Mummolassa käynti. Tavanomaiset kuviot, eikä lahjoilla pröystäilyä.
Kirvestä tänäkin jouluaattona tarvittiin: Kun tultiin myöhäillasta pois, piti murtautua Etelänovesta sisälle, sillä Pohjoisoven avainpesä oli mennyt jykkeliin. Viime viikolla päivitin ovea uudella lukkorungolla ja kyllä se silloin toimi.
25.12.2017
Aamuyö. Keskustelu rapakon taakse. Siellä oli päivä kallistumassa iltaan. A vahti päivälliskeitoksiaan, Y oli vielä töissä. Jutut tälläkin kertaa arkipäiväisiä. Kun heille pari vuotta sitten syntyi tytär, A kyseli vauvanhoito-ohjeita. Minulta!
Kuuntelen Areenalta Kankkulan kaivo-hupailuja. Äidille ne olivat radion vakio-ohjelmia, ja tietenkin meille muillekin samassa pienessä tuvassa. Kun tänään uneksin itseni sinne korven hämärään, ei sieltä ole minkäänlaista mahdollisuutta ennustaa, millaisessa maailmassa tänään eletään. Mutta yhä vain niin ilon kuin surunkin aiheita samoista lähteistä ihminen ammentaa. Muoviin käärittyjä nykyisiä ei ehkä muutaman kymmenen vuoden päästä kukaan muista.
Taipaletta edelleen tahkoan. Loppupuolella jo, ja kirja kaipaisi kustannustoimittajan punakynää. Uudehkon Inton kustantamissa kirjoissa on melkoista heittoa editoinnin saralla. Vai lie jo nettikieli iskeytynyt kaikkiin!
Kirjan asiapuoli laittaa kuitenkin ajattelemaan. Tänään: Yleisellä tasolla pidetään kyseenalaistamatta selviönä, että kuka vain voi sairastua mieleltään. Pitäisi aprikoida niinkinpäin, että tiettyjen ihmistyyppien genomi on kuin karu kivierämaa, ettei siellä menesty edes mielisairauden kukkaset.
26.12.2017
Äiti kuoli 22 vuotta sitten.
Hesarin luetuimmasta, tai ainakin kommentoiduimmasta mielipidekirjoituksesta vuoden takainen toisinto. Sen oli laatinut uranainen (35 v.) joka voihkaisee, ettei ole löytänyt tasaveroisen älykästä miestä jolla olisi älykkyysperimää tarjota siittiöissäänkin. Siksipä lastenteko on ainakin toistaiseksi jäänyt, ja kohta se hänelläkin on hedelmöityshoitojen varassa. Entä ne koeputkien siimahännät: kuinka niiden älyperimä voidaan taata?
Kirjoituksen perässä oli puolentuhatta kommettia alaviitteineen, tyrmäyksineen ja tykkäyksineen, ettei siihen sanasoppaan toenna omia kannanottojaan lähetellä. Mielipidekirjoitus antaa kuitenkin selvän kuvan älykkäänkin ihmisen ajattelukyvyn kapea-alaisuudesta. Älykkyysmassasta irtiriuhtaistuna yksilönä kirjoittajan päänsisäinen asennemaailma on muistutus siitä, miksi Euroopassa Suomea myöten uskottiin rodunjalostukseen, ja että siihen uskotaan yhä tuhoamisleirien jälkeenkin. Satakunta vuotta sitten oraallekynnetyn edellisen suunnitelmallisen jalostuskampanjan alkua agitoineetkin uskoivat itsestään, että ovat älykkäitä ja vain heillä ja kaltaisillaan on elämiseen kelvolliset eväät. Tämän harhan elossa säilymiseltä maailmaa ei näytä pelastavan älykkäiden koiraiden lypsyasemat, munasolupakastamot, ei spermapankit eikä edes koneisiin siirretty äly.
Käytännön lajinjalostus siistimmillään tapahtuu perhesuunnittelu- ja neuvolatoimintojen yhteydessä, mutta hidastahan se urakiidossa oleville älyköille on. Muutostahan esimerkiksi kehitysvammojen esiintymismäärissä ei vuosikymmenien sikiöseulonnoista huolimatta ole tullut, se pysyy 1%:ssa väestöstä tekipä mitä tahansa.
Joka tapauksessa kuten kaikki orgaaninen ja eloperäinen pienintä barteerimassaa myöten myös ihmisaineksen ääripäät, superälykkyys ja syvä kehitysvammaisuus ovat samaa evoluutiokehitykseen kuuluvaa "tuotekehittelyä". Yhtä lailla kuin kehitysvammainen ei itse välttämättä ymmärrä, mikä hänessä on "vikana" ei superälykkäällä ole ymmärrystä itse älynsä päälle. Ei se ehdi älytä, kiire kun on, kuinka tyrmäävän viallisiin tekoihin älynsä tuloksilla yltää. Kehitysvammainen osaa olla onnellinen ihan siitä, että on.
Mitä hirveää maapallolle ja sen elämälle ovatkaan merkinneet superälylliset Oppenheimer kollegoineen käyttäessään älyään atomiaseen keksimiseen ja kehittelyyn? Entä heidän tuloksillaan toisiaan uhkailevat, älykkäiksi itsensä mieltävät valtioiden johtajat? Älykkyyttä on käytetty myös kaikkeen siihen kehitykseen, joka on nyt johtanut koko biosfäärin sellaiseen tilaan, jonka korjaamiseen ei enää samalla älyllä kyetä.
Kun pohtii asioita tarpeeksi monenlta suunnalta, saa tulokseksi, että minkä tahansa niminen Nobelpalkinto kuuluisi antaa punkbändi Pertti Kurikan nimipäiville.
Edellisten pohdintaan oikeuttaa minut se, että minulla on pitkä kokemus lapsuuden perheen "biodiversiteetistä" jossa kasvoi sekä kehitysvammaisia että diblomi-insinööriksi ym. aikanaan kouluttautuvia.
27.12.2017
Eilisistä ajatuksista rakentui uni: Hain Tampereen yliopistoon lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja sosiologiaa. Salillista hakijoita vahti keltaiseen huiviin, vihreään navettatakkiin ja rikkinäisiin kumikenkiin pukeutunut lypsäjäeukko jonka ylähuulessa oli pitkä, musta karva. Eukon vierellä ammui kaiteeseen liealla sidottu suuriutareinen lehmä joka paskansi liitukourun täyteen ja kusta roiluutteli roskikseen. Seinän kokoiseen, puhtaanvalkeaan hakupaperiin piirsin ukon kuvan. Kirjoitin puhekuplaan "suutelin sinua yliopiston ulko-ovella; läpäisinkö pääsykokeen?" Kun lypsäjäeukko otti paperini käänneltäväkseen ja tarjosi hampaatonta, piipunihvelle tuoksahtavaa suutaan suudeltavaksi, pakenin suinpäin sokkeloisen yliopistorakennuksen mystisen öisiin uumeniin enkä löytänyt sieltä enää koskaan pois.
28.12.2017
Ajatukset kieppuvat siellä, mistä tulen: Kuusenjuurella.
Jo kouluaikana yksi viisas ja kaiken ymmärtävä opettaja kertoi asiaa pitkään ja hartaasti tutkittuaan, ettei Unimäen kakaroista koskaan siunausta yhteiskunnalle tule olemaan.
Nyt kun aikaa on kulunut niin, että vanhimmat Unimäen savusaunanlauteilla ja/tai lahohirsisen tuvan lonksuvassa sivustavedettävässä, olkipatjanmutaleen pölähdellessä alkunsa saaneet siitokset alkavat vanhimmasta päästä olla 70 vuotiaita, voisi asiaa ruveta tutkimaan. Debit ja credit siis, mutta se vaatisi henkilökohtaisen psykoterapian lisäksi historiantutkijan pätevyyttä, yhteiskunnan rakenteiden muutosten ymmärtämistä, exelin hallittua käyttöä ja luovuutta muotoilla tuo kapea ihmiselämän sektori niin kiinnostavaksi, että se erottuisi tässä kimalluksessa, jossa nyt eletään. Ainoa keino olisi siis yhteiskunnallisen romaanin kirjoittaminen malliin kirjailija Helvi Hämäläinen ja Sukupolveni unta.
Sitä olen yrittänyt, mutta yritykseksi taitaa jäädä. Puuttuu se psykoterapian lävitse käyminen, ja uskallus kertoa kaikki. Nimillä, itseään kainostelematta.
Ja onhan se ainainen mitättömyyden tunne olemassaolonsa oikeutuksesta paljastusten panssarina johon jo lapsuudessa auktoriteettien puolelta niin hartaasti kehotettiin. "Sinä et ole mitään" kaikuu muistin korvissa niin kauan kuin täällä huoutaan.
Kun viime syksynä poltin Unimäen aitasta kaikki vuosikymmenien kirjoitusyritelmäni, tunsin helpotusta koska ymmärsin, ettei siihenastisissa konsepteissa ollut mitään sellaista, josta merkittävää olisi syntynyt. Silti edelleen teen itseni mielen ja muistin kanssa töitä. Ydinkysymys pyörii hyvin yksinkertaisen asian ympärillä: Mitä lapsuudessani oikeasti tapahtui?
Vastaus on tähän saakka ollut ympäripyöreitä selityksiä itseni rauhoittamiseksi elämään sitä elämää, joka ympärilleni on aikuistuttuani rakentunut, välillä tosin palanut tuhkaksikin kuin kirjoittamani epäonnistuneet kirjoitusyritelmänikin. Ja taas, kun on luullut jo selvinneensä tasaisemmalle alustalle, putoaa jälleen.
31.12.2017
Rankaisu- ja kidutusvälineinä kello ja kalenteri ovat kivoja keksintöjä.
"Fyysikko Julian Barbour on sitä mieltä, että aika on vain meidän aivojemme luoma illuusio. Se on imaginaarinen työkalu, jonka avulla me kykenemme hahmottamaan tätä maailmaa."
Tällekin piti löytää toteajansa sellaiselta, jolla on merkitsevä titteli nimensä edessä. Timpurin toteamana se ei kellojensa vilkuilijoissa herätä mitään muuta kuin hymähtelyä.
Avaruustietelijä kosmologi Kari Enqvistillekin maailmankaikkeuden ensimmäinen sekunti on vain nimi hänen tärkeimmän tutkimuskohteensa hahmottamiselle. Sen jälkeen tapahtuneella ei ole mitään merkitystä.
Huomenna koittava, ihmisen nimeämä uusi vuosikin on vain sen ensimmäisen sekunnin kosmista säteilyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti