Sanaton tammikuu

1.2.2023 keskiviikko

Yli kymmenen vuotta alkoholia maistamattoman mielestä tipaton tammikuu on huono vitsi, mutta kuinka sujuisi kokonainen kuukausi täysin sanattomana?

Ei puhuisi, ei kirjoittaisi ja kun siihen päälle saisi vielä ajatuskoneistonsakin tilttaamaan, niin millaisenahan sitä helmikuun ensimmäisenä aamuna maailman näkisikään?

Sen tietänevät koomaan vaivutetut ja onnettomuuksissa ällinsä menettäneet heräilijät.

Tunnetun ja kovasti kunnioitetun alkoholisti-Pentin poika Saska Saarikoski kirjoitti Hesarin kolumnissa kovin vaisusti tipattomuuden tammikuun kokemuksestaan. Odotti jo vesikielellä hienoa punaviiniateriaelämystä kuin tipattomuuden ponnistus olisi ollut suurikin sankariteko. 

Kolumnin otsikon "Tipaton tammikuu käynnisti kevään" luettuani odotin syväanalyysiä aiheesta, mutta kirjoitus ei  pannut mieltä liikkeelle millään tasolla. Paitsi jos ei ota sellaiseksi tätä täysturhautumisen tunnetta ammattilaiskirjoittajan kynän tylsyydestä.

Saarikoskenkin olisi luullut jo tajuavan, että meidän alkoholistien lasten sokeat pisteet sijaitsevat koskenkorvapullon korkin sinetissä ja kiljupäniköiden sakassa, tenuremmien aamun ensimmäisessä kysymyksessä, mistä tämän päivän pullonsa taas saisi. Totuuden kieltämisiä semmoiset punaviiniaterioista haaveilut...

Kirjoitin kommentin Saarikosken kolumnin perään, mutta Hesarin moderaattorirobotti talikoi sen kompostiin ja luulen, että arvioni ruokakauppojen juoma-arsenaalin ja oikeasti elämiseen tarvittavien elintarvikkeiden sekalainen kaaos muistuttaa humalaisen oksennusta oli sille liikaa. Ehkä "humalaisen oksennus" on robottiin syötettyjen kiellettyjen sanojen listalla?

7.2.2023 tiistai

Meinaa mennä sanattomana helemikuukin. Paitsi että olen kyllä osallistunut lukemattomiin sanailuihin kommenttipalstoilla ja jossain muuallakin. Twitteriinkin olen jonkun sanan viskannut kuin hikiset villasukat ulkonaruille tuulettumaan vaikka eipä ne kenenkään aamupuurojen syöntejä ole häirinneet. Twitterin sanailukulttuuri pysyy vieraana. Maailmankyläläisten yhteinen tunkio kai se onkin.

Sanattomuuteen olisi kyllä aihetta. Olen niin monasti ajattelevan elämäni aikana huokaissut, että vaiti maailma, jo riittää tämä melu sekä veisu kuin Susi Artturi balladissaan "Kauhea meno sekä veisu".

Mitä voi muuta tänä helmikuisena tiistainakaan olla kuin mykkänä Venäjän Suuren Isänmaallisen Teurastussodan valtavien tuhojen äärellä ja sen yhä uhklaavammalta tutuvalta jatkumisesta huomiseemmekin? Ja kun tuo Ukrainan aroille väkivallan seurauksista leivottu kakku vielä kaiken kukkuraksi koristellaan Syyriassa ja Turkissa tapahtuneella maanjäristyksellä ja sen seurauksilla, niin  mitä näihin enää osaa lisätä jota eivät miljoonat kuvat ja kuvatekstit olisi jo kertoneet?

Jos osaisin masentua, niin nyt olisi sen aika. Ehkä kaikkien pitäisi?

Ehkä masennummekin kun kysymme kollektiivisesti globaalissa mittakaavassa kaikki yhtäaikaa, että mitä lajimme on yltiöoptimistisuutensa sadan viimeisen vuoden saavuttanut ja mitä se saavutuksilleen on nyt sitten tekemässä?

Jos vastauksen tähän osaa/uskaltaa itselleen muotoilla, masentuu takuuvarmasti.

https://www.youtube.com/watch?v=tLGpG2dI9nQ