Eilen kuoli laulaja Eero Aven ("Euro Ahven" sanoi kerran joku Kittilän työväentalon yleisössä). Tangoilla kuuluisuteen astellut Kari Piironen kuoli 1.4 ja kansanedustajaeläkeläinen Pertti Paasio 4.4.. Havahduin näihin kuolinuutisiin vasta nyt. Normaaleja kuolemiahan nuo ovat. Esiintyvät taiteilijat tuovat aina joitain tanssilavamuistoja mieleen ja koska politiikkaa olen aina seurannut, niin toki myös sen homman harrastajien kohdalla muistojen viisarit väräjävät.
Tänä talvena onkin melkoinen kerros julkisuuudenkin kuluttamaa, mutta samalla tavalla maatuvaa ihmisainesta maanoveen kärrätty. Se merkkaa tietenkin vain sitä, että homma toimii olipa ihminen kuka hyvänsä tai olipa viuruksia ilimassa tahi ei. Ei tänne jäädä kutalehtelemaan kun ei kynnelle enää kyetä.
Olin Um klo 14. Lämpötila ulkona +8, sisällä viileämpää. Viime päivien etelänpuoleiset tuulenpuhaukset ovat tuoneet muassaan peipposia. Parvi niitä hangella nyppimässä nokkaansa mitä löytävät, hyönteisiä ei ehkä enemmälti kuitenkaan. Joku karvamato (ruostesiiven toukka) saattaa nopiamalle löytyä vähän ruokintapaikkaa laajemmilla laitumilla. Myös pieniä hämähäkkejä ja horroshyttysiä sitten hölseisimmillä keleillä. Ja vaikka mitä joita ihminen ei välttämättä sohjossa kahlaillessaan edes havannoi.
Lämmitin uunia ja hellaa. Nyttemmin illalla myös saunan.
Kuuntelin 6 kuvaa ohjelmauusinnan. Kati Tervo oli nyt. En tiennyt, että hän on Jarin muija. Mitenhän lie ohitse mennytkään tuollainen tieto? Ehkä siksi, jos heistä yhdessä tai erikseen on jotain perhejuttuja kirjoitettu, ne ovat olleet niissä julkaisuissa, joita en edes rukkaset kädessä mene tavaamaan. Hanskat pitää olla jos netin näytöltäkään erehdyn klikkaamaan.
Sinällään ihan hyvä haastattelu vaikka Sari Valto olikin toimittajana. Se, että haastateltavan isä on ollut SS-miesvapaaehtoisena Saksassa, oli ihan uusi tieto. Se ei minua kiinnosta, mitä kenenkään vanhemmat ovat olleet vaan se, kuinka heidän mahdollisesti erkoismenneisyytensä ovat lapsiin, tuleviin aikuisiin vaikuttaneet. Ja varsinkin oman sukupolveni ihmisiin sillä meillähän näitä jos jonkinlaisia yhteyksiä viimeisimpiin sota-aikoihin vielä riittää.
Se, ettei Jari Tervo ole ottanut kolumneissaan kiihkeimpienkään keskustelujen aikoina SS-miesten osalta mitään kantaa asiaan (en ole huomannut), selittyy siis tällä vaimonsa isän menneisyydellä. Ehkä. Hänellä olisi kuitenkin jonkinlainen näkemäreikä niillekin lehdille historian kiertokulkua jos vähän antais akka penkaista.
Joskus tulee sananvalinnoiksi näitä menneisyyden haamusanastoja jotka niin tavanomaisina kuuluivat lapsuuteeni, nuoruuteeni ja vielä pitkälle aikuisuuteenkin. Muutenhan olisin kivalla ja sopusointuisella aksentilla ilmaissut äskeisen: "jos ja kun vaimon kanssa sivistyneesti keskusteltuaan olisi kirjailija tarkan harkinnan jälkeen SS-asiaan alkanut perehtyä".
9.4.2020 torstai
Heräsin ½6. Pilivessä, lämpimän puolella. Tuvassa oli suorastaan kylmä ja sitä hetken ihmettelin ennen kuin hoksasin, että parvella ikkuna oli sepposen selällään! Piisi savutti eilen niin tuuletin ja tietenkin unohdin saunan jälkeisessä raukkeudessa koko jutun. Tarkeninhan tuonkin menneisyyteen nuljahtaneen yön ihan hyvin. Ehkä jopa paremmin nukutti kun raitista ulkoilmaa varisi nenään. Vinhaa ainakin kun se niin läähättelee muutenkin uuninlämmityksen jälkeen.
Ikkunan alla mustarastaita 3 joista 2 naarasta. Peipposia vielä suurempi parvi kuin eilen plus tavanomaiset tintit. Räpinä sinä käy, mutta taitaa kaikille nokittavaa riittää. Tikka hakkaa auringonkukansiementen lisäksi reiästä nokkaan sattuvan pähkinänkin välillä murusiksi. Muutamat pikkulinnut, keltasirkut ainakin, ovat oppineet tulemaan kyttäämään varisemuksia siihen alle.
Sinitiaiset nakuttelevat ahnaasti piskuisella luutikullaan taatelikuutiota välipalakseen. Muiden en ole nähnyt niitä nokkaisevan, paitsi närhen. Ei kai siinä mitään haitallista pitäisi olla? Pelkkää taatelinhedelmää vain. Imelänmaun lähde lienee pelkkää hedelmäsokeria.
Nytkin tuossa tuo piskuinen lintu sininen kipa päässään hakkaa jos missä asennossa taatelia kupuunsa.
Saunoin klo 20.30. Taevas pili veessä, pimenee nopeasti. Lukemisenani edelleen Taikurien vuodet. Wittgensteinistä näillä sivuilla nyt. Kotona hyllyssä on ainakin Varmuudesta-teos. Olisi pitänyt ottaa tähän oheen luettavaksi.
Ruksailen väliin pitkästä aikaa ristikoita joita oli tuomieni lehtien seassa. Osa on 1990-luvulta, osa 2000-luvun alusta. Niissä on vielä sen aikaista sanastoa. Nykyisiä en ehkä osaisi täyttääkään. En tiedä kun ei tule kokeiltua.
Särjin tienvarren pölökkyjä tänne iltaan saakka. Sauna- ja hellanpilkkeitäkin tuli oheistuotantona läjänsä.
Kun saa vain itsensä aamulla kirveenvarteen tarttumaan ja jonkin aikaa verryttelee, niin kohta ei muistakaan kuinka romut hartiat omistaa. Levossa niitä sitten hetken miettii, mutta uni tuo useimmiten armahduksen. Se auttaa niin, että vasta kylkeä kääntäessä muistaa jäsentensä olemassaolon.
Mulla on näitä erityisominaisuuksia. Jotain suggerointiin viittaavaa joilla tunnottomaksi itseni saan. Korvien tinnituksistakaan en psyykkisiä oireita ole kokenut. Jos ne nyt äkkiä lakkaisivat, niin sitten voisin olla vähän aikaa että mittees ne kuuloelimet nyt meinnoovat!
Elämän tuomat henkiset murtumakohdat ovat olleet paljon pysyvämpiä ja kipeimpinä mieltä särkemässä, että mitäs fyysisistä. Pikkuisia haavoja tulee kouriin melkein jokainen päivä, mutta enpä niitä paljoa viitsi edes laastaroida. Tänäänkin oksaisia pölkynpuolikkaita erilleen vääntäessäni hipaisi juuri teroitettu kirveenterä peukalonkynnen ja sen sivuakin halki, mutta koska lääkekaapille on sata metriä matkaa, annoin veren virrata ja siihen se pikkuhiljaa tyrehtyi. Välillä painelin lumipallolla hyytymistä jouduttaakseni. Joku koivunpölkky värjäytyi mukavan punaiseksi.
Äidillä oli peukalonkynsi halki lävitse elämän. Siihen syynä oli nurkkipiästä pudonnut viikate kun äiti oli ollut ihan nuori, ehkä teini-iässä. Muistan, kuinka sivelin tuota haljennutta peukalonkynttä äidin kuolinvuoteen äärellä. Se oli kuin pehmenneen, kuihtuneen käden vuosikymmenien takainen muistokirjoitus ajoista, jotka olivat kovia, mutta jolloin tuo ihminen ei vielä tiennyt, että kovemmat vuodet ovat vielä kokematta.
Havahduin hereille klo 5. Join kahvit, uuniin tulet, ja hellaan, puuro hautumaan. Hankikantokävelylle Vinhan kanssa. Laulurastas luritteli kuusenlatvassa vaikka pakkasta liki 10.
Vinha löysi tuoreen jäniksen raadon. Tai mitä siitä nyt jäljellä ketun tai ilveksen yölliseltä aterioitsimiselta olikaan jäänyt. Käpälät, korvat, hännäntupsu, nahka, rapamaha ja suolet. Maksaakaan eivät syö, eikä Vinhakaan. Se koppasi kuonoonsa takakäpälän ja viiletti pihaan sitä ratustelemaan. Haki kohta toisen, ja kolmennenkin. Mutta ehkä osasi laskea vain kolmeen sillä olisihan siellä vielä yksi... Lujat koiralla hampaat ovat. Ei jäänyt kynnenpalaa tähteeksi. Voi muuten olla, että saalistajavaihtoehdoista pitää ilves jättää pois sillä se ei kykene jäniksen kylkiluitakaan kuin kärjistä murentamaan. Kettu kyllä. Kylkiluita ei paikalla ollut, eikä selkärankaa. Kallostakin korvat vain.
Tulipahan aamulla unieni viimerippeitä seuloessa mietittyä sitäkin, kuinka uskonnottomana ja jumalattomana olen piäsiäisenkin juhlapyhistä nimitysmerkityksineen vapaa. Nykyään ei edes kauppojen aena-aaki-tilan ollessa päällä nekään rytmitä mitenkään elämääni.
Tänäänkin on aivan tavallinen, kevätauringon valaisema perjantaipäivä mumiseepa Puavi latinaansa kasukanhihaan Vatikaanin muurien vankina ihan mitä hyvänsä.
Luin joku aika Hesarin artikkelin siitä, kuinka Alvar Aallon suunnitelema "Imatran ylpeys", Vuoksenniskan kirkko (rak. vuosi 1958) on rapistumassa koska srk:lla ei ole varoja kunnostaa sitä. Mitäs siellä uskovaisten käsikirjassa sanotaankaan hiekalle rakentamisesta? Jos tuo kirkko onkin vaikka kuinka kalliolle pykätty, niin ne uskomukset, joihin vedoten varat sen rakentamiseen on kolehdittu, eivät kyllä täytä minkään valtakunnan totuuteen perustuvia rahoitusohjeita. Valtionkirkkommekin on siis aina rakentanut "hiekalle". Sen perustukset, niin henkiset kuin aineellisetkin ovat valheenharkoista muuratut.
Kaikki kirkolliset rakentamiskustannukset perustuvat törkeille valheille. "Jumala on olemassa"-vakuuttelulla kirkollisverotkin kerätään eikä sellainen peruste lainkirjainta täytä.
Kun itse olen rakentanut pankin rahalla, on minulla täytynyt olla näyttö (kiinnitykset vähintään) siitä millä lainani takaisin maksan.
Kirkollisverojen ikeen alla olevat seurakuntalaiset kaikkialla voisivat alkaa vaatia sitä jumalaa esiin, niin paljon he ovat rahojaan hänen olemassaolostaan vakuutteleville jakaneet. Tai rahat takaisin, saatana.
Kaikki uskonnot on rakennettu valheiden ja uskomusten juoksuhiekalle joka lomittain laitettujen sormien väleistä poisvuotaa vaikka kuinka puristaisi.
Niidenhän täytyykin nyt alkaa hajota ja hävitä. Aika olisi siihen kypsä. Luultavasti sen tekee "uusi aika" joka väistämättä jotain koronan kaltaista pandemiaa tulee seuraamaan (ei ehkä vielä tätä nykyistä, mutta ihan pian).
Unet ja unelmatkin haihtuvat aamuauringon kaiken paljastavassa valossa. Miksipä uskonnot jumalineen ja taivaslupauksineen sitä eivät myös tekisi sitä mukaa, kun todisteita jumal-väitteille ei löydy. Ja kun armottoman "armon" aurinko todella alkaa polttonsa.
Mitä maksanee pelkästään Syyrian nykyisten tuhojen korjaaminen jos siihen joskus vielä alkavat, pystyvät jne? Lultavasti biljoonia, summia joita ei edes osaa matematiikkaa käsittämätön lausua.
"Ziljoonienziljoonia ja vielä kaksi kertaa ziljoonaa päälle", sanoisi sarjakuva Lassi pehmoleluLeeville.
Suotta kohkaavat palstapalstalta tätä kriisiä. Kriisiä ei olisi olemassa ilman tätä nykyistä tiedonvälitystä. Olisi vain hämmennys aina uusista ruumiista ja niille kaivetuista joukkohaudoista. Historian pandemiat ovat vieneet lajimme edustajia hautaan miljoonia kerrallaan, Nyt ehkä puhuttaisiin miljardeista, mutta se olisi normaalia sekin. Suru ja pelko ei vain anna meidän niin ajatella. Ja sivistys mitä se sitten lieneekään.
Vaikka näin kylmänoloisesti ilmaisen mitä ajattelen, niin en vailla surumielistä pelkoa sitä tee. Pelkään ehkä vain sitä, että joku lapsistani sairastuu ja menehtyy enkä itse kestä sitä surua (näin itsekkäitä me olemme surunpeloissammekin!).
Mutta jos itse sairastun ja kuolen, sillä ajatuksella ei niinkään ole pelkoa tuottavaa vaikutusta. Toki tiedän ihan omaa tärkeyttäni korostamatta, kuinka kipeästi kuolemani omia lapsia kouraisisi sillä ei heillä ole siihen suruun valmiuksia. Ei ehkä keski-iän kynnyksellä olevilla vanhimmilla lapsillanikaan. Ei vaikka näitä kaikkia etukäteen aiheeseen valistaisin.
Mitenkä surinkaan parikymppisenä kun oma isä äkkiä kuoli. Eikä siihen auttanut, vaikka isä sodasta "ohiammuttuna" (hipaisua ei lueta) selvinneenä kuolemallaan paljonkin jo etukäteen irvaili ja vitsiä väänsi. Kerrankin ajettiin hautausmaan yläpuolista tietä (5-tie Siilinjärvellä) niin isä lohkaisi: "Tästä on heleppo minut kangeta sitten alamäkkeen ja hautaan kunhan töllöen." (Töllötä=kuolla)
Toinen S toi kauraryynipaketin. Kaikkea muuta muistin Knista tuoda, mutta puurotarpeita en. Kahviakin olisi ehkä pitänyt yksi pkt tuoda, mutta sitä pystyn säännöstelemään: Juon vain kahdet kahvit päivässä.
Lidlin iso purkki saksalaisia maustekurkkuja olivat huonoja. Kuin olisivat paleltuneista kurkuista tehneet. Tai sitten ne ovat logistiikan kylmiöissä hallan panemiksi joutuneet. Ei se liene mahdollista sillä sittenhän lasipurkit olisivat rikkoontuneet. Saksalaisilla ei ehkä ole taitoa tehdä säilykkeitä. Annoin purkin S:lle. Tehköön kurkkupikkelsiä jos ei heillekään maita. Tai laittakoon kompostiin.
Itselle mieluisan pikkelsin saa kun sekoittaa suolakurkun silppua, sinappia, smetanaa ja majoneesia. Kerran kokeilin anjovistakin sekaan, mutta siitä tuli liian tömäkkää.
Vaihtokaupat tehtiin pihamaalla turvaväli huomioiden. Annoin säkillisen poikien uudenveroisia kesäkamppeita (mm shortseja) mukaan myös.
Aika uupunut olen nyt, kun saunasta tulin. Nukahdan varmasti nyt meneillään olevalle 172 sivulle.
"6.3611 Huominen auringonnousu on hypoteesi, mikä merkitsee, ettemme tiedä, nouseeko aurinko."
Pirun hyvä hypoteesi.
11.4.2020 lauantai
Päänsärkyyn heräsin jotain vaille 5. Keitin kahvit ja kohta helpotti. Oli siis kofeiinivajaus koska eilen join vain aamukahvit ja keskipäivän huitteilla toiset.
Se on kuin ulkonurkilla joku vellikelloja tinteille moiuttaisi kun aurinko oranssisen päälakensa metsänrajan takaa näyttää. Ne pölähtävät ruokintapaikalle lajista riippumatta kaikki kerralla. Tikka ja närhi ehkä vähän myöhästelevät.
Kirkasoranssiaurinko siis nakkaa nyt valoaan maisemaan. Ei tuule lainkaan. Äärimmäisen kevyitä lumihiutaleita leijahtelee suoraa rataansa alas hangelle. Näyttää kuin hidastettuna päivän alkamisen. Toistoa tämä kaikki kai vain onkin. Tuon lintujen ruokintapaikan tapahtumiakin olen tekstannut keväästä toiseen samanmoisin sanankääntein.
Haavoittunut peokalo kippee.
Yhtä petäjäntyvipölkkyä hakkuuasentoon kääntäessäni, laskin vuosirenkaat. Tökkäsin sormeni sen sydänruskeaan ja tein pikaisen aikamatkan 44:n vuoden taakse kevääseen, jolloin olin 16 v. Silloin olen istuttanut tämänkin puun alun, sen mulkkuni mittaisen taimen jonka nyt sitten murhasin lämmöntarpeikseni. Mutkille kasvanut juurien yläpuolinen mäntypölkky oli vasta 25 senttinen. Rinnankorkeudelta juuri ja juuri pikkutukin (18 cm) vahvuinen.
Muistan hyvin sen kevään. Isäkin kävi muutaman taimen kuokkimassa syville ojille runnottuun Unimäen maanmartoon, mutta kiirehti kohta jo omille teilleen. Iekkilän Jaska oli istuttamassa muutamat päivät, mutta sitä en muista, oliko ketään muita koko aikana kaverinani. Kymmenentuhatta tainta niitä on pitänyt suurin piirtein olla (2000 kpl/ha). Ympäristön puut ovat myös osallistuneet alueen siementämiseen ja luulen, että niistä kasvaneet männyt ovat niitä suorimpia ja jykevimpiä koko alueella. Nyt valtaosaltaan petäjää kasvavan alueen aluspuuna kasvaa luonnon siittämää kuusentaimikkoa. Reuna-alueilla on jonkin verran koivuja joita harventelen enimmäkseen polttopuukseni. Lepikkoa ja pajukkoa olen tarkoituksella ruvennut jättämään pihapiirin entisen peltoaukean alueelle. Pajua kukkimaan keväällä herääville kimalaisille ja leppiä pyitä varten. Ja kyllä niille käyttöä on myös muiden eläinten tarpeisiin.
Nyt nukkumaan! Tai siis ensin lukemaan. Eilenillalla nukahdin sille sivulle jonka aukaisin. Ehkä nyt piäsen seuraavan loppuun.
"6.41 Maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella. Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa - ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa. Jotta jollakin olisi arvoa, sen on jäätävä kaiken sen ulkopuolelle, mikä tapahtuu ja on niin tai näin."
Voiko enää savolaisemmin savolainenkaan asian ilmaista? Tästä voinemme siis päätellä, että savolaiset ovatkin filosofeja, eivät suinkaan mitään umpikieroa mehtäläissakkia.
Heräsin 4:n jälkeen. Painavien unentäkkien alla tuli nukutuksi, että ei mitään haittaa aikainen herääminen.
Puuronsyönnin jälkeen tekaisin salaattia kulhollisen. Jos keittäisi spagethia ja tekisi siihen kastikkeen Vinhalle varatusta jauhelihasta. Siinä on vielä viimeinen käyttöpvmäärä edessä ja on ollut kylmässä, melkein jäätävässä eteisessä. Intilaista maustesekoitusta, maustepippuria, moniaita sipuleita ynnä muuta niin johan tulee makua.
Tälle aamulle tintit tulivat pikkuisen ennen auringonnousua. Valtava parvi urpiaisia ja tavanomaisetkin kiirehtivät paikalle. Ja tälle aamulle saan merkata myös ensimmäisen punarintahavainnonkin. Tuo pikkuinen lintu ilahduttaa kuin Linkolaa masennuksissaan, vaikka ei minua nyt masennakkaan.
Viiden yksilön punatulkkuparvesta on jäljellä enää yksi uros ja kaksi naarasta. Kaksi muuta punatulkkukoirasta tekivät itsarin ikkunoihin. Toisen löysin eilen aitan pienen ikkunan alta. Toinenhan lensi tuvan ikkunaan jo viikko sitten. Nyt pääsee arpomatta yksi koiras kahta tulkkurouvaa huitaisemaan kunhan pariutumisen kiima pyrstön alla niin käskee. Luultavasti nuitakin siunaantuu lisää paikalle kunhan kevät etenee.
Saisipa joku viurus nuo liikojen radiokanavien turvatkin tukituksi. Voi vittu mitä määkimistä väliin tuikkaa kun etsii jotain kuunneltavaa. Musiikkikin yhtä ränkymistä joissa samaa lausetta toistetaan kaksi-kolme minuuttia eikä nekään mitään kenellekään sano. Mitä resurssien tuhlausta!
Klo 13.30 halkaisin viimeisen tienvarren pölökyn. Se oli hakkuupölkky. Kaakonpuoleinen tuuli kävi niin kovaa, että kerrankin hakattavaksi ottamani pilkottava putosi sen voimasta pois iskun tieltä kuin näkymätön käsi olisi käynyt.
Se Kellomäen neiti kävi jälleen kahden koiransa kanssa. Kun se lähti sitten aukelle hankikannolle juoksemaan, niin näytti siltä, että tuuli sitä vie eivätkä omat jalat. Kevytrakenteinen ihminen hän. Vinha juoksi isompien koirien perässä jonkin matkaa ja pois tullessaa liikkasi etukäpäläänsä. Olisiko nurjahtanut johonkin hangenkoloon? Ulkoisia vammoja en erottanut. Enkä piikkiä anturoissa.
Britannian Boris Johnsson on piässyt sairaalasta yhtä lihavana ja aamupekonin rasvoittamine nahkoineen kuin mitään henkilökohtaista kriisiä ei olisi ollut olemassakaan. Tympeä tyyppi. En ottaisi toveriksi halkorantteelle. Isänsä oli Skavlanissa haastateltavana viimeksi, mutta enpä tykkäisi hänestäkään jos sitä myötäänsä telkkarissa näkisi.
Tuulenmyräkkä toi lumisateen muassaan. Nyt lumikiteet kiitävät ikkunoiden sivuitse vaakatasossa koilliseen.
Ruuaksi tein sen itselleni lupaamani jauhelihakastikkeen ja spagethin. Nyt illasta innostuin tekemään vielä karpalokiisselin. Kattila on nyt jähtymässä lumihangessa. Kuuma kattila oli painunut syvälle kieppiin saunomisen aikana. Näitä ruuantekokonsteja tuskin moni nykyihminen hallitsee. Tai hallitisi helpostikin, mutta mitenkä ainakaan kaupunkilaiseen hankeen kattilaansa viitsisi viedä.
Olen vähän huono onnistumaan kiisseleiden teossa. Tulee joko liian lurua tai sitten paksua kuin puuro vaikka kuinka ohjeiden mukaan pottujauhon kattilaan mittaisin. Muut puurot ja vellit kyllä pääosin onnistuvat.
Äiti osasi karpalokiisselin salat. Mikä perinnetietona saatu käytänne lie hänellä ollutkaan. Ei tullut koskaan kysyttyä.
Radio Puheessa juuri joku rääkäisi "Maailma paranee puhumalla!". Perkele, ei ainakan tuollaisella välihuomiolla. Ruben Stillerin paineistetun hernekattilaventtiilin vinkumista muistuttavassa äänessä ja jahkailevassa, takeltelevassa esiintymisessä olisi nytkin ilman välispiikkauksiakin kestämistä. Ei hän enää paljoa kykene mitään erityistä tuottamaan. Väsynyt mies. Poistuisi jo taustojen varjoihin.
Puhetyöläisellä kuuluisi olla muutaman vuoden tauko jonka aikana tekisi jotain muuta josta kerryttäisi sanottavaa palatessaan eetteriin. Ammattilaisesiintyjä ei koskaan kykene säilyttämään kiinnostavuuttaan esiintymällä tauotta. Ja sitä paitsi kyllä maailmassa aina varteenotettavia uusiakin ääniä kypsyy kun heille vain annetaan mahdollisuus. Mutta miten niitä järjestyy jos aina samat jäärät pitävät ohjelmaosuuksistaan kynsin hampain kiinni vaikka itseltäkin se leivältä vain maistuu.
Äänellään variskin laulaa, mutta kuka voi väittää, että Reetta Rätyä on mukava kuunnella jos hänen mahdollisesti esittämänsä asiakin tulisi saada tajuntaan?
Sari Valtosta olen sanonut jo 10 kertaa, etten pidä hänestä radiotoimittajana. Äänensä on yhdentekevä, mutta hänen ohjelmakohtaiset valinnat ovat jotenkin ponnettomia, yksinkertaisesti taustoitettuja ja iltapäivälehtimäisin kriteerein valittuja. No, sellaisillehan aina kuuntelijoita löytyy koska ne ovat jo valmiiksi punustettua mössöä.
Kari Enqvist menettelee vielä vähän aikaa, mutta Juntin Pekkaa voisi kuunnella enemmänkin. Toivottavasti ei kuitenkaan ala jokakanavan turpahöyläksi vaan tekee puhetyötään harvakseltaan ja harkitusti.
Eilenillalla nukahdin jälleen sille sivulle, jolta aloitin. Nyt alan sivulta 174. En jaksa siteerata sieltä mitään, mutta vilkaisun varasta merkkaan, että eettisyyden laintulkinnalla se alkaa.
Heräsin 3.40. Kävin kusella. Eilinen myräkkä ohitse, lämpötila +3.
Yritin vielä nukahtaa, mutta koska ei tuntunut onnistuvan, nousin kahvinkeittoon (kaasulla). Hellaan sytytin myös tulet ja laitoin puuron hautumaan vesihauteeseen.
Hankiaiskierros klo 4.45-5.45. Jänisten jälkiä, yhden metson lähtöönlopinat ja parin pyyn pyrähdys. Sitten halkopinojen luona supin jäljet. Se lähti Vinhan edestä alapuoliselta kuusikolta karkuun ja V ajoi sitä haukkuen vähän matkaa. Seurasin supin tekemiä jälkiä halkopinojen takaiseen maastoon. Se oli käynyt kalanperkuujätteillä kuusenjuurella jonne niitä nakkasin. Luultavasti se oli piilottanutkin niitä sillä edestakaisia jälkiäkin tien ylitse kuusikkoon oli. Supi olisi nyt helppo saada ansaan. Kiinnittäisi vain tienpenkkaan parimetrisen, toisesta päästä tulpatun viissatasen rumpuputken viistosti, painokivi ja syötti pohjalle niin sinnehän se menisi eikä pois omin avuin pääsisi. Tuo eläin olisi ikävä kyllä saatava pois koska luvassa on jälleen metsojen pesintää lähimaastoissa.
Koronan takia matkailun ja muiden ihmisliikkeiden lakkaamistuskia mediasta lukiessani ja kuunnellessani hoksasin, että maailmaahan ihmisen osalta vaivaa kollektiivinen ADHD-syndrooma. Ei muuta kuin terapiaan koko 7,7 miljardinen (tarkistin tämän hetken lukeman) poppoo!
Täytyy ruveta laittamaan mökki lähtökuntoon, peräkärryyn pölkkyjä, saunassa pesulla, kamppeet ja Vinha kyitiin ja eikun matkaan vaikka loskainen mahtaa polku ollakin.
Kun läksin Um klo 11.15 niin Pikkukervisen kohdalla tapasin metson soidinmenoja harjoittelemassa. Nousin varomattomasti autosta kameran kanssa niin eihän se sitä sietänyt vaan läksi lentoon. Laukaisin kameran "lentoon" kuin haulikon. Katsoin äsken koneelta ja kyllä se keväinen Kiimakalle siellä nuoren metsän seassa rymisee menemään, mutta tarkkaan pitää katsoa, että huomaa.
Tulomatka sujui rasittavissa merkeissä. Loskaa oli 15 senttiä eikä muiden ajoneuvojen tekemä ura ollut kuin ajosuuntaani. Vastaantulijoita oli muutamia. Kaksi vaarallista mäennyppyläkohtaamista matkailuauton ja raskaan Jeepin kanssa. Minä en voinut ajaa yhtään syrjemmä painavan kärrykuorman takia, mutta vauhtia piti kuitenkin pitää ylämäkeen niin paljon kuin vain uskalsi. Maaselkä-Talvivaara kohdalla vasta alkoi aurattu tienosuus. En olisi kuormaa enkä kärryä edes tyhjiltään onnettomasti loskassa käyttäytyvän Tojonrottelon perään ottanut jos olisin tien kunnon arvannut. Unimäessä uutta lunta ei tullut kuin muutamat sentit.
Tälle päivälle en jaksa muuta, en edes lukea.
Nukuin hetken ja jaksoin vielä kärrykuorman pölkyt lipsiä pilkkeiksi; tuli suukopua taas Puutarhurin kanssa niin piti lähteä rantteelle.
Ei tästä perkelettäkään enää tule!
Kaivoin Ylen arkistosta Maarit Tastulan "Erään avioliiton tarinan" (Saarikoski&Tuula-Liina). Onhan se helvettinsä sekin ollut, ja Pentin puolelta koko ruljanssi enimmäkseen pelkkää myytin rakentelua ja naista huushollissa piikana pitämistä. Lie tuo selvinä sekunteinaan joskus edes hävennyt, mutta jukkisten tarinat ovat aina niin erilaisia. Tuonkin pariskunnan osapuolet ovat myös hyötyneet avioliittohelvetistään. On joku kirja tullut mainostettua siinä ohessa kun ovat paskamediat kohua otsikoineet. Mutta onko sekään ollut sen arvoista? Tai samahan se, millaisista aineksista elämänmuistot koostuvat. Suolaisista vai makeista vai sopivasti molemmista. Kumpaakin liikaa niin hirttoköysihän se sitten oksaan on ripustettava.
Meillä ei kuitenkaan alkoholi esitä mitään osaa, mutta muuten meistä ei ole toistemme lämmittäjäksi. Paitsi että hommaan pilkkeet saunaa varten ja halot takkaan ja uuniin. Mutta satakaan kuutiota koivuhalkoja ei korvaa keskinäisen sopusoinnun puutetta.
No, tämäkin on vain yksi tarina miljardista vastaavasta, että persettäkös tuosta marisen kun ei tämän seuraamisesta kukaan euroakaan pulita. Kunhan pojilla vain asiat ovat mallillaan. Hyvää esimerkkiä aikuisten ihmisten suhteista he eivät kyllä saa. Mutta heitä ei tästä epäonnistumisestamme syytetä. Toisaalta olen koittanut viestittää, ettei tulevaisuudessa ehkä perheitä kannata perustaa, ei hankkia lapsia ei maapallon ylikuormittumisen takia, eikä mitään muutakaa, minkä jonkun vieraan ihmisen kanssa joutuisi jakamaan. Itelle vain kaikki elämä ja sillä vitun sipulit! (Olen minä tosin sanonut, että jos lapsia hankitte, niin huolehtikaa heistä niin hyvin kuin taidatte, ja että tehkää kaikki muutkin asiat paremmin kuin oma isänne.)
Katsokaa ympärillenne. Joka puolella vain toisilleen vittuuntuneiden pariskuntien myrtyneitä naamoja, kakaroille huutamista, välinpitämätöntä älyvehkeitten töllöttämistä... Eivät ne edes runkata osaa! Tai sitten runkkaavat, mutta vailla mielikuvitusta jossa pitäisi pelkästään omasta päästä löytää fantasiansa; soloseksikin on einestavaraa joka mausteettomien välineiden tehtäväksi on ulkoistettu.
Vihdoinkin oikeaa turvaseksiä, fantastista! huudahtanee Jyrkikin.
Näissä tilanteissahan aina riittää niitä "neuvojia" jotka ovat valmiita parkaisemaan, että miksi sitten olette yhdessä, erotkaa saatana! Minullekin jo 15 vuotta sitten niin neuvottiin. Onneksi ei kovin kummoista ole nämä ihmiskuviot ympärilläni. Sosiaalisen kanssakäymisen mahdollisuudet ovat minimoituneet jo ennen kuin tuli tämä viiiiiruskopakka.
Oikeastaan minulla ei ole ketään edes "somessa". Siitä voin kyllä tarkemmin ajatellen vain onnitella itseäni. Ja tietysti niitä, jotka välttyvät tämänkaltaisen pessimistin virtuaaliseltakin seuralta. Mutta joutavanjauhantaahan se kaikki "somessa" onkin, myöntäkää pois. Mihinkään kestävään se kulttuuri ei johdata. Vähiten ihmissuhteiden kestävyyteen. Eihän se vaikuta edes uniin, illusioiden luontiin, ja kaikkein vähiten henkiseen kasvuun johon vielä muutamia vuosikymmeniä sitten jotkut johtavat ajattelijat ehkä yrittivät ihmisiä johdatella. Jokainen istuu omalla saitillaan kuin tatti turpeessa ja vain perse sieniä kasvaa. Päässä ei mikään.
Kaikki blogituttavat, mesesuhteet jne. ovat karisseet pois täysin mahdottomina ylläpitää kuin syksyiset haavanlehdet. Facebookiakin olen ajanut alas kuin menekkiä vailla olevaa tehdastuotantoa. Ekähän sekään koskaan mulle, mammonan keräämisessä täysin taitoa valla olevalle ole sellaistakaan menekkiä tosiaankaan merkinnyt.
Mutta eivät aineettomat, kättelyä, ilman kasvot kasvoja vasten tapaamisia ja halaamisia vailla olevat tuttavuudet tule koskaan pitkäkestoisia olemaan. Tai jos, niin sitten tavaksi juuttuvina iltojen ja öiden rattoina vain. Lämpö ja ystävyydentunne; eivät niiden siemenet näppäimistöjen väleissä idä eivätkä sähköä säkenöivillä ruuduilla tervettä ystävyydenpunaa poskille nosta. On olemassa vain välineillä hankittua kauko-jotakin jota ei edes kaipuu-sanalla voi kuvata. Helppo nakata menemään kun kyllästyy.
Kaverisuhteeni Lappiin, Kittilään ja Ylitorniolle sekä yhteen kaveriin Savoon ovat kestäneet vuosikymmeniä, mutta heidän kanssaan ei "sometelleakaan" vaan puhe on suoraa ja rehtiä puhelimitse, joskus tavatenkin vaikka matkat ovat pitkät. Heimosedästäkin olen pitänyt huolen, että ainakin langoilla tavataan säännöllisesti.
Koska kerran olen jo nähnyt lasteni (klisheisellä ilmaisulla "edellisessä elämässäni") kärsivän siitä, etteivät molemmat vanhemmat enää ole huolehtimassa, niin olen päättänyt, että kyllä minä tässä aikuisena kärvistelen nämä arjenhommat tämän lopunaikani sillä eihän tätä enää ole pitkälti siihen armahtavaan lopunsivallukseen, kuolemaan.
Toinen osapuoli saa lähteä koska vain, en pidättele, en kehoita, en tee enää mitään siinä saumassa. Hän saa myös olla ja "kärvistellä" jos jaksaa. Siihenkään en puutu. Ihan sama. Hän on kuitenkin ihan hyvä ihmisenä ja äitinä, vain henkinen välimatka toisiimme on kasvanut mahdottomiin mittoihin.
Lopullista vanhuuttani, mahdollista kyvyttömyyttäni liikkua en kyllä P:n käsiin luovuta jos vain mahdollista se piina molemmilta estää. Menen vaikka kuusenjuurelle kuolemaan kun siltä alkaa tuntua. Sinnehän olen syntynytkin. Intiaanivanhusten tavat, niistä luin monet sioux-tarinat kun olin vielä polkuni tulevaisuuden mutkista mitään aavistamaton pojantappi.
Poikien kasvun ja kehityksen seuraaminen kaikkine ongelmineenkaan ei mitään epämiellyttävää elämää ole, että kyllä tämän kestää. Vastuuntunnekin on kasvanut niihin mittoihin, etten omien elämisentarpeitteni puutteen takia täysin syyttömille lapsille reppuihin kiviä lastaa.
14.4.2020 tiistai
Koetin järjestellä rahattomuusasioitani. Ei ne siitä mihinkään silti järjesty. 718 euron laskun maksoin painamasta. Ei sen eräpv vielä ollut, mutta onpahan mielestä pois.
Pojille saatiin ne ruokakassit ennen piäsijäestä. Kyllähän ne aika kuivakoita eväitä enimmäkseen sisältävät. Koska eineslihapullia ei ole harrastettu vaan tehty ne itse, niin nuo muutamat pussit niitä saattavat olla pakastimessa melko pitkään. Voinhan ne tosin pannulla karsinogenisoida (paistaa tummanruskeaksi), laitan paljon sipuleita ja kun oikein tömäkän kastikkeen mutaisen juureksi niin kyllä kai ne muusin kanssa tulee syötyä.
Mutta nyt ei ole lihapullapäivä. Tein seitikeiton jossa paljon vihannessattumia., porkkanaa, lanttua, purjoa, sipulia. Höystin kolmenyrtin kermalla. Näkyi kelepaavan. Iso on kattila, että jäi vielä huomiseksi.
Katsoin Areenalta "erilaisen" trillerin Väkivallan vuosi. Vaikka elokuvan nimi oli tuollainen, niin harvinaisen vähän siinä väkivaltaa näytettiin. Se oli piilotettu enimmäkseen taustaan. Tarantinon täyssairaasta lihaluumurskalla mässäilystä ei tietoakaan.
Muuten: Tarantino ja kaltaisensa elokuvaohjaajat eivät varmasti ole henkisesti terveitä. Tai sitten heidän kaltaisissaan ovat säilyneet täydellisesti ne perimitiiviset piirteet ja käyttäytymismekansimit joiden "avulla" viidakkoajastamme selvittiin tällaiseksi "pehmotappajaksi".
15.4.2020 keskiviikko
Ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm kiirehti ihan äsken umpeenluodun Jörnin haudan äärelle julkaisemaan haudatun elämäkerran. Hesarin kriitikko Jukka Petäjä taas kiirehti välittömästi valehtelemaan, että Ekholm olisi tuon kirjan pykännyt siinä ajassa, minssä Donnerin ruumis juuri ja juuri ehtii jäähtyä.
Kyllä kuolemanmerkit olivat jo viisi vuotta sitten Jörnin kasvoilla, liikkeissä ja eleissä, puheissakin. Kyllä Ekholm on jo silloin aloittanut elämäkerran aineiston keräämisen ja käsikirjoituksen laatimisen. Ihan samalla tavalla kuin Hesarilla ovat kaikkien vanhempien valtaapitävien, vähänkin julkisuudessa olleiden henkilöiden ja presidenttien nekrologisynopsikset. Joskus ovat jopa niin valmiita, että ei tarvitse kuin kuolinajankohdan merkitsee.
Liki 400 sivuisen elämäkerran kirjoittaminen kahteen kuukauteen on sula mahdottomuus jos se kerran niinkin valmiiksi purtavaksi on saatu kuin Petäjä kritiikissään väittää.
Kohta ja pian tupsahtaa joku elämäkerturi julkisuuteen Pentti Linkolankin muisteluskirjasen kanssa ja väittää viime viikkojen aikana sen pykäisseensä.
Lähetin Jukka Petäjän kirja-arvostelun kommenttiosioon oman mielipiteeni. Saattaa olla, että se moderoidaan niin kopsaanpa sen tänne (minulta on ruvettu moderoimaan hämmästyttävän usein mielestäni asiallisi kommenttejani Hesarissa, mutta kai se normaalia lie, enhän minä henkilönä ole yhtään mitään sielläkään):
Jukka Petäjä antaa kirjakritiikissään sen kuvan, että Kai Ekholm tekaisi Donnerista liki 400 sivuisen elämäkerran noin vaan parissa kuukaudessa.
Eiköhän näin pikaisesti laaditun, "pikkumammutin" kokoisen elämäkerran käsikirjoitus liene ollut jo aikaa sitten suunniteltu ja suurelta osin kokoonkin saatettu samalla odotuksella, kuin ovat Hesarin julkisuushenkilöistä laatimat nekrologit miltei valmiina ennen kuin he kuolleitakaan ovat?
Jörn Donnerin kuolemanhetken läheisyys oli kaikille selvä jo vuosia sitten, että se, joka elämäkerran ensiksi aikoi markkinoille ehättää, on ollut hyvä ruveta keräämään aineistoa ja laatimaan synopsista elämäkertaa varten. Ja kenelläpä paremmat mahdollisuudet sellaiseen ovat kuin entisellä ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmilla.
Toki voin olla väärässäkin, en Ekholmin kirjoitus- ja muita tekstintuottamisnopeuteen liittyviä ominaisuuksia tunne. Häneltä voisi tätä kyllä kysyä ihan vaikka kuriositeetin vuoksi.
Ei elämäkerran ilmestymisnopeus minua häiritse, mutta tämä epäilys sen laadinnan todellisesta aikataulusta.
Pauluksen mopo otettiin kasvihuoneesta ulos ja hän ajeli tuossa kadunpätkällä harjoituskierroksia. Perjantaina käsittelykoe korttia varten.
Minäkin kävin ajelemassa. Hauska skootteri. Olenko ajanutkaan sitten kun minulla oli itsellä Pappatunturi 15 vuotiaana? Kaksi viikkoa se silloinenkin moporakkaus vain kesti. En tykännyt siitä käryttäjästä lainkaan ja möin sen Kekäläisen Einolle samalla hinnalla kuin olin itselleni ostanut. (Tämän olen muistellut ennenkin, mutta horisen jo muutenkin, että paskaaks siitä.)
Muuten olen kirjoittanut tänään eilen aloittamiani kahta artikkelia ja ne sain valmiiksi. Liuskoina mitaten niistä tuli normaali rivivälillä ja fontilla 11 sivullista sanoja ja lauseita peräkkäin. Sivuilla olevien asioiden merkityksistä en sano halaistua sanaa. Reisiin sattuu tämä istuminen.
Melkoisesti pyykkiä. Kone pyöri niin Unimäen lakanoiden, pyyhkeiden ja työvaatteiden takia kuin myös täällä kotona olevillekin vaatekerroille useat pesuerät. Nyt narut täynnä saunassa ja eteisessä. Ei oikein poutaantunut, että olisi isompia edes ulkonaruilla kuivatellut.
Elias teki valmiiksi (hioi ja askarteli) tulevalle äitienpäivälle petäjäkiekosta "kukan". Sahasin sen eräästä petäjänoksien solmukohdasta ja molemmille puolille tuli erikoiset ja toisistaan poikkeavat kukan terälehtiä mallaavat kuviot. Saattaahan se halkeilla aika pahastikin kuivuessaan, mutta eiväthän kukatkaan lakastumatta kauaa kestä. Eivätkä minkäänmaailman rakkaudet.
Luin Nietzscheä tuon Taikurien ajan mausteeksi parikymmnetä sivua enkä hetken perästä muistanut, mitä olin lukenut. Se pulpahtaa sitten aivoissa pintaan kuin ongenkoho jonkin ajan kuluttua, tai kun jokin ihan arkinen asia provosoi merkityksiä esille.
Pojat mykälsivät pelaamisten päältä. En jaksanut puuttua. Kai ne keskenään sen selvittivät kun iltatoimet tekivät ihan nohittamatta. Saunakin oli. Kävin yläkerrassa sipaisemassa jokaista poskesta äsken. Olivat jo petillään, G melkein unessa, P kuunteli englanninkielistä musiikkia ja samalla katsoi läppäriltä englanninkielistä elokuvaa (miten se kykenee?). E tarkasteli jotain "striimausta" kännykän pieneltä ruudulta ja korvalappujen alla kai soi musiikki. Kehotin kaikkia laittamaan karvasempoo piätä tyynyä vasten ja unenhakuun
Jos minä näin viime päivien raskaiden ajatusten ja asioiden päälle ja tämän iltayön herkistämänä kirjoitan tähän, että pidän hirvittävästi noista pojistani, niin ei kai se liikaa sanottu liene. Se on ainoa "rakkaudeksi" tuntemani tunne jota voin enää aitona pitää.
16.4.2020 torstai
Lähtisin tänään jälleen Um. On muutamia asioita vielä kysymysmerkin lailla mutkalla. Huomiselle laitan pojille sen muusin lihapullakuuron kanssa. Tai opastan Eliasta tekemään huomenna itse. Tälle päivälle syödään eilisiä. Aamupalalla oli jo tukevaa ohrapuuroa.
Koroantullipuomien purku oli eilen Uudenmaan rajoilla. Opposito etsii kuitenkin aidanhaamuista vielä aukkoja joista lyödä poliittisia kivenmusia epäjärjestystä tuottamaan. Vittuettä minua kyrsii tuo Iso Saatana Halla-aho ja kaikki ne kamarineitonsa joilla kyrvät lahkeissa pamppuina kovenevat. J onhan siellä se oikeakin kamarineito, kreosootilla kyllästetty, hyvin myrkyllinen Laura.
En tiedä, olenko ollut oikeassa koko Halla-aholaisen politiikan olemassa ollessa, mutta oksetukseni lisääntyy heidän näkemisessään ja politiikan tekemisisä seuratessa. Sitä tunnetta vastaan ei voi millään tavalla puolustautua. Ei voi edes sanoa, että paskaaksos noista välittämään, kyllä ne kuolevat ja kuopataan aikanaan ajatuksineen hekin.Mutta kun se aate, johon koko politiikkansa perustuu ei kuollut edes hirvittävissä toisen maailmansodan pommituksissakaan, nii n en usko sen koskaan kuolevan nuillakaan keinoin.
Tarvitaan vain vielä vakavampi kriisi kuin minkä koronaviurus järjesti ja nämä minun lapseni ja lasteni lapset kyllä niiden kanssa joutuvat kauheisiin tilanteisiin.
Tämän kuun alussa, (2.4.) oli Ylellä artikkeli jossa jo otsikko oli hirveyksiä povaava: "Uusnatsit innostuivat pandemiasta: ´Tämä voi olla juuri sitä, mitä olemme toivoneet`"
Turha luulla siis, etteivätkö natsit samaa toivo koko Euroopassa, myös Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti