28.10.2025 tiistai
Heräillessä suussa muklahteli kysymys, jos on pantu alulle hetekassa, niin samaa vinkuvaa nitkutustako elämä on vain? Hetkeä aiemmin (mistä umpiunessa oleva unennäkijä hetkien kulun tietää?) olin Särestössä. Antulla oli tonttulakki kun piteli hevosta päitsistä ja oli valmiina taluttamaan sen kuljetuskärryyn jonka olin peruuttanut Ounasjoen töyräälle kummalliseen asentoon.
Anttutonttu sanoi, että Velireitari se eli merkityksellisen elämän, mutta minä olin vain kapustanvuolija.
Siemen tähänkin uneen lienee Noora Vaaralan elämäkertakirja Reidarista jota juuri luen. Ja illalla plarattujen kansioiden valokuvat.
Todellisuudessa Anttu on ollut paljon muutakin kuin vain kapustanvuolija, siitä kerrotaan veljensä elämäkerran loppupuolella. Hänestäkin voisi ihan hyvin joku kirjoittaa elämäkerran. Toisen maailmansodan aikainen sotapolkukin lie ollut jonkin mittain kun on ikänsä puolesta kerennyt vaikka sen päästä päähän mutkitella.
Särestöunen jälkeen vaivuin jonkinlaiseen parasomnia-tilaan jonne muistinloukoista ajelehti 90-luvun alkupuoli ja Pirjon kanssa kurvailu syysruskaisessa Lapissa jolloin käytiin myös Särestössä. Itse olin siellä vieraillut muutamat kerrat Tapion kanssa sillä tiheimmät Kittiläreissuni alkoivat Reitarin kuolinvuonna 1981, olinhan silloin Roissakin koko kesän. Myöhemmin kun muutin kokonaan Kittilään, pyöräilin Kaukosen ja Sodankylän puoleisille kankaille raivatuilla metsäsautoteillä. Kerrankin kovalla helteellä Kelontekemän "Kääpäseltä" saamieni tomaattien voimalla Kaukosen kautta Kittilään.
Särestössä oli poni jonka myyntiaikeista Anttu puhui. Kuopioon takaisin tultuamme varasin jo hevoskuljetuskärryn, että ajelen pian takaisin hakemaan sen ponin, mutta Anttu soitti ja perui ponikaupan. Sanoi, että kyllähän se on kova työ pitää hepasta huoli, mutta kun alkoi luopumista miettimään, niin itku siinä tuli ja että kyllä hän sitä vielä jonkin aikaa jaksaa hoitaa.
Vähemmän Anttu ponista olisi ottanut kuin mitä maksoi rantasalmelainen new forest-ponivarsa Pirskatti. Se maksoi 4000 mk.
Kun nyt luen Reitarin elämäkerrasta maininnan Emalieponista ja sille opetetuista kepposista, niin oli vain hyvä, etten heppaa tytöille ratsuksi köijännyt. Olisi Emaliellekkin hirveä ikävä vain tullut.
Ennen Särestöön menoa kerättiin puolukoita ja paistettiin makkaraa jossain männikkökankaalla. Nuotiopaikalle jäi kääntöveitseni. Nuotiokuvassa veitsen ruskea kahva näkyy linttikiven päällä, mutta kun vuosia myöhemmin muuttaessani kokonaan Kittilään, kävin sitä etsimässä, mutta menin jollekin toiselle nuotionpohjalle tai joku muu kulkija oli sen huostaansa ottanut. Löytäjä saa sen pitää tietenkin, mutta sillekin esineelle oli oma tarinansa. Nimeni sen terästä kyllä löytyy, ja vuosiluku 1975.
Harmaapiätikka tuli käymään aamun hämärässä ja nyt sille oli siemenrasvaseostakin tarjolla. Muut linnut, närhet etenkin, ovat nokkineen muutamassa päivässä kilon pötikän jo olemattomiin. Pötkön tähepallukka heiluu verkopussissa pajunoksassa kuin Hitlerin yksikiveksiset pallit. (Olipa hullu mielikuva, mutta niin oli hullu pallien omistajakin!)
Kauraa ja auringonkukan siemeniä olen kaatanut automaattiin 20+15+30 kiloa, mutta niin vain pinta säiliön sisällä on jo vajunut senttitolokulla.
Saisi äveriäimmille lintujen ruokinta jäädä, mutta eipä niitä paljon kavereinakaan ole. Rikkaimmat tutut ja sukulaiset kavahtavat meikäläistä sillä juopa välillämme sen kuin kasvaa mitä enemmän ikää tulee. Odottelemme tyynin mielin, köyhinkö potkaisee ensiksi tyhjää vai rikkainko virtuaalisiin rahatulviinsa hukkuu.
Voi olla, että kaikkialle yleistyneestä välinpitämättömyydestäkin yhteydenotot vähenevät. Enhän itsekään toisille köyhille enään viitsi soitella.
Kuitenkin: Empiirisesti arvioituna eriarvoistunut yhteiskunta tuntuu omassa elinpiirissä todelta ilman tutkijoiden ja tilastokäyrien tarkasteluakin.
Iltasella
Läksin aamulla Iisalammeen kun sade lupautui lotisemaan koko päiväksi. Koukkasin E:n kyytiin Lippuniemestä, käytiin kahvilla ja sitten ajettiin yht'äkkisenä mieleenjuohtumana Kihmulaan tapaamaan J:ia. Siellä haisi vahva kissankusi. Serkulla on aina ollut jokin eläin. Nuorempana koiria, vanhetessaan kissoja. Viimeksi olen käynyt siinä talossa kun J:n isä, U vielä huokui. Elikä varmaankin yli 20 v sitten.
Äskettäin Järvenpäässä kuolleen tätini L:n cp-vammaisena syntynyt jälkeläinen tämä J.
Kauppareissun jälkeen menin äNnnälle; Siellä tuoksui vain mieto parfyymi. Lotisuttelin täyssateessa vasta umpipimeällä takaisin Um. Oli hankala ajaa sillä asvaltin laajat lotmat ja kuopat lainehtivat. Vuan mietoja vesimiärät tiällä ovat Jamaikalla parhaillaan puhaltavaan hirmumyrsky Melissaan verrattuna. Sinne säähenkilöt lupailivat tuulten häränsilmän tuovan saarivaltioihin metrisiä vesipaltteita.
Melissaan liittymättömästi Vietnamissakin on sataa tihuuttanut 1,7 metrin tulvat kuivan maan elollisten riesaksi. Vesielävät lienevät vain riemuissaan vaikka eivät sitä itse tällä tavalla ymmärtäne. Nälkäisistä krokotiileista yleisvaroitus on Jamaikan ja Kuuba suunnilla annettu.
Huvittaa kun saunaan mennessä äkkäsin, etten olisi tarvinnut sitä lämmittää sillä kovin hikistä työjelyä ei päivä sisältänyt. Mutta hyvä lauteilla oli kölliä kolean ja kostean tuulen pyyhkiessä ulkoisia nurkkapieliä.
29.10.2025 keskiviikko
Pahkeinen kun en kolmea pitempään saanut nukutuksi. Pään ja käsien juilimisen lisäksi oikeaa jalkaa pakotti vallan vietävästi. Liekö tuo ihmekään kun unessakin paukutin kymmenen kilon lekalla vanhaa betonilattiaa murusiksi.
Nyt ei sada enää, mutta tuulee kohtalaisesti. Jos kykenisi hankkimaan pienen tuulivoimalan, niin syyspuhalluksista saisi hyvinkin virtaa akkuihin kun aurinkoa ei näy. Halvimmat pikkumyllyt maksavat muutamia satasia, kalleimpiin saisi menemään kymppitonneja.
Kaatuukohan venäläisen Lukoilin omistama Teboil viimeinkin? Piti siihenkin vuotavaan, öljyiseen reikään tapinvuolija tulla amerikoista kun Euroopan poliitikot senkus nuljuilevat silmiensä edessä olevien pakotekeinojen kanssa raukkamaisesti.
Alankomaalaisetkin kieltäytyivät panemasta venäläisiltä takavarikoituja miljardeja likoon Ukrainan avuksi, poloiset tulppaaninmukulanperkaleet.
Teboil jos mikä olisi logoineen päivineen pitänyt kärrätä itäisen rajan ylitse välittömästi kun Moskovan Zaatanan sotapaisuvainen alkoi syytää ruutia ja rautaa Ukrainaan. Kun sinipunavalkoiset kyltit betonisine jalustoineen olisi humpsautettu rajan toiselle puolelle olisi vasta sitten puomi nostettu sen suunnan porteille pysyvästi hakasiinsa.
Iltasella
Luulin vielä aamupvllä, etten tänään paljoakaan jaksa työjellä, mutta niin vain mäni iltapimeälle ulkohommissa. Maiden lapioimisen taidan lopettaa vaiheeseen, jossa ei ole kuin kivisimpien paikkojen kaiveluja. Kun ja jos alan paikalle uutta hirsikömmänää vuolla, viimeistelen loput.
Hitsailin aitan ovelle samankaltaisen lukituspuomin kuin pariovienkin eteen, pienemmistä tarpeista vain. Ladon takaovelle on jo tarpeet ronteloitu myös, mutta sen sijoitan sisäpuolelle. Tonttuovella on pelkkä riippulukkoreikeli ulkopuolella, mutta jahka ennätän, taiteilen linkun siihenkin sisäpuolelle.
Israel pommitti gazalaislapsia satamäärin kappaleiksi vaikka rauha piti vallita. On mieltä särkevää katsoa uutiskuvissa ihmisiä retuuttamassa lakanakääröjä joihin pommien uhreja on kietaistu. Kostoiskujen suhteen Netanjahu käskyläisineen pitää aikaisemman "tasapainon": Yhden oman sotilaan kuolema merkitsee 100:n gazalaissiviilin silpuksi teilaamista valtavilla pommituksilla.
Mistä ne muuten puhtaan valkoisia lakanoita sinne pommien likaaman ja särkemän kaaoksen keskelle lennättävät?
Unimäen suven aika on ollutkin kohtalaisen pitkä, helmi-maaliskuulta asti ja jotain olen aikaan saanut vaikka oma lihaluurunko on ollut niin saatanan kipeä koko ajan.
30.10.2025 torstai
Kuvassa tyttäreni Treen asuntomme porraskäytävän ovella. Vuosi saattaapi olla 1986. Toinen on neljä, toinen kuusi vuotta.
Kun katselin enemmältikin kuvia vuosien varrelta, hoksaan, että heille on ostettu samantyyppisiä vaatteita kuin kaksosia olisivat. Ehkä syynä on ollut jokin tarjous josta on ollut helppo nakata ostoskärryyn samanlaiset. Eipähän ole sitten kinastelleet mitkä kenellekin ovat mieluisampia.
Koetan valokuvistakin etsiä merkityksellisyyttä merkityksettömältä tuntuneeseen elämääni. Olen minä ehkä vuollut muutakin kuin kapustoita joita alemmuudentunteinen Anttutonttu unessa vikuutteli vain vuolleensa.
Päivä meni pimeästä pimeään ulkona. Kävin laanilla nostelemassa kaikki hirret, rangat ja pölökyt koholle ja merkkasin kasat. Saunan edustan siivosin. Meinasin kiukaan kivetkin vaihtaa, mutta en sitten viitsinyt kun alkujaankin hämärän päivän hämäryys alkoi vaihettua umpipimeydeksi.
P on ollut koko viikon Prikaatilla eristyksissä kun iski rotaviurus. On siellä muitakin, mutta epidemiaksi se ei ole yltynyt.
Särestöniemen elämäkerta on varsin hyvää luettavaa. Sivuilla kerrotaan Reidarin luonnonsuojelullisistakin mielipiteistä joista Ounasjoen patoamisuhka karvastelee hänen mieltään eniten. Ounasjoen täyssuojelun toteutumista hän ei ehtinyt sitten nähdäkään kun sydänkohtaus vei mullan alle 1981.
Mitähän Reitari tuumaisi Suurkuusikon kultakaivoksen liemistä joita nytten lirahtele Loukisenjoen suulta Ounakseen? Kiroaisi karvaasti eikä enää suostuisi uimaan lapsuudessaan villinä kuohuvassa virrassa. Jos vielä joku kuiskaisi ääneen, että Loukisen lirahdusten seassa saattaa olle jopa aspestia joka kultakaivoksen alueella on jo mainareita altistanut, kiroasi hän niin, että taulunsa aiheetkin tummuisivat.
Saattaisivat Ounasjoen tuskat ja taiteilijan synkkä vistotus kankaallekin Reitarin siveltimistä räiskyä.
Muuten ei Reitarikaan Pentti Linkolaa peittoa millään tavalla siinä, miten olisi elänyt kuten opetti. Kun taide alkoi tuottaa miljoonia, lenteli mies maailman äärissä, rakensi korpeen honkaiset tilat joissa olivat uima-allasta myöten kaikki sen hetken saatavilla olevat mukavuudet.
Itki kyllä raiskattua Lapin luontoa jonka ronkkelikot alkoivat ateljeensa ikkunaankin näkyä, mutta ei lähtenyt itse mielenosoituksiin Ounasjokisouduillekaan joissa ramppasi koko maan luonnonsuojelijaväki. Adresseihin kuiten nimensä kaarteli, että edes sen verran. Mutta ehkä se, hänen maineensa Kekkosta myöten kuultuna, on merkinnytkin eniten.
Kai se hänen luonnon puolesta protestointinsa on yritettävä nähdä taiteessa jota loi, mutta kovasti itsekeskeistä ainakin osassa niiden sisältö omienkin sanojensa mukaisesti tulkittuina ovat.
Kirjoittaja, Noora Vaarala kuljettaa näkyvästi koko elämäkerran lävitse homousteemaa joka alkuun jopa ärsytti, mutta kun teksteissä käsitellään muidenkin "queer"-taiteilijoiden kujanjuoksua vallitsevien sukupuolikäsitysten yksiniittisessä maailmassa, niin voi vain todeta, että jo tuli aikakin avata kaappien ovet sepposelleen tältäkin osin.
Kansanedustaja Päivi Räsäsen homoparjaukset, joita parhaillaan käsitellään korkeimmassa oikeudessa asti olisivat surkuhupaisia jos ne eivät, varsinkin Reitarin elämäkertaa lukiessa, olisi oikeastikin jopa kuolleiden sukupuolivähemmistön edustajia törkeästi postuumisti loukkaavia.
Lajimme monitasoinen skitsofrenia on ällistyttävä eikä sitä tuomioilla paranneta. Yksi kertakaikkinen harppaus oikeaan suuntaan olisi, ettei yhteiskunnallisia päätöksiä koskaan raamattujen tulkinnoilla ryyditettäisi. Raamattu (kaikenlaiset raamatut) olisi kirja, jonka siirtäminen tuhannen ja yhden yön satukirjahyllyihin lopullisesti olisi paikallaan.
Kommenttini Päivi Räsäs-oikeusjuttuun Hs 31.10:
Luen parhaillaan kirjailija Noora Vaaralan kirjoittamaa lappilaistaiteilija Reidar Särestöniemen elämäkertaa ja hirvittää, kun yhä vain näitä sateenkaariväen päitä raamatuillaan mätkiviä riittää ihan vallankäytävien ytimissä asti.
Päivi Räsäselle (ja kelle vain) toivon mieliä avaavaksi lukukokemukseksi tätä mainiota elämäkertaa.
Reitarikaan ei aivan kerennyt kaapista homoutensa kanssa ihmisten ilmoille reilusti ilmoittautua kun jo kuoli ja olisi syvästi pahoillaan nyt, kun ollaan melkein päästy näistä takapajuisista, homovastaisista asenteista, joita sanotaan tulkittavan raamatun tekstien mukaisiksi.
Raamattuako Päivi Räsänenkin lääkäriksi opiskellessaan on tärkeimpänä oppikirjanaan pitänyt kun niin ovat lääketieteen vastaisia hänen näkemyksensä ihmislajin sukupuolen määrittymisistä jo kohtuvaiheessa?
Onko merkityksellisyyden listaan kirjattava se, että olen elämässäni ollut myös teattereiden lavoilla?
Kuvan on joku näpsäissyt Treen ylioppilasteatterin harjoituksista. Näytelmän nimestä en ole varma, mutta jonkun "sormus" se oli. Olisiko ollut Nibelungin? Outoa, että poliisilla on työmiehen haalarit ja lapio kädessä. Eikä paitaa? Kuvassa olevan naisnäyttelijän nimi on unehtunut, mutta PP:n muistan jossakin muussa näytelmässä olleen jos ei ole tuossakin. P on Ylen toimittajana leipänsä tienannut.
On mulla kuva osasta teatteriporukkaa kun ollaan porukalla kaljoilla teatteriharjoitusten jälkeen.
Naureskelivat näyttelijätoverit tuolloin, kun jonkun seinäalustan vanhojen julisteiden joukossa oli liimattu näytelmän nimi "Valtsu", että jopas olet ennenkin tiällä ollut. Sen oli kirjoittanut Juice, mutta minulla ei asian kanssa ollut minkäänlaista tekemistä.
Kuvien plaraamisestakin johtuen yhä vain menneisyyden kamalimmatkin tapahtumat kompastelevat tajunnan kannokoissa.
Viimekin yönä vaeltelin usvaisen eiliseni raiskioilla, josta olen haravoinut kirjoittamiani sanoja ja lauseita verbaliuteni ladolliset täyteen, mutta eivät kokemusten tuomat mustelmat ole muuta kuin kirjavoituneet.
Muistin eräänkin kirjoitukseni jonka julkaisin "bluesin" puolella 21.11.2012:
https://kivaniemi07.blogspot.com/2012/11/tahan-mina-asetun.html
Miten lienen osannutkin uida Satun nahkoihin niin, että omakin nahka yhä ratkeilee kun siitä lukee?
Tunsinhan minä ihmisen kuten hän tunsi minut. Olimmehan kovin nuorina tavanneet ja tiiviisti yhdessä olleet, että väkisin siinä toistensa mielet oppii tuntemaan.
Tämänkin päivän siis murheiden multakasoja kaivelen.
1.11.2025 lauantai
Olen valokuvien mukaan ollut kertausharjoituksissakin. Kuva Letkunpuiston kupeelta Oulusta. Vuosi 1987 tai -88. Kuljetin Oulu-koulutusjakson jälkeen "tapettavia" Masi Sisun kapelilavalla vielä Kittilän-Sodankylän väliseeen laajaan kairaan tappelemaan kevätthangille ilmasta saapuvaa uhkaa vastaan. Ne olivat ilmasotaharjoitukset tarkoitukseltaankin, mutta silloin ei nykyisistä hirveyksistä (drooneista) ollut hajuakaan.
Lylyn lykintään kun on Lylyn nimipäivä. Kummalle sukupuolelle tuo nimipäivä lie alunalkaen tarkoitettu? Ehkä on oltu kaukaa viisaita ja yritetty kalentereihin saada jo valmiiksi nimiä, joiden kohdalla sukupuolta ei osaa sanoa ennen kuin on sen omistajaa haaroväleistä kopaissut, eikä mahdollisesti sittenkään kun hän voi olla se muunsukupuolinen. Oletetaan enimmäkseen kuitenkin, että se on miehen etunimi kuten Vieno joka voi myös kuulua molemmille sukupuolille.
Mieleen jäänyt yksi erikoinen Päivänsäde. Hän oli urospuolinen rakennusmies, mutta taisi olla vähemmän nimensä mukainen.
Vieno Kekkonen on setä Heimon ikäinen laulajatar. Vieno Kettunen taas on vain sananmuuntelijalle sopiva nimi.
Lauri Lyly on valtakunnallisesti tunnettu ahmattiyhdistyspomo/demaripoliitikko ja mitä ilmeisemmin urospuolinen munineen päivineen.
Tietolaarista voi poimia lyly-sanan etymologiasta seuraavaa: Vinossa kasvavaan puunvarteen syntyvän puusolukon tyyppi (janahus) ja vanha suksityyppi, liukumasuksi jota pidettiinn vasemmassa jalassa. Myös sen niminen kylä löytyy Juupajoelta ja erään sarjakuvan päähenkilönä on Teuvo Lyly.
Mistäs se juupa joe-sanan eteen on nykäisty? Irtaallaan kelluessaan se ei sanone kenellekään mitään, mutta kun muunnellaan "niinpä niin" tai "joopa joo" sanapareja niin löytyyhän sillekin merkityksensä; Juupajuu.
Joku muinainen keräilijäheimolainen lie sattunut Pirkanmaalla (silloin ei vielä ole maakunnille nimettyinä rajoja ollut) tuntemattoman puron mukavan näköiselle töyräälle ja tuumannut perheelleen, että Juupa juu, siinäpä puro veikeästi virtailee. Mahtaa siinä makiaa taimentakin polskia. Pykätäänpäs tähän asento; veistellään tervasta ja laitethan nuotio savuamaan. Tuossa olisi sopivan laakea paikka kodallekin...
Hesarissa Janne Saarikiven topakka kolumni "Saatanan tunarit, huokaisi Urho Kekkonen" merkkaa historian oikealla puolella olemiset harhakuviksi sillä kaikki me jäämme aikanaan sen (historian) jyräämäksi (sen alle) olemmepa millä puolella tahansa ja kävipä ennusteiden kanssa niin tai näin.
Historiakoira nostaa koipeaan historiapuun juurella olipa puussa janahusta tahika ei.
Äkkilähtö Napikselle.
2.11.2025 sunnuntai
Eilenillalla siis: Puutarhuri soitti, että menee Tiinan kyydissä ja että tulenko minä. Olin juuri kauppaan menossa ja meinasin olla lähtemättä kun ei ollut silitettyjä paitojakaan, mutta kun saunoin ja puhdas paitakin henkarissa roikkui joka ei silitystä kaivannut, hyppäsin Tojonrotteloon ja kurvasin tunnissa ja vartissa Kainuun vaaroille.
Sen verran tuli tanssittua, että suonevedot iskivät pari tuntia saapumisen (klo 02.15) jälkeen syvässä unessa ollessani. Eivätkä hellittäneet ennen kuin kävin pimeänlenkillä pitkin tietä ensin toiseen suuntaan puoli kilometriä ja sitten toiseen saman verran.
Nukuin sitten melkein kahdeksaan. Viimeisessä unessa TH ja Puutarhuri riitelivät ja minä menin kalliollekukkulalle laulamaan suvivirttä.
Aloin vanhan huussin kengittämisen. Alkoi kallistua aittaan päin niin pahasti, että voisi tulevan talven lumen painosta kellahtaa kokonaan kyljelleen. Niin kävi aikoinaan lapsuutenikin huussille joka oli navetan seinään integroitu tunkion puolelle. Sitten käytiin pitkään "lepän juurella" ennen kuin isä sai uuden huussin aikaiseksi.
On sitä opittu olemaan mehtäläisiä, mutta suolistonkin orgaaninen kierto on ollut paljon luonnollisempaa kuin nykyisten vesivessojen. Elossahan tuoltakin kömmittiin me, isän humalapäissään alulle suikkima Unimäen korpikatras.
3.11.2025 maanantai
Harmaata on ja tasainen viiden asteen lämpö.
Palokärki tuli paukuttamaan jyväsäiliön kylkeä. Kolluutettuaan aikansa sen päätyvaneria, se hoksasi tinttien käyvän pitkällä sivulla siemenen toisensa jälkeen hakemassa, niin sekin koukkasi sinne vaikka ei oikein mahtunutkaan. Sai se varmaankin muutaman jyväsen pitkään nokkansa, muttei osannut peruuttaa kuten käpytikka hakkaamaan siementä rikki sälökolossa, niin kyllästyi ja lähti lentää lumpsuttelemaan muualle.
Eilen 20 senttiä ylemmä ja vaateriin tunkkaamani huussin sokkeliksi kärräsin kiviä monet kotilliset. Kerkeisn aloittaa myös moreenikerroksen kärräämisen, mutta sitten kävi jo käsiin niin vaihdoin kevyempiin hommiin.
Iltapäivällä alkoikin sateenrummutus niin sain luvan lopettaa ulkohommat.
4.11.2025 tiistai
Media kohkaa nytten Sanna Marinin kirjoittamasta kirjasta Toivo on tekoja.
Kirjan sisällöstä ei voi tietenkään lukematta sanoa mitään, mutta Hesarin Arttu Seppänen on latonut kirjakritiikkinsä sillä syömennousulla, että pannaanpa se kerralla makulatuurikasaan.
Voi olla köykäistä tekstiä kun nuin köykäisen mielipiteen kriitikkokin siitä on aikaan saanut. Kirjan nimi ei säväytä itseänikään, mutta Marinin puolelle asetun silti jo ihan sillä, että misogynistien tulva kirjakritiikin jälkirimpsussa kuohuu lasissa ylitse.
Kun tein ulkona hommiani (paskahuussin kengityshomman viimeistelyä ym.) niin tauoilla kävin kirjoittamassa omiakin mielipiteitäni sillä oikeasti ottaa pattiin tämä keltaisen paskalehdistön tyyli joka mm. halla-aholaisuuden kautta on tavallisiinkin kommentoijiin tarttunut.
Millaisiahan solvauksia lienevätkään moderaattorin tunkiolle lemppaamien kommenttien pahimmat sontatalikolliset?
Pari näytettä omistani:
1.
Olen samaa mieltä Latvalan kanssa. Minulle Marin kelpasi täydellisesti vaikeiden aikojen pääministerin virkaa hoitamaan. Lienee useammalle sekin selvää, että kun paljon tekee niin virheitäkin väistämättä sekaan sattuu.
Yhtä säälimättömän kritiikin paikka olisi oikeastaan näiden arvioitsijoiden ja haukkujien kohdalle (varsinkin ns. keltaisen lehdistön) satutettava sillä ei heistä monikaan ole itse päätynyt urallaan tuollaisiin työkuvioihin koko kansan silmien alle (ja vieläpä nuorena naisena tässä misogynismiin taipuvaisessa maassa), joten mistä lihakset, joilla kaukaa seuraten ja räkyttäen, ilman järkevän analyysin häivääkään haukkua louskutetaan?
Ja tuosta rahan perään juoksemisesta: Eiköhän kohuja ammatikseen kyttäävä media nimenomaan näissä kuvioissa ole se rahastajista pahin.
2.
Muutamat kommentoijat kirjoittavat sokeasta ihailusta Sanna Marinin suhteen, mutta kyllä politiikassa toimivien "mestareiden" ihailut ja ylistykset ovat menneinä lähivuosina pienessä Suomessakin saaneet aivan järkyttävät, hillittömät mitat kun ottaa vertailukohdaksi vaikkapa Jussi Halla-ahon.
Oma ihailuni on pelkkää kunnioitusta ihmistä kohtaan, joka jaksoi niinkin kauan sitä kamalaa nälvintää ja suurennuslasin alla oloa, mutta hoiti yhteiskunnan asioita siitä huolimatta parhaalla mahdollisella tavalla.
Eikä hän ole mitään scriptan tapaista nälvintä- ja solvausblogia pystyyn pistänyt jossa ilkeilyjen sanansäilällä pieksäisi kostoksi kaikki nuivasti häneen suhtautuneet kansalaiset.
Vistottaa lukea, vaikka meriittilistaan Sanna Marin voisi senkin lisätä, kuinka joidenkin mielestä nimenomaan yksin hänen ja nelivuotisen hallituskautensa syytä talouden alamäki oli ja on yhä se mitä on.
Miten se voinee mahdollista olla kun laajemmassa tarkastelussa olemme seilanneet jos vuosikausia (liki 20 v), puolue toisensa jälkeen hallitusvastuussa ollen, valtavien omien ja kansainvälisten markkinavoimien puristuksessa kaikkine sotineen, bandemioineen ja ilmastonmuutoskatastrofeineen?
Mittasin tänään synnyinmökkini esille kavamieni hirsipirtin multias/kivipenkkien ääret eivätkä ne ne kummoisia neliöitä 11 henkiselle perheelle ole olleet: vajaat 12 neliötä!
En meinaa uskoa millään mittojani. Miten me olemme voineet siinä mahtua olemaan kasvavan lapsiluvun kanssa? Vuonna 1963 on syntynyt nuorimmainen ja vielä sen jälkeen mylskättiin samoissa tiloissa vuoteen 1968.
5.11.2025 keskiviikko
Kertaan Unimäen kurjan asumuksen vähäisesti tietämääni historiaa vielä kerran.
Vuonna 1904 Unimäen korpeen on saapunut joku "Holo-Viikki" joka on aloittanut pohjan kuokkimisen ja sisäänlämpiävän uunikiukaan kasaamisen sekä seinähirsien kaatelun sen aikaisin työkaluin. Neljän varvin jälkeen vestelijä on luovuttanut. Syytä ei ole tiedossa, olisiko sairastunut tai lähtenyt pontikankeittoon jollekin toiselle lääninkulmalle.
Hieman myöhemmin Anu (Ananias) ja Mari Kainulainen tyttärineen (mummini Anni, isotätini Olga ja Eeva), ehkä lehmän, tai parin, kanssa ovat kantaneet tuohikonteissaan evästarpeet metsänreunaan ja alkaneet nostaa seuraavia hirsikertuuksia edellisen käväisijän aloittaman kehikon päälle. Kun ovat saaneet ehkä jo sinä suvena mökin tuohikattoa myöten valmiiksi, ovat alkaneet tuohustaa tulia sisäänlämpiävän kiukaan alle. Pottumaallekin on ehkä saatu jo raivattua tilaa sekä navettarakennuksen teon ainakin aluilleen.
Milloinka lienee ensimmäinen sauna paikalle saatu? Entä se vielä 1950-luvun alussa tuvan edessä ollut ollut aitta, josta Heimosetä muistaa usein mainita? Vissiin halkoliiterikin on jollakin kohtaa sijainnut?
Kun nuo ulkorakennukset ovat alkaneet painahdella vinoon niin isä ei niitä ole ryhtynyt kengittelemään vaan on pätkinyt niden hirret polttopuiksi. Tunnettua oli, ettei hän halkometsään kirveellä uhkaamallakaan ole lähtnyt, että eipä mitaleita sellaisestakaan huolenpidosta hällen edes postuumisti voi jakaa.
Isä Tauno ja Äet Gunilla ovat siis saaneet perintönä (?) Unimäen pienen metsätilan mökkeineen itselleen ja ukki Adam on muurannut poikiensa avustuksella piipun ja uunin&liemuhellan sisäänlämpiävän kiukaan kohdalle. Kaivelujeni perusteella osittan sen päälle, kun ovat purkaneet ensiksi päälimäisen savukiukaan kivikummun pois.
Isä ja Äet ovat muuttaneet mökkiin ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin v. 1949. He olivat menneet naimisiin juhannuksena 1947 ja asuneet tämän välin "Alappolassa", eli isän kotona, medän myöhemmässä mummilassa.
Anun ja Marin lopunajan kohtalo ei ole ollut kovin mukava. Heitä on hoidettu vuoroin ukki Aatun ja mummi Annin luona, vuoroin Komppulassa, heidän Eeva tyttären anoppilassa. Eikä se ole tapahtunut mitenkään hyväntahtoisessa hengessä. Jouluksi lahdattaville sioillekin on järjestetty paremmat olot olkipahnoihin, kertoi Heimo setä joka sukujemme ainoana on enää kertomassa sen ajan vanhusten hoidon tilasta.
Kun kysyin Heimolta puhelimessa, miksi ei Anua ja Maria vanhainkodille viety kun metsämökissä kävi elämä mahdottomaksi, niin Heimo kirosi hartaasti ja kertoi: Vanhainkoti oli vain yksi iso tupa, jonne oli sullottu vanhuksista, kehitysvammaisista ja mielipuolista sotainvalideihin asti kaikki sikin sokin ja elivät siellä suurinpiirtein oman onnensa nojassa. Joku kävi laskiämpärillä keittoa tuomassa ja ehkä huitaisi vähän havuhoskalla isompia roskia seinän laidoille tai kynnyksen ylitse pihalle. Kerrankin oli Heimo ollut Aatun kanssa tekemässä jotain remontintapaista siellä, niin työkaluista oli pidettävä kiinni kynsinhampain, sillä joillakin oli halu ottaa niitä astaloikseen.
Siinä tuvassa haisi paska ja pelko, ähki muistojaan Heimo.
Kaikuja menneestä on ajostumassa nykyisenkin vanhustenhoidon systeemiin kun seuraa avuttomien siirtelyä edes kotipakkkakunnan rajoista piittaamatta mistä vain kyljen verran tilaa löytyy -ja halavalla!
Marin oli Äet ja Heimo taluttaneet yhden lehmän kera viimeisen kerran Unimäestä pois vuonna 1947 syksyllä Vanhaamaantietä pitkin "Parkkuuseen", eli Juhanilanmäelle Karukkamummon tupaan ja koko matkan Mari oli itkenyt lohduttomasti. "Viiskymmentä vuotta Unj'mäjessä asuttiin ja nytkö se on loppu", oli nyyhkinyt Marjmuori. (40 vuotta olisi ollut lähempänä, mutta näin Heimosetä muisteli Marin itkua.)
Olikohan isoisovanhempieni avioliitto (alkuun "susiparina" vuosikausia) onnellinen?
Minä luulen, että onnellisuus sananakin on ollut korpieläjien keskuudessa noihin aikoihin tuntematon suure.
Millaista olisi ollut pelkkää auvoista rakkasusuhdetta vaalia sellaisessa tuvassa, joka talvella lämmitettäessä täyttyy puoleen väliin asti kiukaasta purkautuvasta savusta ja sen aikaa on pitänyt lattialla konttaillen lapsiperheen askareetkin hoidella?
Mutta jotain keskinäistä, lujaa sidettä niin paikkaan kuin pariskunnalla toisiinsa siellä on pitänyt olla Marin viimeisiä ikävänitkuja kun ajattelee. "Viisikymmentä vuotta ..."
Mari 16.2.1871-29.11.1950, Anu 15.3.1871-15.3.1960. Minä yritän kuvitella heidän elämäänsö vaikka mitään mielikuvaa Anunkaan hautajaisista ei ole kun olen ollut vasta 2 vuotias.
Niin häviävät muistot ja muistamiset jo parissa sukupolvessa atomeiksi maita ja mantuja pyyhkivien tuulien mukana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti