Tiet ja rakennukset reportaasissa olivat kohteena. Sen mukaan olemme pian yksi pohjoinen kehitysmaa idän tyrannivaltion ja aina hyvinvoivan Ruotsin välissä. Öljyvaltio Norjassakin natokoneet nousevat ja laskeutuvat kiiltävää kaljuamme ilkkuen ilmaan ja takaisin.

Ainoat, mitkä Suomessa kaljumme lisäksi kiiltävät, ovat sotaherrojen prenikat, Stubbin hampaat ja hornetien and telaketjurunnojien kovan kylmät panssarit. Hornetien kiitoteille levitetään nekin asvaltit, jotka kuuluisi tieverkostoille litistellä.

Kommenttini:

Nyt, kun elinaikanani isänmaan parturit ovat jälleen niittämässä metsiä jo kolmannen kerran  "kaaheen aakeiksi laakeiksi", olisi tiestön korjausvelkaa syytä kohdentaa niille toimijoille, jotka tieverkostoa kaikkein raskaammin kuluttavatkin.

Metsäteollisuus, koneyrittäjät ja rekkafirmat alkakoot yhdessä siis kerätä korotettuja kilometrikorvauksia kunnostusrahastoon sillä heillehän metsistä paras tuottokin menee.

Eikä olisi pahitteeksi, jos metsiämme omistukseensa hankkineet ulkomaiset sijoitusyhtiötkin joutuisivat kunnostusrahaston kasvattamiseen sillä he ne vasta kermankuorijoita ovatkin kun eivät edes veroja alkuperämaahan tarvitse maksaa. Ja maksavatko siellä jossain Luxenburgissakaan?

28.9.2025 sunnuntai

Oululainen psykiatri Matti Isohanni on naputellut selkeänhyvän esseen aamun Hesariin: "Vanhat miehet ovat vaarallisia vallassa". Kirjoituksen ydinasioita natustellessa sujunevatkin sitten päivän hommat sutjakkaasti. Paitsiettä kun saisi ne muutamat maailmaa parhaillaan monella tasolla järjestelmällisesti tuhoavat vanhat tyrannit sylkäistyksi hevonvittuun!

Sykäisin kommettiketjuun oman mielipiteeni:

"Naisten roolia historiassa ei pidä vähätellä."

Näinhän se tietenkin on, sillä naiset joutuvat tahtomattaan rooliin jossa he uutta elämää synnyttävät ja lapsuuden hoivan antavat aavistamattakaan, millaisia hirviöitä lapsista voi aikuistuttuaan kasvaa; Hitlerillä ja Stalinillakin olivat äitinsä.

Muuten naisten osuus tyrannien joukoissa on kovasti vähäinen. Rautarouva Margaret Thatcheriakaan ei ihan tyranniksi voida sanoa vaikka lähellä sitä monen mielipide hänestä olisikin.

Veera Jääskeläinen on kirjoittanut kirjan "Rouva diktaattori -Naisia itsevaltiaiden rinnalla", mutta ei senkään kirjan sisältö vahvista joidenkin tyrkyttämiä käsityksiä, että naisilla erityisesti olisi maailmanrauhaan miestensä taustavoimana tai itse sotia synnyttämällä kovastikin merkitystä. Atomipommin keksijöistäkin J.Robert Oppenheimerin lisäksi kaikki muutkin olivat miehiä eikä heidän taustavaikuttajistaan naisia äitiensä lisäksi voine nimetä.

Diktaattorien pauloihin lankeavat naiset joutuvat kyllä kärsimään ja usein käy kuten Ceausescuille diktaattorimiehen vallassaolon lopussa.

Iltasella

Yläkolokkero on niiltä osin valmis mihin tarpeet riittivät. Listat ja maalit jäävät jälleen johonkin tulevaisuuden historiaan kirjoitettavaksi.

On sinne nyt parempi roju- ja vaatelaatikot sijoittaa.

29.9.2025 maanantai

Pakkasta aamulla klo 05 miinus viis. Aloittakaamme silti päivämme kahvilla, puurolla ja ruisleivällä. Piimää kostukkeeksi.

Iltasella

Kaivoin vähäisen syksynsatoni, potut, porkkanat, juurisellerit, nauriit ja sipulit penkeistään astioihin ja vein kellariin. Mylläsin jo naurispenkin, lannoittteksi lapioin maakompostia ja kalkitsin. Asensin sitten sopivin välein ja syvälle kuohkeaan  multaan 28 valkosipulin kynttä edellisen istutuksen tapaan johon taisi tulla kuutisenkymmentä kynttä. Vielä on tämän  kesän porkkanapenkki myllättävä. Jos siihenkin sitten saisin lisää kynsiä jostain. Tai jääkööt sillensä talven alle.

Parasta lienee näin syksyisin  näissä vaatimattomissa oloissa syyssadosta valikoitujen tarpeiden ulkona pesu, puhtaaksi harjaaminen ja niistä ruuan valmistus.

Kävin Nimettömältä päin puolukoita raapimassa ja panin mehustimeen omppusilpun kanssa kaksi annosta. Vielä jäi rutkasti omppuja toiseen sankkoon, että ehkä joudun mätästämään vielä marjojakin, jos kehtoon.

30.9.2025 tiistai

Aamulla pakkasta 6 astetta. Näin se syys jälleen saa mutta minä en.

Palestiinaan pakotettu rauha. Pakottajina Nobelin rauhanpalkinnosta pakkomielteen saanut USA:n Suur Möliskö ja Israelin Hitler-inkarnaatio. Eurooppalaiset taputtavat natoisia käsiään eikä mikään milloinkaan muutu. Lähi-Idän hiekkaan ei vielä ole tarpeeksi verta imeytetty, että se alkaisi vihreään peittyä.

6.10.2025 maanantai

Perseellään ovat jälleen ajatelleet Ylen ohjelmistosuunnittelijat ja hallintojohtajat kun siirsivät Ykkösaamun Radio Suomen puolelle! 

Minkään valtakunnan säästöä moisesta mulkkauksesta radioyhtiö ei saa. Ja mitä on tullut koetuksi aiemmin niiltä rintamilta, niin tilalle tuotettu uusi ohjelma sakkaa jo alussa eikä tule koskaan nousemaan yhtä suosituksi kuin alkuperäinen, hyvä asiaohjelma. Kun siirto tapahtuu vielä erilaisten kuuntelijakanavien kesken, niin notkahtaa lopullisesti koko ohjelmakonsepti koska kaikki, niin tekijät kuin kuuntelijatkin tuntevat olevansa oudossa karsinassa.

Hiljaista ollut kirjoittamisen rintamailla itselläni, paitsi että Hesariin muutamat kannanotot. Ja jonnekin muuallekin.

Elämä tiristää ihmisestä mehut kun tarpeeksi kauan täällä huokuu ja siksi ällistyttää eräiden diktaattoreiden ja megarikkaiden ikuisen elämän haaveet; Ei pelkkä hengittäminen mitään ole.

Podin migreeniä muiden särkyjen mausteeksi. Se ajelehti kalloni sisälle varkain yöllä joten en asperiinia sen salamoinnin alkuun herännyt ottamaan ja sen jälkeen kaikenlainen lääkitys on turhaa.

Muokkasin silti valkosipuleille lisää alaa ja laitoin entisten 75:n kynnen lisäksi 54 ristijärvellä kasvatettua. Talikoin myös viikonlopun aikana mantsikkapenkeille kuudenkymmenen rönsytaimen jatkon, latvoin marjapensaat ja puristin lainavehkeillä omppumehua. Kaikenlaista muutakin käpälilläni hipelöin, jotta unohtelisin edes hetkiksi saatananmoisen kivun joka pääluiden sisällä kimpoili.

Sitten vielä nämä  jäläkitaatipäevät lievine masennuksineen ja ankarine vitutuksineen. Esiintyy myös tahdottomuutta yrittääkään yhtään mitään, mutta sinnillä vain ulos ja minkä tahansa käsillätekemisen kimppuun, saatana!

Ostin ad Librikseltä tabletille uutta luettavaa: Neil Hardwick, Poistetut kohtaukset (omaelämäkertomus). Tuntuu hyvältä lukea sitä, ja samaistua vaikka niin kaukana elämänkoemuksinemme olemmekin. Tai miten sen nyt ottaa kun ajattelen omia itsemurha- ja mielensairausaiheisia ajattelujani ja kirjoitusrivejäni.

Julkkiksille muuten arkojen aiheiden käsittelyt sallitaan, mutta ei-julkimo kun niistä kirjoittaa, tulee aina joku joka yrittää potkaista. 

Iltasella

Koko päivä meni harmaassa ja kosteassa syyssäässä puuhasteluissa. Sain tehdyksi kaivon päälle pakkassuojankin ettei keväällä tarvitsisi jäitä poltella vettä saadakseen.

Metsäkoneen toivat Kyntöläisen suunnalle. Sieltä kuulu raakaa repimisen ääntä kun puu kerrallaan jälleen kaatuu ja kuoriutuu sen teräskynsissä ja puuruumis nakataan sekunneissa hatelikkoon. Onkohan aukkohakkuu vai harvennus? Missähän tuolla vielä hakattavaa tälle maapallon kuorintakierrokselle vielä on löytynyt? Pitää käydä katsomassa, jos viitsii.

Paistoin lettuja iltapalaksi kun tämän metsämökin "viihdepuoli" ei muuta mahdollista. Paitsi tietysti lukemista ja monipuolisia unenkuvia.

Guernigaa koko elonkirjo

21.9.2025 nussuntai

Päätä särkee. Unessa en saanut millään viimeisen hirren veistoa valmiiksi. Silmiin sattui kun tiirasin varausviivaa ja teräketjun kulkua sitä pitkin eikä sahausmatkasta loppua kerennyt tulla heräämiseen mennessä. 

Eilen oli isän syntymäpäivä. Alkaako hänen vaikutuksensa jo haipua kun en sitä ajallaan muistanut?

Isät ja äidit ovat tiukassa lastensa muistoissa. Ollako hyvillään jo etukäteen, että minuakin  muistettaneen murheellisin maustein...

Helvi Juvosesta tehdystä elämäkerrasta kritiikki Hesarissa. Lesborunoilijan elämä on ollut vaikeaa viime vuosisadalla, ja eritotenkin jos on ollut uskovainen. Mitähän valtakunnan lesbokriitikko Päivi Räsänen ajattelee kun lukee kirja-arvostelun, tai jos jopa tarttuisi kirjaan sen lukeakseen? Ei, ei ultrauskovaiset mitään lue että jotain oppisivat. Raamatustaankin vain ne kohdat jotka tukevat omia, junttilantupastensa seinään juurtuneita ennakkoluuloja.

Pitäisi päästä kurkkaamaan Päivin aivoihin millaiset releet siellä paukkuvat silloin, jos sen saisi houkuteltua lukemaan sorretuista sukupuolivähemmistöistä kertovia juttuja.

Vai onko niin, että silmät ja mieli sulkeutuvat automaattisesti, kuin itseltäni urheilusivujen kohdalla, kun aivoille ennakolta vastenmielinen otsikko verkkokalvolle vilahtaa?

Kansanedustaja Päivi Räsänen yhtenä miljoonista olemattomiin asioihin uskovista täytyisi saada vastuuseen mielipiteistään sukupuolivähemmistöjen ankarana arvostelijana ihan siksi, ettei tähän päivään saakka todistamattomana pysytellyt henkiolento voi olla hänen ja kaltaistensa kautta syrjimässä syntymiseensä syyttömiä lajitovereita.

Päätttäjänkin mielipiteenvapaussäännöt ovat samat kuten demokratiassa sananvapaudella yleensäkin: Rajat on asetettu koska ihmisen tyhmyys on rajaton. 

Päivi itse edustaa suomalaista vähemmistöä uskovaisuuslajissaan, mutta toisin kuin joku yksittäinen homo tai lesbo hänellä on vaikutuksensa päättäjänä useissa vaa'ankielikysymyksissä ylitse puoluerajojen vaikka satukirjaraamatuilla ei saisi olla osaa ei arpaa lakiensäätöprosessissa.

Kun tasavallan presidentti Aleksanteri Stubbi viime uudenvuodenpuheensa lopuksi toivotti jumalansiunausta kuulijoilleen hän samalla ilmoitti minulle ja muille uskonnottomille&jumalattomille, ettei ole meidän pressamme. 

Kun presidentti tähän maahan valitaan, hänen puoluetaustastaan piittaamatta kuuluu julistaa olevansa koko kansan presidentti, mutta tuolla jumalansiunausaamenellaan hän peruutti yleistä etua ajavan julistuksen ja lakkasi olemasta minun, uskonnottoman ja jumalattoman presidentti ja samalla satojen tuhansien muiden jumalattomien ja uskonnottomien suomalaisten presidentti.

Kun pressa tähän maahan valitaan hän ottaa loparit puolueestaan (uskoisikohan tuon Björn Wahlroosia neuvonantajanaan käyttäneestä?) koska niin säädetty on, muttta niin hänen kuuluisi tehdä myös kirkon suhteen. 

Stubbin kohdalla kävi kuten Niinistönkin, joka ei myöskään ollut minun presidenttini asiantuntemattomilla lausunnoillaan tupajumeista. Ja taisihan se hänkin toivottaa kansalleen henkiolennon suojelua uudenvuoden puheidensa päätteeksi.

Syntymäpäivähaastattelussa valtio-opin professori Teivo Teivainen (60) kertoo esiintyvänsä julkisuudessa mielipiteiltään neutraalina asioiden pohtijana kun häneltä jotain kysytään. Neutraalius ei voi olla totta kuten edellisessä vihjailen presidentti-instituutiosta. Jo se, että Teivainen istuu yliopistoprofessuurin tuolilla asettaa hänet kaikkea muuta kuin neutraaliin asemaan yhteiskunnallisesti tärkeitä asioita ja tapahtumia julkisesti arvioidessaan.

Menee peilin eteen Hän ja kysyy, kykeneekö olemaan edes itsensä suhteen neutraali. Olla siis jotain joka ei olisi hapan eikä emäksinen. Miten mautonta jutun kirjoittaneelta toimittajaltakin jättää kovistelematta haastateltavansa neutraaliudesta enämpi.

22.9.2025 muanantae

5 teertä lensi ylitse kun lastasin halkoja kärryyn aamulla varhain. Koira haukkui jossain ja pilvistä roikkui riekaleita maahan saakka. Ehkä alkaa jälleen satamaan.

Kajaaniin polttopuukuorman kanssa. Vetoakselin nivel nalkuttaa, kestääköhän miten kauan. Ei huvittaisi alkaa sitä korjailemaan, huokaus.

G nuuskuttaa nuhassa. Kirjoitusviikot menossa. P kävi iltalomalla; Kuskasin mennen tullen. Hänelläkin ollut lievää flunssaa, mutta ei kuumetta. Oli jäänyt tältä syksyltä jatko-opiskelupaikat hakematta, mutta kovistelu ei enään auta.

Olisiko aikanaan auttanut itseänikään minkään aiheen edessä? Tilanne oli toinen. Olin jo armeija-aikaan naimisisa ja pian syntyi eka lapsenikin (oli jo yksi, mutta siitä en silloin tiennyt), työpaikka oli ja jo toinenkin jonne sitten menin vaikka en siellä montaa vuotta voinut ollakaan kun vistotti niin  se systeemi.

Minä se vasta äykkäpää olen aina ollutkin vaikka omista elämänehdoista kyse olisi ollutkin.

23.9.2025 tiistai

G läksi kahdeksaksi terveystiedonkirjoituksiin. Vielä pari tälle syksylle ja sitten keväällä loput. Suappaat nähä, onko valakonen lakki hälläkin ajallaan kuten isoveljilleen aiemmin.

Tulin Knista aamupvllä.  Kaksi ukkometsoa tuossa tiensuoralla sorajyväsiä kivipiiraansa lonimassa.

Istutin valkosipulin kynnet entiseen mansikkapenkkiin jonka mylläsin ja lannoitin valmiilla kompostilla jo aiemmin. Parikymmentä kynttä jäi vielä, mutta alat niille on olemassa.

Ne hautasivat eilisen amerikkalaisena maanantaina sen Charlie Kirkin jota eräs tulevaisuuttaan sukupuolivähemmistön edustajana pelkäävä nuori mies on kauhu-unia nähnyt. Aivan kuten se pennsylvanialainen kaveri joka Suur Möliskön korvaan lyijyisesti kuiskasi.

Edellisellä ohitan järkevyyteen pyrkivät, miljoonat asiantuntijoiden arvelut muista syistä aseeseen tarttumiselle.

Parit kolmet mielipidekirjoitukset tänäänkin, mutta murheenmustana maailma kaiken alla makaa.

24.9.2025 keskiviikko

Taas eräs tuttu unensängyssä vieressäni, ja sitten pikkuinen poika joka tuli murheissaan kysymään, miksi isänsä sanoi häntä nenunopaksi.

Yhden lähiserkun (tädin tyär n. 77 v) yhteystietoja olen etsinyt, mutta ei löydy ainakaan Fonectasta eikä pikkuvelikään tiedä, vaikka asuu lähempänä sitä kuin minä. Sitten sain tiedon marjatilasta jossa Liisa asuu mummonmökissä. Soitin sinne ja sain numeron. Kunhan vierailupvn päätän, soitan ja sovin käynnistä. Hannelen kanssa ehkä mennään.

Meni puolukkamättäitä raapiessa ja saalista siivotessa suurinpiirtein koko pv. Vielä muutama sankollinen ja sitten on mummulaisille jälleen vietävää. Myös omaan pakastimeen. Pieniä ovat puolot tänä vuonna. 

Tikkasenpurolla (oikeasti Karipuro) kävin katsomassa, olivatko silitelleet kanttarellipaikan kun pieksivät Iisalmentienvarren puupellon matalaksi. En yhtään keltaista nähnyt lähempänä puroakaan johon kapea kaistale puita on pitänyt eloon jättää.

Koneet olivat ruhtoutuneet vesiväylän ylitse kuormia Koivumäentien lanssiin keikutellessaan. Tuossa purossa ei ole raakkuja, ettei se kai luvatonta liene ajella miten huvittaa, mutta olisivat ne pinot kai Iisalmentien varrestakin rekkojen kyitiin nousseet. Moto olisi suoraan voinut tienvierustan puut pinoihin pötkäytellä.

Katselin karmean näköiseksi kuokkiutunutta, entistä Tikkasperheen asuinsijaa. Parissa kohden pystyi helposti erottamaan päätalon kiviset perustukset. Askelinmitattuna perustat olivat suurin piirtein 4x8 ja ehkä porstua lisäksi. Toisen kivisen kohouman päälle voin kuvitella karjasuojan ja varmaan heinälatokin sen päädyssä. Kellari on sortunut jo aikoja sitten miltei näkymättömiin.

Kun näitä alkuperäisasukkaiden asuinsijojen alueille kasvaneita metsiä nyt silitellään selluliemikattiloihin, niin tulee murheelliseksi siitäkin, kun tunteettomien telaketjuhirviöiden ilmastoiduissa ohjaamoissa eivät sileäposkiset poikaset eivätkä enempää vanhemmat äijätkään kykene mielikuvittelemaan kolisuttelevansa kaiken alleen murskaavaa konekalustoa esi-isiemme haudoilla.

Intiaanien syvän tuskan ymmärtää vain  intiaani itse kun valkonaamat tulivat tanssimaan heidän sukuhaudoillaan.

Iltasella myöhällä kun saunapolun valaisi tähdet taevaan ja pimeys kuiskaili kuiskauksia joita en enään kuule elämisen jäljiltä särkyneillä korvillani.

Olkapäät ovat niin vitun kipeästi tulessa, että kiroilututtaa ihan iäneen.

Vituttaa tuokin vittu joka joka paikkaan vittu vie kirosanana tunkee.

Millainenhan uroksenturjake naaraansa emättimen kirosanaksi ensiksi kirosi? Tuntuu toisinaan halventavalta asialta naissukupuolta kohtaan joka meidät kaikki tänne kiroilemaan toimittaa. Mutta me kyrvät sen kun vain patsastelemme kaiken yllä vaikka emme koko ajan lajitovereidemme huulilla olekaan kuten vitut.

Olen ennenkin maininnut: Erno Paasilinnalla on novelli, jossa hän kirjoittaa kirjailijasta, jonka romaani on nimetty Vituksi. Tarinassa kirjailija nousee junaan Vittu kainalossa markkinoidakseen Vittua ympäri maanpiirin.

Ihmiskehon osa vittukin vain on, kuten nenä, mutta eihän voehan nenä-tiuskaisunakaan kuulosta yhtä tömäkältä kuin voe vittu!

Minulle joskus vittuilivat telinekaverit armaat, että siellä missä muut munineen, siellä Valtsu nenineen. Mistä vitusta ne senkin muka tiesivät?

Vitusta sinä olet tullut, mutta vittuun ei maallinen taivalluksesi pääty. Vain mainintana niilläkin, jotka vitun kanssa telkutessaan viimeisen kerran huokaisevat.

Olkapäiden särky ei hellitä vaikka vittua kuinka ajattelisin, sitä kiroaisin ja siitä kirjoittaisin.

Anteeksi Vittu, et sinä ole syyllinen kyrpien pahaan oloon, särkyihin etkä kolotuksiin. Et sotiin etkä mihinkään, mitä homosapiens eläinkunnan potsokkaana edustaa. Et vaikka kaikille meille kurjille sinä ovena maailmaan oletkin toiminut. Hitlerille ja Stalinillekin ja kaikille muille entisille ja nykyisille ihmishirviöille.

Kyrpiä saa enämpikin kaikesta syyttää.

Katson nyt omaa kyrpääni joka saunan jälkeen reisien välissä olla lotjottaa rentona, pikkuisena pötkylänä ja ajattelen, kuinka sekin, kiima-aallon aivoihin iskiessä (harvemmin enään nykyään) on pidättelemättömästi sitä mieltä, että jonnekin se on tungettava jotta hetkeksi rauha ympäristössä vallitsisi.

Niin tekevät kiimaiset diktaattorit parhaillaankin kuin heillä jatkuva stondis olisi vaikka ei enää vanhoilla päivillä seisoisikaan kuin kemikaalien voimin.

Niille kyrpiensä jatkoina ovat maailmaa tuhoavat ohjukset ja viime kädessä ydinkärjin varustetut jotka vielä lotjottavat käyttämättöminä lahkeissaan ympäri maapalloa ja odottavat sitä diktaattorintollukkaa joka siilohousuista vetoketjun ensimmäisenä auki kitkuttaa. 

25.9.2025 torstai

En nähnyt vituista enkä niiden omistajista unia vaikka illalla vittua suun täydeltä ilmaan syöksinkin.

Yläkolokkeron lattiaa kun jouduin vähän aukaisemaan, löytyi sieltä kalenteri jonka sivuille olin kirjoitellut merkintöjäni. Ja niin oli viisivuotias Sonjakin. Huvitti, kun sillä olisi muka alkanut koulu jo. Vai olisiko tarkoittanut joulua?

Torstai oli silloinkin kun Sonja syntyi vuonna 1980. Lähetin onnittelut kuten olen varmaan kaikkina näin 45:nä vuotena muistanut eri tavoin toimittaa. Olivat lähdössä jo marjamehtään vaikka on aikasten hämärää vielä. Pakkastakin 5 astetta. Tulikin sittä ihan pitkä keskustelu.

S:n syntyessä näin ensi kerran sen tapahtuman nurkastani jonne kärty kätilö minut komensi, niinettä kyllä eiliset ajatukset naisen synnyttimistä saavat vähemmän satiirisen sävyn kun silloisen ja myöhempien näkemiensä syntymisten käänteitä ajattelee.

Miten helepolla me urokset olemme aina päässeet elämänsynnyttämisissä. Olen hätää ja henkistä tuskaa joutunut muuten kokemaan, mutta ei alapäätäni ole sentään revitty ja leikelty yhtään kertaa. Ja minkä Perkeleen oivalluksesta eräiden uskontojen urokset ovat saaneet päihinsä, että naaraiden alapäistä pitää nautinnonhetulat leikellä pois jo hyvin pieninä? Perin merkillistä eräillä uskovaisuroksilla sekin pikkukyrpien esinahkojen leikkely... En kyllä nosta näiden tuskallisten rituaalien takia omaa sukupuoltani kovinkaan korkealle arvoasteikossa. 

Puolukassa olin aamupäivän. Rasittavan kauan meni normaaliin nähden niiden raapimisessa ja vielä pitää huomenna ainakin yksi sankollinen hakea kun en muistanut, että Anelmakin tilasi.

G:lla ollut kirjoitusvuorossa matematikka. Mitenhän lie männynnä kun yhä funssa piällä on? Pitää kohta viestitellä.

Amerikan Suur Möliskö on pitänyt Yk-puheensa. Kehunut itseään ja luetellut eritasoisia salaliittoteorioita joita ympäristöstä huolissaan olevat hänen mukaansa levittelevät. Ja muutakin sontaa jollaisia ei sellaisesta asemasta ole hitlereiden jälkeen juurikaan kuultu.

Droonit lentelevät eurooppalaisten lentokenttien yllä, mutta torjuntakalustolla on erektio nuupallaan; Laukea ei vaikka palleissa painetta olisi.

Siivosin puolot ja tein muutamia muita hommia niin, että kun virittelin saunalle tulet, alkoi olla jo pimeää. Yksi mummulainen soitti ja lupasin puolot lauantaiksi. Samalla vien tietysti muillekin ja sitten saavat ne hommat tällen syksyllen olla. Tai no, ehkä käyn majavalammen rannoilta karpaloita keräämässä.

Nyt olen uupupoikki. Käyn saunassa, otan iltapalaa ja kellahdan pätkälleni. Ehdin lukea ehkä kaksi lausetta ennen uinahtamista.

Avasin kirjan. Välistä luiskahti mukava valokuva vuosien takaa. Tuon tumman, mukavan pojan elämänkohtalo ei ole ollutkaan sitten yhtään mukava ja se surettaa. Muistan, kun häneltä meni ranne sijoiltaan leikkihommissa ja jouduttiin ajamaan päivystykseen Juankoskelle saakka. Sattui olemaan joku virolaispohjainen lääkäri joka käyttäytyi hyvin  epäystävällisesti rannetta tutkiessaan...

On se yhtä Picasson Guernicaa tämä elämä vaikka raamit kuinka komiat.

Paineenpurkureikä jossittelijan kannessa

15.9.2025 maanantai

La-iltana Puutarhurin kanssa Napiksella. Lippuja olivat myyneet 2300, että tungosta oli. Pitkästä aikaa ei hullummalta humpat tuntuneetkaan. Komiat, Neitoset ja Albert-lämmittelybändi rämistelivät illan soittopeliensä kanssa. Jokunen tuttu kysäisi, missäs olet huilaillut kun ei ole tanssipaikoilla näkynyt.

Eilinen meni Sivullistenkadulla pihaa laitellessa. Pressukatoksessa on halkoja vielä pari vajaata pinoa. Vein uusia kuorman mennessäni ja jatkossa niitä täytyy ruveta rahtaamaan tosissaan.  Harmittaa  metsään jäävät pölkyt kun en niitä keväällä halkonut yhtäkään. Koivuiset menevät tuohen sisällä hyvin äkkiä pilalle... enkä kyllä ala niitä sylissäni tällen syksyllen pihaan kanneksimaan.

Keräsin omppuja sankollisen mukaan, keittelen niistä hilloa kellariin pilaantumaan.

Melkein iltaan meni ennen kuin olin Um. Starkilta hain lähtiessä muutamat kakkosneloset ja lautaa, Hommoojalle ei valkosipuli-istukkaat olleet vieläkään tulleet. Annoin G:n tehtäväksi niiden haun kunhan saapuvat.

16.9.2025 tiistai

Mukavan sydämellinen, Hesarin kommenteista johtuva palaute-tekstiviesti kilahti kännykkääni.

Kopioin joitakin kommenttejani jälleen tännekin asemoidakseni itseni siihen rintamaan jolla on pyrkimystä halla-aholaisuuden nujertamiseen yhteiskunnassa. Asia selviää ehkä parhaiten ekana olevassa tekstissäni Halla-ahon oman persuballerinan, puhemiehen avustajan Tanja Aidanjuuren haastattelun jälkirimpsussa kun oikaisen tätä Jussin kabinettidaamia joka väittää perättömiä "hirviö"-statuksen synnystä.

Muuten ajattelen koko ajan kyynisesti, ettei globaalissa rokkapadassa mitätön rikka, jonka sekaan nakkaan, pyörteitä aiheuta. 

Laulelen vain kuin Esa Pakaris-vaenoo jotta "en/minen ou mittään/ei/minulleijoo kettään..."

HS 16.9. 17:20

Aidanjuuren väite, että media olisi syyllinen Halla-ahosta luotuun hirviökuvaan on perätön.

Kyllä "Mestari" alusta alkaen politiikassa toimivan roolihahmonsa omakuvan aivan itsenäisesti on laatinut alkaessaan tehtailla näytelmänsä vuorosanoja muun muassa Scripta-blogiin.

Hän on jopa tunnustanut sen, kuinka saa "kicksejä" vastustajiensa jyrkimmistä kannanotoista, elikkä on vain lyönyt lisää löylyä hirviöväitteitä ym. kohdatessaan.

Vaarallinen ihminen, kuten kaikki ne, joille vallan huipulle kapuaminen keinoja kaihtamatta on omasta mielestä aivan sopivaa. Vaarallinen myös siksi, että hän tarinoillaan manipuloi puolelleen älykkäätkin tyypit joita lähelleen osaa taitavasti tyrkyllä olevasta massasta valikoida.

Niin ovat tehneet kaikki menneet ja elossa olevat diktaattoritkin. Myös huomisen "hirviöt".

Eilen kommentoin Yodit Melakun mielipidekirjoitukseen jonka otsikko on hyvin kuvaava "Teemu Keskisarja löi minuun leiman, ja se on vaivannut joka päivä"  

Melakun kirjoitus ponkahutti oman mieleni pintaan ties sadantuhannenen kerran omat kokemukseni auktoriteettien lyömistä leimoista lapsiin, jotka olivat jollakinn tavalla muusta joukosta poikkeavia. Minulla se oli veljieni kehitysvammaisuus ja varsinkin, koska heitä oli samassa suurperheessä jopa neljä. Se merkitsi muille ihmisille sitä, että kaikissa meissä on varmasti jotain sellaista, ettei niistä voi olla eläjiksi, ettei niistä voi mitään yhteiskunnallisesti merkittävää tulostua.

Ei sen puoleen, minusta ei "mitään" ihmeellistä yhteiskunnassa vakuuttavasti toimijaa ole tullutkaan vaikka olisin halunnutkin, mutta vaikuttiko siihen juuri se, että opettajista alkaen sitä päähän taottiin?

Politiikkaan olisin päässyt helposti mukaan 1980-luvun alussa Siilinjärvellä jos olisin vain mennyt, mutta jokin alitajuinen este saapui estämään. Ari Heikkinen, joka oli silloin samoissa asemissa (taisi kuitenin jo opiskella yliopistossa) eteni myöhemmin vihreiden puoluesihteeriksi ja on nyt Oulussa hallihntojohtajan pestissä. Hän otti ja lähti politiikkaan ja eteni. Minä en, mutta ennuste samanlaisesta onnistumisesta näin jälkikäteenkin ajateltuna on mahdoton. Olisin runnellut itseni vielä huonompaan kuntoon kuin ilman niitä kokemuksiakin.

Jossitella ei kannata, sanovat, mutta mikä muka sitten "kannattaa"? 

Jossiteltavaa ei koskaan olisi jos vaihtoehdot puuttuisivat, tai yksinkertaisesti "jos" ei osaisi jossitella, tai kieltäytyisi jyrkästi jossitelusta joka tarkoittaisi menneitten asioitten väistämätöntä lävitse käymistä.

Ei jossittelu ole yhtään sen epäterveellisempää kuin se, että tunkee kaiken mielensä syvimpään ja pimeimpään nurkkaukseen ja mahdollisesti sairastuu pahimmoilleen ennen hautaan kaatumista ja elämäntapahtumat jäävät purkamatta.

Jossittelukommenttini:

HS 15.9. 20:53

Yli kuusikymmentä vuotta sitten kansakoulun opettajan lausumat pahat sanat minusta ja perheestäni ovat kaivelleet mieltäni koko tähän astisen elämäni ajan. Olimme hänen mielestään kaikki elinkelvotonta ihmisainesta koska yhdeksän lapsen sisarusparvesta peräti neljä oli kehitysvammaisia.

"Ei teistä mitään tule, olette taakkoja yhteiskunnalle vain", lausui hän (siistin hänen sanojaan nyt kun epäilen, ettei oikeasti lausuttuja sanoja hyväksytä) ja opettaminen oli sen mukaista niin kauan, kuin hänen opetettavanaan olin. Kuvailisinko tilanteita niin, että hän suurin piirtein piteli nenäänsä jos lähelle piti tulla.

Siksi minuakin on ahdistanut valtavasti yhteiskunnassa nämä uudelleen nousevat, ihmisiä lokeroivat tuulet ja silmää räpäyttämättä lausutut pahat sanat niin kuin Teemu Keskisarjalta ja aatetovereiltaan olemme jo vuosien ajan saaneet kuulla.

Sivumennen on sanottava, että ihmettelen kovasti, kuinka nimenomaan historiaa työkseen tutkineella ihmisellä on noin syrjähtäneet asenteet. Eikö hän ole tutkimusalastaan mitään itse oppinut jos nyt vaikka viittaisin "historia toistaa itseään"-sanontaan? Onko toisto siis pakko, tutkija Keskisarjankin mukaan, ja että hän mielellään on tekemässä kaikkensa, että se onnistuisi?

Ymmärrän siis Yodit Melakun ja hänen perheensä ja muiden asemassaan olevien valtavan ahdistuksen. Kiitos hänelle, että uskalsi nuo tunteensa esille tuoda.

Jatkossa toivoisin poliitikoilta, että kamalia sammakoita suussaan hautovat yksilöt nielevät ne ja ottavat yhteisten asioiden hoitamiseen asiallisen trendin tai poistuvat niistä töistä minne tahansa jos muutokseen ei ole kykyä. Erillisiä jaottelun mestareita näin pieni kansa ja sen kansalaisiksi pyrkivät, harvat vieraansa eivät tarvitse lainkaan.

Ville Saari

15.9. 21:00

Vanhoja opettajan virheitä ei kannattaisi kantaa näin pitkään. Siitä vain katkeroituu. Teemu on oikeassa. Suomi ei ole koko maailman sosiaaliturva tai vankila. Tämä maa on rakennettu työllä ja sitä odotetaan kaikilta. Onko se liikaa vaadittu?

Kommentteja kyseiseenkin artikkeliin kymmenittäin laatinut Halla-ahon puoluetoimiston takahuoneeseen palkattu agitaattori, Hesarin kyseessäollen pakosta oikealla nimellään (?) esiintyvä Ville Saari havahtui vastaamaan kirjoitukseeni tylsyttääksen sen vaikutusta mahdollisiin lukijoihin. 

Nämä "agitaattorisaaret" soutelevat useiden, vähänkin merkittävien artikkeleiden jälkiaaltoihin tekemään mustaa työtään. Niitä vilisee yksittäistenkin nimimerkkien takana ties kuinka moniaita. Kemppisen blogissakin nimimerkit "Toipila" ja "Matias K" jotka nytten, persupolitiikan ajettua karille viime vaaleissa, olivat tovin aikaa käyttämättöminä kun se puoluetoimiston klusterin osanen vetäytyi permannon alle miettimään uutta strategiaa kun hakkarais- ja tynkkysteemat eivät enää suuresti ketään innosta. 

Uuden yrityksen aluksi ne löivät pöytään arvokkaalla historiantutkija-ammattinimikkeellä toimivan patajätkäkortin eli Teemu Keskisarjan ja tv:n "persukielinen" polemiikki-ilta piristikin prosentin verran puolueen kannatusta nousuun, mutta niin vain sekin käyrä lerpahti kuin ikämiehellä kesken sytkyttelyn. SDP ottaa nyt kaulaa hallituspuolueisiin ja taitaa kepukin jo ohituskaistalla kiihdytellä.

Persuklusterin ylipapit tunkivat räkäisen nenäliinan kerjäläiskasvoille sylkevän Juho Eerolankin turpavärkkiin kun se on ollut kovasti hiljaa. Sen kyytiin kun ei Helsinkiajelulle Hakkarais Teuvon tapaan Keskisarjaa ole kannattanut laittaa.

Vihjaan tuolla ajelulla siihen uutiskuvaan, jossa Teuvo istuu tukka avonaisesta sivulasista "hulmuten" Eeron kyydissä ja otsikossa luki jotain sen tapaista, että Hakkarainen presidentiksi. 

Persupolitiikka on vaihtuvien ärsyttäjätyyppien puolue jossa heitä käytetään sisäänheittotuotteina häikäilemättä näkyvyyden takaamiseksi, mutta jos lähdet Teuvon lailla Hondurasiin  mopoilemaan ja jätät rähinäviinan juonninkin pois, niin paluuta riveihin ei ole.

Vastasin Ville Suaren kommenttiin sitten näin:

16.9. 11:40

Jo aikoja sitten vainajoituneen opettajani "virheitä" en alkuunkaan ole kantanut vaan sitä täysin tietoista asennetta, joka hänestä virheettömänä lasten päihin iskostui. Koska opettaja oli silloin vielä auktoriteetti, niin hänen kaikki sanansa olivat kyseenalaistamattomia  ja tarkoitettu kannettavaksi niin kauan kuin opetettava elää.

Kaikenlaisten elämässä yksilön eteen tulevien tapahtumien, mutta erityisesti historian  muistaminen on hyödyllistä, jopa pakko jos tulevaisuudesta yhtään piittaa. 

Historiantutkija Teemu Keskisarja, muuntauduttuaan poliitikon rooliin on muistamisen unohtanut vaikka se nimenomaan  kuului hänen tutkimusaiheisiinsa saumattomasti, ja se on sääli sillä uskottavaa toimijaa tutkijana ei hänestä poliitikon uran päätyttyä enää tule. Moni muukaan ei osaa minkäänlaisille muistamiselle arvoa antaa ja sillä tulee olemaan ikävät seurauksensa koko ohenevan väestökehityksen Suomelle.

Mutta ehkä et ole itse kokenut mitään vastaavaa, niin et osaa sellaista loukkaavista sanoista saatua mielenmustelmaa ja sen parantumisen kestoa ymmärtää. Tätä ajatustani tukee skin, kun mainitset eräässä toisessa kommentissasi lapset, jotka tämän hetken "virheet" saavat kannettavakseen, mutta et ehkä tullut ajatelleeksi, että sehän tarkoittaa historian tutkimista/muistamista heille ihan kuten minä muistan opettajani minun ja sisarusteni ihmisarvon kyseenalaistamisen.

Luultavasti et ymmärtänyt mielipidekirjoittaja Yodit Melakunkaan pointtia joka keskittyi siihen, mitä ihminen missäkin kontekstissa tuntee, ei siihen, mitä mikin maksaa kuten näyt monessa kommentissasi osaavan laskeskella.

Ystävällisenä, katkeroitumattomana miehenä ehdottaisin sinullekin talouden hallinnan opiskelun oheen psykologian syventäviä kursseja, niin ehkä ymmärrys erilailla tuntevista ihmisistäkin lisääntyisi.

17.9.2025 keskiviikko

Melkein koko päivä vesisadetta. Aamulla oli sen verran pilvet syrjällään idän taivaalla, että kerkesin laseroida kattotuolien korot, mitata paikat ja "säätää" jokaisen kohdalle kolot niille. Jälleen on hirsien nostamisen ajan korot pysyneet puolentoista sentin marginaalissa vaikka en kertaakaan niitä välillä tarkistanut. Kiinnitin kurkihirren ja päätyihin kattotuolit, kävin hakemassa lanssilta seuraavan hirren että alan varaamaan sitä paikoilleen, niin johan alkoi taas puhaltaa vettä tuulen kanssa. 

Sittenpä menikin koko päivä sisähommissa: Järjestelin yläkolokkeron tavarapaljouden minne sopivat ja imuroin paikat. Vesisäiliönkin paljastin seinälevyn takaa näkösälle ensimmäisen kerran 30 vuoteen ja imuroin sieltäkin sen minkä suulake ja pelkkä putki sopivat liikkumaan. Sinne piiloon sovittelin monet kirjalaatikot ja kun sen seuraavaksi suljen, niin koskahan, ja kuka, lasikuitumatolla vahvistetun kipsilevyn seuraavaksi ruuvanneekaan irti katsoakseen, mitä se iskä/ukki sinne on piilottanut.

Olisi viisasta piirtää nimeten rakennuspiirustuksiin tuokin salalokero koska jos joku alkaa vettä sinne pumpata, olisi hyvä siinä vaiheessa tietää, minne se märkä virtaa ja mainita, mistä tietää, milloin säiliö on täysi.

Putkimies Esko-vainaan koplaama vesijärjestelmä sekin. Minun pitäisi saada aikaan sen verran, että laskeutuisin kaivoon irroittamaan vesijohdon takaiskuventtiilille menevä putki, lyhentää sitä vähän ja puhdistaa siivilä. Ja kun saisi ostetuksi Niro-käsivesipumpun nro 6 ja asentaisi sen paikoillensa niin pääsisi en avulla käyttöveden kantamisen vaivasta.

Alkuperäisen pumpun halkaisi pakkanen kun oli jäänyt tilkkanen vettä sen pohjakupuraan.

Seuraavaksi alan laittaa kolokkeron laipioon eristekerroksen finnfoamia.

Tästä olisi hyvä jatkaa koko tupasen remonttia jos varoja olisi. Uunit ja hellat uudet muurata, lattia hioa ja lakata; ehkä purkaa pois, eristää uudestaan ja kasata jälleen takaisin. Hankkia uudet keittiökalusteet, asentaa lisää aurinkopaneleita ja pieni tuulimylly humisemaan tolopan nokkaan päätypellolle. Vesikatonkin voisi uusia ja samalla, kun purkaisi vanhan pois, humauttelisi puhalluseristevillaa lepakoiden asuinsijoille yläpohjaan.

Haaveita vain, tiedän jo sen, lauloi Jamppa Tuominenkin vielä ennen kuolemaansa.

Lettutaikinan vatkasin jokunen tunti sitten turpoamaan. Paistan letut, käyn saunassa ja sen jälkeen keitän kahvit ja syön räiskäleet omatekoisen mustikka/mantsikkahillon kanssa ja köllähdän itseni viereen nukkumaan. 

Kirjalaatikosta käsiin nousi Kari Enqvistin mainioniminen teos Heijastuksia varjojen talossa. Kun avaan sen summassa keskeltä, tai niiltä main, silmäni välittävät aivoihin ensimmäiseksi lauseet: "Sillä pohjimmiltaan  todellisuus ei ole klassinen. Tämä ei ole teoreettinen postulaatio. Se on  havaintotosiseikka." 

Nuita lauseita kohti siis aloitan lukemisen ensimmäisiltä sivuilta kuten tapana yleensä on.

Sanomalehtien lukijat joskus eilisessä elämässä avasivat aamuluettavansa takasivuilta sarjakuvien takia jota aina jaksoin ihmetellä ääneenkin. 

Enqvistin kirjan ensimmäisen luvun otsikko lupaakin Pelle Miljoonan sanoin, että "Maailma on totta". Ehkä jokusen tosisanan kirjasta uudelleenkin luettuna löydän.

Toinen käteen sattunut kirjanen on Erno Paasilinnan viimeiseksi jäänyt "Ruumisarkun nauloja". Poimin sieltä tämän ennen kuin menen pätkälleni kosmologi Enqvistin kirjan viereen: "Vanhana löytää enää harvoin sellaisia kirjoja joita nuorena oli niin paljon."

Lievästi virnistyttää, sillä ei EP vanhaksi edes elänyt. Kun piintyneeseen tupakoitsijaan käytäviään kaivellut keuhkosyöpäsurvin otti ja muusasi hengitysteiden solukot rikki, hän oli 65 v.                                                            

18.9.2025 torstai

Pitäisi osata olla hyvillään kun eloon heräjää aamusta toiseen, mutta jos heräämisten syyt ovat klo kolme käsien säryt, niin eiköhän se yhdellä jos toisellakin hermopäätteissä alkaisi säkenöidä vitutus.

Kipujen sävyttämässä viimeisimmässä unessa en ollut liikkeellä Kari Enqvistin kanssa edellisen kuvajaisen tapaan vaan soudin venettä jonka peränpitäjänä meloi TH josta viime viikollakin näin unta hänestä muistuttavan elokuvan katsomisen jälkeen. Hän sattumalta laittoi tiistaina viestin pitkästä aikaa ja juteltiin kuulumiset. Kysyin, olenko loukannut häntä ja saan sen osalta huokaista, ettei sellaista ole tapahtunut. Unet ovat unia.

Tässä unessa soudimme aaltojen pärskeessä kohti kumpumaista saarta joka sumuverhon takana häämötti. Tarkoitus oli mennä sinne telttailemaan, mutta vaikka hiki päässä meloimme ja soudimme, saari painui edellä karkuun. Unessa oli tarkoituksellisia värejä kuin  Kieslowskin elokuvatrilogiassa: Vene oli punainen, TH:n kumikengät siniset ja hiuksensa hän oli valkaissut aivan lävitsekuultavaksi.

Ehkä uni piirsikin todellisuuden; Tässä elämässä ei tämän enempää eikä toistakaan mahdollisuutta tule. Mutta myös savolaisittain Enqvistiä soveltaen, jotta elä hättäele, kaekki on kvanttifysiikkoo ja atomeita vuan.

Unensoutaminen se kai pani olkapäänikin tulisesti kipuilemaan.

Pimeänkävelyllä kävin. On lämmintä ja sumuista kuin soutu-unessa. Lepakot sujahtelivat lampun valossa ympärilläni, mutta kun menin tielle ja loittonin, eivät ne seurakseni lähteneet.

Hinkkasin puuron hautumista odotellessa kahvipannun kyljiltä pinttymät pois. Kaasutulilla keitellessä teräksisten astioiden pintoihin kertyy muutamissa viikoissa tahmaisempaa patinaa kuin sähköliesillä.

Tuo sama pannu lienee ollut tiällä vuodesta 1986 lähtien eikä siinä muuta vikaa ole kuin pakeliittisessa kädensijassa joka joskus kuumui liikaa ja siihen tuli ylimääräinen ulokejuormu. Voisi sen hioa rontelinlaikalla poiskin, mutta olen antanut olla sillä käyttökamppeissa kuuluukin käytön eri vaiheet näkyä.

Samanlainen kahvipannu oli Tyynemuorilla, ensimmäisellä, katkeroittavilla elämänkokemuksilla rasitetulla anopillani. Hän tuli mieleen pannun kannen pienestä reiästä jonka Tyyne tukki teipinpalalla kun poltti pari kertaa sormensivunsa siitä purkautuvassa, tulisenkuumassa höyryssä.

Missähän lie sekin pannu? Ottiko TR sen kun töytäisi välittömästi anopin kuoleman jälkeen pannulappuja jo lonimaan? (TR? Olikohan sillä vielä se aikaisempi, ärrällä alkava sukunimensä vai jo vaihtunut A:seksi?)

Köyhä oli anoppi eläessään eikä kunnallisen vuokrakämpän irtaimistosta rikkauksia perillisille lohkottu, mutta pannulapuista oli turvallista kinastelua yritellä.

Kuluneille tavaroille sama, mutta se symboliikka ja muistot joita niihin liittyy, niin niistä olisi mukava käydä järkeviä keskusteluja.

Vaan niin kuin monasti, tavallisten ihmisten kesken ei ole mahdollista analyyttisiin keskusteluihin jo ennakkoluulojen ja -käsitysten vuoksi. Minut suljettiin Satun sairastumisen ja avioeron jälkeen kokonaan hänen suvustaan ja niistä kuvioista pois. Se vihakin, jonka puhurit tupaani saakka joskus saapuivat, oli käsittämätön.

Satun mielisairauden puhkeaminen oli yksi syy sille kun sen olemassaolosa ei edes tunnustettu sisarustensa joukoissa. Ja jos se myönnettiin, sairauden synnyn syy olin minä ehdoitta.

Kun itse olen kääntänyt paitaa ja takkia sitä mukaa, kun elämääni olen elänyt, ja housut ne vasta ovatkin tällä pojalla kääntyneet kengistä ja niiden kärkien osoittamista suunnista mainitsemattakaan, niin mitenkäpä sellaiseen tavalliseen arkeensa tottuneet, ajattelemaan kyvyttömät olisivat osanneet järkevästi suhtautuakaan.

Pieni reikä kahvipannun kannessa saa pohtimaan vaikka mitä. 

Nukuin kuitenkin aamupuurostamisen jälkeen melkein kahdeksaan. Heräillessä ajatuksen pinnalla olivat Hesariin kommentointini. Unen turhautuneessa ilmapiirissä sinne jotain kirjoitin, mutta aina ne lempattiin virtuaalikaatopaikalle tekoälyavusteisesti. Unen tekoäly oli kuin Picasson maalaus; yksi iso silmä.

Jos Hesariin kirjoittaa, niin ei kannate mainita holocaustia ja Israelia samassa yhteydessä. Myös Pentti Linkola on kiellettyjen henkilöiden listalla tietyissä yhteyksissä. On myös joitakin muita tulenarkoja sanoja joiden takia, luulisin, mielipiteitä on hylätty. Tulee tuotettua myös tekstejä, jotka ovat aivan turhaa sontaa omastakin mielestä kun niitä vähän ajan päästä tarkastelee; ne joutavatkin mennä. Eikä lovea maailman kyljille tee, vaikka kaikki mielipiteeni napsautettaisiin sammuksiin. Tai minut.

Jossakin kommentissani kirjoitin kokeiluna, että juutalaiset saivat Netanjahusta Gazan palestiinalaisten etnisen kansanosan tuhoamisen myötä oman Hitlerinsä, niin ei se mennyt moderoinnista lävitse. 

Periksi hesarin linjan takia en tietenkään  anna koska Palestiinassa holocaust on vanhan uusintaa äenpäen, mutta täällä kun sen sanon, sanomisen vaikutus on ihan sama. Ei mielipiteestäni kyllä kohua syntyisi vaikka se julkaistaisiinkin.  "Somekentässä", tuosta mieletöntä mielipideripulia ruiluuttavasta virtuaalimyllystä löytynee kaikki mahdolliset variaaatiot puolesta ja vastaan, että sama siksikin. 

Järjestelmällisyyttä Israelin Netanjahuhitlerin toimista etnisen väestön tuhoamisessa ei puutu, kuten ei puuttunut Natsisaksan Hitlerin kansallissosialisteiltakaan kun aloittivat juutalaisten ja muunlaisen lajiepäpuhtauksien poisto- ja  puhdistuskampanjansa polttouuneineen.

Benjamin Netanjahulle omienkin julistustensa mukaan gazalaisväestö edustaa rotua, joka on hävitettävä ja ne ylöskirjatut teesit, joidenka myötäisesti ne sen tuhoamisen itsellensä ja kansalaisillensa perustelevat, on kuin muunnelma natsiylimystön Wannseen konferensin salaisista asiakirjoista ja kirjoitettu jo ennen 2024 lokakuun Hamasin terrori-iskua Israeliin.

Päätös on ollut, että kun sopiva syy Hamasin aiheuttamista hiekkapyörteistä nousee, teurastukset aloitetaan.

Tämä uutinen sattui vasta nyt eteeni: YK:n tutkintakomission raportti kertoo, kuinka joulukuussa 2023 Israel iski Gazassa sijaitsevalle hedelmöityshoitoklinikalle. Noin 4000 alkiota, 1000 siemennestesäiliötä ja hedelmöittämättömiä munasoluja kerrottiin tuhoutuneen. (HS 16.9.25)

Entä kun joku "herrarotu" jolla kaiken tuhoamiseen tarvittava arsenaali löytyy, tulee siihen johtopäätökseen (joka on jo tottakin), että Maa-planeetta ei enää kannattele kaikkia 8,3 miljardia ihmistä, että pannaanpa ydinaseet kirurgeiksi ja täsmäkuoritaan kaikki joutoaines pois jotta muutamille sadoilletuhansille parempilaatuisille homosapienseille tomaatteja ja appelsiineja riittää.

Nyt meneillään olevassa "Gazaoperaatiossa" Israelin Netnajahuhitler on ottanut valtavan riskin maailman paheksunnasta huolimatta ja kun se Moskovan Zaatanan riskinotto-"operaatioiden" ohella huomataan näiden ennen näkemättömien sotienmylläkän vaiennuttua kannattaneen, alkavat valmistelut vielä kauheimpien skenaarioiden toteuttamiseksi.

Huomisen netanjahuhitlerit tapaavat omassa, salaisessa Wannseen kokouskabinetissaan päättämään asenteella "kaikki tai ei mitään" ja samalla ottavat sen riskin, ettei tuhkasta juuri ja juuri erottuvilla rauniokasoilla kuorita hedelmiä itsekään.

19.9.2025 perjantai

Hirsikömmänä alkaa olla pian säänsuojaan laittamista vailla. Toisen päädyn kolmion tein tänään kun lakkasi satamasta. 

Yksi iäkäs (86) mummulainen soitti ja tilasi muutamat sankolliset puolukkaa itselleen ja siskolleen. Juteltiin siinä vaikka mitä. Sitä hämmästeli hän, että siskon postilaatikkoon oli tullut kirje, jossa oli luettelo tarvikkeista joita kotiin täytyy mahdollista hätätilaa varten varailla ja kysymys, minne halvaantuneen miehensä kanssa sitten kotoa voi lähteä jos pakko tulee.

Enteilee viranomaiset pahoja tapahtuvaksi kun Balttiassa ovat Moskovan Zaatanan kätyrit droonikepeillä ilmapiiriä koputelleet.

En ole ollut minä väärässä kun hätäilen tämän mökkitötteröni asuinkunnostelusta, että jos mekin joudutaan lähtemään pommitusten ekakohteena automaattisesti olevasta varuskuntakaupungista pakoon ihan milloinka vain ja olisi hyvä, jos olisi paikka, jossa edes hetken voisi kuvitella turvassa olevansa.

Sivullistenkadulta ei ole kuin kilometri Kainuun Prikaatille ja jo ohjusten alasampumiset aiheuttavat tuhoa kun pään päällä pämähtää.

Pitäisi leivinuunia varten tarvikkeet edes saada kasatuksi valmiiksi. Mutta jos ja kun hätä tulee, niin muuraan sen perkele vaikka luonnonkivistä ihan itse.

20.9.2025 lauantai

Nukuinpa melkein kuuteen. FE herätteli illalla kymmenen maissa soitollaan ja sitten meni vähän aikaa unenpalikoita takaisin liimaillessa. Lähetin hänelle aiemmin kysymyksen kuulumisista, niin vastasi soittamalla. Olivat Iissä jälleen. Huomenna on siellä frisbee-kisat. Opiskelut ovat lähteneet ihan mukavasti molemmilla käyntiin, ei se hektistä kuulema alkuun olekaan.

On "molokkakeli" kuten JN Ylitorniolaiseen tapaan sanoisi. Ehkä alkaa sataa ihan pian enkä sen enempää puolukkaan kuin työrantteellekaan muutamaan tuntiin pääse. Tai pääseehän sitä, mutta koska ei ole pakko, niin en ala. Teen sisähommia. Yläkolokkerossa on koolauksen tekoa ja vähän pitää vielä uretaania eristelevyjen saumoihin tursutella. Tarvikkeisiin jos varaa olisi, tekisin koko ajan sään säädellessä sekä ulko- ja sisähommia.