13.2.2023 muanantae
Iltamyöhällä Um mökin yläparvella. Vaikka lämmitin uuninkupeet tulisiksi ja hellanringitkin hehkuivat punaisina monta tuntia, ei ollut ieti jiähä alakertaan uinumaan. Äsken näytti tuvan lämpömittari +yhdeksää.
Tiällä ylläällä jo tarkenoo.
Muisti kelasi tuhannennen kerran niitä nuoruuteni vuosia kun pakenin tänne kaupunkioloista pienten tyttärieni kanssa. Mökki oli vielä kehnommassa kunnossa kuin nyt, eristeet lattiassa vajavaiset, ikkunat huonoa kierrätystavaraa, ovi hatara linkkusaranainen mikä lie, katon kautta karkasivat loputkin lämmöt aina aamuun mennessä, ja vesi sankossa lattialla oli aamuisin jäässä...
Mitenhän me niistä vuosista selvittiin? Millaista muistin möykkelikköä keski-ikäistyneet tyttäreni saanevatkaan yhä kantaa? Muistavatko he miten ne ajat? Äetin ikävä oli, ja lienee yhä, niin suunnaton kuin aina lapsilla, jotka tärkeinpänsä menettävät.
Isällä on korkeintaan varttihehto sylinlämpöä tarjottavanaan äidin täysiin laareihin verrattuna.
14.2.2023 tiistai
Eilisen ajatukset äidittömyydestä saivat seuraa Hesarin "Kadonneet vuodet"-kirjoituksesta jossa esitellään toimittaja-kirjailija Meri Eskola ja hänen kirjansa jossa hän käy lävitse traumaa jonka aiheutti äidin itsemurha.
Mietin nyt, millaisenhan kirjan minun vanhimmat tyttäreni omasta äidin menetyksestään kirjoittaisivat.
Kerran ystävänpäivä on, niin vein Unipuron kuusikkoon hirviystäville nuolukiven. Tuli ehkä liian korkiaan kantoon, mutta kunhan vesisateet huuhtelevat mineraaleja valumaan tolpanvartta maata kohti, niin kyllä ne sitä kielittelemällä suolantarpeensa kuittailevat.
Muutama vuosi sitten laitoin nuolukiven liian matalalle, niin hirvet ja jänekset jykersivät sen viikkoon kahteen olemattomiin. Vähintään polkivat murenet mutalikkoon koivillaan.
Lumitallustimilla poljin kulku-uria kaadettavien puiden likelle. Josko huomenna aloittaisin.
15.2.2023 keskellä viikkoo
Näin unta jossa henkilöinä seikkaili ainakin Heimosetä ja vaimovainajansa Sirkka. Yksi tuttu nainen kurvasi korkealla polkupyörällä lastinaan valtava etutarakkakuorma ranskanpottuja jotka kaatuivat sillalta alitse menevälle tielle ja liikenne sumppuuntui kuin ankkakirjojen absurdiplaneetalla.
Neljä oravaa ruokinnalla heti aamusta. Tikka kävi salamana nappaamassa siemenen kahden orkun välistä. Siitä olisikin saanut harvinaiskuvan jos olisi just silloin kamerallaan tähtäillyt.
Eilen päivällä oli käpytikkoja kuusi kipaletta. Muita tinttejä en ala laskeskelemaan.
Saunonutt olen unimäkeläiseen tapaan joka ilta ja on hyvä ruveta muate eikä päivän polttopuuraadannan päälle muuta palkkaa tarttekaan.
Muuten kun elinympäristöään surutta tuhoavan oman apinalahkonsa arkistakin käyttäytymistä tulee mielenjankutukseen asti kelattua maailmalla tapahtuvien kauheuksien lisäksi, niin alkaa kyllä lopullisesti kallistua defaitismin kannattajaksi.
Vuan mitäpä väliä sillä enää tässä iässä ja tällä vaikutusvallalla on. Viimeiselle veräjälle ei ole enää minullakaan pitkästi, mittaapa sen päivinä, viikkoina, kuukausina, vuosina tai vuosikymmeninäkään.
Kun Turkissa ja Syyriassa 50 000 lajitoveria menetti muutaman sekunin kestäneissä mannerlaattojen kitkauksessa henkensä, ajattelin muurahaispesää jonka ylitse kymmenien tonnien painoinen metsäkone telarenkaineen täällä Suomessakin jossain päin parhaillaan sumeilematta kurvaa.
Miljoonista muurahaiskuolemista ja niiden elinympäristön tuhoista ei media otsikoita kehittele. Korkeintaan inisevät, että voi voi kun ilmastokriisi kaventaa IHMISELTÄ ahnehtimisenväyliä.
Ehkä lajimme ansaitseekin sekä itsensä aiheuttamat sodat ja katastrofit ja siihen päälle vielä maanjäristykset, sekä akuutiksi jo pukkautuneen ilmastokriisin, joka suurelle osalle maapallon elollisia tulee merkitsemään kaiken loppua.
Kostonjumaliin en usko sen enempää kuin muihinkaan jumal-alkuisiin satuolentoihin. Lajimme ominaisuuksiin nyt sattuu vain kuulumaan suunnattomien älynlahjojen ja jättiläisjärjen kylkiäiseksi siunautunut, evoluution yhtenä kehitysmokana itsetuhon mekanismi joka laukeaa päälle kun kaikki luonnolliset kehityspolut on loppuunkuljettuja.
Ikävä vain se, että valtavasta biomassastamme johtuen vedämme samaan itsetuhoon miltei kaiken elollisen kuin rekan alle kurvaava itsemmurhaaja saattaa kuvitella tekevänsä.
Moskovan Zaatanalla on pikaisen ja totaalisen lopun arsenaali hallussaan. Jos se olisi ollut jo sillä edesmenneellä "bunkkeriukolla", Hitlerillä, en minäkään tässä näitä jatustelisi.
Mutta että jatusteleeko kukaan enää kun jo kohta tiedettäisiin, kuinka nykyisen bunkkeriukon lopulta kävi. Painoiko hän punaista nappia kun Suuren Isänmaallisen Teurastussotansa tappio varmistui?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti