Unimäessä. On vielä valoisaa vaikka klo on jo ½yö. Vinha uneksii lattiamatolla. Jalat nykivät ja kuono kipristelee, tuhahteleekin kuin nenää kutittaisi. Käytiin pitkä lenkki saksalaisten harvennusraiskiolla. Tuollaiselle karvaturrille, kuten Vinha rotunsa mukaisesti on, tulee vaikeuksia risukoissa sillä kaikenlaista ökästä tarttuu perskarvoihin. Yksi metrinmittainen karahka piti irrotella hännästä pätkimällä se pieniksi palasiksi kun tultiin takaisin tielle, ja kaulakarvoitustakin koristi neulasseppel.
Kytkin Tojotaan nelivedon päälle ja kokeilin, pääsenkö loppulumessa pihaan, ja niin se vain uida porhalsi valkoisen soseen halki kuin maastoauto ikään. Vauhti oli pidettävä jonkinmoisena ja jos se olisi luirahtanut ojan puolelle, niin syvälle olisi uponnut. Oli täysi kaasupullo ja muuta painavaa tavaraa, niin siksi kokeilin.
Sanoinkuvaamaton vilske lintujen ruokintapaikalla. Järripeippoja, peippoja ja viherpeippoja enimmäkseen, seassa kuin paletin muiksi väreiksi punatulkkuja ja talitinttejä, jopa puna- ja sinirintakin. Myös yksi hyvin pieni, ruskea "hemppokerttuli". En sille sen tarkempaa lajimääritelmää osaa tehdä. Sinitianen näyttää erityisen sin iseltä muiden värien joukossa ja se taitaa olla ärhäkin pitämään puolensa ruuan suhteen. Punatulkut ajelevat omiaan ja muita samankokoisia lintuja kauemmas, mutta pienempiä ne sietävät hyvin.
Tupa oli aika vilpoisa kun tultiin, mutta nyt alkaa jo lämmetä. Saunomisen jälkeen puin ylleni kolistajapuvun ja villasukat. Kun painun pehkuihin, rupean lukemaan Aittokosken Kuolemantanssia jossa joku luku on vielä osittain lukematta vaikka kirja on ollut mulla muutamat kuukaudet. Mutta ei se mikään turkulaismäen juoniköykäinen dekkari olekaan.
Viimeisimmissä uutisissa jotka kuuntelin, sanottiin, että Manu on viety aiemmin iltapvllä Meilahteen saattohoitoon ja nyt olisi jo henkäissyt viimeiset henkosensa. Jäi vähän vajaaksi se kohta kun juuri silloin muistin, että kaasupullo on vielä auki ja sitä menin laittamaan kiinni.
Vanhat ihmiset kuolevat, se on selvä asia. Mitään ei kukaan enää siinä menetä koska työt vuoronsa päättäneellä on tehty. Jatkajia, taitavia, ja vähemmän taitavia on kyllä maailmassa aina riittänyt.
Viikko sitten Kari Enqvist kolumnoi radiossa kuvitelman, että entä jos ihminen löytäisi ikuisen elämän avaimen eikä kuolisi koskaan. Oli aika ankea kuvitelma se, kuten hänkin lopuksi kuivaan kosmologin tapaansa itsekin totesi. Liki 100 vuottakin on ihan liikaa.
Tuulemaan rupesi.
13.5.2017 Lauantai
Oikein minä eilenillalla uutisten loppuhenkoset tulkitisin: Manu on kuollut. Minulla ei ole itse loppuun asti eläneen ihmisen kuolemaan mitään sanottavaa. Kurkkua vähän kuristaa tietyt muistot jotka hänen aikakauteensa liittyvät. Isä kuoli saman vuoden joulukuussa kun hänet oli vuoden alussa asetettu pressan virkaansa. Luultavasti isä oli valintaan tyytyväinen, mutta en muista, että asiaa olisi koskaan sivuttu. Ja kun Manun toinen kausi alkoi olla lopuillaan, könysi kynnykseni ylitse ja tuvan perille saakka muita murheita.
Manu oli syntynyt samana vuonna kuin isäni.
Tuulinen päivä. Illasta pilvistyikin, mutta ei oikeastaan satanut kuin joitan pisaroita. Tämä pv meni melkein siihen, kun kärräsin kaikki pienetkin sälöt rantteelta literiin. Niin ja menihän siihenkin aikaa, kun tein niitä varten oman laarin johon kannoin laatikoilla kaiken puunpärrön jolla ei säännöllistä mittaa ollut jotta pysyisivät minkäänmoisessa pinossa. Tuli kattoa myöten sitä lajia.
Välillä kävin Vinhan kanssa metsälenkillä. Lunta siellä on vielä aikasten reippaasti, mutta kun kierrätteli pälvipaikkojen kautta ja lumesta paljaita kangasharjuja pitkin, niin ei mennyt lunta kumisaappaaseen ennen kuin metsästä tielle tullessa koska luiskahdin ojan pohjalle nenälleni. Vettäkin oli ja niinpä meni kaikki rytkyt vaihtoon kun pihaan retkeltäni lotistelin.
Yksi metonkonttura rymisteli Unipuron risukosta karkuun ja pyy ja kaksi teertä lähti seuraavaksi Uniaholle nyrhityn aukkohakkuun laitamilta. Unilammin kallioilta käännyttiin pois. Niillä kivisillä alustoilla oli paljon liukasta sammalensekaista jäkälikköä ja joitakin tuulenkaatoja. Yhden nurin nuljahtaneen männyn rungolla pomppi kuukkeli. Silläkään vanhojen kuusikoiden asukkaalla ei kovin suuret alat enää ole oleilla. Se pikkuinen, muutamia kymmeniä suuria, vanhoja kuusia käsittänyt metsätylyväkin Unilammin laskupuron kahta puolen oli sämpätty maailman kaiken rouskuttavaan Moolokinkitaan. Mennyttä metsää on myös Pohjoislampien yläpuolinen, Pohjoismäkeä vasten kasvanut ikikuusikkokin.
Joku päivä sitten oikein psykiatreja myöten radion ohjelmassa hehkutettiin, kuinka metsä hoitaa ihmismieliä. Että kun sinne vain menee, niin verenpaine laskee. Mutta perkele jos yhtään ymmärtäisivät vilkaista kolikon toiselle puolen meidän kohdalta, joilta ne ainoat oikeat metsät on vaihdettu jo moneen kertaan ensin rumiin, vältein viillettyihin maanmartoihin ja sitten lävitsepääsemättömiin risukoihin ja puupeltoihin joita taas on alettu harventamaan ja lyömään aukoiksi, niin eivät saatana puhuisi metsän terveysvaikutuksista mitattuaan meidän verenpaineemme. Ja entä ne kyynelten määrät joita olemme sammaleeseen pärskineet kun emme enää ole löytäneet tuttuja puita joita halata. Monetkohan kymmenettuhannet itsemurhatkin ovat saaneet lopullisen kimmokkeensa aukkoraiskioiden äärellä...
On satanut koko päivän, mutta eipä se meitä metäneläjiä ole haitannut.
Vinha se tempun teki; molskautti maantienojasta sorsapaistin.
Kurkien lentolaivue oli aika huiman näköinen kun liisivät puidenlatvoja hipoen talonharjan suuntaisesti mökin ylitse. Tänään ovat taivaanjääräpariskokin asettunut jo pesämätästä katselemaan. Toivottavasti ei Vinha sitä sitten löydä kun munat pyöräyttävät. Viime kesänä ne pesivät Villelänpolun suulla olevan rapakon vieressä ja sillä suunnalla ne nytkin kyökkivät nousten välillä soidinhurruutukseensa.
Vielä jäi huomiseksi ikävimmänoksaiset närepölkyt pienimättä. Sitten ei ole kuin siivoamista jos en lisää raahaa halottavaa metsästä. Tuulenkaatoja olisi tienvierellä monet rungot, ja tuolla entisen Pakomaan alueelta on kaatunut raviojan ylitse mäntyjä, mutta sinne pitäisi lupa osata joltain pyytää. On yksityissijoittajan nimissä se nykyisin. Ensi talven puut kyllä ovat jo kasassa, että voin sen puoleen huokasta. Tänne mökille tietenkin tarvitsisi jonkun verran vielä hakata.
Hiljaista on kulkijoista seutu. Tuovisen Eero oli lenkillä eilen ja jututti kun satuin olemaan pottupellon laidalla. Muita ei ole näkynyt. Soilankin porukka oksennustaudissa niin eivät käyneet.
Metsässä kömpimistä jonkin verran. Pari teertä lähti ja Vinha töytyytti jälleen jänistä, mutta ei haukkunut. Sen pyydystämänsä sorsan nyljin ja paistoin, mutta ei se syönyt sitä. Peitteli lihanpalat moneen paikkaan piiloon. Onpahan taas kaiveltavaa kun ne siellä mieluisiksi mätänevät. Koirilla on semmoiset tavat jos niille luontonsa mukainen mahdollisuus sallitaan. Itse en nyt jostain syystä sorsapaistista, tai muistakaan paisteista enää välitä. Pala nousee vain kurkkuun jo ajatuksesakin.
Tänä viikonloppuna iski pikkulintuparveen uusi saalistaja piekana, tai harvinaisemmassa tapauksessa se oli sinisuohaukka. Kumpaakaan en kovin hyvin tunne. Kolme kertaa sen olen kerennyt näkemään ja hyvin vaalea se on, melkein valkealta näytti kun lensi vihreää männikköä vasten. Kuvaa siitä ei kerkeä ottamaan, on se semmoinen sissi.
Kyykäärmeitä ajatellen kokosin klapipinot isompia halkopinoja vasten loivaan asentoon ja peitin pressulla. Pitää ehkä laittaa vielä matelijoiden kiipeämistä ja auringonottoa helpottamaan joku vinolauta. Mutta ei niitä ole vielä näkynyt kun ympäristössä on lunta. Osannevatko miten koiraa pelätä?
Meni pihaa siivotessa ja muutakin käpsehtiessä niin myöhälle, etten viitsinyt enää lähteä saunan jälkeen ajamaan.
Tänä aamuna heräsin ensimmäisen kerran klo 03 kun Vinha haukahti. Se kuuli kai jonkin jäniksen pihassa pistäytymisen tai jotain muuta. Tai omaan unennäköönsä heräsi. Käytiinpä sitten kusella ja ihailtiin vajaaksi jo möksähtänyttä kuuta, joka juuri oli painumassa aamusinistä taivasta Keyrityn suuntaan. Toisaalla alkoi jo nousevan auringon kajokin kellata taivaanrantaa. Ja rastaat lurittelivat. Meinasin lähteä metsään, mutta kun ojentauduin pitkäkseni, niin unihan se voitti. Heräsin sitten kuudelta ja jo oli korkealla keltainen lämmönlähde.
Lämmin päivä. Käytiin jälleen metsässä. Näin keväällä näkymät muuttuvat siellä jokainen hetki. Viimeisetkin lumet mättäiltä humahtaen sulavat ja jo siinä siunaamassa alkaa silmua työntää mustikanvarpu. Jos kuulo olisi vielä nuoren miehen, niin kiusaksi asti lintujen laulu korviin kantautuisi. Nyt niitä kiusaa vain omat soitannat. Tosin kuulen minä vielä aika paljon kaikenlaista, jopa pyyn vihellyksen kun istuin kannonnenään mietiskelemään.
Viivyteltiin lähtöä tänne iltaan saakka että viilenee eikä Vinhalla olisi sitten niin tukalaa pelätä autossa. Lämmitin saunan, pesin astiat, lakaisin lattian, keräsin pyykättävät ja keitin vielä lähtökahvit joita tässä nyt hörpin kun viimeiset merkinnät vihkooni piirrän, ja yhden kiukkuisen ukon kuvankin tein mökkikirjaan. Kiukkuisen siksi, koska pitää lähteä vaikka mielekkäitä hommia täälläkin olisi. Muistin vielä kompostisankonkin käydä tyhjentämässä. Olisi turhan muhevat hajut ollut sitten seuraavalla kerralla tuvassa kun se olisi ruvennut täällä käymään.
Vinha taitaa arvata, että kohta lähdetään. Se meni pöydän alle karkuun kun tarjosin kaulapantaa. Voi poloista sitäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti